No voi helvata. Ei se ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin. Oli ihanaa tavata ystäviä ja keli oli huippu, samoin järjestelyt, mutta oli kyllä järjettömän vaikeaa päästä fiilikseen sitten kun juhlien tahti kiihtyi. Odotin kovasti sitä että pääsen tanssimaan, mutta nyt tuntui kuin olisi ollut jalat eriparia. Ei iskenyt jytke ytimeen ei… Siivoilin innolla pöytiä tyhjistä astioista ja kiikuttelin tyhjiä tölkkejä ja pulloja keräyspaikkaan. Avattuja täysiä ja puolitäysiä juomia oli tolkuttomasti pöytiin unohtuneina, mieleen luikahti, että mitä tuhlausta! Kyllähän jonkun pitäis juoda nää pois. No, en juonu, mieli kyllä teki. Jäin väkisin jotenkin ulkopuolelle, koska sisätiloissa en kuullut keskusteluista oikein mitään tai sitten en päässyt samalle kiertoradalle keskustelukumppaneiden kanssa. Joidenkin kohdalla se oli tietysti ihan hyväkin… Pari kertaa oli mennä hermot ihan kokonaan, koska juhlissaa oli kaksi tyyppiä, joiden kännikäyttäytymiseen kuuluu loputon halailu ja puristelu. Se on kai niiden käsitys imartelusta, tai siis ne luulee että naiset on siitä innoissaan. Oli tosi lähellä että en vetänyt sitä toista turpaan. Vieläkin vituttaa niin, että tekis mieli tehdä se heti kun nään sen paskan ensi kerran. Ja varmaa on, että ainakin tulen sanomaan siitä molemmille. Sanoin jo illan kuluessa, että mulle pitää jättää suojavyöhyke, että en tykkää niiden “halailusta”. Enemmän se muistiutti nilkkaa nylkyttävän koiran toimintaa. Saatanan kusipäät. En voi sietää sellaista toiseen kajoamista kyllä kännissäkään, että ei tää johdu mun raitistelusta tää mielipude, paitsi sikäli, että ehkä omanarvontuntoni kohottelee päätään. Musta tuollaiset ihmiset katselee muita alaviistoon korkeuksistaan, rajoja on kunnioitettava. Ens kerralla lätisee heti, lupaan sen. (Unohtuipa nopeasti multa noi toisten rajat ) Toisella näistä apinoista on menestyvä liike, jonka palveluja minäkin olen käyttänyt, koska tuotteet on olleet ihan huippuhyviä. Lupaanpa tähän raittiuslupauksen kylkiäiseksi, että siihen firmaan en astu enää jalallani koskaan. Boikotti alkoi.
Joo, oli kivaakin, mutta olen kai vähän järkyttynyt. Mulla taitaa olla vielä paljon kehitettävää. Mitä oikein odotin?
Niin. Siis mä olen täällä ihan raivona. En oikein edes tiedä keille kaikille mun pitäis nyt kiukutella. Puoliso on jon saanut osansa. Vituttaa äääääärettömästi. Kaikki. Mulla on sellainen olo, että mua on kohdeltu huonosti. Ja sellainenkin olo, että mä en osaa olla.
Vähän samoja oli kokemukset itselläni, kun eka kertoja katselin örveltämistä selvin päin. Olenko itsekin ollut tuollainen? On se ihmeellistä, miten viinahuuruinen pää näkee asiat aivan eri valossa, kuin selvä pää.
Mulle oli suorastaan huutomerkki se, jos jonkun ihmisen käytös tai luonne ärsytti. Yleensä nimittäin kävi niin, että hetken mietittyäni näin kaikuja omasta käytöksestäni tai olemuksestani juuri niissä tyypeissä, jotka eniten ketuttivat
Enkä tarkoita pelkästään juovia ihmisiä, tämä tapahtui minulle myös AA:ssa alkuraittiudellani.
Olo alkaa helpottaa, enää en ole surullinen tai raivona. Mutta jotain on muuttunut, vaikka ei se kyllä viikonlopusta johdu, ehkä avitti kuitenkin. Mä tahdon oikeudenmukaisempaa kohtelua ja aion tehdä asialle jotakin, niin täällä kotioloissa kuin vapaa-ajalla ja työelämässäkin. Mun on aika vetää rajoja, ja päättää mitä minä tahdon ja miten minua pitää kohdella. En mä kaipaa muuta, kuin reilua kohtelua. Pelisäännöt, sitä mä tahdon. Ja taisin jossain jo aikaisemmin epäillä, että omanarvontuntoni kohottelee päätään. Niin kohotteleekin! Toivottavasti en tule ihan leuhkaks!
