Tällä väliä elämää eletty. 2 yötä valvonut ahdistuksen ja kuoleman toiveiden kanssa.
Piti päättää,että kuitenkin elämä voittaa ja yritän yhä päästä pinnalle,vaikka toivottomalta tuntuukin.
Jatkoin nyt Juha Lanzin podcastia.
Jäin miettimään omalle kohdalle tuota päihteiden tilalle saatavaa elämää. Kun itse on tälläinen kaappijuoppo ja elämän piiri on tässä kotona. Pitää vaan pystyä elämään niiden toivottomuuden ja näköalattomuuden olojen kanssa.
Luulen että tässä tämänhetkisessä olossa elää voimakkaasti joku lapsuuden vaille jäänyt minätila,joka ei näe tulevassa mitään hyvää eikä ulospääsyä tilanteesta
Minä lähdin ihan tietoisesti laajentamaan elämänpiiriäni, joka oli jämähtänyt aika lailla kodin ja työn välille. Opin, että sitä kannattaa laajennella vain vähän kerrallaan mutta kaikissa tapauksissa suuntiin, joista voisi odottaa itselleen jotain parempaa oloa, iloa tai nautintoa antavaa. Juomisen tilalle ei saa välittömästi kokonaista uutta elämää mutta melko nopeasti huomasin, että ihan koko elämäni oli alkanut olla muuta kuin juodessani. Ei siinä vain juomisestakaan ollut kyse vaan ihan sellaisesta elämän kokonaisuudesta, jossa liian monta palikkaa oli vähän väärällään.
Edessä pakkaspäivä. Pitkiä tunteja siis edessä.
Jatkoin illalla vielä Lanzin podcastin kuuntelua. Ei mitään “uutta auringon alla”,mutta rohkaisevia toipumistarinoita. Itse jotenkin tarvitsen sellaista pystyvyyden kokemusta,etten perusoletuksena ole sitä mieltä että tulen epäonnistumaan . Voisin ajatella,että voin raitistua enkä niin että tulen taas tietyn ajan jälkeen ratkeamaan.
Tähän elämän harmaaseen massaan toivon voimia tuoda elementtejä,jotka herättävät elämänhalua ja-iloa.
2 tykkäystä
Vaikeita päiviä taas takana. Elämä tuntuu vaan niin tarkoituksemattomalta ja mistään ei saa iloa.
Perjantaina sain yllättävän yhteydenoton minun kanssa samassa AA-ryhmässä käyneeltä ihmiseltä. Hänkin on tämmöinen ikuinen retkahtelija,sinänsä lohduttavaa etten ole ainut joka ei kykene raittiuteen.
Lämmitti tuo yhteydenotto,ryhmässä oli mua kaipailtu ja oltiin valmiita vaikka hakemaan mut ryhmään. Vois ihan sitä siellä käydä,vaikken AA:ta ns. omakseni koekaan.
1 tykkäys
Kuuntelin tuossa taas Syvällä-podcastia. Jäin yhden jakson jälkeen miettimään tätä omaa alkoholismiin sairastumista. Sehän selkeästi ajoittuu aikaan jolloin asuimme miehen kanssa asumuserossa ja jotenkin sen kaiken keskellä “kadotin itseni”.
En ollut puoliso,äitikin paljon vähemmän mitä ennen. Se laukaisi jonkun syvän tarpeettomuuden ja hyödyttömyyden kierteen. Samaan ajoittui myös opiskelujen loppuminen,valmistuin ammattiin mistä tiesin etten halua sitäkään tehdä.
Jotenkin noita aikoja pitää nyt käydä läpi,yrittää kirjoittaa taas päiväkirjaa ja purkaa tunnekuormaa mitä niihin liittyy
Omani sai alkunsa elämäntilanteessa, jossa olin nuorena aivan tyhjän päällä valmistuttuani koulusta ja käytyäni intin. Jäin maalle levittelemään käsiäni ja samalla jo teini-iässä alkanut masennukseni alkoi painaa niskassa. 1990-luvulla ei nuorten masennuksesta paljon puhuttu, eipä kukaan ollut huolissaan. Lähinnä moitittiin enkä minäkään sitä osannut ongelmana pitää. Syvästä merkityksettömyydestä sekin sai alkunsa ja nyt ajatellen tämänkin hetkinen tilanne on sattunut samaan kohtaan.
Minäkin olen ollut teini-iästä asti enemmän ja vähemmän masentunut,eikä silloin 80-&90-luvuilla tosiaan mitään apua saanut.
Jotenkin pitää nyt saada pienin askelin alettua kasaamaan omaa itseä ja sitä kuka sitä on. Olenko koskaan edes tiennyt kuka olen ja mitä haluan.
1 tykkäys
Minäkin masennuin alunperin nuorena/lapsena. Tunnistin sen vasta aikuisena tosin, selvät oli oireet, mutta eipä niistä tosiaan 90-luvulla puhuttu.
1 tykkäys
Minä uskoin itsekin siihen, etten vain ”ole koulutyyppiä” yms., että olen vain laiska. Keskeytin kaksi kouluakin nuorena ja ekan tutkinnon sain maaliin vain vaivoin.
