Kiitos teille virtuaaliset ystäväni! Onneksi maailmassa on vielä tunteita ja oikeaa älyä eikä tunteettomuutta ja tekoälyä. Siitä tähän plinkkiin kirjoittavat ovat hyvänä esimerkkinä. Aika usein tuntuu siltä, että alkoholisti on esimerkki hyvästä ihmisestä, jonka hyvyys ja herkkyys hukkuu alkoholin aallokoihin. Alkoholisti on aika aito ja vilpitön ihminen silloin, kun sairaus ei ole akuutissa vaiheessa, jolloin viinan himo valtaa mielen ja jolloin viina vie ja ihminen on matkustajana omassa elämässään.
Kävin sitten eilen ja tänään salilla. Kunto on rapainen ja lisäksi sykkeen noustessa alkoi pyörryttämään. Teinkin ”voimisteluliikkeitä” aika rauhallisesti. Aika nöyränä poikana täytyy aloittaa sekä psyykkinen että fyysinen peruskuntokausi. Ja kyllä kieltämättä oli hieman kalmainen tunne olla yksin salilla, jonne olisin mahdollisesti noin kuukausi sitten jäänyt…
Muuten arki menee aika verkkaisen tasaisesti soljuen. Lääkitys alkaa viedä terää pahimmalta ahdistukselta. Viinan juonti ei ole käynyt mielessä. Pikkujoulukauteen ei tarvitse valmistautua. Pojan kaveri sanoi pojalleni tänään, että ”isis kasvattaa partaa”. No niinhän minä teen, vaikka en ko. yhdistykseen kuulukaan. En ole nimittäin partakoneeseen tarttunut sitten syyskuun yhdeksännen päivän jälkeen.
Viinatonta viikkoa teille!
Tajusin tuon “isis kasvattaa partaa” vasta toisella lukemisella. Arjen tilannekomiikkaa. Jos oletkin isis-taistelijan sijaan isi-taistelija, ja pikkuhiljaa kampeat itsesi kuoleman porteilta takaisin elämään, omaksi itseksesi ja isäksi. Pitkä tiehän toipuminen on, mutta todella hienoa, että edistystä alkaa pikkuhiljaa tapahtua ja vointisi on jo parempi. Sulla oli kyllä melkomoinen kiirastuli ja kärsimys ennen käännettä parempaan, joten kyllä soljuvasta perusarjesta voi tosiaankin iloita ja olla kiitollinenkin.
Kuuntelin eilen kirjamessuilla, kun Antti Rinne kertoi vuodenvaihteen sairastumisestaan ja toipumisestaan. Sellaista nöyryyttä ja määrätietoista sitkeyttä toivotan sinullekin toipumisesi tielle.
Määrätietoisuus, itsekuri, sitkeys, unelma raittiista elämästä ja teot tuon unelman saavuttamiseksi. Kun olin hippasilla elonkorjaajan kanssa, niin lopputuloksena oli uupunut ihmisraunio. En halua uudelleen rakentaa itseäni vanhoista ja rikkinäisistä laudoista tai rapautuneista tiilistä. Haluan oikeasti jotain ihan muuta ja ennen kaikkea haluan elämäni omiin käsiini. Haluan itsetuntoni sellaiseksi, ettei se rakennu heijasteena muiden reaktioista. Haluan voittaa itsenäisyyteni takaisin, jolloin myös läheisenä tietäisivät, kuka minä loppujen lopuksi olen. Alkoholisti minussa vääristää kaikki elämän osa-alueet, sekoittaa, hämmentää, pilaa, tuhoaa ja syö minut sisältä, kuten rapu toisen ravun; vain kuori jää jäljelle.
Helppoa ei tule olemaan. Psyyke ja fysiikka asettavat esteitä henkilökohtaisella esteradallani. Mutta tämä tie on kuitenkin se ainoa tie, joka minun täytyy kulkea. Piiloon en voi enää mennä pullon tai itsesäälin taakse. Pahoin pelkään, että kaiken kokemani jälkeen, en enää jaksa pohjakosketuksia ja repsahduksia.
Hesarissa oli tänään juttua masennuksen ja elimistön tulehdustilan välisestä yhteydestä. En sano tuohon juuta enkä jaata. Sen tiedän, ettei viinasta ole tulehdustilan antibiootiksi.
