Cricket puhuu ihania. Olen samaa mieltä. alkoholistin ollessa pois elämästä tulee jostain vielä 150% energiaa ja ne asiat mitkä ennen tuntui raskailta, ei ole mitään.
Ennen tuntui vaatteiden pukeminen suurelta urakalta, nyt minä sen lisäksi että puen, niin myös pesen, silitän, ompelen ja laskostan. Ja sen lisäksi että puen vaattet päälle, niin minä myöskin katson peilistä, että miltä näytän! Ennen riitti että olen peittänyt nahkani. ilman alkoholistin painetta, minä pukeudun, enkä vain kääri ympärilleni jotain säkkiä siksi että pääsen ovesta ulos, käydäkseni kaupassa siksi että on pakko tai muuten kuolee. Nykyään en syö siksi että pysyn hengissä,vaan siksi että on nälkä. Vielä parempaa jos syön siksi, että ruoka on hyvää.
Mutta valitettavasti aina erossaolo ei auta, jos on henkisesti kiinni. Pieni puhelu tai viesti alkoholistilta, saa taas energiat pois. Tästä taistelen eroon koko ikäni, että minua ei voi joku säädellä myös kauempaa. 
Siihen tarvitsee kyllä apua, koska silloin alkoholisti asuu päässäni. Ja kun se päänsisälle muuttaa, niin ei ole väliä asuuko se samassa asunnossa.
Ja muistutan itselleni että alkoholistilla en tarkoita miestäni, vaan hänen sairauttaan. En inhoa ihmistä, eikä se ole hänen syynsä, mitä minulle tapahtuu ainakaan sitten kun olen omin jaloin kävellyt omille teilleni.
eikä ole alkoholistin vastuulla sekään että jäisin, jos kerran on huono olla. 
:mrgreen:
Lämmin kiitos teille kaikille kommentoijille - antaa toivoa, kun muutkin ovat päässeet eroon ja saaneet elämänsä paremmalle tolalle. Tuo on hyvä pointti, että jos alkoholisti- virtahepo pitää “muistipaikkoja varattuna” ja asuu omassa päänupissa, fyysinen tuhansien kilometrien etäisyyskään ei riitä, vaikka etäisyyden ottaminen ja tkisaalla asuminen onkin silti positiivinen juttu.
Pyrin nyt totta totisesti irrottautumaan. Otan siitä suhteesta hyviä asioita, jos niitä enää on, mutta en rakenna elämääni yhtään enempää alkoholisin kanssa parisuhteessa olemisen elämisen varaan, vaikka vaikeaa se tuleekin olemaan.
Oon ihan liian kauan odottanut kaloja tipahtavan taivaasta bussipysäkille ja appelsiineja tarttuvan ongenkoukkuun. Haikaillessa elämä menee hukkaan.
Jännä nähdä, miten käy ja miten mies reagoi, kun oma käytös ja asenne muuttuu…
Omasta kokemuksestani tiedän, että irroittautuminen on vaikeaa kun on pään sisään päästänyt läheisen alkoholiongelman asumaan. Tsemppiä muutokseen, itselleni tasaista ja tunnekuohuista vapaata elämää eläminen onkin ollut henkisesti aika vaikeaa 
Huomaatkos jännän jutun kirjoituksessasi? Tuumaat, että jännä nähdä miten hän reagoi kun asenteesi muuttuu. Meillä läheisillä on, tai ainakin minulla, outo taipumus yrittää saada alkoholiongelmainen reagoimaan, ymmärtämään, muuttumaan jne. 
Neuvojia täällä palstalla aina parjataan, silti uskallan sanoa, että irroittaudu itsesi vuoksi ja keskity omiin tunnemyllerryksiisi. Oman asenteen muuttamisessa on kylliksi haastetta 
Ja se on ns. ihan sama reagoiko mies vai ei… Olisi mukavaa kuulla miten onnistut.
Itse olen jo pari vuotta tahkonnut irroittautumista ja keskittymistä itseeni. Olen kai tässä superhuono
Hyvä että tuli puheeksi ne alkoholistin reaktiot läheisen muutokseen, eli siihen kun läheinen alkaa keskittyä itseensä.
