Klonkkua oon ite kelannut kans päihdeongelmani kanssa! Musta tuli Klonkku! Ennen olin rakkausriippuvainen ja se tuska ja mustasukkaisuus oli paljon vaikeampaa ainakin mulle kuin tää nykyinen. Nyt mun elämä on mun käsissä. Ennen oli niinku muurahaisia peässä, ku piti ol pillittämässä viimeisintä rakkautta tai jahtaamassa uutta. Tyhjän päälle eli iten kaa ei kyennyt jäämään. Yritin järkeillä ja ymmärtää taustojani ja lapsuutta, mutta oikeasti mä älyllistin ne asiat vaan, en kohdannut oikeasti.
Luulen, että minäkin olen näin tehnyt aiemmin… Mun ns. rakkaussuhteet ei ole sisältäneet ripustautumista tai mustasukkaisuutta… nyt kun mietin, niin ne on ollu tietyllä tapaa etäisiä, ehkä olen jotenkin valinnut ihmisiä, joiden kanssa oikea tunnetason suhde on mahdoton. Ehkä olen päässyt siinä jotenkin itsekin helpolla. Ja kiintyminen lemmikkiin tai hassulla tavalla tavaroihin on ollut turvallisempaa.
Mun on helpoin ollut olla yksin. Mutta eihän sitä tiedä, jos joskus olisi toisinkin ja hyvin moni täällä menee vähän henkisesti rampana ja silti elämä voi olla ihan hyvää ja itseensä tutustuminen ja niiden tunteiden kohtaaminen auttaa eteenpäin. Itkeä itkunsa, oppia pitämään puolensa ja pitää etäisyyttä ihmisiin, joiden tapaaminen aiheuttaa liikaa tuskaa. Mitään ihmissuhdetta ei voi korjata yksin, jos toinen osapuoli ei halua asioiden muuttuvan. Sen, joka kärsii, täytyy itse päättää, kuinka paljon kestää ja jos ei kestä edes yrittää irrottautua tai vaihtoehtoisesti hakea iitselleen jotain apua ja tukea. Vaikeakin ihmissuhde saa elämässä vähemmän painoarvoa, jos on muitakin ihmissuhteita tai tärkeitä asioita elämässä eli ei ole kaikki munat samassa korissa. Näin tulee muutakin näkökulmaa… Siis jos jonkun kanssa tulee aina surkea olo ja toisen kanssa on mukavampaa, niin silloinhan se hankala ihmissuhde ei ole kokonaan oma vika. Tai lainkaan. Joskus henkilökemiat ei vaan sovi yhteen tai sitten on mahdollista, että vastapuoli on sairas tai riippuvuusongelma muuttaa häntä ikävään suuntaan.
Mutta hei, kaikki ei halua tervettä ihmissuhdetta. Yksi tuttu on sitä mieltä, että kaikki miehet haluu kolmenkimppaa ja ne jotka ei muka halua, on valehtelijoita. Kai sitä mieluummin ottaa rehellisen paskiaisen ku valehtelevan paskiaisen.
Tulin vaan nopsasti kertomaan, kun pomoni kehui “muutostani”, miten vaikuttaa, että olen alkanut viihtymään porukassa ja kaikki menee niin hienosti. Ei minulla oikeasti mikään ole muuttunut työssä, olen hoitanut ennenkin työni parhaani mukaan ja pyrkinyt olemaan hyvä työkaveri kaikille. Tosin olen aiemmin pyrkinyt myös muuttamaan olosuhteita, nyt olen vähän luovuttanut sen suhteen 
. Luuĺen kuitenkin, että olemukseni on helpottunut nyt, kun vaikea ihmissuhde on etäämpänä. Siskonikin kommentoi asiaa jo pian eron jälkeen: olin kuulemma jotenkin kireä Kukkosen kanssa ollessani. No, ainakin ajatukset oli jatkuvasti muualla.
Sinänsä surullista, miten paljon vaikeat ihmissuhteet vaikuttavat kaikkeen, vaikeuttavat muitakin kuvioita.
Tsemppiä mulle-riitti. Ei ole helppoa erota miehestä, mutta varmasti haastavampaa on ottaa välimatkaa omaan vanhempaansa 
Kiitos! 
