Minä tarvitsin useita herätyskelloja, ennen kuin heräsin elämäni todellisuuteen. Se suurin kello oli sydänkohtaus, mutta yksi kelloista oli JuulisS:n teksti ( sekä tietenkin muiden kirjoittajien samansuuntaiset tekstit). Arvostan rohkeuttasi todella paljon. Sitten kun vielä tietää sen, että tänne kirjoittavat eivät ole mitään ”kirjanoppineita” alkoholismin suhteen, vaan kokemusasiantuntijoita isolla K:lla. Te tiedätte, mistä puhutte. Toivottavasti tästä ”kirjeenvaihdosta” olisi apua muillekin lopettamisen kanssa tuskaileville.
Minulla on edessäni sellainen 1000:n palan palapeli, jossa on pelkkää taivasta . Ajattelin kuitenkin sitkeästi koota sitä ja saada sen valmiiksi. Haaveenani ja tavoitteenani on leikata ensi keväänä pensaita uudesti syntyneenä ihmisenä, joka olisi sinut itsensä ja kanssaihmisten kanssa. Sanomattakin on selvää, että juominen ei missään muodossa hallitsisi elämääni. Tällöin voisin esimerkiksi kirjoittaa muiden ketjuihin alkoholistina, joka onnistui vangitsemaan alkoholisminsa sargofagiin ja tietää, ettei sen kantta saa hiukkaakaan raottaa.
Minun hoidossani huomioidaan kyllä alkoholismi masennuksen hoidon ohella. Kohdallani voidaan puhua moniongelmaisen ihmisen hoitoprosessista, jossa pitää kuitenkin koko ajan huomioida eri osien suhde toisiinsa ja kokonaisuuteen. Aika jännää on esimerkiksi se, että ennen tapahtunutta, olin himoliikkuja ja hyvässä kunnossa. Nyt opettelen kävelemään ja sietämään pientä rasitusta eli sellainen sadan metrin kävelylenkki on parasta, mihin tällä hetkellä pystyn. Alusta alkaa myös fysiikan rakentaminen.
Pirteitä syksyn tuulahduksia teille kaikille!
Kotihoito alkaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen on hieman outoa aloittaa ns. normaali arki. Tuntuu siltä, että olen ollut viime viikot ihan omassa maailmassani ja nyt minut pudotetaan keskelle outoutta. Tunnen olevani toinen ihminen ja arastelen arjen kohtaamista. Ei minua juominen mietitytä, vaan toisten ihmisten kohtaaminen. Se hyvä puoli tässä on, ettei minulla ole mihinkään enää kiire. Kaikki ottaa aikansa ja hyväksyn tämän. Olen lopultakin pudonnut valheellisesta maailmastani johonkin tuntemattomalle planeetalle, ja menee oma aikansa, ennen kuin sopeudun elämään ilman suojaavaa avaruuspukuani.
Pikku hiljaa alkaa olemaan helpompi nukkua öisin. En enää koko aikaa kuuntele sydäntäni ja tunnustele mahdollisia rintakipuja. Yöt ovat olleet pahinta aikaa juuri sen vuoksi, että hiljaisessa pimeässä on liikaa tilaa omille ajatuksille ja peloille.
Ihminen on kaikkinensa outo nisäkäs. Se halutessaan tekee tuhoa tai pahaa muille ihmisille, ympäristölle, muilla lajeille ja itselleen. Millään muulla eläinlajilla ei ole niin valtavaa tuhovoimaa kuin ihmisellä. Sitten tämä laji vielä pahimmillaan pyrkii oikeuttamaan pahat tekonsa, tarvittaessa valehtelemalla itselleen ja muille. Viekkain keino on uhriutua itse, jolloin saa vielä parhaimmillaan muiden säälin osakseen lohduttamaan ”töllön töistä” riutuvaa huonoa omaatuntoa.
Minä kuulun tähän lajiin, mutta en ole ylpeä siitä. Toivoa kuitenkin on Toivottomalla; voin oppia ja kehittyä paremmaksi ihmiseksi.