Se jos alkoholisti reagoi näkyvästi, esim “ikäänkuin romahtaa” tai alkaa juomaan enemmän yms, on sen merkki varmaan että jonkintason symbioosia se yrittää viritellä, tai on viriämässä,t ai jopa päällänsä.
Itselläkin aikoinaan ja vielä nykyäänkin, tulee tunne että ainakun alan ikäänkuin KUKOISTAA, niin jostain kummasta nurkantaka tuleekin jokin tyyppi, jolla tuntuu olevan ihan helkkaristi jotain sitä vastaan. Ei olla tyytyväisiä, ennenkuin suupieleni ovat alaspäin tuntuu olevan se viesti. Ennen se oli tietenkin alkoholisti. Ehkä se olen minä itse, jonka päässä asuu se alkoholisti.
Mutta alkoholistiinhan ympäristö reagoi, olemme siis reagoitsijoita, ja alkoholisti ei reagoi meihin. Olen kuin etana johon tökätään keppi, jolloin supistun ja aukenen sitä mukaa tökitäänkö kepillä. REAGOITSIJA. Opittavaa: hänen lisääntynyt juominen ole “minun aiheuttama” tila siksi, että päätin lähteä kaupungille tänään ja olla iloinen:D Vaikka se siltä uhkaavasti näyttäisikin. Alkoholisti ei ole se joka reagoi, ei hän yleensä iloitse toisten kanssa, vaan alkoholistin mukana pitäisi toistenkin iloita. Alkoholisti ei itke toisten suruja, vaan toisten pitää itkeä alkoholistin suruja tai muuten olen hänen vastainen. Hyvä tietenkin tiedostaa, että se on melkein odotetavissa oleva asia että kun minäiloitsen, alkoholisti kiihdyttää omaa romahtamistaan “minulle” ja minun “takiani” Mutta jotenkin se vain pitää iskostaa päähänsä, että minä olen se reagoija, ja minun pitää irrottautua. ei olla alkoholistin kanssa.
Huomaan, että täällä kommenteissa viisautta on, kiitos siitä.
Tuntuu, että omalla kohdalla ongelman ydin on just se, että en sitä ole pohjimmiltani tajunnut, että alkoholisti viis veisaa minusta ja hyvinvoinnistani, vaikka oon kerta kerran jälkeen uskonut, toivonut ja yrittänyt. Sen verran alkoholisti kyllä reagoi, että jos mulla sattuu olemaan suupielet ylöspäin, se ei ole hänen mielestään hyvä juttu, vaan hän tekee/sanoo jotakin tai on jotenkin niin, että mun ylöspäin olleet suupielet meneekin alaspäin. Olenpa ollut höhlä, kun en ole syvimmältään tuota peliä aikaisemmin tajunnut. Että alkoholistin kanssa oleminen jarruttaa MUN KUKOISTAMISTA, siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Tää “mun” alkoholisti on hyvin eristäytyvä, negatiivinen ja tunnekylmä - jäävuori olis lämpöisempi. Oma lapsuuteni jne. oli emotionaalisilta oloiltaan epänormaali, ja siks irrottautuminen voi olla mulle vaikeaa. En tarkoita, että omaa vastuuta vierittäisin lapsuuden ym. syyksi, mutta kuitenkin sieltä liian surkeuden sieto varmaan kumpuaa.
Mun hyvinvointiin sisältyy myös taloudellisia asioita ja siksi olen tähän asti tasapainoillut emotionaalisten tarpeideni ja niiden taloudelliseen hyvinvointiini liittyvien käytännön asioiden kanssa, joissa olen alkoholistista riippuvainen. Hah hah, paljon on oman kukoistamiseni hinta?
Kyllä mä silti pelkään, että mitä jos se mies kaataa vihaansa mun päälle tekemällä elämäni erittäin hankalaksi, jos todella pystyisin irrottautumaan. Mut enempi vaikuttaa ainakin nyt siltä, että hän vaan eristäytyy kahta kauheammin ja viis veisaa minusta, kunhan saa olla omassa rauha(ttomuudes)ssaan.
Arvaa minkälainen mun alkoholisti on. Lämmin," iloinen veikko", ei koskaan hakkaa, rauhallinen, ei menetä malttiaan humalassa eikä selvinpäin. JA SILTI! Hän toimii juuri siten.