Todellakin, joku raskas ihmissuhde saa askeleet niin painaviksi… Tai ankeiden episodien jälkeen on niin apea ja ajatukset kiinni siinä jutussa, niin silloin on vaikeaa olla kokonaan läsnä omissa touhuissaan, töissään tai muissa ihmissuhteissa. Niinpä tosiaan olen etäisyyttä ottanut minäkin ja huomannut saman, musta pilvi väistyy taivaalta ja elämä näyttää ihan erilaiselta, eikä sitä ankeutta ja myrkyllisyyttä oikien huomaa, kun on siinä; vasta irtiotto ja välimatka auttaa näkemään koko kuvion ja miten paljon paremmmin voi, kun ei “altistu” sille ankeudelle ja mollaamiselle…
Onhan se nyt ihan selvä asia, että se vaikuttaa. Miksi muuten psyykkinen valmennus ja tsemppaus olisi urheilijoillekin niin tärkeää? Samaten rakkaat lähimmäisemme pystyvät kaivamaan aika hyvin maata alta ja lytättyä itsetunnon ja uskon ylipäätään ihmisarvoonsa. Mitkä tahansa ihmissuhteet voi olla ikäviä, manipuloiva puolisokin voi halvaannuttaa henkisesti ja siitäkin on vaikeaa irrota, vanhemmat tietysti samaten. Mutta menettääkö siinäkään niin paljon kuitenkaan, koska yleensä se pirullinen kuvio on laaja ja käyttäytymistavat, arvot, roolit ja asenteet, juurtuneet koko porukkaan. Suku voi olla turva ja tuki järkevän mittaluokan riitoineen tai sitten täysin kammottava painajainen. Onhan julkisuudessa esim jotkut homoseksuaalit kertoneet joutuneensa vetäytymään… Joissan suvuissa on sosiaalisuutta ja kykyä hyväksyä jokainen omana itsenään, toisissa kyräilyä ja vaikka sukupolvia jatkuneita perintöriitoja, jotka jatkuvat vaan ja tiettyjen luona ei käydä, kun" sen isoisoisoisä sai enemmän kuin veljensä tai äiti isotädin perintöpiirongin". :mrgreen: Ihmisluonto on kyllä varsin veikeä…
Zena onnea voimistumisellesi! Se irtiotto alkaa kantaa hedelmää ja kun se heijastuu ulospäin, olet (samaten kuin kaikki muutkin) iloisempaa seuraa, kun oma pää ei askartele murheissa. Luulen, että itse surkeana on tylympi muillekin, kun voi huonosti ja saattaa karkottaa jotenkin kivat ihmiset pois, kun jumittaa mollaajan kanssa. Sitten ainoa näkökulma itseen alkaa olla sen moittijan kautta. Paha kierre.
Monesti se lapsuudenperhe lakkaa olemasta silloin kun vanhemmat kuolee vaikka ei olisi mitään perintöriitojakaan . Sisarukset alkavat elämään omaa elämäänsä lapsineen ja lapsenlapsineen tai kuka mitenkin. Elämä menee niinkuin menee. Myrskyn jälkeen tuntuu poutasää niin hyvältä. Ei muuta kuin nokka kohti uusia myrskyjä kun edellisestä selviää.
Meidän lapsuudenperheessä tapahtui vanhempien kuoleman jälkeen sisaruksien lähentyminen toisiinsa. Hyväksyminenkin. Ennen oli kauheaa kyräilyn tuntua, arvostelua ja jokainen yritti näyttää että menee hyvin, paremmin. Oliko se sitä sisaruuskateutta että piti vanhemmille yrittää näyttää että on parempi kuin tuo toinen.
Minä irtaannuin lapsuudenperheen ympyrästä aiemmin, silloin kun löysin tieni al-anon ryhmään, sieltä sain voimaa ja uskallusta itsenäistyä ja enää vähät välittää mitä joku muu sanoo siitä mitä teen tai olen, kun en kuitenkaan kelleen mitään pahaa ole tekemässä.
Niin, no minä kait olin perheen juoruilun aihe aika usein, ja arvostelun ja muka huolestumisen. Sanon muka, koska pelkkä huolissaan olemine toisesta ihmisestä ei ole tervettä.
