Iltaa “Noppu Ermaali”. Lähes kukaan ei juo täysin samasta syystä. Ja miten voisikaan. Jokaisen tilanne on aina yksilöllinen. Tottakai yleensä löytyy samanlaisuutta ihmisten välillä, mutta oma tilanne on hyvä nähdä aina erikoistilanteena. Johtaa mielipuuhaani, nimittäin “itsesuojeluegoismiin”.
Täyttä asiaa puhut, unohda kuitenkin kaikki “periaatteet, säännöt ja säännöstelykeinot”. Tätä peliä pelataan ilman sääntöjä “freestylenä”! Poikkeuksen (ensimmäinen lasi ) tietänet- itselleni ehdoton “must”.
En paasaa tämän enempää tässä, yhdyn siihen että yksinäisyys on myrkkyä. Ainakin aluksi. Mutta olotila jonka voi opetella. Erotan myös yksin itseni kanssa olon (positiivista häiriövapaata omassa itsessä läsnäoloa) ja ei vapaaehtoisen, ulkopuolisen asemaan joutumisen. Miten vain: yksinäinen on vahva!
Mulla oli aikoinaan vuosia jatkunut vaihe, joka oli hyvin yksinäinen. Samalla juomiseni paheni ja johti siihen, etten minä oikeastaan ollut kykeneväkään osallistumaan mihinkään sosiaaliseen toimintaan. Yritystä oli, mutta se oli aina yhtä tuskaa, kun krapulat alkoivat jatkua päivätolkulla. Ja sitten olin vain yksinäisempi ja join siksikin. Totta, noidankehä se on ja ruokkii itse itsensä, näivettää niille sijoilleen.
Suurimman osan aikaa yksinäisyys ei ole ollenkaan pahasta. Jos olen ollut parisuhteessa, olen silloinkin tarvinnut paljon omaa aikaa. Minä en todellakaan suostu raportoimaan jollekin koko ajan missä menen ja mitä teen. Minä tulen aina pitämään jotkin asiat itsessäni ominani, eikä minua kiinnosta tuntea ketään ihan läpikotaisin. Muutenkin teen ihan mielelläni sellaisia asioita yksin, joita moni muu ei tee. Käyn esimerkiksi elokuvissa paljon yksin. En viitsi edes pyytää ystäviä tietynlaisia elokuvia katsomaan, ei heitä kiinnosta. Viime viikolla kävin katsomassa Pilvikartaston, olipa ihan sekopäinen elokuva, mutta tykkäsin silti. Tyttöjen kanssa voidaan sitten käydä katsomassa B-luokan romanttista höttöä, Jennifer Aniston etsii tosi rakautta, Jennifer Aniston rakastuu homomieheen, Jennifer Aniston eroaa. Mutta yksi ongelma tässä kuitenkin on. Nimittäin kauhuelokuvat. Ne pitää katsoa kotona pimeässä. Tykkäisin niin kovasti katsoa niitä, mutta jostain syystä näin vanhoilla päivillä ne pelottaa
Minä olen vähän samantyyppinen. Parisuhteessa olen kyllä aivan auki ja haluan henkistä läheisyyttä, mutten ole toisesta riippuvainen. Siis sillä tavalla, että tarvitsisin koko ajan toista ikään kuin omiin juttuihini. Voin olla toisen kanssa, mutta kun touhu alkaa mennä toisen kautta elämiseksi, alan jarrutella tai jotenkin vetäytyä kuoreeni. Vastikään läskiksi menneessä suhteessani oli paljon sitä. Alettiin odottaa, varsinkin lapsen syntymisen jälkeen, että mä istuisin vain tuossa metrin päässä ja ihmettelisin koko ajan vierestä, kuinka äiti on lapsensa kanssa. Joka ikiselle kauppakeskuksen reissulle olisi pitänyt lähteä mukaan, missään ei yhtäkkiä enää pärjätty itsekseen. Mitään, mitä haluttiin, ei voitu sanoa suoraan. Meni sellaiseksi toisen vastuuttamiseksi omista yksinkertaisistakin valinnoista tyyliin, “voinko mä lähteä sinne näissä vaatteissa” (vittu! ). Raakaa oli mun kannalta se, että vaikka miten sitten vietin aikaa ja olin mukana ja hoidin lasta jne., niin ei sekään ollut oikein hyvä. Mä olen kohta kaksi vuotta kuunnellut ohjeita ja direktiivejä joka jestaksen nitkahdukseen, kuinka minä tuon tyttöni kanssa olen. Kaikki ylikontrollisuus syö kyllä kaikinpuolisen vapautuneisuuden kovin helposti.
