tää on tätä

[Anonymous]

Hei kaikki

Hyvä näitä on lukea, tulee helpotusta omaan tuskaan.
Alkoholistikumppanini “eroaa” minusta vähän väliä.Tällä viikolla ollut se ääni kellossa kun joutui kärvistelemään selvänä hetken.
Äsken sitten humalassa puhelimessa kertoi ettei missään nimessä ole sinkku.Huh tuota mielen ailahtelua!
Tosi kova juomaan tätänykyä. Mielestäni hänen toiminnassaan ja ajattelutavassa on tapahtunut vuosien varrella järkyttävää muutosta, aina vain pahenevaa.

Ei pysty enää edes selvinä pätkinä ollenkaan hillitsemään impusiivisuuttaan,laidasta laitaan menee hänen ajatuksensa, sanalliset aggressiot pahentuneet.Ja kontrolloinnin halu minua kohtaan aivan järkyttävä.
Ehtojen asettelu/kontrollointi aivan hulluutta tätä nykyä, esim. kutakuinkin “jos sinä kerran saat tuota ammattiasi tehdä niin minä saan olla kyllä kännissä milloin huvittaa, sun on kestettävä mun kännääminen jos mä kerran siedän sun ammattia ja niitä tyyppejä…blablabla” ja “kyllä nyt tulet tänne mun luokse huomenna ja todellakin otan silloin viinaa jos mua huvittaa.Ja jos et tuu niin mä eroon susta”
Hohhoijaa. En kyllä oo suostunut tuollaiseen. Mutta hävettää sanoa että oon montakin asiaa feidannut omasta elämästäni, menettämisen pelosta. Juuri niitten hyvien aikojen/ hetkien hyvä fiilis on se mikä mut on tässä pitänyt, ja rakkaus. Mutta onneksi olen mielestäni tajunnut, että vaikka tekisin mitä vaan hänen mielikseen, ei tilanne muutu miksikään.

Paljon hyviä ominaisuuksia hänessä on ja hienoja kokemuksia meillä on.
Nyt täytyy vaan todeta tosiasia; nykytilanne on paha. Ei tässä juuri enää niitä hyviä hetkiä ole, kun selvätkin ajat menee jossain tappelun tiimellyksessä. Ei oikein enää auta enää sekään vaikka kuinka yrittäisin olla tarttumatta hänen provosointeihinsa. Yksinkertaisesti kaikesta tuntuu voivan vääntää huonoa, se jatkuva “räksytys” repii hermoja.
Tosiasia on että enemmän nykyään on olosuhteiden pakosta oltava pois yhteisistä kohtaamisista kun niistä ei tunnu tulevan mitään.
Toivon edelleen että hän löytäisi jonkun tavan päästä helvetistään irti, tiedän että hän sisimmässään tajuaa alkoholisminsa olevan tosi vakavaa ja myös kärsii siitä mutta ei kai sitten uskalla totaalisesti lopettaa. Yrityksiä/hoitoja ollut lukuisia.
Kädet pystyyn täällä sitten vaan, muuta ei kai enää voi kuin antaa hänen valua kohti tuhoa. Karmeeta.
Usko, toivo , rakkaus…kolme kovaa …jotenkin ne tässä vielä pitää mutta tajuan kyllä että tilanne aika mahdoton. Voimia kaikille täällä , kirjoitustenne lukeminen auttaa!

[Anonymous]

Mulla ei ole lapsiakaan, olen ypöyksin siltäkin kantilta. Köyhyyttä, muita suuria, alkkiksesta johtumattomia murheita on ja terveys on huono - silti mielenrauhaa pidän parempana kuin alkkiksen vihan ja kieputuksen kohteena olemista. Voihan olla, että heikkoja hetkiä tulee vielä, mutta “alkkikseni” on yleensä niin sietämätön mua kohtaan, että alkaa olla selkeää erottaa illuusiot normaalista parisuhteesta ja kurjaakin kurjempi todellinen (nyt jo loppumassa oleva) parisuhde.

Ainakin “mun” alkkiksen ydin (myös selvin päin ollessa) on kiero, ilkeä ja itserakas - alkoholismi ihmisen sellaiseksi on syövyttänyt ja muuttanut. Vaikka miehen pintakuori on/oli välillä siloiteltu - kantaa kauppakasseja tai vie roskat ym. - katastrofi jyllää silti koko ajan siellä ytimessä, enemmän tai vähemmän ulos näkyvänä: ilmentyminä riidat, juopotteluputket ym. kurjat teot ja tunteet. Ennen kaikkea luisuminen hinnalla millä hyvänsä yhä syvemmälle suohonsa.

Jos ja kun omassa päänupissa olevat olettamat ovat lähes jatkuvasti törmäyskurssilla todellisuuden kanssa, vaihtoehtoina on säätää päänupin sisältöä tai todellisuutta. No, todellisuutta eli alkkista ei voi parantaa, joten törmäyskurssilta pääsemiseksi ei auta kuin säätää omaa päänuppia. Jos vaan pystyy, hah hah, sitähän tässä opetellaan.

[cricket]

Muistan olleeni yksinäisempi juovan puolison kanssa kuin yksinäni. Toivoin ja odotin, että hän jostain ihmeellisestä syystä olisikin kunnossa ja mitoitin olemisiani sen mukaan - varauduin siis siihen, että olisikin selvin päin. Se puolestaan torpedoi kaiken muun - ystävät, harrastukset, yms - niin tehokkaasti, että kun mies sitten kännäsikin, olin ypöyksin.