Ajauduin itsekin miettimään lapsuudenkotiani…
Äidissä ja isäpuolessani on jotain samaa kuin minussa ja Kukkosessa. Samanlainen valtava kokoero, atleettinen voimakas mies ja siro pieni nainen. Ja se ettei mistään voida puhua ja suunnitella asioita, isäpuoleni ei pysty. Hermostuu vaan. Ensin mietin, että onneksi isäpuoleni ei tietääkseni ole harjoittanut fyysistä väkivaltaa äitiini - sitten tajusin, että hänhän kohdistikin sen - minuun . Ja voisiko mikään olla niin hirveää, kuin että lasta kohdeltaisiin huonosti. Äiti oli neuvoton niissä hetkissä eikä hyökännyt puolustamaan minua . Kaipa jotain samaa oli siinä, etten kyennyt lähtemään pois niistä tilanteista, joissa Kukkonen ylitti rajani. En vaan pystynyt. Jokin liimasi minut siihen ja tahdoin vaan että tilanne loppuisi, ja minut otettaisiin syliin ja suojaan ja kaikki olisi hyvin.
Karmeaa.
Kaikki miessuhteeni ennen Kukkosta on olleet hyvin tasa-arvoisia. Olen aiemmin tykännyt itseni kokoisista, hieman poikamaisista miehistä. Kukkosessa taas rakastuin juuri hänen suureen kokoonsa. Valtava syli tuntui turvalliselta. Olin juuri käynyt läpi rankan leikkausrumban ja lähes menettänyt pari läheistäni sairauksille. Olin väsynyt olemaan vahva. Kaipasin sitä, että joku ottaisi minut vastuulleen ja saisin olla pieni. Kukkonen tuntui tutulta, turvalliselta, miehekkäältä. Ja Kukkonen oli komea, urheilullinen ja teki minusta naisen.
No, täällä sitä edelleen sätkitään. Saa nähdä mitä elämässä on vielä edessä, mutta onneksi sitä ei tarvitsekaan tietää vielä nyt. Ainakaan rakastua ei ehkä ihan hetkeen uskalla 
jos keittiöpsykologin tyyllin ryhtyisi pohtimaan Zena, niin ehkä olit vaikeuksien myötä jotenkin “taantunut lapseksi” ja kukkosen tapaaminen vastasi siihen… Ihminen on vastoinkäymisten aikana/jälkeen hyvin haavoittuvainen ja tunnetilojensa takia altis tekemään virheratkaisuja. Sairaana tai menetyksiä kokeneena kaipaisi hoivaa ja apua, jonkun johon turvautua ja joka kannattelisi ja tietysti jo olemassaolevassa suhteessa se olsi varsin mukavaa, mutta ehkei hyvää uutta suhdetta siinä tilanteessa oikein synny. Tai en tiedä, ehkä joillakin joskus. Tuntuu vaan, että “hyeenatyyppiset” tuhoavat ihmiset ihan haistaa toisen haavoittuvan olotilan ja tekee itseään tykö…
Olen surullisen paljon jotenkin melkein hakeutunut toistamaan samoja kuvioita useaa kertaan elämäni aikana… Ehkä se on se tuttuus… Alitajuisesti valitsee ja jää siihen, mikä tuntuu tutulle, mihin on oppinut… Mutta tässä on se lohtu, että kun asian tiedostaa, sille voi tehdä jotain ja asiat muuttuu, eikä tarvitse enää miettiä “miksi aina mulle sattuu tämmönen ihmissuhde”. Kun ei se satu ja taivaasta tipahda, vaan johonkin tarpeeseen se vastaa.
Mulla on nyt aika hyvä tilanne oikeastaan. Vapaus ja elämä avoinna. Moni asia meni uusiksi sattumienkin summana, mutta aika hienoa miettiä, mitä voi tehdä. Aionkin kartoittaa kaikki vaihtoehdot, mitkä suinkin keksi, ihan hassutkin ja valikoida niistä. Mutta eihän näitä pysty edes akuutin raskaassa tilanteessa miettimään kun kaikki voimat menee muuhun. Todella korkea kynnys kyllä on enää yhteen muuttaa kenenkään kanssa. Mutta eipä ole pakkokaan! 
