Edellinen viesti oli siis minulta. Tiikeri75:lle voimia siihen, ettet pelaa palkan tultua.
Kiitos.
Olen haaveillut Nikon Coolpix P900 kamerasta, jossa on 83-kertainen zoomi. Pidän kuvaamisesta ja erityisesti eläinten kuvaamisesta luonnossa. Tämä pääkaupunkiseutu on vähän huonoa aluetta siihen, mutta olen saanut täällä kuvattua tavallisten lintujen lisäksi myös hylkeen, kauriin, palokärjen ja sit paljon erilaisia lähikuvattavia eli heinäsirkan, mehiläisen yms. Niin ja tietysti citykanit ja jänikset.
Olisin saanut ostettua jo todella monta kertaa tuon kameran niillä rahoilla, jotka oon hävinnyt peleihin. Siis vaikka en laskisi mitään vippejä ja lainoja mukaan vaan ihan palkasta suoraan. Kamera maksaa nyt halvimmillaan 579€ tällä hetkellä eli hinta on jo pudonnut. Jos en pelaa ja käytän rahaa muutenkin järkevästi, voisin ehkä säästää rahat kameraan 3-4 kuukaudessa. Ja ties vaikka hinta putoaisi lisää siinä ajassa.
Vois olla hyvä motiivi olla pelaamatta.
Kävin tänään seurakunnassani ja sain sieltä yhden ruisleivän. Sillä pärjää pari päivää.
Tuosta näpistämisestä tuli muistoja mieleen.
Lapsena yritin varastaa kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla jäin kiinni. Ensin yritin varastaa omenoita rehtorin omenapuusta ja hän näki sen, mutta ei saanut juostua mua kiinni. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta sitä lajia. Toinen varkausyritys oli suklaan vieminen kaupasta ja jäin taas kiinni. Kauppias vaati minua vakuuttamaan, että en tee sitä koskaan enää ja että kerron asiasta vanhemmilleni. Lupasin. Eka lupaus piti eli en enää koskaan näpistänyt mitään. Toisen lupauksen toteutumiseen meni melkein kymmenen vuotta. Kerroin asiasta äidilleni nimittäin vasta sitten kun tulin uskoon melkein kymmenen vuotta myöhemmin.
Molemmilla vanhemmilla on ollut alkoholiongelma, mutta siitä huolimatta he ovat kasvattaneet minut ja sisarukseni rehellisiksi ja mielestäni ihan hyvin. En vieläkään oikein ymmärrä mistä se halu yrittää varastamista tuli, kun en siinä iässä vielä pelannutkaan eli viikkorahat meni siihen suklaaseen jo muutenkin.
Uniongelmat vaivaa muakin niin kuin montaa muutakin täällä Valtissa kirjoittavaa. Joka aamu arkisin töissä olen tosi väsynyt, kun olen nukkunut 1-6 tuntia yön aikana. Ja sitten viikonloppuna nukun pitkät yöunet. Pe-la nyt 11 tuntia ja viime yönä 12 tuntia. Nyt ei taas saa unta vaikka pitäis noin 5 tunnin päästä herätä.
Mulla on muuten myös toinen palsta täällä Päihdelinkissä. Kotikanavalla. Nimeltään “Pikkuveljeni kuoli eilen”. Aloitin sen pari vuotta sitten, kun huumeriippuvainen pikkuveljeni teki itsemurhan hirttäytymällä. Se pahensi näitä mun peliongelmia. Oon vähän kirjoittanut taustoistani sinne.
Rankka tarina ja rankat pari vuotta sinulla on taustalla ja paljon tunteita ja elämänmuutoksia käsiteltävänä. Hyvä, että jaksat kaiken keskellä taistella peliongelmaa vastaan. Joskus lehdistä saa lukea tarinoita, miten jokin menetys, sairaus tai muu vaikea elämänkokemus avasi silmät ja sai ihmisen näkemään elämän toisella tavalla, lisäsi elämän ja jokaisen päivän arvostusta ja ihminen alkoi tehdä hyviä asioita itselleen, heräsi innokkaana uuteen päivään… Itse vain ihmettee, milloinkahan sellainen tapahtuma kävisi ja mielellään ilman mitään sairauksia tai peliongelman pahempia seurauksia.
Mutta miksi niin ei voisi käydä, kun jaksaa vaan pikkuhiljaa kääntää päätänsä positiivisempaan suuntaan ja nähdä menneisyys enemmänkin oppina ja vahvistavana tekijänä eikä taakkana, jota joutuu raahaamaan perässä koko ajan. Mitä siitä, jos on jo nuoruus takana ja tuntuu, että mitäpä sitä enää, kun ei ennenkään.
Aiemmin tyttäresi oli luonasi välillä viikonloppuisin, jolloin sait käyttösi viikonloppua varten varaamasi ruokarahan? Onko sama käytäntö enää? (Ei tarvitse vastata, jos et halua kertoa perheasioistasi enää täällä)
Sinä Tiikeri75 osaat kirjoittaa hyvin ja niitä runojakin olet kirjoitellut ja lisäksi olet innokas valokuvaaja. Siinähän olisi aineksia lisätienestiksi tai asiaksi johon voisit uppoutua pelien sijasta vaikka aluksi omaksi iloksesi. Freelancekuvausta, omakustanteita, Instagramit, blogit. Kiinnostuneita varmaan olisi 
Millaisia runoja aikoinaan kirjoittelit?