Hienosti kiteytetty. Uhriutumalla ja kääriytymällä itsesäälin ja muilta saadun säälin pehmoiseen peittoon, voi sulkea silmänsä läheisten kärsimykseltä, siltä jonka on itse aiheuttanut. Ja voi heittäytyä avuttomaksi objektiksi ja odottaa muilta jotain toimenpiteitä, joilla tämä kaikki kurjuus poistuu.
Kun asian on rehellisesti itselleen todennut, sille voi tehdä jotain. Oma koetinkiveni on tällä hetkellä se, että olen muutaman läheisen antanut kohdella itseäni todella huonosti ja pahimmillaan siitä seurannutta pahaa oloa purkanut täysin syyttömiin ihmisiin olemalla tyly, eikä tämä missään nimessä ole oikein. Nämä ihmissuhteet ei näytä korjaantuvan, niin tässä on jonkinlainen irtaantuminen meneillään. Vastuu omasta elämästäni ja onnellisuudestani on kuitenkin mulla itsellä. Kynnysmatton osaa saa vetää lopun ikää, jos siihen suostuu.
Sujuvaa toipumista ja hyvää vointia! Äkkipysäys sitten tuli tuon kohtauksen muodossa. Jos aiemmin tuntui, ettei ole aikaa, eikä halua, niin nyt ne on löytyneet molemmat ja se on hieno juttu!
Kuvaamasi kynnysmattona oleminen on todella raivostuttavaa. Ja kun se ei mene niin, että vaikka järki sanoo, että pidä puolesi noita hyväksikäyttäjiä vastaan, niin silti tunne valtaa mielen ja kuinka ollakaan: huomaat taas kerran olevasi muiden tallottavana. Sitten jälkeenpäin on täynnä vihaa itseä kohtaan, jonka sitten laittaa kiertämään eli kohdistaa niihin ihmisiin, joilla ei välttämättä ole osaa eikä arpaa koko asiaan.
Puolensa pitäminen on yllättävän vaikeaa, vaikka asian kuinka ymmärtää järjellä ja vaikka päättää jatkossa käyttäytyä toisin. Sitten tositilanteessa huomaakin taas olevansa muiden muokattavana, joka taas jälkeenpäin raivostuttaa jne. Tästäkin käyttäytymistavasta on sen miljoona kirjaa ja ohjetta tyyliin: ”miten päästä irti kynnysmattona olemisesta”… Mutta kun taitaa olla niin, ettei tähänkään ole sitä yhtä totuutta, vaan pitää löytää se itselle sopiva keino. Lukeminen avartaa omaa ajattelua tässäkin tapauksessa, mutta ainakin itseni uskon, että jos johonkin asiaan hakee ratkaisua, esim. tähän kynnysmatto-ongelmaan, niin se löytyy lopulta oman ajattelun kautta, joka taas koostaa ideoita luetusta, koetusta, nähdystä ja kuullusta.
Tärkeää on, että itse tietää ongelman kai haluaa siitä eroon. Kun ongelma on tiedossa, niin siihen voi hakea ratkaisua. Sitten on vielä se suurin kynnys eli soveltaa ratkaisua käytännössä. Tämä askel on kuitenkin välttämätön ottaa, jos haluaa nousta kynnysmatosta itsenäisen ihmisen tasolle.
Voimaa ja rohkeutta Metsänpeitto! Kyllä sinä vielä näytät niille!
Kiitos! Ja jos en niin näytä niillekään, mutta edes itselleni.
Kirjoititkos joskus, että jollain tasolla sulla on samaa ongelmaa, siis liikaa taipumista, kynnysmattoilua?
Kyllä siinä on sama henkinen vääntö kuin raitistumisessa, kun tahtoo niin helposti luisua samaan toimintatapaan. Olen edistynytkin jonkin verran. Päällekäyvä ihminen jotenkin onnistui sanelemaan aikamoisen sukan kutomisurakan ja olin kotiin päästyäni täynnä raivoa. Rauhoituin hetken ja ilmoitin, ettei mulla ole siihen aikaa eikä voimiakaan. Ei esittämällään lankojen hinnalla, eikä isommallakaan. Siis suht vieraalle ihmiselle ilmaista työtä tuntitolkulla.
Jostain syystä tietyn tyyppiset juuri päällekäyvät ihmiset saa minut lamaantumaan. Sama varmaan tapahtuu monella töissäkin ylitöiden tekemistä vaadittaessa.