Ja rakastuminen tuntuu aika kaukaiselta juuri nyt, mutta eihän sitä tiedä…
Täällähän on ihanan pohdiskelevia kirjoituksia rakkausriippuvuudesta; miksi ihminen rakastuu “väärään” tyyppiin, miten paljon lapsuuden kokemukset/äiti-isä -suhde vaikuttaa jne. Käytän nyt tilannetta törkeästi hyväkseni ja tuppaudun mukaan tämän otsikon alle… Vaikka tämä onkin päihdelinkki ja tarkoitettu päihdeongelmaisten läheisille, niin kaitpa meillä (entisillä) läheisillä on oikeus kirjoitella myös omista olotiloista, onhan ne enemmin tai vähemmin seurausta noista läheisten alko-ongelmista.
Itsellä on tällä hetkellä menossa todella kuormittava ajanjakso nimenomaan rakkausasioissa ja toivon, että ymmärrätte tämän tarpeeni avautua täällä… Minä erosin jotakuinkin tasan kolme vuotta sitten yli 20-vuotisesta liitostani, jossa mielestäni suurin kuormitustekijä oli miehen ajoittainen tarve rampata baareissa ja ottaa olutta. Sittemmin toki on selvinnyt, että taisi siellä olla joku nainenkin vetoapuna. No mutta, edelleenkin olen sitä mieltä, että elimme pääosin tasapainoista, tasaveroista ja turvallista, rakastavaa yhteiseloa ja perhe-elämää. Edelleen olen myös sitä mieltä, että ex-mieheni on ollut paras mies minulle, heikkouksineen kaikkineen.
Vasta viime syksynä aloin katselemaan ns. ympärilleni ja kokemaan kihelmöiviä fiiliksiä parin miehen kohdalla. Toinen on tuttu yli 30 vuoden takaa ja oikein yllätyin, kun hän pelkällä lämpöisellä halaamisella ja suukolla sai vuosikausia uinuneet hormoonini liikkeelle. Ei sillä, että asialla olisi ollut mitään seurauksia ja “kohtaus” meni kyllä parissa päivässä ohi 
.
Toinen mies on sitten puolituttu muutaman vuoden ajalta. Meillä on aina (kerran, pari vuodessa) nähdessämme juttu luistanut tosi hyvin ja viime syksynä hän sitten kertoi eronneensa jo ed. keväällä. Tuon uutisen kuultuani olin aivan taivaassa, oikein itsekin yllätyin, miten asia sai minut innostumaan. Noh, ehti kulua useampi kuukausi, ennen kuin näin tuota miestä yhdessä ravintolassa ja tietystikin käytin tilanteen hyväkseni ja menin juttelemaan. Yksi asia johti toiseen ja sehän oli sitten menoa…
Taisi mennä ainakin kuukausi, ennen kuin näin miestä taas paikallisessa tanssiravintolassa. Tälläkin kertaa löysin itseni hänen vierestään ja samalla “koukku” upposi syvemmälle. Mitään jatkoja emme sopineet, koska miehellä on vapaa-aika tosi kortilla; tekee vuorotyötä ja hoitelee omia maajussibisneksiä. Noh, mies pysyi mielessäni aamut ja illat, välillä laittelin ikävissäni jotain viestiä ja hän aina ystävällisen neutraalisti vastasi.
Nyt näin häntä pari viikkoa sitten, taas tuolla kaupungin yössä (käyn siis ns. liikenteessä noin kerran kuukaudessa tai harvemmin). Mies tuli meidän vieressä istuvan naisseurueen luokse juttelemaan, toki moikkasi silmillään minua. Olotila oli aika karmea… Päätin, että en hänen perässään enää “ruikuta” ja lähdin ystävättäreni kanssa ihan toiseen suuntaan, mihin tiesin miehen illan päätyvän. Jossakin vaiheessa yötä laitoin viestin, että “nyt tuli selväksi, että kiinnostus on yksipuolinen. Yritän irrottautua tästä koukusta, mutta halusin, että tiedät tilanteen”. Tunti tuon jälkeen mies vastasi, että kyllä hänkin on minusta kiinnostunut… Soitin miehelle ja taas meikänaista vietiin! Voitte vaan kuvitella, että tuon reissun jälkeen omat tunteet on entistä voimakkaammat. Olin miehen luona yli 15:teen, kunnes hän vei minut kotiin. Kävin suihkussa, syötiin aamupalaa, katseltiin yksi leffa yhdessä. Siis kaikkea muutakin, kuin pelkkiä petipuuhia. Mutta, edelleenkään ei yhtään mitään lupausta tulevasta, minkä ymmärrän hänen kohdallaan oikein hyvin.