Jälkikäteen ajatellen minulla ei ollut ollenkaan suunnitelma A:ta omaa itseäni varten. Oli vain suunnitelma B, joka liittyi mieheen ja se toteutui aina

Silloin kun odotukset ja toiveet ovat sidottuja siihen, miten joku toinen ihminen käyttäytyy, ne tuottavat yleensä vain pettymyksiä.

[Anonymous]

Juuri niin, mitä cricket sanoi.

Meillä ei niinkään varsinaiset kännäilyt - toki niitäkin oli paljon ja olivat tosi pahoja viikkokausien katoamisineen, katkaisuhoitoineen ym. - vaan ilkeily alkkiksen kärvistellessä selvin päin torpedoi kaiken normaalin elämänmenon niin kuin kyläilemiset ja yhteydenpidon muiden ihmisten kanssa etenkin viimeisen noin viiden vuoden aikana, puhumattakaan mun mielenterveydestä. Ja hänen sukulaisiin on suhteet poikki, koska he pitävät mua pahiksena ja syypäänä juomiseen ja/tai siihen, että en ole jaksanut hoidella alkkista hoitoon ja katkoille etenkään silloin, kun olen joutunut yöpymään taivasalla käyden päivisin töissä ym. Mun on vieläkin vaikea antaa heille anteeksi heidän loukkauksiaan, kun olen ollut äärimmäisessä hädässä alkkiksen takia ja myönnän toki, epäkohteliaasti pyytänyt heitä toimittamaan juopottelevan sukulaisensa pois kattoni alta. (Poliisi vaan pitää juopottelevan puolia, eivät kuulema voi mitään, jos ja kun alkkis on kirjoilla yhteisessä kodissa. Entäs läheisen kotirauha, joka sitä menoa joutuu kestämään??)

Oon kuitenkin sitä mieltä, että normaalisuhteessa (lue: suhteessa ei-addiktin) kanssa jossain määrin pitäisi voida luottaa toisen varaan, että autetaan ja tuetaan toinen toistaan, jotta kumpikin voisi kukoistaa. Esimerkiksi mä olen joutunut monta kertaa hälyttämään ulkopuolisia ihmisiä apuun, kun koira on sovitusti jäänyt alkkiksen vastuulle ja hoitoon, mutta yllätys yllätys repsahdus eli viikkojen juomaputki tulikin just silloin (kunnes lopulta tajusin, että homma ei toimi eli lupaukset ei pidä). Mutta missä raja menee, että kuinka paljon ollaan riippuvaisia toisistaan ja yhteiselosta ja yhteen hiileen puhalletaan, sitä en tiedä, kai se riippuu pariskunnasta (minkä tilanpitoon omistautuneen emännän joku maajussi olisi minusta saanutkaan, heh).

“Mun alkkis” näytti tänään “kiltin” puolensa, kantoi ostoksia, tarjoutui ihmeen innokkaasti auttamaan käytännön hommissa mökillä ym. Ihmetyttää, kun tuli iso satsi sontaa niskaan vain muutama päivä sitten, mutta koitan ajatella, että sairaus nimeltä alkoholismi tekee ihmisestä niin äärimmäisen ailahtelevaisen. Ihan niin kuin alkkis olis nyt tajunnut, mitä kaikkea tuli jättäneeksikään. Mutta mä en enää kieputuksen kohteena olemista jaksa, käytännön apuja otan häneltä vastaan, jos sattuu olemaan joskus sillä tuulella. Enkä mitään laske hänen apujensa varaan, niin miljoona kertaa pullon henki on mennyt etusijalle silloin, kun vielä asuttiin yhdessä. Vaikka on hän toki paljon ex -yhteiseen hiileen puhaltanutkin, mutta oon niin traumatisoitunut “ohareistaan”, jos nyt kauniisti noin sanoisin.

[Anonymous]

Hyvä Toivolla köysi kaulassa, kertomasi tuntui niin tutulta, voimia sulle! Mtäpä jos yrittäisit päästää irti?? Anna alkkiksen mennä.

[Anonymous]

Kuulumisiani: yksinäisyys eli juttukaverin ja kavereiden puute piinaa, mutta alkkiksen kanssa olin vielä enemmän yksin. Mielenrauhaani arvostan, enkä mä oikeastaan enää niin hirveästi tulevaisuutta pelkääkään. Tunne-elämässäni mukavat tunteet ovat löytymässä ja pääsemässä voitolle, toivottavasti. Silloin kun olin alkkiksen kanssa, kuormitusta tuli sekä alkkiksen kiukkuilun kohteena olemisesta että pelosta, miten pärjään, jos erotaan. Nyt kun ei tarvi kestää henkistä väkivaltaa alkkiksen taholta, positiiviset tunteet pääsee kasvamaan ja pelko on pienempi, kun ero on jo tapahtunut. Ja käytännön asioita tekemällä pelko pärjäämisestä nytkähtelee koko ajan pienemmäksi.

Aika pöhkö mä oon ollut, kun niin paljon olen kestänyt. Silti on mukavaa, jos säilyy keskusteluyhteys alkkiksen kanssa.

Summa summarum, kaipaan juttuseuraa ja taloudellista taakan jakoa. No, juttuseuraa ei ollut alkkiksen kanssa ja talouskin oli pelon kohteena, että milloin me erotaan ja mitä sitten käy. Nyt mä voin paremmin suunnitella ja järjestää talousasioitakin, kun se elämän arvaamattomuus ja ennustamattomuus on taakse jäänyttä. Lohtuna sekin, että liikakilot on karisseet, kun senttiä pitää venyttää ja alkkisstressi ei enää lihota.