Mutta selväpäisenä tämäkin ongelma pikkuhiljaa hoituu. Erittäin oleellista on olla jämäkkä ajoissa, muuten ennemmin tai myöhemmin saa megalomaanisen raivarin, kun painetta on kasautunut. Yllättävän hyvin ainakin osa ihmisistä sen ottaakin, joskin lähipiirissä voi olla niitä, joiden kanssa välit menevät ja saavatkin mennä poikki. Niin on pakkokin tehdä, jos suhde on perustunut tuon toisen hyötymiselle, eikä muuta sisältöä ole.
Minkäslaiset mietteesi nyt ovat ja olo? Onko toiveikkuus lisääntynyt? Raitistuminen voi hyvinkin olla se avain itselle paremmin sopivaan elämäntapaan! Onneksi muuten sinullekin jäi lukeminen, vaikka muita keinoja omon helpottamiseen vähän riisuintuikin, kuten kovatahtinen liikunta. Saattaahan siihenkin löytyä pikkuhiljaa ilo aiemman ehkä itsesi piiskaamisen sijaan.
Ja olet elossa, se on hieno juttu!
Tunnustan olleeni kynnysmatto ja olen sitä jossain määrin edelleenkin. Kiltteys, herkkyys, huono itsetunto jne. Nämä kaikki luonteeni piirteet ovat tehneet minusta muiden mielistelijän, joka hakee olemassa olonsa oikeutusta muiden reaktioista. Tämä on tarkoittanut ns. herkän tutkan kehittymistä aivoihini, joka on mahdollistanut käyttäytymiseni sopeuttamisen kulloiseenkin tilanteeseen. Enhän tätä nuorempana tajunnut, mutta sitten kun tajusin, niin voi sitä itsevihan määrää. Tunsin itseni huoraksi, joka on huorannut oman (tunne)elämänsä ihmisyyden markkinoilla. Tämä on niin syvällisesti omaksuttu tapa, varmaankin lapsesta saakka opittu ja omaksuttu, ettei se yhdellä järkipäätöksellä häviä mihinkään. Tästä ominaisuudesta irtipääsy vaatii aikaa ja työtä sekä kykyä sietää muiden ihmisten pettyneitä ja muita negatiivisia reaktiota (ettei ryntää pyytelemään anteeksi). Joskus se on johtanut siihen, että olen vältellyt muiden ihmisten seuraa, koska en voi sietää itseäni sosiaalisissa tilanteissa, joissa minua viedään kuin litran mittaa tai pikemminkin kuin pässiä narussa. Tosin sosiaalisia tilanteita välttelemällä asia ei korjaannu. On kohdattava haaste ja voitettava se, vaikka välillä tuleekin turpaan. Tässä toiminee se kliseinen ilmaisu, että taistelun voi hävitä, mutta ei koko sotaa…
Kiitos kysymästä. Minulle kuuluu niin hyvää kuin vain näissä olosuhteissa voi kuulua. Pohjavireenä minulla on masennus ja ajoittaiset ahdistuskohtaukset. Lisäksi ihmettelen edelleenkin elämän ja kuoleman kysymystä, kun se tuli koettuna näinkin läheltä. Tosin tämän pohdinnan kanssa olen ollut nokakkain aiemminkin lasteni kautta, mutta henkilökohtaisesti koettuna se pohdituttaa toisella tavalla. Tämän pohdinnan lisäksi, tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni olevani tyhjä, ja tarkoitan tämän tällä kertaa positiivisessa mielessä. Ei ole suorituspaineita mihinkään suuntaan eikä tarvetta näyttää mitään tai olla jotain muuta. Olen, hengitän ja ihmettelen. Siinä kaikki. Aika paljon olen lukenut ja katsonut elokuvia ja sarjoja. Eilen kävin katsomassa Joker - elokuvan ja se oli intensiivisen voimakas kokemus. En muista nähneeni noin rajua ja syvälle sieluni ytimeen menevää elokuvaa ihan äsken. Tänään lukemista, elokuvaa, ulkoilua ja legoilla leikkimistä.