Terveisiä lääkäristä. Piti käydä sydänfilmissä, kun ilmeisesti vein liikuntarasituksen liian pitkälle ja alkoi tuntumaan pahalta. Ei onneksi sen ihmeempiä, mutta seuraavaan puoleen vuoteen tulisi kuulemma välttää hikiliikuntaa. Paska tikki, mutta ei taida auttaa muu kuin sopeutua. Enemmän lääkäri oli kiinnostunut syyskuun käynnistäni psyk. polilla ja siellä kirjatusta päihdeongelmasta. Kerroin hänelle aivan avoimesti tarinani ja vankan aikomukseni lopettaa kokonaan alkoholin käytön eli ei enää edes ns. tuurijuoppoutta. Neuvostoliiton ikeessä kasvanut veljeskansan edustaja tuohtui kertomuksestani silmin nähden ja sanoi, että ”sinä nyt sanoa noin, mutta huomenna juoda taas”. Sitten hän jatkoi: ”Sinulta psykiatrin lausunto ajokorttisi pitämiseksi. Voit rattijuoppoja ajella. Tai sitten alkolukko autoon”. Kiitin kannustuksesta ja ihmettelin syyllistävää sävyä. Totesin myös, että kysyykö hän kaikilta asiakkailta näiden viikonloppujuomisista, jolloin hänen käsiensä kautta aika moni suomalainen saisi ajokiellon tai alkolukon. Kerroin myös, että jos humalassa tarvitsen kyytiä, niin soitan taksin ja ajan vasta selvittyäni. En myöskään enää juo jatkuvasti, kuten ennen, vaan kerrat ovat vähentyneet, vaikka humalahakuisuus on toki juomisestani säilynyt ja toki myös tunnustan alkoholismini, joka vaatii jatkuvaa hoitoa, mutta olen tämän tajunnut ja apua hakenut. Senkö vuoksi minulta sitten nyt uhkaillaan kortin viemisellä?
Mitä eroa on juutalaisella natsi-Saksassa ja päihde- ja mielenterveysongelmaisella julkisen terveydenhuollon asiakkaana. Toisella on leima (tähti) rinnassa ja toisella leima (epikriisin psyk. lehti) otsassa. Olen tämän sairausurani aikana kokenut itse monta kertaa. Sydänosastolla kuuluin valtaosan henkilöstön edustajien mielestä paarialuokkaan, jolle paras toimenpide olisi tuhkaus.
Kun ei itse ole kovin vahvoilla, niin joutuu kyllä helvetisti tekemään töitä sen eteen, ettei tulisi sitä hällä väliä - oloa, joka sitten johtaa helposti viinan juontiin. Minua ei nyt juotata, mutta tunnistan selvästi tuon tilanteen aiheuttaman kipinän, jonka pystyn yhdistämään aiemmin elämässäni (esim. työssä esimieheni käytös) kokemiiini syttyviin aineisiin, jolloin voisin helposti ravita syntynyttä roihahdusta väkevällä viinalla ja kokea, kuinka sininen liekki palaa puhtaasti sisälläni ja korventaa sieluani.
Ei siis sydämen vuoksi fyysistä rasitusta, mutta miten on henkisen rasituksen laita? Soitin töihin olevani tänään levossa, sillä pyörryttää, kivistää rintalastan seudulle sekä ”juolii” leukaperiin ja kaulaan. Suljen itseni maailmasta täksi päiväksi ja menen täkin alle. Vituttaa lähinnä kaikki.
Mukavampaa päivää teille muille !
Omakannassa voi kieltää lausuntojen näkyminen toisille lääkäreille. Voit näihin psykiatrin lausuntoihin laittaa eston jolloin muut eivät näe tekstiä. Kuinka paljon se haittaa hoitoa sydänlääkärillä, en osaa sanoa.
Vaihtoehto kuitenkin.
Mä en kyllä ole kieltänyt olleeni pöllölässä ja aivan sekaisin vuosikaudet. Lekureille olen kertonut asiasta ja kertonut eläväni raittiina. Ennen leikkauksiin menoa olen kertonut psykooseista avoimesti, koska niillä nukutusaineilla voi mennä vaikka kuinka sekaisin.
