Niin, ja mä olen kans aika yksinäinen ja juttuseuraa vailla. Mutta ei siihen alkkis auttanut silloinkaan, kun asui saman katon alla. Puhumattakaan, että alkkiskaihoilu auttaisi. Maailma on täynnä ihmisiä, kyllä tervepäistä juttuseuraakin löytyy ja myös arkea jakamaan, vaikkei olisikaan parisuhde. Pitää olla itsekin aktiivinen, tosin juuri silloin kun olen väsynyt ja huolissani enkä jaksaisi mitään kaipaan eniten ihmisseuraa. Mutta aktiivisuuskaudet palaa sitten taas.
Tuohan siinä juuri, että silloin kun eniten ihmisiä kaipaisi, on liian uupunut niitä etsimään. Eivätkä ne kuitenkaan hakematta löydy. Paljon tässä omassa elämässä olisi kyllä kunnostamista vaativia asioita… Mutta askel kerrallaan. Tässä on jo monta p*skahetkeä selätetty milloin milläkin keinoin. Jouluvalmistelut ovat tosiaan olleet nyt yksi hyvä keino 
.
Avasin tänään sairausloman jäljiltä työsähköpostin ja siellä odotteli Kukkosen viesti torstailta, lähetetty samoihin aikoihin kun kirjoitin tänne ikävästä. Se oli kaunis ja kaipaava viesti. Mietin, ettei hän tahallaan ole vihakimppu eikä hän tahallaan välttele ikäviä asioita. Viha aggressiivisuus on vaan ainoa tapa, miten hän osaa reagoida ikäviin tunteisiin. Vastasin hellyyden puuskassani, onneksi kuitenkin vain lyhyesti ja asiallisesti.
Lueskelin sitten jotain vanhoja viestejä häneltä, mm.sen kun aiemmassa erossamme hän halusi aloittaa kaiken alusta yms. Mietin, että nyt voisi olla hyvä aika ignoorata Kukkoselta tulevat viestit, ettemme päädy taas tuohon samaan. Mutta olisiko minusta siihen, että jättäisin viestit lukematta tai vastaamatta? Ei. Pää kylmänä kuitenkin.
Siitä päädyin sitten vihan ja katkeruuden tunteisiin ja miettimään kaikkea sellaista, mistä ne tässä kumpuavat. Mitenhän niistäkin osaa päästää irti? Nehän ovat mennyttä nyt, turha niillä enää verenpaineitaan nostaa, jotenkin muuten niitä voisi opetella käsittelemään. Joku kaveri joskus neuvoi kuvittelemaan miten väärintehnyt pyytäisi anteeksi. Ja lopulta, kun olisi tuota tarpeeksi kuvitellut, niin kuvittelisi kuinka itse antaisi anteeksi. Kaipa tuotakin voisi kokeilla.
Tähän liittyen - on tehnyt hyvää se, ettemme ole Kukkosen kanssa nyt viestitelleet. Ja onni että hän sattui tuonkin torstaisen viestin laittamaan juuri sähköpostilla, jota en sitten ollut lukenut sairausloman takia, vaan sinnittelin tuonkin ikävän läpi kehitellen muita pahan mielen poistamiskeinoja. Tällä hetkellä tämä yhteydenpitämättömyys tuntuisi olevan toimivinta, ja jotenkin vapauttavaa 
Mutta se ei siis tarkoita, ettenkö olisi taas kohta täällä ruikuttamassa ikävääni 
Tuli taas tarve kirjoittaa.
Moni asia tuntuu helpommalle, mutta toivoisin niin, että Kukkonen pyytäisi anteeksi muutamaa törkeyttä ja selittäisi tekonsa ja motiivinsa niihin. Mutta sitähän ei tule tapahtumaan 
Kun erään vaikean lapsuuden eläneen ystäväni äiti kuoli, tämä mietti, miksi se tuntui pahemmalta kuin isänsä kuolema. Sitten hän oli tajunnut, että isänsä kanssa hän oli saanut välinsä kuntoon ennen tämän kuolemaa, mutta äiti ei koskaan ollut pahoillaan. Sepä kai tässä minullakin. Kukkonen ei koskaan tule olemaan minulle pahoillaan.