Laitoin nyt alkuviikosta hänelle viestin, jossa kyselin kuulumisia. Vastasi olevansa täystyöllistetty, eikä vapaa-aikaa ole yhtään. Tulkitsin rivien välistä, että “sorry, mut mulla ei ole sulle aikaa…”
Samaan aikaan yksi mies yrittää tehdä minuun tuttavuutta. Ollaan tutustuttu netin kautta ja toistaiseksi vain vaihdeltu viestejä. Hän asuu suht lähellä ja tuntuu, että meillä on todella paljon samoja elementtejä arjessamme orapihlaja-aitaa myöten (tuon ehkä tajuaa vain ne, joilla on orapihlaja-aita) 
. Tämä mies tietää, että tunteeni on nyt varattu muualle, mutta on valmis tutustumaan paremmin ja odottamaan…
Luin päiväkirjojani vuosilta -84 - 92. Hämmennyksekseni tajusin, että ihan samoja kuvioita on ollut silloin parikymppisenä, kuin nytkin! Silloinkin oli olemassa ns. sydämenvaltias, josta sain vähän niin kuin armopaloja silloin tällöin, sitten oli joku helpompi “saalis” ja sitten vielä se kolmas, joka hörräsi ympärillä, mutta jota en huolinut. Noh, se kolmas on tuo samainen yli 30 vuoden takainen mies, josta tuossa ihan aluksi kerroin. Hän siis kaipaa minua edelleen…
Ei tämä nyt kamalan kivalta tunnu, että nainen on yli 50, mutta tunnetilaltaan, kuin 25! Ihan kuin en olisi oppinut elämässäni yhtään mitään… Tai ihan kuin olisin ollut jossakin “kuplassa” koko avioliittoni ajan ja nyt taantunut sitä edeltäville vuosille.
Jottei tämä aihe nyt karkaisi ihan päihdeasioista, niin sen verran pitää naurahtaa tilanteelleni, että oma viinin"maistelu" on jäänyt todella vähiin, kun pelkään juovuspäissäni laittelevani tuolle tunteideni valtiaalle viestejä. Mokasin aika rankasti tuossa helmikuun puolella, kun yhtenä yönä lähettelin useita viestejä ja yritin jopa soittaa! Mies oli ollut nukkumassa iltavuoron jälkeen. Vastasi taas ystävällisesti seuraavana päivänä ja oli sitä mieltä, että “sattuuhan tuota”, mutta silti hävetti. Olinkin kyllä jo ennen hänen vastaustaan pyytänyt anteeksi, kun itse heräsin aamulla aikaisemmin, kuin tää mies.
Nomutta, jos nyt ketään lohduttaa, niin sattuu sitä näköjään fiksulle, elämää kokeneelle, aikuiselle naisellekin näitä hallitsemattomia rakkausjuttuja 
Että näillä fiiliksillä kohti kesää!
Noissa elämän taitekohdissa sitä monesti huomaa, että kuinka yksin sitä onkaan.
Silloin on herkin muodostamaan parisuhteen. Ja jos näin on, että parisuhde muodostuu oireena elämäntilanteessa, niin todennäköistä on ettei sitä ole tehty kestämään. Ei se silti varmastikaan väärin ole. Jotainhan se toinenkin siinä on hakemassa, ja tuskin mitään kovin järkevää. Jotkut vaan oireilee pitempään kuin toiset, ja jää roikkumaan toimattomaan suhteeseen vaikka sen syyt oli jossain muualla ja menneet jo.
Ja taitekohdissa ja kriisien päätteeksi sitä hakee miehessä eri asioita. Juurikin turvallisuutta ja vaikkapa sitä, että on kätevä käsistään kotona.
Mutta kun aika menee eteenpäin, tärkeäksi nousevat taas kommunikaatio, yhteiset elämänarvot, se että onko hauskaa ja mukavaa, vai ainoastaan pelottavaa ja arvaamatonta.
Prioriteetit muuttuvat.
Itsekin jäin vain paikalleni kun ns. paskamyrsky alkoi. Koin että pakoon en pääse (ennenkuin juoppis nukahtaa/sammuu) enkä toisaalta voinut alkaa taistelemaankaan koska häviö olisi ollut varma. Vaihtoehdoksi jäi että laitan pääni pensaaseen. Paradoksaalista on että juoppis kertoi että näihin aggressioihin olisi auttanut kun häntä olisi mennyt halaamaan ja sanomaan että rakastaa. No aika mahdotonta kun oma itsesuojeluvaisto sanoo toista.