Netta67:lla taisi tänään olla palkkapäivä, joten kiiruusti siirtämään rahaa ruokaupan lahjakortille!
Ei ole enää sama käytäntö viikonlopun rahojen suhteen. Eikä minkään muunkaan suhteen. En ole nähnyt tytärtäni yli kolmeen kuukauteen. Haluaisin nähdä ja puolisoni haluaisi, että näkisin, mutta en vain pysty. Siis en pysty olemaan tekemisissä puolisoni kanssa muutoin kun kohta virallistettavan avioeron suhteen. Hänen sanansa ja oma pettymykseni itseeni vain satuttaa liikaa. Se tekemisissäolo on liian usein saanut mut haluamaan kuolla. Mulle on turvallisempaa olla poissa hänen tieltään.
Tytärtäni kyllä kaipaan ja ymmärrän, että hän haluaisi nähdä isänsä ja haluaisin olla hänelle paljon parempi isä kuin olen. Mutta miten järjestän tyttäreni tapaamiset niin etten tapaa ollenkaan vaimoani? Ja se menee kokoajan vain vaikeammaksi. Mitä vähemmän tyttäreni on kanssani tekemisissä sitä tärkeämpää olisi se, että siirtymä olisi hänelle turvallisen tuntoinen eli vaimoni olisi paikalla aluksi. En tiedä miten mitä
kuinka
voisin
…
Tuskaa!
Kaipaan
Ikävöin
Haluan
Tarvitsen
Kaipaan lastani
Ikävöin häntä
Haluan nähdä jälkeläiseni
Tarvitsen naurunsa vapauttavaa voimaa
Tarvitsen isyyden asemaa
Haluan olla turva
Ikävöin perhettä
Kaipaan arkeen
Tarvitsen
Haluan
Ikävöin
Kaipaan
Tuskaa!!!
Tuollaisia runoja niin kuin tuo hetki sitten kirjoittamani. Tosin minulla oli silloin niille eri nimitys, kun olin aluksi sitä mieltä, että runoissa pitää olla riimit. Siksi minun runoni olivat ja ovat yhä “pohdintoja”. Sittemmin olen kyllä lukenut paljonkin riimittömiä runoja. Mutta pohdinta on pysynyt edelleen pohdintana. On vain helpompi aluksi käyttää sanaa runo, kun kertoo ihmisille kirjoittaneensa niitä. Siitä saa paremmin käsityksen mistä on kyse.
Hän kuoli
Hän kuoli
lähti pois
jätti meidät
vaikka niin moni asia oli vielä sanomatta
niin paljon kaikkea vielä tekemättä
useita elämyksiä yhdessä vielä kokematta
Hän jätti minut
lopetti ihan kokonaan kaiken täällä
ennen kuin ehdin tutustua
saada tietää kuka hän on
kuka hän on ollut
sen jälkeen
kun hän oli se pieni veljeni
silloin kauan sitten
kuka hän oli
niinä vuosina
sinä aikana
jonka annoin pois
Tuon myös kirjoitin hetki sitten. Ei onnistunut kuivin silmin. Ei vieläkään vaikka pikkuveljeni kuolemasta on jo kulunut aikaa.
… Ilmoitan vain että ei onnistunut lukeminenkaan kuivin silmin. Ei taida se ikävä koskaan helpottaakaan, se vain muuttaa muotoaan.
Pelit
Pelit pelittää pelaamalla
Pelit pelittää pelaamatta
Pelittä pelittää paljon paremmin
Pelillä pelaan paljon pahemmin
Pelit pompottaa pientä päätäni
Pitkin polkua pulmallista
Päättelen: parasta peleittä pomppia
Pulmatonta polkua pitkin
Myös tuon kirjoitin just. Välillä pohdintani ovat olleet tuollaisia kirjaimella tai sanalla leikkimisiä.
Ja kun joku idea tai tunne on tullut niin se ei sit yleensä oo tullut yksin. Niinpä joinakin öinä silloin 1999 tai 2000 mä saatoin kirjoittaa 10-30 pohdintaa yhdessä yössä.
Niinpä Tsemmaritar. Mä vain luulin, että se oli jo muuttanut muotoaan. En ole itkenyt pitkään aikaan mitään muuta kuin silloin tällöin kaivatessani tytärtäni tai hävitessäni paljon rahaa, joka oli tarkoitettu johonkin tärkeään (kuten vuokraan). Luulin, että en enää näin helposti itkisi ajatellessani pikkuveljeäni ja sitä miten häntä kaipaan ja miten olisin halunnut tuntea hänet paremmin ja auttaa häntä ja vapauttaa hänet huumeista ja masennuksesta ja itsetuhoisuudesta ja argh!!! Pakottaa hänet vapaaksi, terveeksi, eläväksi!