Jos minulla yksikin päivä että olen iloinen, ja sen voi merkitä silloin punaisella kalenteriin ja se loistaa sieltä, ainoana iloisena päivänä. NIin hän 
viilipytty, keksii jostain, että se minun iloisuus on “merkki eroaikeista” tai jostain.Yleensä hän aloittaa tilanten sillä, että tuli surullisena ja yleensä joltain haisten minun luokseni, ja haluaisi tietenkin halata ja pusia. Sitten kun kieltäydyn, koska juuri kun olen ilojen niin en min ähalua mihinkään SÄNKYYN haisevan miehen kanssa makaamaan pimeässä keskellä kaunista päivää, niin ilme on sellainen että olen laittanu puukon hänen rintaansa pystyyn kuvainnollisesti, tuhahtelut, kenkien pukeminen melodramaattisesti, ja ehkä mahdollisesti jopa poistuminen jne… ai hän yrittää kiskaista minut makuulle viereensä, ja kun laitan hanttiin niin hän kirvoittaa pari kyyneltäkin että kun hän ei kelpaa. Päivänsäde ei tullutkaan mörön kanssa köllimään. Hän on sitten marttyyri. Eli. pienillä asioilla, pienillä vivahteilla, kertoo sen että minun iloisuus on häneltä pois.
Hän on YKSIN. Hän on SYNKKÄ. Hänestä ei kukaan VÄLITÄ.
Kun otan puhelimen pois virrat, sinne on tullut viestiä joiden avulla hän ilmeisesti testaa, kuinka kauan aikaa minulla menee vastata. Viesti voi olla “ikävä sinua” mutta minulle se tarkoittaa, että sydämmeni valahtaa lattiaan. Se on tullut jo 8 tuntia sitten, ja mies odottaa vastausta. Minulla ei siis olekaan IKÄVÄ häntä.
Kaunista, ja uppoaa yleensä kuin veitsi voihin. Ja hän ei ole TEHNYT mitään. Hän eiole SANONUT mitään. Hän ei ole kuin ollut vain oma itsensä. Hän ei ole kuin haissut paskalle, ja yrittänyt halata! Halata omaa rakast! Onko halaaminen väärin! kysyy hän. Ja se siitä mun kukoistuksesta, kun joutuu miettimään että miksi toinen mököttää. Ja se on minun vikani, koska en halunut maata pimeässä ja haistella tunkkaista eilistä viinanhajua tai sittein ihan mitä vaan. Tämän voi suorittaa selvinkin päin tämän harjoituksen, että miten läheinen saadaan lopettamaan tarpeeton ja lähes vaarallisen upea kukoistaminen. Sen osaa myös muutkin kuin alkoholistit. Ihan mistä tahansa aineesta riippuvaiset kaverukset. varmaan osaisin sen itsekin, jos en olisi se reagoitsija enemmän.
Juuri niin: pienet asiat, pienet vivahteet. Mutta koko ajan.
Meillä niin päin, että mä ruikutan ja vingun vuorovaikutusta (mielellään normaalia sellaista), mutta alkoholisti haluu vaan eristäytyä ja erotakin kai nykyään, mutta kun mä haluaisin vaan normaalia elämää ja ne taloudelliset riipat on, jotka pitää eniten kiinni. Mutta silloin kun hän juopottelee ja mä oon ihan kypsynyt ei kirveelläkään lähde pois. Jotenkin musta tuntuu, että hän haluaa kiusata mua tai ainakin käytöksensä siltä tuntuu. Hänen asenne on sellainen, että vain ja kaikki negatiivinen aina ja ikuisesti kaivetaan esiin.