Voi miten surullista, että retkahdin moiseen tyyppiin. Sitten sitä vaan haluaa laittaa kaiken onnistumaan, vaikka tuleekin niin pahaa. Miten sitä osaa luottaa tulevaisuudessa, että kumppani on puolellani eikä vastaan
Omalla kohdalla myös ihmettelin, miksei ex pyytänyt anteeksi, ihan inhimillisyyden vuoksi. Mutta ehei, on ihmistyyppi, joka ei vaan anteeksipyytämistä yksinkertaisesti osaa eikä siihen kykene (morkkiksessa/krapulassa sanailtuja ei lasketa). Eikä selityksiä vaan saa.
Minusta kuoleman takia loppuneet, anteeksipyyntöjä vaille jääneet ihmissuhteet ovat taas siinä mielessä “kivempia”, että kuolema on lopullinen loppu ja se oli sitten todellakin siinä ja viimeistään silloin pääsee vapaaksi. Mutta ehkä makuasia.
Mietipä, olisiko ihan hm…fiksua (en nyt parempaakaan sanaa keksi) jakaa elämänsä ihmisen kanssa, jolle aito “anteeksi” on käsittämättömyys niin kuin sialle tähtitiede. Että he ovat emotionaalisesti NIIN vajavaisia.
“Miten…kumppani on puolellani eikä vastaan”. Ihan kuin mun aatoksiani. Viisammat sanoo, että kyllä ne menneisyyden kauhut sitten jää taakse, jos/kun löytää normaalin kumppanin.
No niinpä.
Tässä täytyisi jotenkin osata katsoa asiaa niin kaukaa ja viisaasti. Muistaa pelastuneensa kamalalta tulevaisuudelta. Olen kyllä kiitollinen, että olen saanut itseni irti siitä.
Sellaistakin mietin, että miten suhtautua häneen jatkossa. Olen tottakai periaatteessa ystävällinen jokaiselle, mutta että heittääkö hänelle kaverillista kevyttä iloista läppää vai suhtautuako eksmiehenä, jolta vaatii vastauksia siihen, miksi suhteemme oli sellainen kuin oli. Osaisin kyllä olla kumpi vaan, mutten tiedä näenkö tarpeeksi syytä tuohon kaverillisuuteen. Siinähän painan nämä omat loukkaamiseni villaisella ja keskityn kepeään liibalaabaan. Sitten taas, pitkitänkö vaan toipumista, jos suhtaudun häneen jälkimmäisellä tavalla. Kukkonen ainakin tulee jälkimmäisellä tavalla pysymään poissa, hänhän kärsii jos joutuu miettimään itseään pintaa syvemmältä.
Onneksi tällä hetkellä ei tarvitse juuri olla tekemisissä, niin saa rauhassa miettiä. Mutta muutenhan joudumme kyllä elämässämme kohtaamaan tiuhaankin. Osaan kyllä käyttäytyä ja ajattelen etteivät meidän riitamme kuulu muille eikä muiden tarvitse niistä päiväänsä pahoittaa, mutta mietin tässä siis, että miten suhtautua häneen sen sosiaalisen ja yhteisöllisen roolin ulkopuolella, sillä aidon ihmissuhteen alueella… Onko tässä mitään järkeä :mrgreen:
Tämä lause tuli mieleen katsoessani tätä videota, jossa Kellyanne Conway käyttää samaa taktiikkaa, mihin Kukkonenkin keskusteluissa useinkin turvautui:
youtu.be/C-7fzHy3aG0
Hyvää tässä on se, että olen todellakin oppinut kuuntelemaan tuollaista, ja seuraamaan tarkasti, vastaako vastapuoli kysymykseeni ja suhtautumaan tuohon ainakin päällisin puolin melko neutraalisti. Tätä taitoa olen nyt tarvinnut nykyisen työnjohtoni kanssa, eli jotain hyödyllistä tästäkin voi varmaan kuvitella oppineensa. Aiemmin ihmiset, jotka eivät keskity kysymykseen ja vastaa juuri siihen, ovat olleet minulle sietämättämintä koko työelämässä, nykyisin minulla on siihenkin hyvä koulutus 
. Ei silti, tuolla tavoin keskustelevista on paras vaan pyrkiä pysyttelemään välimatkan päässä, mutta kaikissa tilanteissa se ei ole mahdollista. Ja postauksen tarkoitus ei nyt ollenkaan ollut tarkoitus olla poliittinen, tuo tyyli vastata vaan pomppasi videolla silmille
No, muuten minulle on kuulunut passiivisuutta ja jonkin sortin masennusta. En vaan saa potkittua itseäni liikkeelle ja sitten roikkuvat asiat ahdistavat. Työni hoidan, mutta kotityöt ja harrastukset ovat jääneet. Toivon että saisin itseni pikkuhiljaa taas liikkeelle rakentamaan omaa elämääni ja unelmoimaan taas jostain.