Tuli muuten täyteen pyöreitä. En juhlinut, enkä ollut matkoilla, eikä käynyt vieraita. Seurakunta, pankki ja sisarukset laittoivat kortin. Muuten tein samaa kuin tänään eli lukemista, elokuvaa… Paitsi, että kynttilää poltin ja kynttilän liekkiä tuijottaessani totesin, että vanhan koiran on opittava uusia temppuja, jos mielii ulvoa kuuta tulevinakin vuosina.
Levollista tiistaita kaikille!
Onnea!
Vähän erilainen syntymäpäivä ja ehkäpä hienompi kuin ne joita mahdollisesti on “juhlistanut” juomalla. Jonkinlainen uuden elämän alku.
Kynnysmattoilusta tulee itsensä myynyt olo ja se syö omaa hyvinvointia ja murentaa itsetuntoa ja mikä pirullisinta, sillä tyylillä voi päätyä tilanteeseen, jossa huomaa elävänsä ihan erilaista elämää kuin olisi itse halunnut. Siitä irti pyristeleminen voi olla vaikeaa, mutta jonkinasteinen muuttaminen pikkuhiljaa on varmasti mahdollista.
Kyllä me vanhatkin koirat opitaan uusia temppuja! Aikaa voi mennä enemmän, mutta eipä se haittaa.
Tänään tein hieman pihatöitä. Aika herkällä korvalla kuuntelin sydäntäni ja kun pieniä oireita alkoi ilmaantumaan, niin tulin sisälle lepäämään. Olen yleensä suorittanut asioita itseäni säästämättä, olipa kyseessä työ, liikunta, leikkiminen tai vaikkapa puolisona oleminen. Sitten olen lopulta väsynyt tähän suorittamiseen totaalisesti ja taas on ollut yksi syy hypätä viinajärveen kellumaan. Nyt tuntuu siltä, että suorittamisen aika on ohi. En enää halua ajaa itsenäni sellaiseen nurkkaan, josta poispääsy on vaatinut pulloon tarttumisen.
Ensi viikolla pitäisi yrittää töitä, mutta saa nähdä riittääkö kunto. Edessä on myös kurinpidolliset toimenpiteet, koska olin taannoin ennen sydänkohtausta kännissä töissä. Vaikea paikka ja erityisen hävettävä tilannne. Mutta ei minun auta kuin nöyrästi kohdata se, mitä tuleman pitää. Pitkään johtanut alamäki johti törmäykseen psyykkiseen ja fyysiseen seinään. Tai putoamiseen sille kuuluisalle pohjalla. Itse olen soppani keittänyt ja saan maata, miten olen pedannut. Harmittaa tietenkin aivan helvetisti, että piti ajautua näin pitkälle, mutta kun en voi enää tapahtuneelle mitään. Ehkä tämän kaiken jälkeen aurinko lopultakin pääsee paistamaan risukasaani. Omissa käsissäni lienee se, ettei tuo paistaminen muutu liian polttavaksi, jolloin palan risukasani mukana. Sellainen tasapaino hyvän, pahan, eletyn ja tulevaisuuden välillä olisi unelmani. Haluaisin levätä rauhassa jo ennen kuolemaani.
Voimia ja kliseisesti sanottuna asioilla on tapana järjestyä. Juomalla asiat eivät parane, kokemusta on.
Toivottavasti ihmisillä on empatiaa niille, jotka haluavat parantua. Entisessä työpaikassani sitä ei valitettavasti löytynyt.
Työpäivä takana. Ei kuulunut johtoportaasta mitään, vaikka ilmoitin olevani valmis ottamaan vastaan, mitä tuleman pitää. Esimies jopa teki käytävällä U-käännöksen kun tulin vastaan. Näpertelin koko päivän yksin jotain jonninjoutavuuksia. En jaksanut juurikaan kohdata ihmisiä. Kohtasin siis reaalimaailman ja olin myös valmis kohtaaman tekojani seuraukset.