Mitä tää raittius on tuonut mulle? Paremmat yöunet. Musta on ihanaa kömpiä illalla sänkyyn kirjan kanssa ja herätä aamulla ilman morkkista. Jos olen nukkunut huonosti tai liian vähän, saatan herätä kauhuun ja hetken luulla, että olen dokannut.
Mun paino on pudonnut toukokuusta noin kuusi kiloa. Ruokavaliota en ole muuttanut, mutta ahminta puuttuu. Krapulassa oli pakko saada älyttömästi syötävää ja punkussa oli kaloreita kiitettävästi. Punkkupöhnässä hotkin illan päätteeksi suolapalaa suoraan kaapista ennen nukkumaan menoa, nyt sekin on jäänyt. Pärjään varmaan puolella siitä ruokamäärästä minkä kulutin ennen. Ja joo, en siis myöskään liiku enempää kuin ennen, mutta onhan se mielessä liikkunut…liikuntaharrastus. Ehkä jonain päivänä.
Juhlaseurassa oleminen on aika hankalaa, mutta normaali illanvietto juovien ystävien kanssa sujuu ihan hyvin. Olen edelleen haluttua seuraa, arkeen ja juhlaan, minulle nauretaan, mutta ei enää etusormi ojossa. Itse koen erittäin helpottavana sen, että en koe tarvetta ylilyönteihin ja esiintymiseen. Voimainmittelöt ja paininäytökset eivät kuulu nyky-Rullan elämään.
Lasten kanssa olen enemmän olemassa, läsnä ja kärsivällisempi, koska ne eivät ole varastamassa minun ja punkun laatuaikaa. :mrgreen:
Huonon omatunnon vuoksi, olen ollut taipuvainen sopeutumaan asioihin, jotka ärsyttävät. Tai olen kyllä aina osannut ilmaista itseäni, mutta teot ja päättäväisyys, sitä ei ole ollut. No nyt tuntuu olevan. Harmi monelle lähipiiriläiselle, mutta nyt puhaltelee uusia tuulia. Nämä liittyvät lähinnä kodin käytäntöihin, kuka tekee ja mitä. Ja työelämässä työn jakamiseen. Olen löytänyt jostain rohkeuden sanoa epäkohdista, mikä on ällistyttävää. Tai se siis, että pidän kiinni siitä, että asioihin on tultava muutoksia. En ole täällä minään raivottarena, mutta päättäväisenä kylläkin. Ehkä arvostan itseäni vähän enemmän kuin toukokuussa?
Samaa on ollut havaittavissa omallakin kohdallani. Raittiiden kuukausien myötä aloin pikkuhiljaa löytää itsestäni tarvittaessa jämäkkyyttä hoitaa asioitani ja rohkeutta tuoda mielipiteeni julki, mistä on ollut kyllä etua töissäkin. Muutos johtuu varmasti siitä, että selvällä päällä ajattelen johdonmukaisemmin, en ole koko ajan älyttömän väsynyt, ja ennen kaikkea minun ei tarvitse enää vaieta viikonlopuistani ja potea jatkuvaa syyllisyyttä kaksoiselämäni takia.
On ilo voida katsoa ihmisiä silmiin vaikka maanantaiaamuna.
De Mello sanoo, että onnellisuuden tavoittelu on este onnellisuuden löytämiselle. Raittiushumala on hieno tunne. Kun oivaltaa, että elämä maistuu parhaiten, kun sen nauttii selvään päähän. Tähänkin hienoon tunteeseen vähitellen turtuu, kun siitä tulee arkipäivää - vähän niinkuin aviopuolisonkin laita tahtoo olla. Tuollaista kadotetun onnellisuuden tunnetta voi hymyssä suin kutsua vaikka krapulaksi. Varsinkin, jos tuohon euforiaan yrittää tarrautua kynsin hampain. Se vain tarkoittaa, että on aika astua eteenpäin.
Just NYT tuntuu raiutistelu sujuvan. Raittiita rutiinejakin on tullut. Vähään aikaan ei ole tullut sylkirauhasia repivää juomisen himoa. Kaameat kankkuset ja morkkikset on muistoissa ja aion niitä myös vaalia, sillä jos ne unohtuvat, pelkään, että alan vielä joskus luulla, ettei niitä ollutkaan!
Ei oo paljon kertomista. Tää on nyt tätä, ihan hyvää elämää. Parempaa kuin ennen. Pysyiskin vaan tämmöisenä.