Jotain treffejäkin olen kokeillut ja havainnut että maailmassa on muita miehiä, mutta selvää on, että vielä en olisi valmis mihinkään uuteen. Hemmottelen itseäni joskus edelleen haaveilemalla Kukkosesta ja meistä. Sitten muistutan itselleni aina siitä, mitä joku tässä ketjussa totesi, eli että tuollaiset unelmoinnit pitää vaan lopettaa. Että noilla päiväunelmilla on hintansa ja se on se, että ne ylläpitävät tunteitani.
Tuota aiemmin miettimääni miten-suhtautua-Kukkoseen ei ole tarvinnut enää miettiä, sillä Kukkonen itse on halunnut olla olematta missään tekemisissä kanssani. Varmaan sitten paras niin.
Ja on tosi hyvä, että mulla on ollut tämä ketju. Olen ikävissäni käynyt palauttelemassa mieleen tuolta ketjun alkupäästä tunnelmia. Puhumattakaan tuesta ja ajatuksista, joita olen teiltä saanut. Kiitos
Ehkä anteeksi ei pyydetä, koska koetaan, ettei anteeksipyydettävää ole, koska itse on oikeassa ja syy on aina toisessa tai muissa. Sen kummemmin maallikkodiagnosointiin kenenkään kohdalla ryhtymättä, niin tietyssa persoonallisuushäiriössähän on oireena “lohkominen”, joten omat viat projisoidaan toisiin, niitä ei nähdä itsessä…
Ihmissuhteet on vaikeita aina. Olen useinkin törmännyt ihmisiin, jotka suuttuvat, jos jonkun itseä loukanneen asian ottaa esille… Luontevammalta tuntuisi, että toinen olisi pahoillaan, jos kyse on väärinkäsityksestä ja väärintulkinnasta. Asia selvitettäisiin ja loukkaava toiminta lopetettaisiin (vaikka esim hyväntahtoinen vitsailu, joka kumminkin toistuessaan osuu arkaan paikkaan… no ehkä vaikka suvun vauvan tarjoaminen syliin mallikappaleeksi lapsettomalle parille, jotka eivät saa tai halua lasta). Tietyt umpimieliset ihmiset eivät koskaan suostu edes keskustelemaan mistään ongelmista… Omassa suvussanikin on ihmisiä, jotka haluavat aina vatvoa sen ihmisen asioita, joka ei ole läsnä… Kiistoja ei voi selvittää/pyrkiä selvittämään sen kyseisen ihmisen kanssa millään. Ja aivan sumeilematta syyttelevät muita samoista asioista, joita tekevät itse vielä pahemmin…
Luin joharin ikkunoista… kuinka ihmisellä on avoin , kätketty, sokea ja tuntematon alue… tai jotenkin näin. Ne jotka ovat sielussaan avoimella alueella, ovat helpompia kanssaihmisille… Tuntevat itsensä ja näkevät itsekin omia eri puoliaan. Toiset seikkailee jotenkin semmosella sokealla alueella, etteivät edes tajua mitä tekevät, itse eivät nää vaikka muut näkevät. Jotain tällaista näissä ongelmissa on pakko olla ja siksi on turhaa pohtia, miksei se käsitä… No ei käsitä kun ei nää eikä tajua.