Suosittelen läheisille omaan elämään, kuten harrastuksiin ja omiin mielenkiinnon kohteisiin panostamista. Jos tulee ero, silloin on voimavaroja jo siinä omassa elämässä.

Mun mielestä kiintoisa kirjoitus:

juhakemppinen.fi/index.php?id=fo2xcm622h2wsz

Elämänilo ja myönteinen elämänasenne oli alkkiksella ja alkkiksen kanssa ihan täysin kielletty. Ikään kuin hän olisi ottanut henkilökohtaisena loukkauksena sen, jos olin iloinen. Ja hirvittävän itsekeskeinen ja vastuuton tää “mun” alkkikseni oli ja on. Eli ihan pimeä tyyppi itse asiassa, mutta mä elättelin liian pitkään toivekuvia, että hän olisi ollut normaali. Jotain ylpeyttä ja itsekritiikin puutetta kai mullakin siinä, etten voinut myöntää olleeni niin hölmö, että olin haksahtanut henkisesti epänormaaliin alkkikseen. Näin näen asiat nyt. Ja se henkinen epänormaalius kasvoi ja kasvaa kasvamistaan alkoholismin pahetessa ja edetessä. Alkoholismi on mun mielestä itseään ruokkiva sielun syöpä, jota fyysinen riippuvuus avittaa.

Niin ja sitä meidän eroa alkkis oli pedannut ties kuinka pitkään, sekin asia valkenee mulle valkenemistaan (oli esimerkiksi tavaroitaan pakkaillut muuttoa varten ainakin vuoden päivät tai jotakin…). Aika ilkeä temppu sitten provosoida ja syyllistää minua, pisteenä ii:n päälle se karmea juopotteluputki viime syksynä, jolloin mun piti yöpyä ulkona, kun turvakodit oli täynnä.

[cricket]

Kemppinen tietää mistä kirjoittaa Hassua kyllä löysin tuosta kirjoituksesta yhden lempiajatuksistani : Kun oppilas on valmis, niin opettaja saapuu.

Tuon ajatuksen henkeä on myös siinä, kun läheinen irrottaa itsensä juovasta kuviosta. Kirjoitit näin: Aika pöhkö mä oon ollut, kun niin paljon olen kestänyt.

Kun katsoo omaa elämäänsä ‘juovan elämän’ ulkopuolelta käy juuri noin. On kuin suomut putoasivat silmiltä - yhtäkkiä ne syyt, joiden vuoksi ei kertakaikkiaan voinut erota, tuntuvat ihan pöhköiltä. Aivan kuin oma elämä olisi ollut jäässä, ja nyt se pikkuhiljaa sulaisi käytettäväksi.

Kuulostaa siltä että oppilas on valmistumassa
Iloa ja valoa matkaasi!

[Anonymous]

Kiitos tsempistä.

En tarkoita loukata ketään, mutta kun olen kokemaani päässäni pyöritellyt, tuli mieleen, että “mun” alkkista kuvaa parhaiten sanat “rakkaudeton” ja ennen kaikkea “luihu”.

Olkoonkin, että hän käytännön asioita välillä hoiteli mallikelpoisesti, mutta ei hän minusta ihmisenä pystynyt välittämään tai halunnut välittää. Vaikka mä sitä harhakuvitelmaa elin niin älyttömän pitkään ja hartaasti.

Se torjunta aivan kaikkiin mun mielestä kiinnostaviin asioihin, harrastuksiini ym. on ollut aivan mieletöntä. Jos vaikka olen saanut opintoni päätökseen ja siitä jotain olen iloisena tullut maininneeksi, vastauksena on ollut selän kääntäminen ja pois tilanteesta lähteminen. Ja olihan mulla välillä äärettömän vaikeaa saada häntä edes sanomaan, milloin koiraa on käytetty ulkona, kun kotiin töistä tullessani olisi ollut kiva saada tietää, tarviiko koiran kanssa lähteä ulos heti vai vaikka vasta kahden tunnin päästä. Tämä mieletön torjunta ja mykkyys siis selvin päin. (Humalassa alkuvaiheessa sössöttämistä, sitten totaalikatoamiset). Ja lähes minkä tahansa asian sanomisen eli puhumisen mistä tahansa arkiasiasta hän koki kritiikiksi ja kiukkuilii sen mukaan.

Olisin kiitollinen, jos joku alkoholisti sattuisi lukemaan tämän ja avaisi mulle sitä mun mielestä sairaalloista torjuntaa ja vetäytymistä vuorovaikutuksesta. Kuuluuko se sisäänleivottuna alkoholismiin vai onko muuta häiriintyneisyyttä.

Mitä enemmän mulle selkiää, sen paremmin pääsen irti. Tunnen monia ihania ihmisiä, jotka ovat liikkumisessaan pyörätuolista riippuvaisia. Luonnollisesti vuorovaikutuksessa toimintakyvyn rajoitteet on otettava huomioon. Jos mä tietäisin, mikä alkkiksen henkisessä ja sosiaalisessa rajoittuneisuudessa on alkoholismia ja mikä muuten vaan kettuilua tai persoonallisuutta, olisi mulle itselleni helpompaa päästä eteen päin ja irti. Niin, persoonallisuushan myrkyttyyy alkoholismin edetessä…

[Anonymous]

Vastaankin itse itselleni, mitä tuli mieleen kävelylenkin aikana.

Se meneekin varmaan niin, että juomattomina kausina alkkiksen olo on niin sietämätön ja kurja, että hänen mielensä on koko ajan sidottuna joko tietoisesti tai tiedostamatta juomiseen tai juomatta olemisen kärvistelyyn. Siksi häneltä ei riitä voimavaroja (kykyjä ja halua) normaaliin kanssakäymiseen.