Jollain tavalla koin, että mun ihan omista jutuista tuli jonkinlainen uhka sille “tavalliselle” ja “normaalille” elämälle, jota odotettiin, mutta jota ei koskaan sen enempiä edes jäsennelty, että mitä se ihana tavallisuus sitten olisi. Siksi kai täällä ei siedetty sitten mitään vastamäkiä ja hankaluuksia, pieninkin ristiriita johti välittömästi huutamiseen ja haukkumiseen. Lopulta on aivan se ja sama, kumpi mitäkin kulloinkin aloitti, koska toinen joka tapauksessa jatkoi. Jäätiin sellaisen kehän vangeiksi.
Nyt, kun sitä erolla uhkailun korttia ei voi enää vilautella, musta tuntuu, että elämme jollain tavalla suhteemme parasta aikaa Ei tarvitse edes riidellä, kun siitä ei ole mitään hyötyä: se ihana ydinperhehössönsöö ei niinku mitenkään päin edistyisi vaatimalla enää mitään. Yhdessä kulkeminen tai ajan viettäminen tai vaikka yhdessä ruoan laittaminen nousee jostain aivan muusta kuin siitä, että “niin pitää tehdä”, kun on perhe
Täällähän on samanlaista pohdintaa mitä käyn omassa päässäni!Ihan täytyy henkeä haukkoa.Pitää jo nopeaa juosta karkuun säikähdyksestä.Tai helpotuksesta
Antiloopin paluu,suhde-elämän kiemuroita täsmälleen ja samojen ajatusten olemassa-oloa.
Pitää kai sekin kertoo et olen elänyt,kuinkas muuten, pahasti narsistin kanssa…ja heti perään:pelkäsin jumalattomasti leimaamista,sehän oli muoti-ilmiö melkeimpä.Heti jos mies käyttäytyy ei-toivotusti,on helppo vetää narsku-kortti.
Omalta osaltani välttelin asiaa vuosikaudet, selitin itselleni ettei mun mies sellainen ole,kunhan vain tavallisia riitoja ja kummallista käyttäytymistä.Senkin muistan kuin eilisen päivän,kun luin artikkelia asiasta,yhtä monista ja tajusin:tuo kertoo mun miehestä.Ajattelin että huihai,ainahan kun lukee jotain oirelistoja,ne sopii lähes jokaiseen.
Sittempä tuli mieheni lähipiiristä,ex-vaimoltaan ja lapsiltaan samat huomiot.Myös mun äidiltä, mun ystäviltä…jollainlailla ajattelin että ilmiön kanssa voi oppia elämään.Myöntelin ja menin mukaan.Jos päihderiippuvaisen teot ja ajatukset ja asenteet ovat kummallisia, meillä sentään on palikat kohdallaan,siis peruspalikat.
Olen tehnyt vuoskaudet työtä ymmärtääkseeni narskua,mutta kun se peruspilari puuttuu,ei mitään voi.Lisäämpä omaan listaani päihderiippuvuuden,seksiriippuvuuden ja nettiriipuvuuden lisäksi läheisriippuuvuuden.
Mulla on kokemusta vain yhdestä narsistista ja monestakin narsistisesta ja oman riippuvuusluonteenikin ulottuvuuksista löydän sen sortin narsistisuutta, jolle minun täytyy tehdä jotain. Ja psyykeeltäni ihan peruskuntoisena ihmisenä voinkin tehdä.
Mutta narsisti, jolla ei ole minkäänlaista empatiakykyä, ei ikinä näe asiaa niin. Takavuosina, kun silleen oikeasti merkittävä parisuhteeni päättyi äkisti, menin kyllä pitkäksi aikaa kovin sijoiltani. Silloin juominenkin lähti multa taas hanskasta. Omassa sekavuustilassani erehdyin narsistiin, joka kyllä kaikella tavalla onnistui sotkemaan asiani muutamassa kuukaudessa. Ensin oli sellaista psyykkistä piinaa, lopulta se ihminen sotki sirkukseensa mukaan työni ja paljon muutakin. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, etten tiennyt siitä ihmisestä mitään muita todellisia asioita kuin nimen. Kaikki muu ammatista ja koulutuksesta ym. osoittautui valeiksi. Äärimmillään minäkin odotin muka hänen kanssaan lasta ja vaikka mitä.