Tuossa linkki aiheeseen. Me ihmiset olemme aika erilaisia ja kaikki ei tule toimeen kaikkien kanssa. Tiedon etsiminen on avannut omia silmiäni itseni suhteen ja myös sen suhteen, että puhuminen ei aina auta.
joharinikkuna.fi/index.php?p … ri%3F.html
Onnea vaan kaikille vapautuneille! Itsellenikin. Työn alla on ikävä sukulaisuussuhde, jossa luulen aika pian laittavani ns. luukut kiinni ja lopetan yhteydenpidon. Kuten jonnekin aiemmin kirjoitinkin, jos aina tulee paha olo jonkun ihmisen seurassa, niin se on merkki ja se on ongelma. Puheeksiottaminen jos ei auta, niin miksi nyt itsekään hakkaan päätäni kiveen ja joka kontaktin jälkeen olen surkeana monta päivää…
[quote=“mulle_riitti”]
Ehkä anteeksi ei pyydetä, koska koetaan, ettei anteeksipyydettävää ole, koska itse on oikeassa ja syy on aina toisessa tai muissa. Sen kummemmin maallikkodiagnosointiin kenenkään kohdalla ryhtymättä, niin tietyssa persoonallisuushäiriössähän on oireena “lohkominen”, joten omat viat projisoidaan toisiin, niitä ei nähdä itsessä…
Ihmissuhteet on vaikeita aina. Olen useinkin törmännyt ihmisiin, jotka suuttuvat, jos jonkun itseä loukanneen asian ottaa esille… Luontevammalta tuntuisi, että toinen olisi pahoillaan, jos kyse on väärinkäsityksestä ja väärintulkinnasta. [i/quote]
Tuo joharin ikkuna olikin hyvä ajatus. Minulla on paljon asioita, joita en itsestäni ja elämästäni mielelläni tuo esiin. Avoimuuden kasvattaminen olisi varmasti elämässä eteenpäin. Ja tuon lainauksen otin tekstistäsi, koska se oli hyvä
Tuli vähän paha mieli, kun huomasin, että Kukkosen esimies, joka on ollut kaveri minullekin, välttelee minua. Varmaan vältelläkseen Kukkosen ja minun väliin joutumista, mutta enhän minä häntä sellaiseen asemaan olisi laittanutkaan. Syy voi tietysti olla mikä vaan, mutta vähän pahalle tuntui ajatus, että jos Kukkonen puhuu minusta pahaa… Hän pitää ihmisiin etäisyyttä yleensä enkä siksi pelkää hänen mustamaalaamisiaan, mutta en sitten tiedä, jos heidän välilleen on syntynyt jotain luottamuksellista.
En tiedä. Tekisi mieli kysyä Kukkoselta, mutta se ei liene viisasta, ja tiedä vaikka tämä olisi vaan mieleni luoma tekosyy kuulla Kukkosen ääntä. Ehkä saan joskys tilaisuuden kysäistä siltä esimieheltä. Nyt vaan meni taas siipi maahan tuosta…
Olin piitkästä aikaa yhteydessä Kukkoseen. Chättäsin töissä kysyäkseni kuulumisia. Kukkonen oli hirvittävän vihainen, kun edellisellä kerralla en ollut kuunnellut häntä. Että minulle se kuuntelemattomuus oli ollut tärkeämpää kuin meidän välimme. No, ei auta vakuuttaa kuuntelevansa. Vielä ei vaan ole aika kysellä kuulumisia.