Jos kääntää sanomansa tai kirjoittamansa asian kuin se kertoisi joku muu ja minusta. Miten reagoisin?
Itselläni toi ongelma tulee vastaan etenkin silloin ku yrittää päästä irti tosta opa koukusta. Noi opiaatit kun pakkaa latistamaan tunteita ja silloin ku on ilman niitä ni sillon ne tunteet tulee moninkertaisesti esille ja sillon oikeesti tajuu kuinka yksin on ja se on ainakin itellä yksi syy retkahtamiseen. En haluu mitään narkkisuhdetta enää ku ne ei oo koskaan päättyny mitenkään hyvin ja en myöskään haluu tartuttaa tätä omaa ongelmaa kehenkään “selväjärkiseen” lyyliin, vaikka tuskin ketään sellainen huoliskaan tällästä hunsvottia:)
Se yksinäisyyden työstäminen tässä nyt onkin. Ne kaverit, jotka olivat elämässäni ennen Kukkosta, puuhailevat nyt omiaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, katsoa mitä elämään voisi löytyä. Se vaan on ihan työtä tuo ihmisiin tutustuminen ja arkensa täyttäminen jollain uudella, enkä jaksa tehdä sitä kuin pisaran kerrallaan. Oon kuitenkin jo edistynyt - jaksanut aloittaa uuden harrastuksen, tavata uusia ihmisiä ja käydä jossain tapahtumissa ja kysellä seuraa niihin. Pikkuhiljaa elämä taas alkaa rakentumaan. Yksinäisiä hetkiä täytän edelleen räpläämällä tuskissani älykännykkääni ja olo tuntuu surkealta.
Minulla oli muuten mahdollisuus löytää uusi Kukkonen . Tinderissä tuli vastaan mies, joka teki raivoisasti itseään tykö. Mulle tuli jo sen ulkonäöstä mieleen Kukkonen, mutta erityisesti jutut ja puhetyyli, ja jostain syystä vaan aloin tuntea tuttuutta. Alettiin järjestää tapaamista, mutta kun tapaaminen sitten peruuntuikin ja siirtyi, niin löin jarrut pohjaan. Mies vastaa sanalla “katotaan” ja asiat jäävät leijumaan ilmaan. Kun tapaaminen peruuntui (tai lopulta se ei olisi edes peruuntunut, mutta peruin sen itse kokonaan varmuuden vuoksi), niin vietin koko illan sängynpohjalla surren itseäni. Tuotahan elämäni on ollut monta vuotta, odottamista ja toipumista pettymyksistä. Mikään asia ei edennyt. Nyt näen miten lamaannuttavaa tuo on. No, nyt Kukkosen mielikuvan paikalla oli vaan tämä tummatukkainen versio, mikä sinänsä on jo askel eteenpäin. Kyllä näitä kukkosia siis riittäisi, jos tuollaiseen "katotaan"meininkiin haluaisi takaisin
Näin viime yönä unta, jossa kaikki työpaikkani ongelmat tunnustettiin, korjattiin ja pyydettiin anteeksi ja kehuttiin ja kiitettiin toinen toisiamme
En voi muuta sulle sanoo minkä oot jo kuullutkin, että älä oo sen entisen kanssa ainakaan enää missään tekemisissä! Niin ja rakkaus voi kyllä olla myös riippuvuus kun ne samat serotoniinit, dopamiinit sekä noradrenaliinit ym aivokemikaalit lyö päälle niin rakastumisessa kuin esim. amfetamiinista. Etköhän sä löydä se oikeen vielä!
Siis en nyt tarkottanu tolla, että ala vetämään A-vitamiinia vaan noi aivokemikaali jutut oli lähinnä vaan mun omia mietintöjä.