Kotiin tultuani itkin hysteerisesti, otin rahoittavan ja nyt makaan sikiöasennossa sängyllä. Voimakkaat tunnekuohut puristavat rintalastassa ja sydämen rytmi on sekaisin. En taida olla työkuntoinen ja eipä tuolla kyllä minua kaivattukaan, joten siinä mielessä voisin olla kotona ja keskittyä palapelien kokoamiseen. Huomenna taas terapiakäynti. Ylihuomenna lääkäri. Puntariin voi tulla terveys tai talous/työ. Terveyden vaakakupissa painona istuu myös viikatemies. Talouden kupissa taas painaa velat ja pelko persaukisena perheen menettämisestä. Näissä tilanteissa voisi ottaa neuvoa antavan, mutta taidan jättää väliin. Eiköhän sitä neuvoa antavaa ole tullut otettua niin paljon, että kaikessa viisaudessani meinasin päästä hengestäni, kun sydän ym. elimet eivät enää jaksanut työstää kaikkea sitä viisautta, joten olen elimistölleni nestemäisesti tarjoillut.
Aivan kamala päivä sulla.
Mutta olen varma, että huominen on jo hieman parempi.
Lepäät nyt illan kunnolla ja syöt hyvin.
Sä uskalsit mennä sinne töihin ja kohdata ihmiset ja kenties seurauksetkin. Voiko sitä ihminen tuossa jamassa tehdä yhtään sen enempää? Mun mielestä sä olet tehnyt parhaasi mitä tuossa tilanteessa voi ja saisit oikeastaan olla itseesi aika tyytyväinen.
Kait nuo muut mököttää vielä pitkään, mutta kyllä ne anteeks antaa kunhan sitkeästi yrität käydä töissä.
Voi kunpa osaisin tsempata sua kuten sinä tsemppasit mua! Lähetän virtuaalihalauksen kuitenkin. Sanoit tunnistavasi omaa tuskaasi mun kirjoituksista, ja tunnistan itsessäni myös tuon entisen kynnysmaton eikä siitä varmaan koskaan täysin pääse eroon. Nykyään olen jo aika hyvä pitämään omia puoliani, mutta ongelman puheeksiottaminen jonkun toisen kanssa olisi edelleen hyvin vaikeaa. Jos joku mua ärsyttää, vaikenen ja vetäydyn ennemmin. En tiedä sinusta mutta itse olen kasvanut perheessä jossa tärkeää on miltä kaikki näyttää ja kaikille esitetään iloista, ja selän takana haukutaan. Poikkipuoliset sanat vaiennettiin heti, etenkin jos minä ne esitin. Nuorempana olin hyvin arka ja itsetuntoni nollassa. En muista vanhempani koskaan halanneen minua. Näistä näennäisesti ihan tavallisista oloista niitä kynnysmattoja tulee, eikä siitä ole helppoa oppia pois. Toivon että sun olosi kohenee ja asiat selkiintyvät, taistellaan yhdessä!
Toivoton hei, kummassakin jutussa kannattaa puhua mahdollisimman rehellisesti puolusteluun, selittelyyn ja itsesääliin alentumatta. Ja sairausloma tai kevennetty työaika lienee paikallaan.
Ensimmäiset asiat ensiksi
Kyllä minäkin itseasiassa ole ylpeä itsestäni sen suhteen, että kohtasin ja kohtaan mokani silmästä silmään selittelemättä. Enkö muutenkaan aio luikerrella nurkissa, mutta en toisaalta myöskään hakeudu juttuihin ihmisten kanssa, jos ei ole pakko. Ja eikös työpaikalla tehdä töitä, jolloin riittänee, että sosiaalisuuteni työpaikalla liittyy vain työasioihin. En siis aio ryömiä häpeissäni vaan kuljen pystypäin, mutta katson horisonttiin.
Kiitos Tinikselle halauksesta. Minunkin lapsuudessani oli tärkeää pitää kulissit pystyssä, vaikka niiden takana oli täysi perhehelvetti. Siihen aikaan oli ilmeisesti häpeällistä erota, joten tätä perhehelvettiä jatkui 30 vuotta. En muista halauksia ja syliä. Sen olen tajunnut, että me lapset olimme vanhempieni riidoissa välineitä. Ei ollut isä/äiti -lapsisuhdetta, vaan olimme jomman kumman vanhemman henkisiä työkaluja, joita käytettiin riidoissa välineinä tai lohtuna. Siinä hävisi minuus, kun piti peilata vanhempien tuntoja ja muuttaa käyttäytymistään sen mukaan, että saisi huomiota ja hyväksyntää olemassaololleen.