Miten kauan mulla on mennyt sen ymmärtämiseen, että Kukkonen on täysin tosissaan silloin, kun hän syyttää minua hänen omasta käytöksestään. Projisoidessaan vikansa minuun. Edelleenkin tekee mieli ajatella, että hänen täytyy vaan hassutella/haastaa riitaa/saivarrella/jollain tasolla tiedostaa syyttävänsä väärää puuta tms. Mutta että todellakin tehtyään itse jotain ikävää, mistä hänelle tulee paha mieli, hänen mielensä kääntääkin sen minun teokseni häntä kohtaan. Mutta että hänen todelisuudessaan tuo on totista totta, sitä niin vaikeaa käsittää. Mutta sen käsittäminen auttaa kyllä ymmärtämään.
Luin jostain, että epävakaasta persoonallisuudesta kärsivät henkilöt lukevat jatkuvasti toisten ihmisten ilmeitä, ja tulkitsevat herkästi ilmeet vihaisiksi. Siksi sitten heidän täytyy jatkuvasti hyökätä/puolustautua. Varmasti sressaavaa.
Mä varmaan olen itse tässä tilanteessa, koska tulkitsen itse aivan päinvastoin. Luulen ihmisten laskevan leikkiä ja oletan, että kaikki ovat hyvillä mielin ja hyvin aikein. Muistan kun Kukkonen joskus suhteemme alussa räyhäsi jalkakäytävän kautta pyöräilevälle vanhalle herralle. Se oli tosi outo ja kiusallinen tilanne, mutta tulkitsin sen rähjäämisen siinä tilanteessa Kukkoselta joksikin huumoriksi. Nyt kyllä ymmärrän, miten tosissaan hän siinäkin oli.
Facebookissa seilasi tänään vastaan tällainen:
terve.fi/persoonallisuushair … uushairiot
" Persoonallisuushäiriöinen pitää itse oireitaan minänsä mukaisena (egosyntonisena), mikä johtaa sairaudentunnottomuuteen. Hän ei itse koe kärsivänsä mielenterveyden häiriöstä eikä hakeudu lääkäriin."
Surettaa, ettei Kukkonen halua hoitoa. Vaikka hän tiedostaa omaavansa kaksisuuntaisen oireita, niin hän ei halua lääkitystä, koska se maniavaihe tuntuu niin hyvälle. Toisaalta tuntuisi ilkeälle olla se, joka sanoisi että hei, tuo ei ole persoonaasi vaan persoonahäiriötäsi. En haluaisi olla se, joka noiden eron määrittää, toisaalta surettaa nähdä, miten Kukkonen tulee entistä vihaisemmaksi. Tai no, hänellä on nyt kaikki mahdollisuudet löytää vaikka joku, jonka kanssa on onnellisempi (no en kyllä usko tuohon…)
Päivän saldo oli kuitenkin huomata, miten erilaiselle tuon vihapuheen kuuleminen tuntui nyt, kun en enää ole keskellä sitä. Imihän se energiatasot taas kuiviin, mutta se ei ole enää minun arkeani. Voi kun onnistuisi välttämään tuollaista jatkossa. No, ainakin tiedän, miten siitä onnistuisi irrottautumaan.
Kovin tarkkaan tutkit nettiä Kukkosta ‘diagnosoidessasi’. Kannattaisiko käyttää aika muuhun, vaikka itsesi tutkimiseen, jollain muulla tapaa kuin Kukkosen kautta peilaten? On varmaan turha kysyä, miksi ylipäätään olet ollenkaan häneen yhteydessä; siksi en kysy, enkä odota järkevää vastausta. Tyydyn pelkkään ihmettelyyn.
Periaatteessa olen ,Tuulispää, samalla kannalla; eron jälkeen on ihan hyvä koittaa suunnata huomio itseensä. Muita ja maailmaa on mahdoton isommin muuttaa, itseään voi edes yrittää. Tosin vaikean suhteen jälkeen jää helposti jotenkin päälle semmonen eläminen toisen kautta… Koitin itse aikanaan jotenkin aina “sopeuttaa” omat menoni ja tekemiset ja sanomiset muiden vastaaviin… Siis että mitä puoliso (tai muutama muu) on suunnitellut ja mitä meinaa ja sitten päättää omani… tyyliin “jos sitä tai jos tätä, niin sitten minä”… On oikein vapauttavaa laittaakin itsensä etusijalle, päättää aikataulunsa ja jos joku muuta esittää, sanoa, että olen jo tehnyt suunnitelmani tai sopinut näin.