Lisäksi riidan haastaminen ja provosoiminen yrityksenä “oksentaa” sitä pahaa oloa pois lähistöllä oleviin, peilien virkaa toimittaviin läheisiin. Voihan siinä olla muutakin hämminkiä takana, mutta varmaan suurimmaksi osaksi alkkiksen sietämättömyys ja kuormittavuus johtuu siitä kärvistelystä.

Muuna hämminkinä voi olla myös se, että alkkiksella ei ole olemassa vaihtoehtoista tapaa olla olemassa.

Nyt kun ymmärrän tätä taas hieman enemmän, on mulla loistavan voimaton olo. Homma ei todellakaan riipu minusta läheisenä. Tavallaan tunnen surua ja sääliä alkkista kohtaan, että kuinka kammottavaa alkoholismi on.

En usko, että “mun” alkkikseni pystyy muuttamaan elämänasennettaan (empaattisemmaksi) eli raitistumaan aidosti - niin kova ja jääkylmä ydin hänellä on. Ehkä hän pyristelee loppuikänsä koittamalla juomalla sulattaa sitä ydintä, mutta se on niin kuin kusisi talvipakkasilla housuihin eli ei kovin tuloksellista toimintaa.

Ja kuten sanoin, minulle tämä voimattomuus alkoholismin edessä on loistavan hieno asia, ei tarvi enää pyristellä ja räpiköidä hengen hädässä läheisenä, kun uskaltaa tunnustaa tosiasiat.

Eteen päin omassa elämässä vaan on mentävä ja menen.

[Anonymous]

Vielä yks pointti. “Mun” alkkis käyttää hyvin pitkälle samoja konsteja kuin narsisti. Ehkä se johtuu, että molemmilla on kova ja jääkylmä ydin, mene tiedä.

[piipertaja]

Heips!
Juu keinoja on monia tehdä toisen olo kurjaksi. Peilinä oleminen on niin tutun tuntuinen. Mä olen tullut siihen lopputulokseen että exällä on myös n… piirteitä. Todella haastava persoona. Mut sillon kun joi säännöĺisesti viikonloppuisin, huomasin viikolla tietyn kaavan ma-ti vielä krapulasta äreä,ke ehkä normaali ihmisen oloinen ja To iski viina himo ja pe heti autotallissa töiden jälkeen korkki auki. Aina sai olla varpaillaan tai mie hölmö olin.

Hienosti olet päässyt eteenpäin

[Anonymous]

Hyviä pohdiskeluja täällä…

Noista narsistisista piirteistä haluan ilman mitään erityistä asiantuntijuutta sanoa, että mielestäni narsistinen persoona on aina tavalla tai toisella oman edun tavoittelija ja muiden “lyttääjä”, joi tai ei. Ihan kaikesta ongelmasta ei siis mielestäni pitäisikään syyttää sitä juomista, vaan nähdä jotenkin juomisen läpi ja oivaltaa, että se ikävästi käyttäytyvä, itsekäs kumppani on ollut sitä aina, enemmin tai vähemmin. Juominen toki sitten korostaa niitä ikäviä piirteitä, kun tietynlainen kontrolli katoaa.

Minulle on ollut tärkeää huomata se, että ex-mieheni on ihan oikeasti ns. hyvä ihminen, vaikka pari viimeistä yhteistä vuottamme menikin jo tosi kehnosti ja eron jälkeen selvisi, että hän on myös pettänyt minua toisen naisen kanssa. Välillä se oma mieli on vääristynyt ajattelemaan, että mies olisikin kaiken aikaa ollut epärehellinen (jätti siis kertomatta asioita, ei niinkään valehdellut) tai että miehen tietyt tavat olisivat kielineet narsismista, mutta olen onneksi ollut väärässä. Se ihmistuntemus, jonka pohjalta pystyin antamaan hänelle paljon anteeksi ja tavallaan ymmärtämäänkin, on ollut ihan oikeutettua ja hyväksyttyä - en koe tulleeni siis millään tavoin huijatuksi tai olleeni jotenkin sinisilmäinen.

Täällä plinkissä on viime aikoina ollut paljon tarinoita todella pitkistä parisuhteista, joissa edelleen sinnitellään yhdessä, vaikka selvästikin myös kärsitään puolison juomisesta ja muustakin käytöksestä. Olenkin miettinyt, että kuka lopulta on jotenkin epätasapainossa; se juova vai se - kenties läheisriippuva - joka syystä tai toisesta haluaa edelleen katsella ja kokea sitä meininkiä, mitä juovan kanssa vääjäämättä joutuu kokemaan. Onko niin, että oma elämä tuntuisi tyhjältä, jos siitä puuttuisi kaikki se draama, minkä keskellä on vuosien ajan elänyt? Kokeeko tuo “kärsivä” jonkinlaista ylemmyyttä, kun voi osoitella sormellaan, miten kehno ja heikko p…kiainen se juova puoliso on? Vai tuntuuko hyvältä rypeä surkeudessa ja ahdingossa ja mahdollisesti purkaa sitten mieltään (valittaa elämänsä kurjuutta) ystävilleen??
Onko kenties niin, että oman itsensä arvostus on syystä tai toisesta niin vähissä, ettei enää tajua tai koe ansaitsevansa parempaakaan elämää?

Nyt toivon, ettei kukaan ota noita kysymyksiä sillä tavalla henkilökohtaisesti, että alkaa hurjasti itseään puolustamaan. En kohdista niitä nyt yksilöidysti kenellekään, eivätkä ne suoraan kieli myöskään henkilökohtaisista ajatuksistani, mutta tuollaisia on nyt mielessäni pyörinyt ja halusin ne rohkeasti jakaa täälläkin.