Tähän asti kohtelu on ollut aivan asiallista, mutta nyt on alkanut vituttamaan, kun lääkärissä käydessäni, oli vaiva vaikka pakaran särky, niin nuori lääkäri sieltä näytöltä lukee, että asiakkaalla on psyk. tausta, niin kohtelu vaihtuu välittömästi [size=150]silleen kivasti[/size]. - Vittu, ei olis pitänyt kertoa asiasta yhtikäs mitään!
Toivottomalle terveisiä, että muistat aina mainita lekurille, että elät nykyisin raittiina ja eläthän sä!
Kolmen raittiin kuukauden jälkeen sä olet ihan virallisesti raitis niiden mielestä.
Mut annas olla tää pöllölätausta on vielä pahempi kuin tuo alkoholismi.
Mut ei se mitään, mä revin rauhassa huumoria siitä, että kun on hullunpaperit, niin sitähän voi tehdä ihan mitä lystää!
Mutta eikös mielenterveysjuttuihin pitäisi suhtautua enemmän “silitellen” kuin alakoholismiin tai narkomaniaan? 99% Onnen Valtamereen hukkuneista Taviksista pitää alhoholismia ja narkkariutta luonteenheikkoutena jne… Kun taas mt-pokiin saatetaan suhtautua hieman vain vältellen… Mutta ei heitä siitä kaiketi voi syyllistää… Toisten ihmisten osa on vain hukkua Onnen Ihanaan Valtamereen ja lillua siinä läpi elämänsä - kaikki mitä he yrittävät - se onnistuu!! ja kaikki mitä ne haluaa - NE SAA SEN! ja se tulee kun NAPS, manulle illallinen… ei siinä pajoa alkoholismi ja mt ongelmat pääse vaivaamaan…
Toivoton, miten sinulla menee?
Toivottavasti toipumisesi etenee mukavasti ja kuntoudut pikkuhiljaa sekä fyysisessti, että psyykkisesti.
Lepoa ja rauhallista mieltä!
Menikin jonkin aikaa, kun tuli oltua pois plinkistä. Napakka flunssa kaatoi viikoksi vuodelepoon ja sinä aikana keskityin lähinnä perustarpeistani huolehtimiseen. Sitten kuoli isä, joka on ollut minulle viime vuosikymmenet lähinnä satuhahmo. Ei tosin mikään mukava satuhahmo, vaan sadun pahis, sellainen alkoholistisusihukkanen, joka jätti hannuille ja kertuille elämänkestoisen trauman. Isän kuoleman jälkeiset ajat ovat olleet yllättävän työn täyteiset. En ole joutunut onneksi yksin hoitamaan kuoleman jälkeisiä asioita, mutta aika paljon kaikenlaista säätämistä on ollut. Lisäksi on paljastunut kaikkea yllättävää hänen elämänsä varrelta, joka on ihmetyksen lisäksi teettänyt välillä jopa salapoliisityötä.
Viina ei ole virrannut. Ei ole tehnyt mieli juoda, mutta en minä silti tuuleta. Elämäni on tällä hetkellä sellaista hetkessä elämistä ja voisin sanoa vanhaa virttä muokaten, että ”hetki vain ja päivä kerrallansa”. Tällainen elämäntyyli on sopinut minulle tosi hyvin. Olen aina ollut menneen murehtija ja tulevaisuuden huolestuja, joten olen aika uuden ”elämänfilosofian” äärellä.
Joku on jossain viestissä joskus kirjoittanut juomattomuuden etapeista eli esimerkiksi ns. kolmen kuukauden karikosta. En ole itse juomisurani alkupuolella tajunnut mitään tällaista enkä tajunnut uran myöhemmissäkään vaiheissa. Mutta kun tarkastelen juomishistoriaani, niin ainakin minulla kolmen kuukauden karikko on ollut toistuva tosiasia. Sen vaikutus on heijastunut myös kolmen kuukauden jälkeiseen aikaan. Tämä on tarkoittanut sitä, että jos olen selvinnyt kolmen kuukauden karikosta, niin olen luullut selättäneeni alkoholistin minussa ja käytännössä tämä on johtanut esimerkiksi siihen, että olen luullut pystyväni ottamaan sen lasillisen tai pari. Näin ollen tuo kolmen kuukauden karikon jälkeen onkin ollut piilokarikoita, joita en ole älynnyt varoa, koska olen voittajafiiliksissäni luullut, että juominen on minulla hallinnassa ja voin ottaa vähän tai olla ottamatta, mutta päätös on yksin minun. Nyt tiedän, että ainoa päätös on olla ottamatta ja ettei juominen ole minulla hallinnassa. Näin on kolmen kuukauden jälkeen ja koko loppuelämäni ajan.