Ei muutu hän ei, enkä minäkään tänään osaa muuttua. Niin vaikeeta myöntää tosiasiat. Itse asiassa on hämmästyttävää, kuinka negatiivinen tää “mun” alkoholisti on, varmastikin maailmanennätys negatiivisuudessa. Itse asiassa tää mun elämänkohtalo on jopa kaikessa karmeudessaan aika hauska, koska on kyseenalainen kunnia ollut olla parisuhteessa maailman negatiivisimman miehen kanssa. :mrgreen:
Heillä suvussa rankkaa alkoholismia, isänsä ja veljensä vei viina, tappoivat ittensä isemurhilla. Ja kai äidilläänkin ongelmaa. Myös mies tietää, että jos erkaannutaan omille teille, hänelle se on sitten menoa, kukaan ei tuu hommaamaan katkoille ym. paitsi virkavalta ehkä. Niin kauan kuin asenne on hällä mikä on eli kärvistelee kuivilla, sama meno jatkuu. Se ei oo sitte enää mun ongelma, mun ongelma on tää löysässä hirressä roikkuminen, josta en vaan tunnu pääsevän eroon.
Meillä muuten sänkyhommat loppui sata vuotta sitten siihen, kun kieltäydyin ryhtymästä humalaisen ja/tai viinalle ym. haisevan kaa…
meillä kaduin suhteeseen alkamista joskus niin paljon, että toivoin miehen katoavan. Ja niin se sitten teki. Mutta kun olisin sittenkin lopulta halunnut erota, enkä että mies vain katoaa puhelinpimentoon.
Olin tulla hulluksi.
Meillä ei ollut koskaan taloudellisia riippoja, mutta siitä lie johtuikin se että mies yritti niitä kovasti perustaa. Jotenkin rahat aina meni, ja sitten “toinen toista tukien” kun pitäähän toista auttaa. Olisi halunnut muuttaa yhteen, joka lopulta toteutui siten että hän vain ei lähtenyt kulumallakaan, sitten sain selville ettei hänellä olekaan enää asuntoa! Se oli sellaista aikaa että jouduin hämilläni hakemaan apua siihen, ettäonko minun nyt annettava miehen asua luonani, ja olenko julma jos en. Minulle piti jonkun ulkopuolisen kertoa se, että EI TARVITSE:) Onneksi sain "yhteisasumiselle "pisteen. Mutta kaikki päättyi lopulta hyvin. Miehen raitistuttua en edelleenkään muuttanut hänen kanssaan. Senkin jälkeen olen monesti toivonut, että hän vain katoaisi ja suhdetta ei olisi ikinä ollutkaan.
Olen vieläkin traumatisoitunut nin, että en oikein halua ketään kotiini, näen uniani että ovesta tulee joku enkä voi estää. Näen unia että oveni on rikottu ja sieltä tuulee sisään, ja herään sydän takoen. Onneksi elämässä on ollut muita alkoholisteja kuin yksi, niin ei voi kokonaan syyttää miestä. alkoholi on kaiken syy. Aina on yhtä painavia syitä erota ja olla eroamatta. Mä olen aina ollut liian kiltti. Sunteen huonoina hetkinä mietin aina, että olisi sittenkin pitänyt erota ajoissa. Ennenkun tunnekoukku on liian suuri. Sitä etsii jotain merkkiä, jotain mikä olisi “viimeinenniitti”. Sitten jälkeenpäin huomaa, että niitähän olisi ollut pilvin pimein. Oi silloin niitä aikoja, kun se vapaaehtoisesti puki kengät jalkaansa jä lähti. Miksi en tarttunut tilaisuuteen? Lisäksi vaikea tajuta nykyään että ihmissuhteessa ei ole pakko olla. Ei tarvitse keplotella siitä erilleen jollain konstilla, ja toivoa että toinen antaa sen ratkaisevan vinkin.
Uneni numero yksi:
Sieluni oli jo aika ränsistynyt talo, ja en voinut muuta kuin kauhun vallassa katsoa sivusta, kun mies meni rymistellen ja mitään kunnioittamatta siihen taloon, sotilasaappaiden tai maastokenkien tapaisilla robusteilla kengillä. Yleensä sielutaloni unissani ovat pohjimmiltaan vankkaa tekoa, mutta onhan se totta, että psyykeeni on ollut äärimmäisen kovilla ja siksi nyt ränsistyneessä jamassa. Tuo oli niin kauhea painajainen - sinut tuhotaan ja katselet vain kauhusta lamaantuneena sivusta - että heräsin huutooni ja naapuritkin vissiin heräsivät.