Minä aina ennen sanoin, että voin joustaa, mutta en suostu alistumaan ja jotenkin tuossa “motossa” kiteytyy se oma näkemykseni ja asenteeni parisuhdetta kohtaan. On asioita, joissa väkisinkin pitää tehdä kompromisseja ja yksi sellainen voi olla esim. se, että hyväksyy puolison juomisen, kunhan se pysyy kohtuudessa. Kärjistetysti sanoen, sen olutsatsinsa sijaan juokin vain puolet siitä. Siinähän tuo juovakin on tullut puoliväliin vastaan, jos nyt ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Siinä vaiheessa, kun parisuhteessa kokee, että puoliso joko ihan tietoisesti alistaa tai ainakin itse kokee joutuvansa alistumaan, pitäisi pystyä laittamaan piste koko hommalle.

[Anonymous]

Hyvä Hemmiina, kiitos ajatuksia herättävästä kommentistasi.

Itse - osin hieman epätavallisen ammattini takia mulla lie ajattelun apuvälineitä tässä asiassa melko hyvin - en niinkään nykyään yleisesti ottaen ajattele, että onko joku ihminen paha vai hyvä vai jotain siltä väliltä. Funtsaan vaan, että miten tunnetila mahdollisesti ilmenee ja näkyy käyttäytymisenä ja mikä tai mitkä asiat ovat sen käyttäytymisen moottoreita. Ja mitkä on käyttäytymisen seuraukset eli ovatko ne suotavia vai epäsuotavia siinä tilanteessa.

Tosin, olen kyllä taipuvainen ajattelemaan, että myös silkkaa pahuutta / pahoja ihmisiä, ehkä jonkinlaista “syväpahuutta” voi olla olemassa ihmisissä (en kuitenkaan pidä “alkkistani” tämmöisenä, sen sijaan lähisukulaisissani “syväpahuutta” tai jotain kovan luokan ja/tai erittäin pitkälle kehittynyttä narsismia ja/tai rikollista mielenlaatua mielestäni on).

Muissa ketjuissa ja kommenteissa on jo tullut myös esiin, että me läheiset ollaan olennainen osa alkkiksen sosiaalista ympäristöä, ja siltä kantilta kyllä vaan läheinen voi myös tietämättään ja tahtomattaan mahdollistaa alkoholismin ja sen takana olevien häiriöiden pahenemista.

Jatkan kirjoittamista paremmalla ajalla, enempi läheisen nahan sisältä. Huomaa nyt, että taas pyörii juttuni alkkiksen ympärillä. Mutta onhan alkkis ja läheinen kuin vakka ja kansi tai kuin lukko ja siihen sopiva avain. Että jos ymmärtää yhden puoliskon käyttäytymistä, päässee jyvälle siitä toisestakin. Sitä paitsi ainakin mun on vaikeaaa päästä jyvälle juuri omista tunteistani ja toimintatavoistani - muiden ruotiminen on helpompaa. :mrgreen:

[Anonymous]

Hyvää tekstiä, Hemmiina ja yksin jouluna. HItto miten paljon helpompaa on yrittää tajuta toisen pään sisältöä kuin kääntää huomio omaan päähän. Mutta mitä hyötyä kenellekkään on siitä, että vatkaamme toisen asioita: miksi juo, miksi käyttäytyy noin. Paljon hyödyllisempää olisi miettiä omat tunteet ja tekemiset. Siihen pyrkiessä

[Anonymous]

Omalla kohdalla:

• Tavattiin ravintolassa
• Rakastuttiin/rakastuin päätä pahkaa. En tajunnut että vähapuheisuus ja lasittunut katse johtui siitä, että hän oli päissään kuin käki. Se oli minusta vain jännittävän salaperäistä. En myöskään tajunnut, että hän oli välillä sammuneena tai ympäri päissään, eikä sen vuoksi voinut tulla avaamaan ovea, kun soitin hänen asuntonsa ovikelloa. Mutta sekstaaminen oli taivaallista, silloin kun hän oli tarpeeksi selvä.
• Muutettiin yksiin mun asuntoon. Muistaakseni muutaman kuukauden sisällä alkoi sohva ja eristäytyneisyys vetää häntä enemmän puoleensa. “Emmä jaksa”. Olin vähän pettynyt, että tätäkö tää nyt sitten on.
• Elämä kuitenkin soljui eteen päin, oli opiskeluja, töitä, muita aktiviteettejä, matkoja, jopa sosiaalista elämää. Hänellä oli kuitenkin kroonisesti rahapula, joten yleensä lainasin hänelle rahaa, jotta päästiin matkoille ym. Alkoholin käyttö on reipasta, minäkin välillä join, mutta oma juominen ei mitenkään hallinnut elämääni ja se oli sosiaalista juomista. Olin suvaitseva ja pitkämielinen hänen juomisiinsa ja juopotteluihinsa, enhän mä nyt mikään tiukkapipo ole enkä hänen holhoojansa.
• Hän alkaa eristyä omiin oloihinsa yhä enemmän. Alan kokea itseni yhä yksinäisemmäksi. Paljon ohareita, hän ei juopottelun takia pysty pitämään sovituista asioista kiinni ja ilmaantuu alkoholin vaikutuksen alaisena tilanteisiin, joissa alkoholin vaikutuksen alaisena oleminen on epäsopivaa, vaikka koetankin olla suvaitsevainen. Pohjimmiltani minua kuitenkin hävettää ja nolottaa. Oharit turhauttaa ja kiukuttaa. Alkaa olla riitoja ja sosiaalinen elämä hiipuu. Mutta aina yritetään uudelleen. Mukaan kuvioihin tulee myös katkoille katoamiset, joita on edeltänyt juopotteluputket. Välillä sammuu suihkuun ja vedet valuu vuorokauden parikin. Tuurijuoppoutensa pahenee koko ajan. Eniten päähän ottaa puhelinmykkyys, viikkokausienkin ajan. Toisaalta hän on pitkiäkin aikoja kuivilla. Ja selvinä aikoina tekee käytännön hommia esim. auton korjaamista ym. yhteiseksi hyväksi.
• Hän ajaa kännissä kolarin. En pystynyt mitenkään älyämään, että hän oli muistaakseni yli kolmen promillen kännissä ainakin, niin hyvin hän pystyi sen peittämään. Olen kyydissä ja saan vaurioita kaularankaan. En kuitenkaan saa neliraajahalvausta, koska leikkaus onnistuu hyvin. Antabukset tuli kai viimeistään tässä vaiheessa mukaan kuvaan, mutta ne toimii uskon voimalla niiin kauan vain kun hänellä halua riittää ottaa ne. Ja jossain vaiheessa se halu loppuu ja väistämättä tulee repsahdus.
• Tää on tätä jatkuu vaan. Minäkin alan elää yhä enemmän omassa maailmassani. Haikailen muitakin miehiä unikuvissani, jotta kestäisin todellisuutta. Toisaalta hakkaan päätäni seinään, kun en tajua epänormaaliuden mittaa ja määrää. Olen jo pitkään ollut mieli maassa, masentunut. Juopotteluputkien, odottamattomien ohareiden ym. takia olen lamaantunut ja käyn kovilla stressikierroksilla.
• Henkinen väkivalta pahenee. Aiemman mykkäkoulun pidon lisäksi mukaan kuvioon tulee yhä enemmän haukkumisia, mulle arvokkaiden asioiden tuhoamista, kaikenlaista aktiivista ilkeilyä. Ja provosointia. Mulle ilmaantuu elämääni myös muita, hänestä riippumattomia raskaan sarjan murheita.
• Muut murheet syö voimavarojani niin paljon, että hän aiheuttamine katastrofeineen menee siinä sivussa. Yhden pahan juopotteluputken liitännäisriidan takia hän jo muutti pois, kun aloin asettamaan rajoja, mutta kun heikkouttani pyytelen, palaa hän sitten takaisin. Tässä vaiheessa alan jo pelätä häntä, aikaisemmin on vaan törttöilyineen ja ohareineen ottanut julmetusti päähän. Ne muut murheet mulla on niin pahoja, että ajattelen, että hänen kanssaan eläminen olisi kuitenkin mun elämäntilanteessa plus-merkkistä.
• Viimeisen vuoden aikana hänen ilkeilynsä muuttuvat kuitenkin entistäkin pahemmiksi. On pedannut pois muuttoa salaa ainakin vuoden ja muuttaa sitten joulun 2014 aikana salaa pois kuin varas yöllä.
• Olen pääsääntöisesti puheväleissä hänen kanssaaan. Henkinen väkivalta on tehnyt tehtävänsä enkä kaipaa häntä takaisin. Olen viisikymppinen ja pelkäisin vanhuutta ja vanhenemista hänen kanssaan saman katon alla.

No, miks läheinen ei pistä peliä poikki aikaisemkin, vaan kituuttaa ja kärsii?

Miettikääpä vertailun vuoksi fyysisen väkivallan uhreja - läheiselle on ehkä hirmu vaikeaa ottaa ero ja ryhtyä käytännön järjestelyihin, koska mieli on niin maassa ja on niin lamautunut. Ja alkoholistin tai vaimonhakkaajan käyttäytymisen seurauksena ei se läheinen siitä pysty piristymäänkään niissä oloissa. Lisäksi voi olla riippoina taloudellisia asioita, esimerkiksi vuosikymmenien yhteiselon jälkeen avioero, jollei ole avioehtoa, voi olla myös taloudellisesti aika raastavaa.

Ja normaali ihminen saattaa hyvinkin toivoa asioiden kohentumista ja uskoa parempaan.

Ja yleensä ne tukiverkot ja sosiaaliset suhteet ovat hävinneet kurjuuden kierteessä, jotka esim. omalla kohdalla paheni pahenemistaan parinkymmenen vuoden aikana.

En syyllistäisi läheisriippuvuudella. Ei fyysisen väkivallan uhrejakaan pidetä syypäinä siihen, että heitä kohdellaan väkivaltaisesti.

Se taas ainakin mun kohdalla on ilmeistä, että olen tiedostamattomasti sietänyt mulle vahingollisia suhteita, koska lapsuuden perheeni oli mitä oli ja isä kohteli äitiäni erittäin huonosti. Silti vastuu omasta elämästäni ja nykyhetkestä on mulla. Vahingollisiin suhteisiin hakeutuminen ja niiden sietäminen ja kokeminen ehkä jollain tapaa ei-epänormaaleiksi on mun mielestä kuitenkin eri asia kuin läheisriippuvuus. Sitä paitsi, mitä se ketään auttaa oli kyseessä alkoholistin tai fyysisesti väkivaltaisen läheinen, jos sanoo, että hei, sä oot läheisriippuvainen ja sun ongelmat johtuu siitä, että oot läheisriippuvainen. Ongelmien ydinhän on se, kuka muille kärsimystä aiheuttaa. Tai hänen sairautensa eli se alkoholismi. Läheinen vaan saattaa olla pois juostakseen liian lamaantunut ja lyöty, ja toisaalta epärealistisen optimistinen hölmö, kun ei hoksaa, että tää on tätä.