Toki pohdinta on hyväksi siinä mielessä, että mikä meni vikaan ja miten voisi toimia jatkossa järkevämmin ja ehkä mieltä tyynnyttää, jos tajuaa jotenkin suuremman kuvion itsensä ja toisen toiminnan takaa… jonkun jatkumon vaikka sukupolvelta toiselle… ettei sinänsä ole syyllisiä, vaan rikkinäisiä ihmisiä, jotka eivät tällä kokoonpanolla ja tässä ajassa muuhun pystyneet, eikä pysty.
Ja tunnen itse, että joku ratkaisu tai päätös on hyvä tehdä, en jaksa kellua epävarmassa välitilassa loputtomiin. Oli se sitten mikä hyvänsä, ihmissuhteen katkaisu, henkinen etääntyminen, päättäminen välttää kokonaan keskustelua tietyistä aihepiireistä lyhyinä pitäminä tapaamisina, pakolliset tapaamiset aina muiden läsnäollessa, jolloin sosiaalinen kontrolli saattaa estää kulissinpitäjätyypin raivokohtaukset… Omassa suvussani harmittaa oikeastaan “koukkiminen”, että juuri kun olen unohtanut koko ihmisen, hän tavalla tai toisella muistuttaa olemassaolostaan pyynnöstäni huolimatta… Joitakin ihmissuhteita on tietysti vaikea katkaista, mutta ehkä kannattaa edes yrittää sopia, ollaanko missään yhteydessä…
Tilanneanalyysi ja toimintastrategia ja siinä mahdollisimman hyvin pysyminen… näistä on ollut mulle apua aika paljonkin oman elämän haltuunotossa. Kapasiteetti on aina rajallinen ja kun jotain poistaa, tulee tilaa uudelle. Pikkuhiljaa.
Kukkonenhan on täyttänyt ajatukseni jo muutaman vuoden ajan, ei sellaisesta hetkessä luovuta.
Tänään taas masentaa aika paljon. Kuukausikiertokin varmasti vaikuttaa. Elämä tuntuu tyhjältä ja täytän sitä tyhjänpäiväisellä lueskelulla. Olisi varmasti viisaampaa ottaa käteen vaikka paperia ja kynä ja kokeilla piirtää. Yrittää antaa jotain itsestään. Mutta ryhtyminen tuntuu vaikealta.
No niinhän se on ja oletkin kirjoittanut “Rakkausriippuvuus”… Ehkä se irtaantuminen pikkuhiljaa onnistuu. Yritin aikanaan laittaa viivettä, jos tuli mieleen ottaa yhteyttä… Että en nyt vaan jos vielä haluan, niin huomenna ja sitten kertasin pirullisimpia tapahtumia, mitä ko henkilön kanssa olen läpikäynyt… Kummasti se auttoi pitämään välimatkaa. Ja ilmeisesti ihan tutkitusti mm. facebookin kautta exän “vakoilu” lisää masennusta… Omat tekemiset saa pikkuhiljaa enemmän alaa, kun niitä koittaa ruokkia, ajatuksetkin siirtyy muualle. Ja kun tosiaan jotain poistuu, tulee tilaa uudelle, mutta ehkä se ei käy hetkessä, vaan välissä on hieman tyhjyyttä, johon pikkuhiljaa rakentuu uutta.
Jos toinenkin lähestyy, eihän siihenkään ole pakko heti reagoida tai noihin omiin impulsseihin ottaa yhteyttä. Ei tartte päättää ettei koskaan, vaan lykätä tuonnemmaksi…
Piirtäminen on kivaa, ja vaikkei MonaLisaa maalaisikaan, niin luonnosten sutaisu, pilakuvat tai mikä hyvänsä pikainenkin on ihan arvokasta. Mikä estää olemasta väähän hupsukin ja tekemästä aarrekarttaa unelmistaan tai piirtelemällä tikku-ukkoja tai värittämällä värilaikkuja paperin täyteen… Piirtää tunnetiloistaa erokirjan ja kirjoittelee samaa ajatuksiaan. selfhelp-taideterapiaa.