Selvää syksyä!
Hyvä huomio nuo “pikkukarikot”. Niitä riittää toipuvan alkoholistin elämässä.
Itse huomasin kesän aikana vanhan kotikaupunkini uudistunutta ilmettä tutkaillessani. Pubeja, terasseja, kesäravintoloita rinta rinnan. Kaiholla ajattelin, ei enää koskaan mukavaa istuskelua lasin ääessä, ei nousuhumalaista hulluttelua, ei… Olisi ollut niin helppoa tilata olut ja jäädä istumaan, tutustumaan uusiin ihmisiin. Palata tympeisiin kohmeloisiin aamuihin muistelemaan tuliko eilen tehtyä jotain typerää. EI. Tuhat kertaa EI. Siihen en halua enää.
Pitäisi vaan löytää kahvipaikka jossa kahvi ei ole pannun pohjalla painunutta parkkihappoa. Närästää jo hajukin. Ehkäpä sekin löytyy, totuuden nimissä en ole kauheasti etsinytkään.
Esittäisin osanottoni isäsi menehtymisen johdosta, jos haluat ottaa sen vastaan. Vastoin yleistä käsitystä, lasten kunnioitus vanhempiaan kohtaan on ansaittava. Pelkkä elatus ei riitä. Älä anna menneen katkeroittaa mieltäsi, sitä ei voi enää muuttaa. Päivä kerrallaan on hyvä keino edetä.
Voimia sulle selviytyä raittiina isäsi kuolemaa seuranneista tuntemuksista ja tehtävistä. Ja hyvä huomata, että olet alkoholismistasi huolimatta pyrkinyt olemaan isänä toisenlainen kuin saamasi malli.
Vuosia isäni kuoleman jälkeen rupesin ymmärtämään myönteisemmin ja arvostamammin hänenkin elämäänsä. Rupesin muistelemaan ja kertomaan hänen kanssaan kokemistani hyvistä asioista. Ja ymmärrän, että yhteiskunta on muuttunut hänenkin ansiostaan lähes kaikissa asioissa parempaan suuntaan. Alkoholismikaan ei enää ole pelkkää selkärangattomuutta ja syntiä, vaan kyse on sairaudesta, joka voi olla kenen tahansa kohtalo. Eikä alkoholistin raittius todellakaan ole tuuletuksen, vaan syvän kiitollisuuuden aihe.
Kiva kun jaksoit päivittää kuulumisiasi taas. Hyvä homma, että raittius jatkuu ja kuulostaa oikeastaan varsin hyvälle tuo uusi elämänfilosofia. Ehkäpä sairauskohtauksella on sen kehittymiseen ollut myötävaikutusta. Parastahan on elää suunnilleen tässä ja nyt. Menneitä ei voi muuttaa ja tulevaa murehtiessaan murehtii turhaan asioita, jotka ei ehkä toteudukaan. Kun sitten vastoinkäymiset onkin jotain ihan muuta, joutuu nekin vielä kohdatessaan murehtimaan, joten sitä sitten piisaa.
Voimia tuohon tilanteeseen! Vanhempien kuolema saattaa käynnistää omassa mielessä kaikenlaista. Vaikka välit olisi olleet etäiset tai kaikin puolin raskaat, kuolema on jotenkin niin lopullinen ja sen jälkeen tietää, ettei mikään tosiaan enää muutu. Asioita ei voi enää puhumalla selvittää, eikä lähentymistä voi tapahtua, eikä kenties puuttuvaa ja kaipaamaansa hyväksyntää voi saada. Toisaalta se on loppu myös ikäville yllätyksille. (Tuo viimeinen tuli mieleeni, kun äitini sattumoisin soitti tänään jollain verukkeella ja jälleen kerran tuo puhelu löi minut henkisesti aika alamaihin.)