[Anonymous]

Mutta sinä olet jo pitkällä kun hoksaat ton “alttiutesi” sietää kehnoja suhteita. Ne mallit tulee hirveän usein lapsuudesta. Ja kaipa on ihan sama noilla nimityksillä, onko läheisriippuvanen vai kärsiikö uhrautuvaisuuden ja alistuvuuden tunnelukoista tms. Omat valinnat vaan aiheuttaa itselle hirvittävän huonnon olon. Syyttäminen ja syyllistäminen on turhaa, mutta minusta on kuitenkin tärkeää tajuta oma vastuu elämästään: en ole pelkkä uhri, voin päätöksilläni vaikuttaa omaan elämään. Jotenkin toivoisi, että useampi saisi mahdollisuuden hetkeksi päästä oman elämänsä ulkopuolelle, katsella sitä vähän kauempaa jostain turvallisesta paikasta. Kerätä voimia ja sitten päättää mikä on hyvä minulle (ja mahdollisille alaikäisille lapsille). Päästä liiasta, sairaalloisesta syyllisyyden- ja vastuuntunteesta toista aikuista ihmistä kohtaan, tarpeesta selittää hänen tekemisiään. MIssä tomonen paikka? Mulla se oli terapia, joillakin on ollu AlAnon, oma mökki, sukulaiset… Siedä kriisin paha olo, yksin jouluna, se helpottaa ja olet hyvällä tiellä.

[Anonymous]

Kiva, että keskustelu edelleen jatkuu ja ainakin toistaiseksi asialliseen sävyyn

Kirjoitin tuolla aiemmin, että mieheni on oikeasti ns. hyvä ihminen. Tuo “niin sanotusti” pyrki kuvaamaan sitä, että minä itse en todellakaan jaottele ihmisiä hyviin ja pahoihin, mutta aika moni tuntuu niin tekevän ja halusin tuolla tavoin käyttää ikäänkuin kansan kieltä. Synonyyminä tuolle hyvälle voisi tietysti olla “normaali” tai “kohtalaisen tervemielinen” tai mikä nyt onkaan, mutta kun en oikein noistakaan adjektiiveistä välitä, niin käytin ns. hyvää

Käytin myös sanaa läheisriippuvainen, tai oikeammin kirjoitin kenties läheisriippuvainen. Minulla ei siis ollut tarkoitus arvioida ketään täällä läheisriippuvaksi, mutta usein huomaan jonkun niin kirjoittaneen joko itseensä kohdistuen tai arvioidessaan läheisen roolia.

En nyt oikein osaa itseäni ilmaista siten, kuin haluaisin

Näinkö? kirjoitit kyllä fiksusti tuossa viimeimmäksi. Juuri noin minäkin ajattelen, että vastuu omista valinnoistaan ja elämästä on viime kädessä itsellä, ei kenelläkään muulla. Esim. ihmissuhteissani katson AINA ensin peiliin ja pohdin omia asenteitani, kenties jopa muutan niitä ja jos elämä ei silloinkaan suju jonkun kanssa, niin otan etäisyyttä. Niin klisheistä kuin se onkaan, niin toista ihmistä ET voi muuttaa…

Nomutta, nyt ei ole aikaa kirjoitella tämän enempää. Ei muuta kuin pirteää viikon jatkoa kaikille !

[Anonymous]

Joo, onhan se toki haasteellista kuvata näitä asioita sanallisesti. Tää keskustelupalsta ja vertaistuki on mun mielestä tosi hieno juttu - mitä useampi läheinen osallistuu ja mitä useammalta kantilta ja useamman kokemuksista asioita katsoo, sen enemmän apua, näin koen. Että antaa tulla vaan näkemyksiä, ja eihän hyvän keskustelun mitta edes ole mitenkään se, että kaikki olisivat samaa mieltä tai kokisivat asiat samoin.

Mua helpottaa tajuamaan asioita se, että jos mä pyrin pelkistämään asioita siten, että mistä tunnetilasta aiheutuu mitäkin toimintaa (voi olla myös passiivisuutta eli ei-toimintaa) ja mikä toiminta/käyttäytyminen/asia aiheuttaa mitäkin tunnetiloja.

Tänään aamulla herätessäni ensimmäistä kertaa lähes kolmeen vuoteen en herännytkään paniikissa ja sydän pamppaillen verenpaineet ylhäällä, vaan oli jo ihan pieni hetki ihan levollista oloa. Ja olen viimeisen kuukauden aikana jo nukkunutkin yhtäjaksoisesti noin kuusi seitsemän tuntia ja ylikin heräämättä kauhuun tai uskaltamatta nukahtaa kauhun takia. Mun kauhut johtuu myös alkkiksesta riippumattomista syistä - nyt musta tuntuu, että on jokin kauhujen ja huonojen tunteiden kynnys rajana, jonka pahemmalla puolella koko kroppa käy hälytyskierroksilla. Kun pääsee sen kynnysrajan paremmalle puolelle, voi vasta alkaa rauhoittua, ihan fyysisesti. Ja pystyy nukkumaan oikeasti edes vähän.

Eli näillä mennään, kohti parempaa, toivottavasti.