Lomapuistolle kiitos kommentistasi. Ei ole enää pelkoa, että puolustelisin, kierisin itsesäälissä tai valehtelisin. Ei minulla ole enää sellaiseen tarvetta. Sen verran pitää olla tarkkana, etten avoimuuden vimmassani riisu itseäni esim. ottamalla paidan valmiiksi pois ja tyrkyttämällä keuhkoja psykiatrin kuunneltavaksi.
Raitista ilmaa kaikille !
Syystäkin voit olla ylpeä itsestäsi. Tuo on ryhdikäs, asiallinen ja matelematon linja. Kynnysmattoilla ei tarvitse, mokattu on ja siitä vastataan selkä suorana. Kynnysmattomaisella käytöksellä nimittäin ei saa arvostusta, eikä kunnioitusta, eikä se edistä omaa, eikä lopulta muidenkaan hyvää. Kynnysmatto vaan usein ajautuu (hakeutuu) syntipukiksi sairaisiin kuvioihin , joissa on vakavia ongelmia ja näin niiden oikea ratkaiseminen voidaan unohtaa.
Joskus tietysti tulkitseekin toisia väärin; onko kyse halveksunnasta ja ärtymyksestä vai ovatko muut hämillään ja väistelevät, kun eivät tiedä mitä sanoa. Alkoholiongelmaisella voi olla sopiva syntipukin roolikin ja yleinen paheksunta voidaan kohdistaa häneen ja kun ihminen alkaa hoitaa ongelmiaan ja muuttuu, yhteisön “tasapaino” järkkyy. Mistä tilalle uusi syntipukki, jos syvempien yhteisössä kytievien ristiriitojen vuoksi on pahoja jännitteitä?
Olen varma, että lapsuudenperheen olosuhteilla on vahva yhteys vähintäänkin ihmissuhdeongelmiin, huonoon itsetuntoon, alisuoriutumiseen ja moneen muuhunkin. Myös meillä kulissit olivat tärkeät ja se mitä “muut sanoo”. Me lapset olimme samoin kuin jonkinlaisa välikappaleita ja luulenkin, etteivät omat vanhempani jotenkin koskaan kasvaneet vastuullisiksi aikuisiksi. Kumpikin haukkui toista meille vuorotellen. Lapsi on siinä ikävässä välikädessä. Samoin olimme syyllisiä siihen, ettei voi erota eli minuunkin juurtui syvä käsitys, ettei mulla olisi oikein oikeutta edes olla olemassa ja sitä taakkaa pitäisi sitten koko ajan hyvittää. Olin kuolla anoreksiaan jo ala-asteella, sairaalamaksut oli seuraava lyömäase, kuinka helvetin kalliiksi tulen, toisaalta tarjottu perheterapia oli heistä turhaa ja nöyryyttävää. Vanhemmat voi tehdä aika isojakin päätöksiä vaikkapa noin kieltäytymällä hoidosta.
En sano vanhempiani pahoiksi, kyse on varmaan ollut avuttomuudesta, syvästä häpeästä, pelosta ja keinottomuudesta. Saman arvottomuuden kokemuksen hekin ehkä saivat perinnöksi.
Moni ei ole oppinut kovinkaan kummoisia ihmissuhde- tai ristiriitojen ratkaisutaitoja. Nehän opitaan pikkuhiljaa. Ei ne taidot taivaasta tipahda sitten siihen omaan perheeseen tai elämään. Riitaisten vanhempien välissä kiemurteluun tarvittaisiin vahva psyyke ja valtakunnansovittelijan taidot, eikä niitä lapsella ole. Eteenpäin pääsee, mutta usein siinä pahassa olossa kärvistelee aika pitkään ennenkuin myöhemmällä iällä ymmärtää alkaa etsiä apua, toimia itse toisin ja kyseenalaistaa automaattisiksi muuttuneita huonoja toimintatapojaan.
Sinulle on kirjoitusten perusteella todella tapahtunut jotain syvempää, jonkinlainen iso harppaus eteenpäin ja oivalluksistasi ja kirjoituksistasi on todella paljon apua ja lohtuakin minulle ja varmasti muillekin.