Hyvä hyvä, tykkään! Elämä tapahtuu NYT, joten siitä pitää nauttiakin NYT. Kun juominen jää pois, ihminen alkaa pikkuhiljaa tajuta että elämäähän on viikonloppujen ulkopuolellakin. Aivan jokaisena päivänä on mahdollisuus löytää pieniä ilonaiheita, jotka ennen pää turtana elettäessä jäivät oman kokemuspiirin ulkopuolelle.
Jatkuva onnellisuus on utopiaa, mutta mahdollisuus on kyllä päästä tasapainoon. Silloin tilapäiset vastoinkäymiset (joita meille jokaiselle sattuu) eivät enää romuta kaikkea ja saa kiukuttelemaan vaikkapa pulloon tarttumalla.
Mielestäni raittiina oleminen on pitkässä juoksussa tasapainottelua oman mukavuudenhalun (laiskuuden) ja itsestä huolehtimisen välillä. Arjessa jaksaminen vaatii itsekuria syödä, levätä ja liikkua sopivassa suhteessa. Vasta kun jaksamisen kivijalka on kunnossa, ihminen pystyy miettimään ns. ylemmän tason juttuja, kuten ihmissuhteitaan ja tätä ihmisenä olemisen hienoutta…
Tapasin tänään vanhan tutun ja tuli puhetta juomisesta. Kerroin ratkaisustani, että olen päättänyt olla juomatta kokonaan. Kerroin hänelle samoja asioita kuin teillekin. Hän taas kertoi, että ei juo alkoholia, koska se on pahaa. Ajattelin, että kumpikaan meistä ei ymmärrä toista…
Taas sain vahvistusta sille ajatukselle, että alkoholi vaikuttaa meissä niin erilailla. Minä saan huikean euforian aluksi, ja viis veisaan vaikka maistuisi miltä, lisää! Toinen ehtii hyvin ajatella, että onpa pahaa, ei lisää tätä.
Mutta emme taida olla ainoita. Minulla oli kaksi kissaa. Toinen oli kissanminttuaddikti. Jos se sai haistella kissanminttua, se alkoi kehrätä kovaa, kuolasi ja kaatuili ja kelli yliampuvasti. Oli aluksi riehakas ja sitten veltto. Sama kissa sai myös kiksit sireenipensaan kaarnasta ja joskus koiranpissasta. Kerran se makasi lumihangessa käpälät ylöspäin ja kehräsi. Nooooh, pakko myöntää, muistuttaa jotenkin omaa alkoholikäyttäytymistäni. Toinen kissani ei reagoinut minttuun oikein mitenkään. Toisen kekkulointia seurattuaan se saattoi käydä kiinnostuksen vuoksi sörkkimässä käpälällä kissanminttulelua, mutta ei se siitä mitään hepulia saanut. Ja sireenit ja koiranpissat ei kiinnostaneet senkään vertaa. Nyt minulla on uusi nuori kissa ja yllätin sen yhtenä iltana rypömästä sireenipensaassa häntä iloisella mutkalla ja oksa suussa. Ollaan samaa pataa…
Kyllä ne toiset ymmärtää, mutta eivät varmastikaan osaa yhtyä siihen tunteeseen samoin, kuin mitä me koemme, kun tiedämme vaihtoehdot.
Olen minäkin joskus yrittänyt puhua tavikselle omasta ratkaisustani vähän enemmän, mutta varmasti kaikille muillekin on käynyt ainakin osittain näin, että tämä tavis saattaa kaiken kuultuaan päivitellä lähinnä vain sitä, miksen lopettanut aikaisemmin.
Mukavaa huomenta Rulla ja muut plinkkiläiset!
Kiitos kissajutusta, nauroin sitä ääneen vedet silmissä…kai jotenkin osui ja upposi Apua, “kelli yliampuvasti ja makasi lumessa käpälät ylöspäin kehräten” juuri niin tein myös minä miau! Ei vainkaan yhtä asiaa kiittelin tänä aamuna, kun krapulattomalla päällä sain herätä (vasta 5 vko täynnä) että aika kuluu hitaammin, hienoa! Keski-ikäisenä kun joka tapauksessa vuodet tuntuvat vilistävän ja kännissä sekä krapulassa kekkulointi vaan hävittää aikaa entisestään. Tämä edellä mainittu ajan kuluminen hitaammin ei kuitenkaan ainakaan omalla kohdalla tarkoita sitä, että olisi jotenkin tylsempää Päihteetöntä lauantaita vaan!!!