Niinkuin lomapuisto totesi, saattaahan joskus mielenmyllerrysten jälkeen pitkänkin ajan päästä löytää sovun ja jonkinlaisen ymmärryksen kuolleiden hankalienkni läheistensä kanssa/suhteen omassa mielessään. Useinhan ketju on pitkä ja lenkit siinä olleet sekä jotenkin uhreja, että itse aiheuttaneet sitten pahaa oloa eteenpäin, kunnes joku saa sen katkaistua hekemalla apua ja nostamalla ongelmat pöydälle omassa perheessään sitten.
Maaginen kolmen kuukauden juomattomuuden rajapyykki on sivuutettu. Onnittelut ja muistamiset voi ohjata heille, jotka ovat matkalla.
Kirjoittelu tänne on jäänyt vähälle, koska on ollut hommaa ns. isän kuoleman jälkeisissä. Lisäksi flunssat ovat ketjuuntuneet niin pitkäaikaiseksi yhtämittaiseksi flunssaksi, että tekisi mieleni puhua jo toistaiseksi voimassa olevasta flunssasta. Kaikki edellä mainitut ovat tehneet vaikutuksen nukkumattiin, joka on häipynyt jonnekin ja jättänyt unihiekan tilalle purkillinen unipillereitä. Näitä unihiekan korvikkeita olen käyttänyt säästellen, mutta kyllä viikossa on turvattava parin yön nukkumiset, koska muuten päivät ovat yhtä päänsärkyistä koiranunta.
Elämääni ei onneksi ole viime aikoina ilmaantunut uusia sattumakortteja. Viinan juontia olen silloin tällöin miettinyt, mutta vaikka juominen on ollut mielessä, niin ei ole tehnyt mieli. Tai oikeastaan on varmaankin myös tehnyt mieli, mutta olen saanut turpiin niin monta kertaa alko ystävältäni, että en enää halua kutsua häntä fyysisesti kylään elämääni. Viinalla ei ole vastetta vitutukseenkaan.
Tässä viikon sisällä on taas seikkailtava julkisessa terveydenhuollossa. Sydäntä ja kaikkea siihen liittyvää tutkitaan. Ihan hyvä olla hoitosuhteessa, koska huomaan seuraavani myös itse päivittäin omaa vointiani aivan eri tarkkuudella kuin ennen sairauskohtausta. Eiköhän tuo alkoholismikin tule esille. Se näköjään nostetaan tikun tai paremminkin ruiskun nokkaan, vaikka kävisin pelkästään kolesterolikokeissa. Eikä siinä sinänsä pahaa olisi, mutta kun se näkyy sari- ja karisairaanhoitajien käytöksessä, kuten olen joskus aiemminkin kuvaillut. Jos terveydenhuollossa olisi kastijärjestestelmä, niin mielenterveys- ja päihdevaivaiset olisivat polttomerkitty otsaan ja palvelujen ulkopuolella tai palvelut olisi keskitetty konitohtoriyksikköön paikallisen terveyskeskuksen ulkoliiterin katottomaan siipeen (paitsi jos laki mahdollistaisi ”palvelun” saunan takana).
Kaikesta huolimatta: pysytään erossa viinasta, koska ei ole elämässä sellaista pahaa, jota ei juomalla saisi pahemmaksi.
Kun elämä lyö, niin mieleen sattuu. Kun mieleen sattuu, niin jotkut purevat hammasta, toiset lääkkeitä, kolmannet käsittelevät puhumalla ja neljännet puhumatta. Sitten on alkoholisti, joka löytää tilanteesta syyn juoda. Minäkin olen mestari heittämään pyyhkeen kehään sen merkiksi, että saan oikeutuksen juomiselle. Suljen itseni kuoreen, jonne ei mahdu muita ihmisiä. Kuoressa kanssani ovat sääli, masennus, ahdistus, viha, merkityksettömyys ja viina.
Todella surkeaa.
Miten pitkään maininta alkoholismista näkyy terveydenhuollon tai sosiaalitoimen tiedostoissa? Ei kai toivottavasti elinikäinen polttomerkki?
Rikokset vanhenevat ja pöytäkirjat on joskus tuhottava.
Ei ihme ettei alkoholiongelmaa uskalleta tunnustaa.
Tämä on väärin.
