Lapseni on jo lähes aikuinen 
. On totta, että isäksi Kukkosesta ei ole. Ei isäksi eikä minun miehekseni. Minusta on kuitenkin ihan hyväksi äidiksi, mutta itse hedelmöittyminen ei ole enää niin itsestään selvää. Jos se sellaista nyt on koskaan. Joka tapauksessa näin ei nyt käynyt, kunhan haaveilen.
Taas on olevinaan niin vaikeaa. Tunteet tosiaan menee ylös alas, tasaista ei tunnu löytyvän.
On ollut hyvä mieli eilisestä alkaen. Jopa ylionnellinen. Tässä on jo oppinut, että sellaisesta sitten sukelletaan syvälle alas, ja niin taas kävikin.
Olen kuitenkin alkanut löytämään hetkiä, jossa tunnen mielenrauhaa. Se on uutta. Tänään sellaisia on ollut pitkin päivää. Aamulla silitin huivin - en muista milloin olisin tehnyt sellaista 
. Ja juuri äsken kävin saunassa yksin. Sen jälkeen levottomuus taas saavutti minut. Nyt syvään henkeä. Ajatellaan jotain mukavaa. Tämä menee ihan hyvin.
Tuo on hyvin sanottu. Tapahtui paljonkin, mutta erityisen kovia kävin läpi vähän ennen Kukkosta. Kukkonen oli silloin valopilkku siihen hetkeen.
Kylläpä siitä onkin kauan.
Vähän ennen Kukkosta saattoi olla ongelmallinen elämäntilanne, jonka aiheutti sitä edeltävä asia. Viittaan siihen, että terveiden lapsuuden ihmissuhteissa onnellistunut ihminen ei hakeudu tai jää roikkumaan vahingolliseen parisuhteeseen. Osaat ajatella järkevästi mutta jospa tunnepuoli ei kasvanut älyn mukana lapsuuden tilanteissa.
Googlasin kysymystä miksi mies nimittelee, ja törmäsin tähän vuosien takaiseen artikkeliin. Muistan lukeneeni sen joskus aiemminkin, tuolloin ilman omakohtaista kosketuspintaa aiheeseen. Paula Björqvistin murha järkytti silloin syvästi. Toivottavasti tuo lapsi voi hyvin. Ja anteeksi että postaan tänne näin kamalia, en vaan keksi missä muuallakaan asiaa käsitellä.
image.fi/image-lehti/aivan-tavallinen-perhe
"Perheväkivaltaa työkseen torjuvat ihmiset ajattelevat kaavaa usein, kun he lukevat lehdistä tapahtumista, joiden lähestymistä kukaan ei juttujen mukaan olisi voinut aavistaa.
Kaava toimii näin.
Mies ja nainen ryhtyvät yksiin. Aluksi kaikki saattaa olla hyvin.
Sitten, pikkuhiljaa, mies alkaa nakertaa naisen itsetuntoa. Hän nimittelee naista, vähättelee tämän tekemisiä ja haukkuu tätä milloin mistäkin.
Hän eristää naisen. Mies ei lähde sukujuhliin, ärsyyntyy naisen ystävistä ja huomauttelee naisen harrastuksista.
Pian mies alkaa kiristää naista raha-asioilla. Talo on miehen nimissä, nainen saa käyttää autoa vain miehen luvalla, mies ottaa lapsilisät itselleen. Mies uhkailee ehkä satuttavansa kotieläimiä tai vievänsä lapset. Miehen mielialat muuttuvat yhtäkkiä, joten naisen on oltava aina varuillaan.
Kun fyysinen väkivalta sitten vihdoin alkaa, puolet työstä on jo tehty. Naisen itsetunto on mennyt, hänellä ei ole uskottuja miehen lisäksi, hän on tai tuntee olevansa riippuvainen miehestä taloudellisesti ja lapsiakin on ehkä jo kuvioissa."
No, minulle ei käynyt noin, enkä tiedä miten asiat olisivat tulleet etenemään, mutta silti… Tuntuvat niin tutuilta. Eikä se kysymys varmaan koskaan katoa lopullisesti mielenpohjalta, että miksi kävi näin. Mitä toinen tunsi ja mitä ajatteli, mikä tekoja ohjasi.
Niinpä.
Omalla kohdalla aloin ainaisten pettymysten lisäksi myös lopulta pelkäämään, vaikka olikin “vain” henkistä väkivaltaa. En tiedä, pelkäsinkö enemmän sitä äärimmäisen satuttavaa ja arvaamatonta henkistä väkivaltaa vai hänen jäykkää ja (jollei täysin poissaolevaa) olemustaan, jotenkin vaanivaa ja uhkaavaa elekieltä, kädet nyrkissä esimerkiksi ja olemus kireän jäykkä kuin viulunkieli. Kaikki paheni loppua kohti.
Sekä minun että hänen vanhemmillaan oli ollut fyysistä väkivaltaa vaimoa kohtaan, että kyllähän omalla kohdallakin olis ollut “hyvät” mahkut fyysisen parisuhdeväkivallan uhriksi.