Hän yritti itsemurhaa pari kertaa aiemminkin ja mietin silloin välillä, että olisin ottanut hänet meille asumaan. Mutta kun oli juuri syntynyt tytär ja vaimo ei halunnut huumeriippuvaisen asuvan samassa asunnossa. Ja sit tytär oli vain vuoden ja vain kaksi ja vain kolme. Ja sitten. Pikkuveljeäni ei enää ollut. Minä olisin pystynyt siihen. Olen pitänyt huolta kahdesta alkoholistivanhemmasta ja kolmesta nuoremmasta sisaruksestani lapsena ja nuorena. Olisin voinut tehdä sen kun vain olisin uskaltanut. Olisin ryhtynyt toteuttamaan sitä. Mutta mitään ei tapahtunut. Alistuin. Luovutin. Välillä melkein ajattelen, että aiheutin pikkuveljeni kuoleman. Siis silleen että on pahuutta olla tekemättä mitään, kun näkee pahuutta tapahtuvan.
Mutta en minä päivittäin, viikoittain, kuukausittainkaan välttämättä itseäni syytä. Joskus vain tulee mieleen.
Menetin vaimoni ja tyttäreni joka tapauksessa. Olisiko minulla yhä pikkuveli jos olisin lähtenyt jo silloin aiemmin? Mutta kuka isä nyt sellaisen valinnan muka olisi tehnyt? Ei se tietenkään ollut vaihtoehto. Sitä vain miettii näin jälkikäteen kaikenlaista.
Runojapa hyvinkin, tai pohdintoja - koskettavia, lyhyesti ilmaistua kaipausta ja tuskaa niin, että lukijakin tuntee sielussaan. Tai hauskoja, osuvia, kekseliäitä kuten kuvaus peleistä. Siitä pitäisi melkein tehdä taulu seinälle
Itse erosin viime vuonna ja kuukausia itkin joka päivä, useammankin kerran päivässä, vaikka en muuten ole niin kova itkijä ollutkaan. Aina kun tuntui sellaista painetta, niin annoin tulla vaan, varsinkin kun olin yksin ja onnekseni tässä tapauksessa olinkin paljon yksin. Joskus paha olo tuntui melkein liialliselta kestettäväksi mutta yritin ajatella järkevästi, että oma mieli tuottaa pahan olon tunnetta ja hellitin vähän, joten niistäkin tilanteista selvisin. Tässä kun samoihin aikoihin aloitin tosissani irti rimpuilun peleistä, niin varmaan itkin sitäkin kaikkea ikävää, mitä pelit ovat elämääni tuoneet ja varmaan sitäkin, ettei tulevaisuudessa saa (tai toivottavasti ei tarvitse) nauttia pelijännityksestä, kun se pelaaminen on itselle vain varma tie tuhoon.
Onko teillä jommankumman sisaruksia, lapsen kummeja tai joitain muita lapselle läheisiä ihmisiä, joiden avulla se “vuoronvaihto” voitaisiin tehdä?
Älä ole liian ankara itsellesi Tiikeri75! Kukaan ei voi lopulta tietää, mikä toista ihmistä auttaa, kun ei oikein edes tiedä, mikä itseä auttaisi. Parasta mitä voit tehdä, on pitää itseäsi hyvän elämän arvoisena eikä sekään aina helppoa ole.
Hiljaisuus
Äänetön yö äityy öykkäröimään huumaavalla hiljaisuudella
Kaupungin kylmässä kolkossa pimeydessä
Jos joikujen mailla vielä oisin
Tunturin turvallisessa syleilyssä
Ei äänettömyys metelöisi
Ei suihkarit suhisis
Ei laitteet paukkais rakenteissa
Putket ei jytisis
Vaan
Kota aidosti hiljainen
Laavu ääneti
Yö pysähtynyt
Hiljaisuus
Olen siis Lapista kotoisin. Kaukaa napapiirin pohjoispuolelta. Sinnekin kaipaan aina välillä.
On mulla sisko mutta hän ei suostu päästämään vaimoani luokseen eli ei onnistu silläkään tavalla vaikka olen yrittänyt. Eikä kyse ole siitä, että sisko olisi jotenkin mun puolella ja siksi vaimoani vastaan vaan hän on itse joutunut kärsimään vaimoni, hmm, henkinen väkivalta on vähän liian vahvasti sanottu… Yliaktiivisesta sanavalmiudesta ja tiukoista näkemyksistä?
Hyvin kiersit ilmaisun henkinen väkivalta Yliaktiivinen sanavalmius ei aina ole ihan mukavaa kuultavaa…
Onko ajatus pohjoiseen paluusta ihan mahdoton vai riittääkö hyvien asioiden kaipailu ja vierailu silloin tällöin?
Tuoreimman runosi luin iltasadukseni. Täällä kaupungin laitamilla on hiljaista, monessakaan ikkunassa ei näy valoja. Vain kello tikittää ja sormeni naputtavat vielä hetken näppäimiä. Hyvää yötä, nuku hyvin!