Lapsi saapui taas kotiin. Ahdistaa nähdä hänen ahdistus. Se mitä Lintuannakin sanoi,että kun voi vaan seurata vierestä.
Ollaan siis useamman vuoden haettu apua niin julkiselta kuin yksityiseltä. Nyt ois ens kuussa palaveri koululla,kun ei pysty tällä hetkellä kouluun ahdistuksen vuoksi.
Itse kävin lääkärillä,tarkoitus olisi pitää työterveysneuvottelu ja suunnitella töihin palaamista. En siis ole aikoihin tehnyt täyttä työaikaa,joten jaksamista ei tarvitse täysin olla. Jospa tuo struktuuri arkeen toisi muutenkin mukanaan muutosvoimaa.
1 tykkäys
Toivottavasti tyttäresi tilanne helpottaa. Ystäväni on lukion opettaja ja hän kertoi, että kouluahdistuneet on iso ja yhä kasvava porukka ja ongelma on vain yleistynyt viime vuosina. On tosiaan kauheaa vain seurata avuttomana vierestä, yrittää toki kuunnella, tukea ja kannustaa. Itse turhaudun ja suutun siitä, että lapseni valvoo ja näin aiheuttaa ihan itse osan ongelmasta. Sitäkin on hirveän vaikeaa sietää.
Työ saattaisi tosiaan tuoda hyvääkin sisältöä arkeen, minulla tosin on siihen vielä pitkä matka. Toivottavasti asiasi järjestyvät hyvin, tsemppiä! 
1 tykkäys
Vielä kuukausi sitten en voinut edes ajatella työtä. Nyt on ollut valoisampia hetkiä ja myös ajatus siitä,että 2 päivää viikossa olisi mielekästä tekemistä. Voihan se olla,etten vielä jaksa mutta aina on mahdollisuus jäädä takaisin sairaslomalla.
BDI oli kyllä selkeästi parempi,pisteitä paljon vähemmän mitä viimeksi.
En silti paukuttele henkseleitä minkään suhteen,nämä mun mielen koukerot on niin monesti nähty.
Toive olisi joskus voinnin parannuttua pidemmäksi aikaa päästä pois tuosta työstä,jota olen lähes koko aikuisikäni tehnyt ja jota en jaksa. Kun vain tietäisi mitä se jokin muu voisi olla.
2 tykkäystä
Tuohan on tosi hyvä voinnin paranemisen merkki! Toivottavasti työkokeilu lähtee sujumaan hyvin ja tukee raittiutta. 
Juomista en ole saanut kuriin,mutta sain käytyä kuntosalilla ja leivoinkin.
Yritän nyt jaksaa ottaa entistä elämää takaisin pieninä palasina,omien voimien mukaan ja toivottavasti sitten mielihyvän tunteet herää muustakin kuin juomisesta.
Mielessä on paljon ajatuksia tuon Syvällä podcastia herättämänä. Pitää ottaa kynää ja paperia ja siten saada selkeys ajatuksiin
1 tykkäys
Minusta on alkanut tuntua, että en saa juomista kuriin, jos elämäntilanteeni ei yhtään muutu. Se tuntuu valitettavasti välillä melkein mahdottomalta teolta, olen liian epätoivoinen. Mutta kuten toisessa ketjussa kirjoitit; niin kauan on toivoa, kun jaksaa yrittää. Täytyy ihan kiittää, että kirjoitit tuon lauseen tänne plinkkiin, tuo oli itselleni iso oivallus.
1 tykkäys
Meillä on monesti samankaltaisia mietteitä
Yksi psykologi sanoi kerran minulle,että muutokseen tarvitaan voimavaroja ja jos niitä ei ole,niin turhaa on itseään siitä ruoskia .
Laitan uskollisesti tuonne I’m sober-sovellukseen päivät jolloin juon/en juo. Mua lohduttaa se,että viime vuoden aikana olen kuitenkin saanut raittiita viikkoja ja viikkoja,joissa on useita juomattomia päiviä
Meillä lapsi yhä kotona,kuormittaa itseä tuon lapsen toivoton tilanne.
Hyvin sanottu psykologilta. En jostain syystä tuotakaan muistanut, että muutokseen nimenomaan tarvitaan voimavaroja. Liian helposti tulee ruoskittua itseä, kun välillä tuntuu, ettei mitään tapahdu. On jatkettava armollisuuden opetteluakin.
Voimia teille tytön kanssa, on varmasti vaikeaa. Meillä myös, tilanne itse asiassa vielä pahentunut hieman, mutta sen ansiosta lapsi palasi koko lääkitykselleen. Ehkä voisimme ajatella myös lastemme kohdalla, että niin kauan kuin jaksavat yrittää, on toivoa. Jaksavat yrittää vaikka “vain” toipumista, oikeasti sekin on iso juttu.
1 tykkäys
Juuri niin,kyllä nämä meidän nepsytkin yrittää,on vaan niin monitahoisia ongelmia heillä. Rakkaita ovat aina
1 tykkäys
Syvällä-podcastia kuunnellessa ymmärsin,että en ole “hyväksynyt” tätä sairautta,vaikka tiedän olevani alkoholisti.
Tätä asiaa pitää alkaa työstää,koska tuo hyväksymättömyys aiheuttaa kapinaa .