Hei vaan!
Olen Zena Kananen, ja päätin aloittaa tarinan siitä, miten lennän pesästä, jota hallitsee raivokohtauksia saava Kukkonen.
Minun ongelmani ei ole Kukkosen päihteiden käyttö - sitäkin kuulemma on ja paljon, mutta en minä sitä olisi oikein edes tajunnut. Kukkonen kun ei haise viinalle - hän polttelee. Ja koska emme asu yhdessä, niin en näe koko kuvaa. Tai ehkä tuo jää vaan muiden ongelmien varjoon…
Minun ongelmanani on Kukkosen hillitön raivo. Kaikki tämä järjettömyys ja kohtuuttomuus suhteessamme. Ja minun ongelmani on se, että vastoin omaa tahtoani palaan tänne aina takaisin - koska janoan Kukkosen rakkautta. Hänen läheisyytensä on minun addiktioni.
En edes tiedä kuinka usein olemme eronneet, mutta yhtä usein olemme palanneet yhteen. Ja ne erotpa ne vasta pahalle tuntuvatkin - ei niihin halua palata uudestaan ja uudestaan! Niinpä olen päättänyt, että pysyn tässä, aina siihen asti kunnes olen valmis.
Voi kuulkaa miten paljon olenkaan näiden muutaman vuoden aikana oppinut mielenhallinnasta! En voi väittää koskaan siinä erityisen huono olleenikaan, mutta nyt minusta alkaa olla kuoriutunut ammattilainen. Kun Kukkonen saa raivokohtauksen - ja voitte uskoa miten helposti se tapahtuukaan: siihen ei tarvita edes poikkipuolista sanaa, koska minua täytyy kuulemma lukea rivien välistä. Noina hetkinä hidastan varmaan sydämen sykkeenikin, karsin käytöksestäni jokaisen vihaisen eleen, puhun rauhallisesti sen pienen sanasen minkä huudon väliin saan sanottua. Hallitsen mieleni ja ajatukseni - en minä sitä ennen osannut. Vaalin sisälläni olevaa pientä Zenatipusta. Siitäkin huolimatta tilanne ajatukseni nyrjähtämään. Miten tuossa nyrjähtäneessä todellisuudessa edes muuta voisi? Ja kaiken tuon jälkeen kaipaan juuri häneltä hoivaa ja hyväksyntää.
Huh millainen voikaan olla naiselleen raivoava aikuinen mies! Säästän teidät yksityiskohdilta, ja kerron vaan, etten olisi uskonut itseäni tällaisesta tarinasta löytäväni. Maailmassahan olisi paljon hauskempaakin tekemistä kuin olla jonkun haukuttavana ja heiteltävänä!
Minä pärjään täällä, koska ympärilläni on kupla, josta hänen sanansa kimpoavat. Minä pärjään, koska olen saanut elää hyvässäkin suhteessa, minun elämässäni on välittäviä ihmisiä joille olen tärkeä, tiedän ettei kellekään saisi huutaa eikä ketään saa kohdella huonosti, ja että Kukkosen epävakaa mieli ei ole minun syyni, ja raivon valtaan antautuminen on Kukkosen vastuullaan oleva asia, vaikka se varmasti hallitsemattomalta hänestä tuntuukin. Kyllähän olen täällä selvinnyt yllättävänkin hyvin.
Mutta enhän minä voi loputtomiin elää näin, enkä edes voi kuvitella miten hulluksi tämä voi mennä - ja vaikka psyykkeeni kestäisi, niin kestääkö kehoni jos otteet yhä pahenevat? Ja kuinka ympäristöni kestää: miten jaksan olla äiti, työntekijä, ystävä, tytär, kanssakulkija etc. jos energiani menee jatkuvasti itseni ja parisuhteeni parsimiseen?
Olen tehnyt jo paljon pohjatyötä eron eteen, ja luullakseni olen edistynyt: viimeiset viikot olemme lapseni kanssa olleet läheisempiä kuin moneen vuoteen. Nauramme, kerromme toisillemme ideoita ja suunnitelmia. Aloitin myös opinnot, joista olen innoissani ja uskon, että ne antavat elämääni sitä merkitystä, jota olen palavasti kaivannut. Olen pitänyt enemmän yhteyttä muihin ihmisiin. Olen jaksanut rakentaa verkkoa, johon pudota.
Vielä pitäisi päästää irti ja pudota. Milloin olen valmis?
. Ajatus pähkinäkuoressa oli kuitenkin, että jokainen, joka riistää valtasi itseesi, opettaa sinulle, kuinka tuo valta otetaan takaisin. Jos mietin tulevaa (keski-ikäistymistäni ja työmarkkinoita, vanhuuden päiviäni ja hupenevia fyysisiä voimia etc) niin ehkä tuollainen oppi ei ole ollenkaan turhaa?