Jossain pohdit pelkoa perheen menettämisestä perseaukisena… Ihmisellä on perhessäkin joku rooli, sekin, millä rakkauttaan on osoittanut. Usein se voi varsinkin miehillä olla se koti ja talo ja rahan tienaaminen. Onko se sitten ollut ja onko nyt se, millaisia rakkauden osoittamisia puoliso ja lapset ovat kaivanneet, selviää varmaan puhumalla. Mistä asioista itse muistat iloinneesi? Minä muistan joitakin hetkiä, jolloin sain jakamatonta huomiota, aikaa ja yhdessäoloa vanhemmilta tai muissakin ihmissuhteissa. Sen jos joku on tukenut, puolustanut ja seisonut rinnalla, en niinkään mulle ostettuja tavaroita tms. Jos juomatörttöilyjä ei tarvitse hyvitellä rahalla ja tavaroilla, ostaa omatuntoaan puhtaammaksi, ehkä läheisille voikin tarjota välittänmistä muilla tavoin. Olla kiinnostunut, mitä kuuluu, mitä toinen ajattelee, tukea ja muuttua ihan toisella tavalla tärkeäksi, mitä ennen on ollut.
Eihän se aina onnistu, jos muut perheessä ei jotenkin lähde mukaan tai vaikka materialistiset arvot lähtökohtaisesti on jollekin valtavan tärkeitä. Jonkinlainen puheyhteys jos on tai sen saa aikaan, on paremmin kartalla mitä toiveita muilla on.
Mukavaa raitista päivää! (Se kohta raittiudessa on muuten hieno, kun huomaa, ettei tarvitse juoda ja saa olla raittiina ja eikä mieti asiaa harmitellen, että kun ei voi/saa ryypätä.)
Eipä ole esimiehesikään tehtävänsä tasalla jos tekee u-käännöksen kohdallasi eikä osoita sinulle tehtäväsi mukaisia töitä. Menee jo työpaikkakiusaamisen puolelle.
Neuvoisin kuitenkin sinuakin menemään puolitiehen vastaan. Käy kysymässä mitä voisit tehdä. Sairauslomasi aikana tehtäviäsi on varmaan jaettu toisille, käy heidän luonaan, kysy missä mennään ja ota omat työsi takaisin. Työkaverisi ovat varmaan ymmällään hekin. Juttele heille, ketro miten voit ja luo ihmissuhteet uudelleen. Ei ole syytä eristäytyä, se käy mielenterveyden päälle. Tosin tuo kevennetty/lyhennetty työaika näin alkuun olisi varmaan paikallaan. Puhu siitä lääkärisi kanssa. Ja onhan siihen työnantajankin reagoitava.
Voimaa jatkoon. Pidä itsestäsi huolta.
Voi aivan hyvin olla esimiehen pakoreaktio. Aikoinaan olin itse 5 viikkoa kuntoutuksessa ja kun tuli palautekeskustelun aika, paikalle tuli vain työterveyshoitaja. Esimies ja HR-päällikkö jäivät pois. Eivätkä myöhemminkään asiaa selitelleet.
Ikävä lukea Metsänpeitto, että olet lapsuudessani kokenut jotain noin rankkaa. Joskus tulee mieleen, että naisen ja miehen pitäisi suorittaa joku vanhemmuuskortti ennen kuin alkavat siittämään ja sikiämään. Voisi tosin olla, että jos näin olisi, niin ei minullakaan olisi jälkikasvua…
Sinä Metsänpeitto kirjoitat ajatuksia herättävästi ja lukiessani en voi kuin nyökytellä hiljakseen. Paljon samoja kokemuksia ja samoja ajatuksia. Kiitos sinulle!