Kiitos. Tosin tällä hetkellä en kyllä tiedä tuosta oikeasta, koko ajatus tuntuu niin kaukaiselta
Tuli vaan mieleen tulla korjaamaan tuota ajatustani yksinäisyydestä. Oikeastaan se tyhjyyden tunne ei ole yksinäisyyttä, vaan merkityksellisyyden puutetta. Se on se tunne, minkä äärellä tuntee tätä lohduttomuutta ja olisi valmis vaikka myymään arvonsa; ja mikä aiheuttaa tuon yhteen onnenlähteeseen ripustautumisen vaaran, minkä osan Kukkonenkin minun kohdallani sai. Siihen tunteeseen tuo sosiaalisen elämän kasvattaminen on yksi keino, mutta ehkä enemmän siksi, että muista ihmisistä saa kuitenkin aina uutta ajateltavaa, ja ne pitävät mielen virkeänä silloinkin, kun muuten tekisi mieli vaipua nunnuttelemaan omassa tyhjyydessänsä. Näen addiktiot siis turvakeinona siihen, kun ei jostain syystä jaksa ylläpitää täyttä elämää kaikessa moniulotteisuudessaan.
Tässä voi olla häiritsevää se, että puhun suhteestani Kukkoseen vain addiktiona. Ihmissuhdehan on paljon muutakin, ja kaikki se kiintyminen ja rakastaminen, sehän on vaan kaunista. Tunnustan kyllä kaiken tuon hyvän suhteessamme. Puhun tässä nyt vaan siitä osasta, mikä meillä meni kivun puolelle ja missä toimin vastoin omaa tahtoani, kuin jonkin vahvan pakkomielteen ohjaamana (ja kyllä, noilla ihanilla aivokemikaaleilla oli taatusti vahva osansa ). Se, miksi jäin, vaikka suhde tuotti vaan kipua ja autioitti minua ihmisenä. Olo on nyt vähän kuin olisin viettänyt monta vuotta rakentamassa hiekkalinnaa Saharaan, ja joka yö hiekkamyrsky olisi myllertänyt sen kumoon
Kaveri kertoi hamsteri-ilmiöstä. Jos hamsterilta poistetaan virikkeet, se masentuu, ja vaikka ne virikkeet myöhemmin palautettaisiin, ei hamsteri enää innostu. Hamsteri raukka . Luulen, että minun rakkausaddiktioni syntyyn vaikutti paljon ne suhdetta edeltäneet tapahtumat, leikkaukset ja ne muut surut, ja niiden aiheuttama tyhjyys, joita Kukkonen sitten joutui paikkaamaan. Ja tuohan keski-ikäkin oman tyhjyytensä ja asiat menettävät painoarvoaan, ja voi olla ettei tilalle löydykään uutta, ainakaan heti. Mutta noilta suruiltahan ei voi ehkä jatkossakaan välttyä, enkä ehkä voi välttyä kukkosiltakaan, jokinhan tuossa vuorovaikutuksessa minua veti vahvasti puoleensa. Mutta minä haluan kuitenkin olla sellainen hamsteri, joka löydän innostukseni aina uudelleen, jotenkin.
Sulla taitaa enemmänkin olla kiintymys ongelma siihen kukkoseen, eli just addiktiota, kuin rakastamista mikä on nyt muutenkin tullu jo ilmi. Palaten taas tohon aivokemiaan, eli se kukkonen on siis joskus saanut sun onnellisuus kemikaalit uusiin sfääreihin ja sä tavottelet sitä tunnetta edelleen ja joskus sä voit saadakkin ne tunteet siltä uudestaan nousuun mikä pitää sut siinä “koukussa” samasta asiasta mäkin painin ton päihdeongelman kanssa ja voin sanoo, et sä et oo ainoo yksinäinen/tylsistynyt hamsteri tällä planeetalla . Tohon päihteiden käyttöön liittyy ainakin mulla toi syvä yksinäisyyden tunne, jota yritän kovasti poistaa sitä vetämällä lisää aineita, vaikka harvemmin nekään enää auttaa! Kyllä mä uskon niinku säkin sanoit uskovasi, että kyllä sä vielä löydät jotain uutta elämääsi!
Onhan se sosiaalisuus/laumaankuulumisen tarve ihan perustarpeita, ei ihme että sen puuttuminen saa aikaan kaikenlaisia pakkomielteitä. Laumaeläimiähän me ollaan.
Tuli mieleen tämä Jani Kaaron kiinnostava teksti, jossa kuvattiin addiktiota juuri sosiaalisen juurettomuuden aiheuttamana kipulääkkeenä: hs.fi/tiede/art-2000002710551.html