Uneni numero kaksi:
Maailmassa tai paikassa, jossa ei ollut yhtään mitään muuta kuin karua kivikkoa ja louhikkoa silmänkantamattomiin, pelmahti isojen kiven järkäleiden välistä lentoon parvi valkoisia lintuja. Vapauteen, vaikka aluksi räpistelivätkin.
Mun pitäminen mukamas löysässä hirressä olikin nyt hoksaamistani merkeistä päätelken feikkiä - kun tulin lomilta kotia, alkkis olikin kerännyt kimpsunsa ja kampsunsa ja muuttanut pois. Helpotuksen tunne mulla, vaikka tiukkaa tuleekin olemaan. En kaipaa yhtään sitä ilkeilyä ja mykkäkoulua. Toisaalta tulevaisuus hirvittää, että miten selviän aivan ypöyksin ilman turvaverkkoja.
Ihanaa. Olen onnellinen puolestasi. Uskon että pärjäät kyllä. Jonkun aikaa varmaan tuntuu tyhjältä kun mies ei ole paikalla viemässä kaikkea energiaasi, mutta asia korjaantuu varmasti.
Kiitos tsempistä.
Olkkari on ihanan täynnä sisustusmahdollisuuksia, kun mykkä virtahepo, jota aina väsytti, ketutti tai joka muuten vaan imi mustaan aukkoonsa kaiken energian, ei olekaan tallaamassa synkkyyteensä kaikkia elämän versoja. Voitteko kuvitella, avasin jopa tänään telkkarin, mikä aikaisemmin oli virtahevon vaatimusten takia hyvin säännösteltyä.
Minäkin olen täynnä mahdollisuuksia. Tiedättekö, tuntui tänään kaupungilla kävellessä niin kuin olisi just vankilasta päässyt. Mutta niinhän mä tavallaan olenkin.
Voimia kaikille! Niin kauheaa kuin se onkin, on hyvä merkki päihdepersoonan vaikutuspiirissä eläessä, kun on kurjaa ja masentavaa - ei ole itellä silloin vielä tunne-elämä kuollut. Mä olen oikeastaan tehnyt hyvin paljon surutyötä jo ennen tätä, olen oman pohjani jo saavuttanut aikaisemmin, loppuelämä on ylöspäin menoa ja toipumista, toivottavasti.
Nyt hoidan kaltoinkohtelemaani itseäni ja otan hyvät yöunet. Rauhaisaa yötä kaikille!
Nonniin, nyt “alkkikseni” sitten uhkaile - sellaiseksi tilanteen koen - ja hän on mahdollisimman hankala käytännön asioiden hoidossa. Ihan kuin kiukutteleva pikku poika, joka joutuukin tottumaan rajojen asettamisiin.
Nyt kun asuntoni on tyhjä virtahevosta, ihme kumma en tunne oloani juuri ollenkaan yksinäiseksi verrattuna niihin vuosikymmeniin, jolloin virtahepoalkkis asui täällä.
Tapasin nyt käytännön asioiden hoidon takia “alkkikseni” - hän vaikutti olevan selvin päin - ja oli taas kuin ukkospilven tai mustan aukon vaikutuspiiriin olisin joutunut. Toisaalta hän etänä koettaa olla auttavainenkin, mutta kasvotusten olen hänelle kuin punainen vaate, tai siltä se minusta tuntuu. Joissain muissa ketjuissa oli puhetta siitä, että alkkis tarvii peilin, johon heijastaa pahaa oloaan. Ja vuoristorata on myös osuva vertaus tässä menossa.