Pahinta ei ollut edes se kiusa, vaan siitäkin aiheutunut häpeä: miten saatoin olla niin TYHMÄ, että uskoin niitä juttuja ja menin koko ajan - viikottain - vipuun? Olisihan niistä jutuista ja kaikesta siitä esittämisestä ja loputtomasta draamasta pitänyt voida tajuta heti, että tyyppi on aivan sekaisin. Vasta tutustuttuani toisiin kokeneisiin olen ymmärtänyt, että nämä ihmiset ovat maailman mestarillisimpia manipuloijia. Minun tuuriani oli vain se, että pääsin siitä hirviöstä eroon muutamassa kuukaudessa. On ihmisiä, joiden elämää on tuhottu vuosienkin ajan. Yksi vertainen joutuu elämään loppuelämänsä sekä piilossa entiseltä kumppaniltaan että jonkin asteisessa velkavankeudessakin tämän itselleen aiheuttamien sotkujen takia. Vieläkin kuvottaa, yhä muutaman vuoden jälkeen, kun tuo vaihe palaa mieleeni ja yhä edelleen joudun sotkuun sen saman kysymyksen kanssa: miksi olin niin tyhmä. Oikeasti mä en ollut tyhmä, mä olin siinä vaiheessa vain hemmetin hukassa oman itseni kanssa ja näin ollen mitä helpoin uhri sille kusipäälle.
Mutta kusipääksi haukkumisenikaan ei mihinkään johda. Sellaisella ihmisellä ei ole mitään käsitystä oman ajattelunsa ja toimintansa moraalista. Olen jostain lukenut, että noiden empatiakyvyttömien ihmisten ominaisuudet eivät edes selittyisi puhtaasti psykologisilla syillä. Niiden sisältä vain puuttuu se jokin, ne eivät kai tunne oikein mitään, mutta osaavat esittää vaikka mitä tunteita. Haluavat sitten mieluummin herättää toisessa vaikka vihaa tai inhoa, että edes joku tuntisi jotain heidän elämässään. Ja kun millään ja kenelläkään ei ole mitään arvoa tai merkitystä, niin kaikki on sallittua.
En ymmärrä sen enempää Jumalaa kuin evoluutiotakaan tämän tapaisten olentojen, puoli-ihmisten olemassaolon osalta.
Luulen, että monen narsistin taustalla on vaikea lapsuus. Häntä ei rakastettu ja kunnioitettu ja sitenpä hän ei osaa itsekään rakastaa ja kunnioittaa muita. Mutta tämä ei tietty päde kaikkiin. Jotkut vaan on v*ttupäitä ja sen pituinen se. Pitää koittaa vaan pysyä poissa niiden tieltä.
Minä se olin lauantaina baarissa. Join muutaman ja kyse ei ole mistään retkahduksesta, sillä olin jo aikaa sitten päättänyt juoda muutaman. Ja siihen muutamaan se jäi, mutta en nyt kuitenkaan mitään fanfaareja töräyttele, sillä ei se tarkoita, että minusta nyt tuli kertaheitolla kohtuukäyttäjä.
Nyt vaan on sellainen tilanne, että täytyy napsauttaa korkki kiinni ainakin kesään asti. Täällä yritän tuhertaa lopputyötä valmiiksi ja laskeskelin tuossa, ettei todellakaan ole varaa pitää yhtään rokulipäivää. Ja kohtuujuomisellakin seuraava päivä menee pelastusarmeijalle. Voisi kevyesti harmittaa, jos jäisi valmistuminen näin pienestä kiinni ja vain typerän tumuttamisen takia. Pitäisikö tatuoida teksti ‘elä juo’ otsaan. En vielä omista yhtään tatuointia ja samahan se olis sitten kerralla kunnolla otsaan pamauttaa joku kuva. Vaikka sen AC/DC:n laulajan pärstä, se joka tukehtui omaan oksennukseensa. Ai niin, Gary Moorellekin taisi käydä yhtä huonosti. Jompi kumpi siis otsaan ja heti.