Voi olla niinkin, että jos jotain asiaa pitää pohtia, niin sama se on kenen tai minkä “kautta” pitää oppia.
Joku on että pitäisi opetella englantia.No mikäpä vauhdikkaampaa, kuin etsiä sanakirjasta psykopaattien ja alkoholien termistöä, ja ulkomaan kielistä artikkelia liittyen siihen.
Mulla ainakin on pääasia se, että en ole tekemässä sitä mitä “pitäisi” kuten piirtämässä tai mitä ikinä kuvittelenkaan haluavani harrastaa, vaan teen sitä mihin nokka vetää.
Jos se on alkoholisti, se on sitten se.
Jos alkoholistin laittaa pois, tulee muuta tilalle. Voi vaikka hankkia itselleen vatsan kipeäksi jäätelöstä. Tai väsyttää itsensä murehtimalla jotain.
Pääasialline ongelmani on aina ollut aloitekyvyn puute monessa ryhtymistä vaativissa asioissa, ja lisäksi olen aina hakenut turvapaikkaa vaikeilta ihmissuhteilta linnoittautumalla jonkun hörhön kylkeen.
SIksi tämä ketju tuntuu välillä ihan tutulta, ja en sikäli kiirehtisi jos olisin Zena tai olisi huolissaan jos välillä tulee mietittyä samoja asioita. NIitähän miettii niin kauan tasan, kuin ne lakkaavat automaattisesti kiinnostamasta.
Tosin pientä rajaa olen itsellenikin aina tehnyt, eli en stalkkaa facessa enkä ota itse yhteyttä. Mutta muuten sitä miettii ihminen päässään mitä miettii, ja se ei aina ole edes miltään tärkeämmältä pois. Sekin on osa elämää.
“Kukkonenhan on täyttänyt ajatukseni jo muutaman vuoden ajan, ei sellaisesta hetkessä luovuta.”
Mulla tulee nyt yli kaksi vuotta siitä, kun ex oli muuttanut salaa pois. Vasta nyt ne jutut ei pyöri koko aikaa ajatuksissani, vaan muillekin asioille on tullut tilaa.
Aika tekee tehtävänsä, vaikkakin tuskastuttavan hitaasti voi sen tehdä. En vieläkään tiedä, miten olisin tätä prosessia voinut nopeuttaa, paitsi luopumalla kaikesta yhteydenpidosta ex:n kanssa heti alkuunsa.
Vastikään näin hassun unen: ex tarjosi tai ojensi mulle jotain halpa-arvoisia ja/tai kulahtaneita tavaroita, ja koko ex oli jotenkin kulahtanut ja haalistunut, ei enää pelottava vaan ihan tylsä. Mun fiilis oli siinä unessa, että tää ei oo ollenkaan mun arvoista ja oli sellainen kyllästynyt nyrpistänpä nokkaani (mikä ei mulle superkiltille ole ollenkaan tapaistani) -fiilis.
No sepä muuten vasta pelottavaa onkin, kun entinen riippuvuuden kohde haalistuu ja muuttuu yhdentekeväksi. Voi sitä tyhjyyden määrää. Mieluummin siis edes kuviteltu rakkaus ja hurma.
Klonkku on minusta niin loistava kuvaus riippuvuudesta kuin olla voi. Taru Sormusten Herrasta leffassa Klonkku näyttääkin vuosia päihteitä tintanneelta. Rakkaus on ehkä siinä mielessä alkoholia helpompi riippuvuus, että rakkauden kohteellakin on sananvaltaa. Alkoholiahan löytyy joka puolelta eikä siihen tarvita seuraakaan, mutta rakkaudessa pitää olla se kohde.