Se mietityttää, kuinka pahasti alkkiksen psyyke ja persoonallisuus on 30 vuoden tuurijuopottelun seurauksena vaurioitunut - vaikkei se mulle kuuluukaan, mutta kiinnostaa vaan. Arvelen, että iän myötä alkaa olla vaikeampaa hänellä piilotella niitä vaurioita, esimerkiksi itsehillintä/impulsiivisuus. Viimeisen tosi rankan juopotteluputken jälkeen hän mielestäni ikään kuin luovutti, en oikein osaa selittää mitä tarkoitan. Ja persoonallisuus muuttui normaalia surkeammaksi ja ikävämmäksi sen putken jälkeen ja sitten tuli pois muutto salaa kuin varas yöllä, jota kuitenkin oli “pedattu” etukäteen. Ehkä aivot on jo piloilla aika pitkälti tunne-elämän ym. osalta. Meinaan vaan, että läheisen kannalta ei kovin houkutteleva vanhuuden näkymä ikääntyä yhdessä alkkiksen kanssa…
Töissä työtehoni on noussut mielestäni vain sen takia, että painostavaa ilmapiiriä ei ole enää kotona. Vaikka senttiä pitää venyttää ja elämä ilman alkkista onkin käytännön asioissa raskaampaa, silti olen huomattavasti energisempi. Hyvät läheiset, kannattaa miettiä, mille psyykeenne altistatte - sanoo eräs, joka on omaa psyykettään kuormittanut IHAN LIIKAA alkoholistin takia.
Hitsit, kun ei olisi aikaa kommentoida, mutta pakkohan tähän “yksinpuheluusi” on jotakin heittää väliin
Olen siis lukenut tätä keskustelua viimeisen viikon aikana pariinkin kertaan, mutten ole malttanut mitään kirjoittaa. Haluan kuitenkin onnitella sinua, “yksin jouluna”, että elämäsi hankala vaihe on nyt ratkennut noinkin onnekkaasti. Loistavaa, että olet oivaltanut sen, miten paljon helpompaa elämä on, kun ei tarvitse enää olla minkäänlaisessa hälytystilassa juovan tai muuten hankalan henkilön kanssa.
Itselläni on ollut ihan samat kokemukset, että energiatasot ovat lisääntyneet huimasti, kun kaikenlainen vatvominen elämästä selviämiseksi päättyi. On ihana nukkua yönsä huolettomana ilman, että kroppa on koko ajan jossakin hälytystilassa, että milloinkohan se mies tulee sieltä kapakasta kotiin ja missä kunnossa; alkaako huudattamaan musiikkia tai muuten vaan jututtamaan tms. On myös ihanaa tietää joka ainoa päivä kotiin mennessään, että siellä ei ole mitään ikäviä yllätyksiä vastassa. Toki nuo erilaiset arkiset askareet välillä rasittavat, ainakin minulla, kun vanha omakotitalo on nyt omissa käsissä lumen luonteineen ja uunien lämmityksineen, mutta niitäkin tekee ihan ilolla. Eipähän ole se tietynlainen ärtymys päällä, kun toinen ei olekaan yhtä toimelias
Toivon sinulle kaikkea hyvää tästä eteenkin päin! Nyt on jatkettava töitä.
En jaksa lukea kaikkia kirjoituksianne, mutta tuli vaan mieleen onko teillä ollenkaan lapsia, kun tuo elämä tuntuu noin sujuvan mallikkaasti ?
Niina
Mulla on kaksi. Omat, nyt jo aikuiset lapseni ovat kiitelleet ratkaisuani, jonka tein kun toinen oli 4- ja toinen 8-vuotias. Vanhemman mielestä olisin kyllä voinut tehdä sen aikaisemminkin…
Minultakin löytyy kaksi, esikoinen 15.v ja juovan ex-miehen kanssa yhteinen iltatähti 11kk. Eihän pienen lapsen kanssa helppoa yksin ole mutta joka päivä mietin kuinka vaikeaa oli huolehtia vauvasta JA juoposta. Kuinka känninen örinä valvotti silloin kun vauva nukkui, piti yksin kantaa vastuu kaikesta arjessa vaikka perheessä oli toinenkin aikuinen, kuunnella päivästä toiseen itsetuntoa nakertavia haukkuja, olla huolissaan siitä, onnistuuko juoppo yöllisillä hellan levyjen päälle kääntely-tempauksillaan polttamaan kodin ja meidät kaikki siinä mukana jne. Nyt ei tarvitse huolehtia kuin itsestään ja lapsista.
Erityisesti ilahduttaa muutos esikoisessani: entinen huoneeseensa vetäytyvä arka poika hakeutuu pikkuveljensä ja minun seuraani olohuoneen puolelle, tulee ruokapöytään samaan aikaan meidän kanssamme, juttelee ja nauraa ääneen. Pelkästään hänen takiaan olisi pitänyt erota jo paljon aikaisemmin.