“Mutta kusipääksi haukkumisenikaan ei mihinkään johda. Sellaisella ihmisellä ei ole mitään käsitystä oman ajattelunsa ja toimintansa moraalista. Olen jostain lukenut, että noiden empatiakyvyttömien ihmisten ominaisuudet eivät edes selittyisi puhtaasti psykologisilla syillä. Niiden sisältä vain puuttuu se jokin, ne eivät kai tunne oikein mitään, mutta osaavat esittää vaikka mitä tunteita. Haluavat sitten mieluummin herättää toisessa vaikka vihaa tai inhoa, että edes joku tuntisi jotain heidän elämässään. Ja kun millään ja kenelläkään ei ole mitään arvoa tai merkitystä, niin kaikki on sallittua.”
Nph-ihmisiltä puuttuu oikeasti se osa ihmisyydestä, joka normaalikehityksessä lapsella tulee 1-2 v iässä.Sitä olen exän kohdalla miettinyt,että eihän hän voi osata sellaista mikä ei ole koskaan kehittynyt ja mitä ei ole koskaan ollutkaan.
Tunteita osaa matkia ja jäljitellä, oppimisen kautta.Exäni ei esim.osaa tuntea häpeää mistään.Kumma kyllä jotain empatiakykyä olen hänessä havainnut mutta sekään ei ole aitoa.Mitkään lait,normit ja asetukset ei koske häntä.Hän on inhimillisten tunteiden yläpuolella omasta mielestään.Toisaalta tekee mahdottoman pahaa, toisaalta ajattelee kuinka ja miksi juuri minä haksahdin siihen otteeseen.Sitä kun erehtymättömällä vaistollaan osuu tällaisiin ja ne kunnon miehet saa kenkää
Meidän elämä oli täyttä helvettiä vuosikaudet, siinä on se koukuttava pointti kuitenkin ajoittaiset pilkahdukset tavallisesta olemisesta.Nph jaksaa esittää juuri sen aikaa että toinen kuvittelee toivorikkaana asioiden ehkä sittenkin järjestyvän.Hän kohottaa ensin jalustalle ja palvoo,sitten tullaankin rytinällä alas.
Lapsuudenystäväni kertoivat huomioitaan,vasta 10 v myöhemmin,että sinusta Kenia katosi ilo ja nauru sen miehen myötä…alussa nph kyllä kietoi jokaisen pauloihinsa,mutta fiksuille ystäville ja lähipiirilleni valkeni totuus nopeasti
Hyi en halua ajatella…tuleepa mieleen sekin kun ex pahoinpiteli ystäväni todella pahoin, selvitti mulle hypnoottinen katse silmissään kuinka asiat on menneet…minä olin ihan pökerryksissä,sen taidon nph osaa:hunajaisen pehmeällä tainnuttavalla äänellä kertaa ja kertaa tapahtumia,tuijottaa silmiin intensiivisesti…kunnes niihin alkaa uskoa.Niimpä kirjoitin valtakirjan jolla ex saa puhua mun puolesta oikeudessa ja…siinä meni ystävä ja lapselta kummi.
kuoliko G. Moore oksennukseensa?
uutinen mulle,voehan piekana…
mahto olla poeka päessään…
nojoo…nyt on tuo narsismi hyppiny silimille jokalävestä,saaatana,olenkohan
sellainen?? perkele,siittähän ei voi parantua,mikä tahansa muttei sitä…aijai…
Päihderiippuvuus muuten aiheuttaa narsistista käytöstä, joka johtuu tietenkin päihdeaddiktion luonteesta, jossa päihteen saaminen menee kaiken muun edelle.
Esimerkiksi huumeongelmainen äiti voi hankkiutua raskaaksi ainoana motiivinaan päästä sen avulla korvaushoitoon. Taikka perinteinen Turmiolan Tommi pakottaa lapsensa kerjuulle saadakseen rahaa viunaan.
Päihderiippuvuus ei kuitenkaan liity kiinteästi yhteen oikean narsistisen persoonallisuushäiriön kanssa, koska päihderiippuvuudesta toipuessa myöskin itsekkyys katoaa tai lievenee, ja se päihderiippuvaisessa asunut narsisti haihtuu kuin vampyyri auringonpaisteessa.
Joukko narsisteja ei saisi aikaan sellaisia siunattuja yhteisöjä, kuin AA tai NA.
Päihderiippuvaisissa saattaa kylläkin olla usein narsistien uhreja, esimerkiksi lapsia! Löytyyhän esim. päihdeongelmaisten naisten taustalta lapsuudessa koettu insesti keskimääräistä useammin.
Ja mikä voisikaan olla pahempaa narsistin uhriksi joutumista, kuin insestin uhriksi joutuminen lapsena.