Kirjoitit JuuliaS hyvin ja toimin juuri, kuten kirjoitit. Marssin avoimin mielin esimiehen luokse, paitsi että hän ei ollut paikalla, joten lähetin sähköpostia ja kerroin haluavani selvittää tapahtuneen suoraan ja avoimesti. Lähityöyhteisöä tapahtuma ei koske, sillä se tapahtui työkokouksessa muualla. Voi olla, että kirjoitin tästä jotenkin sekavasti. Joka tapauksessa silminnäkijät olivat muista toimipaikoista, joita tapaan ennemmin tai myöhemmin. Osalle olen jo laittanut viestiä jossa myönsin virheeni, pahoittelin tapahtunutta ja kerroin myös avoimesti hieman taustaa tapahtumille. Kuten Juu Ei kirjoitti, niin itse ei voi kuin tehdä omalta osaltaan parhaansa. Jos esimies on mikä on, niin sille minä en voi mitään. Voinpahan sanoa, että en ainakaan ole pakoillut vastuutani.
Metsänpeitto kysyi, mistä asioista muistan iloinneeni. En tiedä, johtuuko se kaikesta tapahtuneesta, mutta tähän tyhjään olooni sisältyy myös tunteettomuus ja ihan suoraan sanottuna muistamattomuus. Katselen maailmaa kuin jostain omasta kuplastani käsin ja mikään ei oikein herätä minussa mitään tunteita, paitsi ahdistusta. Ja en oikeasti muista, milloin olen jostakin iloinnut. Olisko ollut jouluaattoaamuna, kun söin karjalanpiirakoita ja juuri uunista otettua kinkkua… No kai ilon aiheita on muitakin. Lähinnä lapsien tekemiset ovat ilon aiheita. Vaikea kysymys. Minun pitää varmaankin myös oppia iloitsemaan asioista. En ole oikein koskaan päässyt sisälle siihen kysymykseen, mitä on onnellisuus ja mitä on olla onnellinen. Nousuhumalan tunnetta en laske vastaukseksi.
Selvää elömää kaikille!
Hyvin hoidit tuon työpaikalla.
Olisikin muuten hyvä, että työnantajat loisivat selkeät toimintamallit alkoholiongelman kohtaamiseen ja hoitoon. Ongelmahan on varsin yleinen ja todennäköisesti jossain vaiheessa koskettaa liki jokaista työpaikkaa. Varhainen puheeksiottaminen hyvässä hengessä ja hankalampien tilanteiden asiallinen hoitaminen. Sama tietysti muissa sairastumisissa, ettei vähissä voimissa oleva työntekijä kuormitu lisää.
No, vanhemmuusajokortti olisi ehkä jäänyt minultakin läpäisemättä. Olet varmasti yritttänyt parhaasi ja onnistunutkin monessa kohtaa omaa vanhemmuuttasi. Vaikeampia aikoja voi seurata helpommat ja nyt kun saat pikkuhiljaa ensin itsesi kuntoon, on perheellekin enemmän annettavaa.
Masennus on pirullinen vaiva, semmosta puolen metrin tervakerroksessa kahlaamista, mutta siitä voi toipua. Pienin askelin eteenpäin, anna itsellesi aikaa ja armoa.
Mulla muuten lipsahti sekin suorittamiseksi, kun parikymppisenä kävin jonkin aikaa psykologilla. Yritin olla pirteämpi, ettei psykologille tule paha mieli tai hän ärsyynny ja tunsin syyllisyyttä, että miksen nyt oikeasti tokene ripeästi, että epäonnistun toipumisessakin. Miten hölmöä ja itselleni haitaksi tuo ajattelutapa oli.
Terapiasta on varmaan paljon apua, pääsee kiinni niihin huonon olonsa juurisyihin ja todellinen toipuminen pääsee käyntiin. Ehkä se ilo pikkuhiljaa löytyy.
Nauratti, kun olit toiseen ketjuun kommentoinut unikaveripalvelua. Sehän voisi olla samantapainen kuin pitsojen kotiinkuljetus. “Hei, tilaisin ensi yöksi listalta unikaverin nro 3”.
Raitista päivää ja voimia päivän puuhiin!
Hei Toivoton!
Hienoa kun palasit takasin tänne palstalle ! Ikävää puolestaan, että sait sydänkohtauksen. 
Sinun tekstisi viestii siitä, että on tapahtunut muutos.
En jaksa enempää nyt kirjoittaa. Uni kutsuu. Halusin kuitenkin tämän viestin jättää tänne, sillä olen seurannut viestejäsi jo pidempään. Tuntuu, että nyt olet menossa kohti jotain uutta; kohti toivoa!