hyvä Iizzy! Viisi viikkoa on jo pitkä aika. Siihen mahtuisi jo aika rivi saunasiidereitä, perjantaipunkkuja, palkinto- ja vitutusjuomia sekä viihdekäytön alkoholivirtaa. Monta houkutusta olet jo ehtinyt ohittaa noina viikkoina. Hyvähyvä! Ehkä siitä tulee ennen pitkää automaattinen tapa, tai ainakin helpompaa…
Jos tulee kova nousuhumalan kaipuu, muistele krapula-aamuja ja häpeää. Minä “hellin” ajatusta morkkiksista. Ne voi olla mun pelastusrengas, sillä niitä ei saa unohtaa. Ainakin tiedän tasan tarkkaan, mitä en tahtoisi kokea enää koskaan. Parhainkaan nousu ei voi mitätöidä tyylipuhdasta morkkista. Ja voit uskoa, että niitä on kyllä harjoiteltu!
Itselleni tässä raitistelussa on tärkeää se, että kyse on minun omasta näkemyksetäni ja ratkaisusta. Saan kyllä siipaltani myötätuntoa, mutta en odota, että se kokisi samoin oman juomisensa kuin minä koin omani. (Mutta mua on myös vaikea lyödä laudalta, tunnustan, join rutkasti enemmän, mies tuli kakkosena, mutta kaukana takana…) Itselläni alkoholiongelma on ollut pitkään ja olen puhunut siitä kavereiden ja läheisten kanssa, mutta kenenkään mielestä se ei ole varsinaista ongelmakäyttöä. Jokainen kyllä tietää itse, jos sen sellaiseksi kokee. Sekavaa sanahölinää, mutta tarkoitan, että pidä pintas. Ratkaisu on sussa. Vaikka tää on ajoittain aika kärvistelyä, raittius on kumminkin helpompaa kuin kohtuukäyttö. Siinä olotilassa minä olin koko ajan kun ladattu ase. Nyt kun on paukut pois kuvioista, ei tarvitse jännittää koska pamahtaa!
Olin ystävän luona kyläilemässä, ja tuli taas puhetta alkoholin käytöstä. Niiden perheessä oli pari viikkoa sitten isot juhlat, ja niiden tiimoilta jäi juotavaa. Juotavaa oli edelleen kaapissa. Kysyin, että miten se on mahdollista? Ystävä kohotti olkiaan ja sanoi vähän nolona - No me ei muistettu. Me unohdettiin se valkkaripänikkä tonne jääkaappiin…
UNOHTUI. Hei voin vannoa, että ei multa olis kyllä unohtunut! Juovana aikanani valkkaripöntöstä olisi tullut ajatusteni keskipiste, jonka ympärillä olisin kiertänyt kehää, kunnes viimeinen pisara olisi imauistu ja foliot nuoltu.
Kehitin löyhän nyrkkisäännön, jolla voi karkeasti testata suhdetta alkoholiin, ja se menee näin: Jos menetät muistisi ennen alkoholin käyttöä, saattaa olla, että sinulla ei ole alkoholiongelmaa. Jos taas jälkeen, alkoholiongelman mahdollisuus on olemassa.
Lavuaaritestikin on hyvä. Kaatakaa kaapissa olevat viunat sinne lavuaariin ja jos tuntee menettävänsä jotain todella tärkeää, on alkoholismin olemassaolon mahdollisuus suuri, mutta jos välinpitämättömyys on tunteena, niin voisi kuvitella, ettei alkoholismi ole vaivana.
Aika usea mieluummin miettii kenelle antaisi ne viinat, joita jäi jäljelle, kun raitistumispäätös iski, mutta lavuaariin niitä ei oikein voi luruttaa, kun kun, kun , kun… ja miksikö.
Nii-in! Mullakin on pari lahjaksi saatua punkkupulloa odottamassa kaapissa, kuka on se onnelinen jonka katson kyllin hyväksi, että on ansainnut ne. En kai se vaan ole MINÄ?
) Toisella näistä apinoista on menestyvä liike, jonka palveluja minäkin olen käyttänyt, koska tuotteet on olleet ihan huippuhyviä. Lupaanpa tähän raittiuslupauksen kylkiäiseksi, että siihen firmaan en astu enää jalallani koskaan. Boikotti alkoi.
Kun juominen jää pois, ihminen alkaa pikkuhiljaa tajuta että elämäähän on viikonloppujen ulkopuolellakin. Aivan jokaisena päivänä on mahdollisuus löytää pieniä ilonaiheita, jotka ennen pää turtana elettäessä jäivät oman kokemuspiirin ulkopuolelle.