Päihdehoidon asiakkaissa narsisteja on aika vähän, jopa yllättävän vähän. Mutta joskus heitä tietenkin on, ja yksikin narsisti saattaa saada koko hoitopaikan pois tolaltaan: asiakasyhteisöä ja jopa henkilökuntaa myöten! Se on ällistyttävää.
Paras menettelykeino on silloin vain yhteisöhoidollinen “one law for all” -metodi, koska narsistille ei tarvitse antaa erikoiskohtelua muun yhteisön hyvinvoinnin kustannuksella.
Jimi Hendrix
Gary Moore
Bon Scott (AC/DC:n ensimmäinen laulaja)
John Bonham (Led Zeppelinin rumpali)
Anna Nicole Smith
Stephen Gately (Boyzonen laulaja)
Ansa Ikonen - tämä tieto oli kylläkin Hikipediassa, mahtaneekohan pitää paikkaansa
Jep, ja muutenkin koko kuvio viettää sellaiseen tilanteeseen, jossa oma katse kääntyy sisään: vaikka ainetta sinänsä ei tarvitsisikaan koko aikaa, niin siitä olemisesta tulee sellaista jatkuvaa huolehtimista ja murehtimista, oman syyllisyyden ja häpeän kanssa sinnittelyä, uuden toivon toivomista ja kaiken epätoivon pelkäämistä. Siihen se elämä menee ja näkymä on kovin ahdas. Pitää vain puolustaa itseään, suojata ja peitellä itseään, selittää itseään kuiville milloin mistäkin… selittää ja selittää. Sitten tulee kauhean herkkänahkaiseksi, hermostuneeksi ja äkkipikaiseksi. Ehkäpä tiiätte. No, kaikki tämä häiritsee suhteita ja vuorovaikutusta ja ylipäätään toisten huomaamista ym., kun se katse on vain kääntynyt niin tiukasti sinne omaan pimeyteen. Näin on minulla vähän ollut.
Tervetuloa mukaan, minäkin aoin tehdä jotain, mitä en ole koskaan ennen aikuisiälläni tehnyt; olla pääsiäisen selvin päin, ilan viinaa tai mitään tasoittavaa.
Minä luurailen työhommissa ja nyt on välilä tullut tosi vaikeita päiviä, mutta jotenkin olen nekin talsinut eteenpäin ja juonut vain vichyä. Ehkäpä olen alkanut kelata juomiseni syitä ja erääksi syyksi olen huomannut itsevihan, johon ei oikeastaan enää ole mitään syytä. Mutta nyt tämä lipsui syrjään ketjun aiheesta…
Olet kuitenkin päässyt eteenpäin ja kun kerran raittiilla päällä tutkit sellaisiakin asioita kuin syitä, niin tulee jotenkin olo, että alat ehkä siirtää tiettyjä asioita preesensistä menneen aikamuotoon. Se on iso askel!
Minun itsevihani on ollut jonkinlaista itseni väheksymistä, elämäni katsomista ei minään - ja sittenpä ei ole ollut niin väliäkään. Silleen se meni yhteen vaiheeseen: joku puoleni minusta oli kovin pettynyt itseeni, vihainen itselleni ja elämälleni. Voi olla, että jollain kierolla tavalla suorastaan rankaisin itseäni juomalla rankasti. Näin oli ainakin muutama vuosi sitten. Tietty tyhjyys on vaivannut senkin jälkeen, mutta pahin tuntuu olevan jäämässä taakse nyt, kun olen päässyt vähän niin kuin tekemisen makuun.
) tietänet- itselleni ehdoton “must”.
). Raakaa oli mun kannalta se, että vaikka miten sitten vietin aikaa ja olin mukana ja hoidin lasta jne., niin ei sekään ollut oikein hyvä. Mä olen kohta kaksi vuotta kuunnellut ohjeita ja direktiivejä joka jestaksen nitkahdukseen, kuinka minä tuon tyttöni kanssa olen. Kaikki ylikontrollisuus syö kyllä kaikinpuolisen vapautuneisuuden kovin helposti.
Ei tarvitse edes riidellä, kun siitä ei ole mitään hyötyä: se ihana ydinperhehössönsöö ei niinku mitenkään päin edistyisi vaatimalla enää mitään. Yhdessä kulkeminen tai ajan viettäminen tai vaikka yhdessä ruoan laittaminen nousee jostain aivan muusta kuin siitä, että “niin pitää tehdä”, kun on perhe 