Aika helposti itselläni nämä asiat näyttäisivät nivoutuvan toisiinsa. Vaikka itseäni päätä sekoittavat aineet eivät kiinnostakaan, niin miehistäni olen löytänyt taipumusta alkoholismiin, pilven polttelua ja lisäksi sellaista puoliautistista uppoutuvuutta, millaisen käytöksen itsestänikin tunnistan. Todennäköisesti ihminen, joka jatkuvasti olisi skarppina kartalla, ei yksinkertaisesti kiinnostuisi minusta enkä minä jaksaisi häntä, koska itse en ole sellainen… Ja käytösnormit ja asenteetkin tarttuvat kuin norovirus. Ensimmäiseltä poikaystävältäni 17-vuotiaana perin sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joka sitten onneksi korjaantui elämän myötä. Ennen häntä en kiinnittänyt niin paljoa huomiota omaan käyttäytymiseeni ja ujouteeni, hänen myötänsä ja hänen suhtautumisesta itseensä ja muihin opin kiinnittämään huomioni juuri noihin, ja tämän jälkeen tavasta oli vaikea oppia pois 
Tuossa Klonkussa näkyy hyvin se, miten elämä kaventuu riippuvuuden ympärille. Kukkosen kohdalla kyse oli tietysti myös sellaisesta demonisoinnista, jolla Kukkonen suhtautui kaikkeen minulle tärkeään: vihaa sai ylleen haaveeni muuttaa eläkeikäisenä mummokommuuniin, kaikenlainen kanssakäyminen miesten kanssa oli huoraamista ja huorahan oli pahinta maailmassa, lukemani kiinnostavat artikkelit herättivät vihaa, kaikista ystävistäni alkoi löytyä vikaa ja kaikessa nyt ylipäätään oli jotain kieroa ja väärää ja valheellista. Eihän sitä tekemistään jaksa tuollaisilta puolustella ja taistella oikeudestaan olla oma itsensä, helpompi vaan jättää tekemättä…
Tällä hetkellä kyllä nautin valtavasti siitä, miten paljon helpompaa kaikki on ilman vieressä keuhkoavaa “omaatuntoa”. Elämä tuntuu taas virtaavammalta ja hapekkaammalta. Mutta siihen on syynsä, miksi tarvitsin juuri Kukkosen. Se miksi suhteesta tuli noin vaikea, on asia, jota en pysty käsittämään. Jos käsittäisin, tuskin olisin tässä.
Kukkonen on minulle silti tärkeä ja sydämessä palasena aina. Hullu, hullu mieheni ja oma järjetön rakkauteni . Jos olisi mahdollisuus, niin selvittäisin kaiken juurta jaksaen ja etsisin sanat kaikelle, mikä nyt jäi oudoksi, vieraaksi ja käsittämättömäksi.
Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoista… Itselläni on sama tilanne toisen vanhemman kanssa; siis aivan kaikki, mistä kiinnostun, mistä puhun tai mitä ajattelen, saa silmittömän raivon ylleen. Raivon ja halveksunnan. Jonkun toisen esittämä sama asia on hänestä kiinnostavaa ja jopaa saattaa tulla sitten kertomaan siitä minulle varsin innostuneena kuin uutena asiana. Tuntuu jopa pelottavalle, miten näennäisen neutraali asia, vaikka vaatemaku tai haave muuttaa jonnekin, niin voimakkaan raivon aikaan tavallan lähes tyhjästä… Huuto voi kestää jopa tunnin… :mrgreen: Rakkaussuhteeni sen sijaan ovat olleet jotenkin toisenlaisia… Ehkä tosiaan olen sekoittanut säälin ja rakkauden, kuten AAL pyykkilistassa mainitaan. Siis kyseessähän on alkoholistien aikuiset lapset ryhmä, joa on auki myös toimintahäiriöisissä ja tunnevammaisissa ym perheissä kasvaneille.
zena kiitos kommentistasi, sain aika tavalla ajateltavaa tuosta…
Mutta elämä menee eteenpäin ja ihminen voimistuu pikkuhiljaa, eikä koskaan ole liian myöhäistä ottaa oma elämä haltuun ja olla edes itse itsensä ystävä.