[Anonymous]

Nuo keholliset tuntemukset, ikäänkuin hälytystilassa oleminen, on tuttua minullekin takavuosilta. Verenpaine sahasi ylös alas samaa tahtia, kuin stressitasoni. Usein perjantaisin, kun mies lähti omille teilleen palaten aamuyöstä kotiin huudattamaan musiikkia - vaikkakin kuulokkeet korvillaan - olin jo valmiiksi “pingottunut” eli juurikin hälytystilassa ja sitten aamuyöstä alkoi se tietoinen tai ainakin alitajuinen miehen odottelu kotiin. Perjantain ja lauantain väliset yöt olivat viikosta ja kuukaudesta toiseen tosi huonolaatuisia, mikä hiljalleen alkoi näkymään psyykkisessä jaksamisessani. Joku toinen voisi ajatella, että VAIN yksi yö viikossa, mutta minulle siinäkin oli liikaa…

Minähän sain syksyllä 2010, jollen nyt väärin vuosilukua muista, ns. TIA-kohtauksen eli ohimenevän aivoverenkiertohäiriön. Sitä edelsi pitkäaikainen turhautuminen työpaikalla liian yksinkertaisiin tehtäviin, kotielämä oli tuossa vaiheessa ihan tasapainossa. Joka tapauksessa, ne veetutusverenpaineet kohisivat tuolloinkin aika usein päässäni ja lääkärin epäilynä olikin, kun kaikki somaattinen ongelma poissuljettiin, että kohtaus tuli pitkäaikaisen stressin aiheuttaman kortisolitason noususta ja mahdollisesta kortisoliplakin kulkeutumisesta aivoverenkiertooni, mikä on sitten aiheuttanut lievän tukkeuman, jota ei enää myöhemmin kaulavaltimoiden ultraäänessä tai pään magneettikuvauksessa näkynyt. Myös sydämeni tutkittiin ultraäänellä eikä siinäkään ollut poikkeamia.

Noiden tutkimusten jälkeen työterveyslääkärini ehdotti psykoterapiaa, jonne sainkin Kelalta tukea ja kävin sitten kerran viikossa terapiassa parin vuoden ajan.

Ihmisen mieli on siitä jännä tapaus, että se tuppaa muistamaan tiettyjä asioita niin, että jos arjessa tapahtuu saman kaltaisia asioita, kuin joskus menneisyydessä, voi nuo stressitilat nousta uudelleen pintaan ja samantien myös kehoon. Näin esim. minulla. Puhutaan ns. assosiaatioketjuista. Olen nyt alkuvuodesta ollut pitkästä aikaa erityisen stressaantunut ja ahdistunutkin. Unohdan hengittää kunnolla, keho pingottuu, päätäkin särkee, huimailee jne.

Olen jonkin verran analysoinut noita kehollisia tuntemuksiani ja todennut, että joku tässä nykyelämänrytmissäni muistuttaa minua vuosien takaisesta, koska nuo kehon tunteet ovat niin samankaltaisia, kuin joskus ennen. Nytpä en voikaan osoitella syyttävällä sormella miestäni (tässä kohtaa pitää lukijan oivaltaa edellinen teksti tietynlaisena itseironiana), koska hänellä ei näissä tuntemuksissani ole osaa eikä arpaa

Tuli muuten mieleen tuosta “mistä tunnetilasta aiheutuu mitäkin toimintaa” -ajattelusta, että minullekin tuo on tuttua “analysointia”, mutta myönnän myös langenneeni siihen sudenkuoppaan, että olen puolustellut ja perustellut mieheni toimintaa noilla tunnetiloilla eli lähtenyt sanoittamaan hänen tunteitaan hänen puolestaan. Mies kun ei ole itse osannut tunteitaan sanoittaa… Totuushan on kuitenkin se, että vaikka olen miten hyvä ihmistuntija ja toisen mielen “lukija”, niin oikeasti arvailuksihan se on lähinnä mennyt.

Nyt on kuitenkin tartuttava työhön, joten hei taas tältä erää

[Anonymous]

Olipas tähänastisen elämäni fiksuimpia tekoja kirjoittaa toi oma elämäntarinani “omalla kohdalla” -kommenttiin tähän ketjuun.

Kävin yhden pakosti yhdessä hoidettavan käytännön asian tiimoilta “alkkikseni” asunnolla, ja hän oli nyt ollakseen hän, ja minua kohtaan ihan kiva. Ei nyt mitenkään hirmu lämminhenkinen, mutta tarjosi syötävääkin. Ehkä tavallaan vähän vieraskorea.

No, minusta alkoi tuntumaan siltä, että jos mä sittenkin olen se ymmärtämätön ja suvaitsematon hankala ämmä, jonka sietämättömyyden takia hän raukkaparka on joutunut ihan pois muuttamaan. Hienovaraisesti kysyin, että mikä hänen mielestään oli syynä meidän eroon. Kuulema ne meidän väliset kähinät, ikään kuin minä olisin ollut ainakin puoliksi syypää. No, riitelyyn kai tarvii kaksi.

Mutta kun mä luen ton aikaisemman kommenttini, missä on kuvattu elämäni hänen kanssaan, ja muistikuvia palautuu mieleen, niin oma päänuppi selkiää verrattomasti ja mä tajuan miten tää oikeasti meni.

Hän on antanut myös ymmärtää, ettei ole sen onnellisempi kuin ennen eroakaan. No, voi toki sanoa vaan niin, mistäpä mä tiedän, vaikka hänellä olisi uusia naisia joka sormelle eikä se mulle edes kuulu.

Kertosäe:

Kun mä luen ton aikaisemman kommenttini, missä on kuvattu elämäni hänen kanssaan, ja muistikuvia palautuu mieleen, niin oma päänuppi selkiää verrattomasti ja mä tajuan miten tää oikeasti meni.

En uskaltaisi enää asua saman katon alla.