Kiintoisaa, että hän jaksoi vuosi toisensa perään huomautella haastavaan sävyyn minun “väärintekemisistäni”, esimerkiksi, että sakset kädessä olisin muka uhkaillut häntä, vaikka oikeasti en ollut. Mutta minähän nyt laitoin tiskitkin “väärin” tiskipöydälle, ja opiskelin ja kehitin itseäni “väärin” perustein, kuulema saadakseni lisää sulkia hattuuni. Äitinsä mukaan hän joi, koska töissä ollessani joutui olemaan liikaa yksin ja silloin kun olin esim. opiskelun takia vapaalla työelämästä, hän joi, koska ei minun takiani ollut tarpeeksi omaa tilaa ja rauhaa, kuulema. On ihan tyypillistä, että alkkikset ja heidän hyysääjänsä syyttelevät juuri esim. puolisoa, kun nimenomaan alkkiksen pitäisi katsoa peiliin.
Jos nyt mitään olen oppinut, niin ainakin sen, että kun joutuu pelkäämään ja/tai olemaan varuillaan, ei parisuhteessa ole todellista rakkautta.
Ja kyllä vaan, omalla kohdallakin oli tuota eristämistä/eristäytymistä sosiaalisista kuvioista, aika salakavalalla tavalla. Hän esim. kehitti riitoja, jolloin vierailuja ja kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa joutuikin perumaan. Hän kertoi, että sisarustensa mukaankin hänen alkoholisminsa johtui siitä, että minä pidin häntä kuristuspannassa, joten en sitten oma-aloitteisesti halunnut olla tekemisissä niin typerien ihmisten kanssa,
Meillähän tuo fyysinen väkivalta tuli jo kuvioon, mutta luulen, että nimittely ja haukkuminen ovat ainoa sellainen osa, josta Kukkonen voi puhua kanssani.
Fyysisestä väkivallasta puhuessa Kukkonen raivostuu ja nostaa esiin sen, että olen kerran läimäissyt häntä avokkaalla (siis litsarilla eikä sillä kengällä ) kasvoihin. Kukkonen ei koskaan ole lyönyt minua, ja tämän vuoksi väkivaltaa meillä on Kukkosen mukaan harjoittanut vain minä. Uskon kyllä, että tuo lyönti on loukannut häntä paljon, on aivan kamalaa kun rakas ihminen satuttaa. Unohtuu vain se, että minun lennessä milloin minnekin mielessäni oli ihan vakavasti pelko, että voin kuolla tähän. Että en onnistuisikaan suojaamaan kalloani vaan se iskeytyisi lattiaan. Että selkärankani voi katketa jos jokin osuu pahasti alle. Tai että minun kuuloni voi mennä korvaan huutamisesta. Ja että minun heittelyäni tapahtui jatkuvasti. Kukkonen on minua kaksi kertaa suurempi ja monta kertaa voimakkaampi.
Nimittely on siksi tärkeää, että sitä Kukkonen on pyytänyt anteeksi. Ja uskon, että nimittelyn ja haukkumisen hän on tehnyt saman tunteen vallassa kuin nuo muutkin teot. Minua kiinnostaisi kauheasti ymmärtää, mikä sai hänet käyttäytymään niin. Mikä oli se tunne?
Aikoinaan vihasin ex-aviomieheni tissuttelua niin paljon, että haukuin tätä koiranoksennukseksi. Sen sanoessani minä ajattelinkin hänestä niin. Ehkä se oli se sama tunne, minkä Kukkonen koki. Mutta Kukkonenhan olisi ollut vapaa lähtemään. Minulla oli tuolloin ex-aviomieheni kanssa lapsi ja asuntolaina, ero tuntui alkuun liian isolta ajatukselta. Vasta kun olin tajunnut tulleeni ihmiseksi, joka en halunnut olla, olin valmis eroamaan. Miksiköhän Kukkonen valitsi jäädä haukkumaan ja heittelemään minua?
No, nyt kun ollaan jo erottu, on vaan hyväksyttävä, ettei näihin varmaankaan saa vastauksia. Eipähän tarvitse olla tuon keskellä enää.
Sanopa muuta. Ex lähetti minulle uuden kihlattunsa kuvan ( 2kk yhdessäoloa) ja enpä ole niin kärsivännäköistä naista nähnyt pitkään aikaan, kuva otettu lähiräkälässä missä aikoinaan itsekin istuin muutaman kerran. Ex soittikin mutta ei kuullut että vastasin, tunnin sain pariskunnan riitelyä kuunnella online. Jotenkin kauhistuttavaa ja samalla helpottavaa että ihan sama peli jatkuu exällä siinäkin suhteessa, syy ei ollut minussa. Eroa hekin siinä jo tekivät vaikka exän mukaan heillä sujuu niiiiin hyvin. Rahaakin oli ex saanut uudelta naiseltaan mistä kävivät siinä neuvotteluita 
Eron tunnusmerkeistä:
anna.fi/ihmissuhteet/parisuhtees … n-merkkeja
"Näitä ratsumiehiä ovat halveksunta, kritiikki, puolustautuminen ja vetäytyminen. Halveksunta on näistä voimakkaimmin eroa ennustava merkki. Kumppani näkee silloin toisen äärimmäisen huonona ihmisenä: sellaisena, jota voi vain halveksia.
Ratsumiehistä ensimmäisenä kuitenkin näyttäytyy yleensä kritiikki, joka tuo mukanaan kumppanin persoonaan kohdistuvan arvostelun. Pienetkin riidat menevät tällöin nopeasti henkilökohtaisuuksiin ja nimittelyyn.
Ikävässä ilmapiirissä on puolestaan luonnollista puolustautua. Silloin jompikumpi tai molemmat kumppaneista joutuvat jatkuvasti puolustamaan itseään ja tekemisiään.
Lopulta esiin astuu neljäs ratsumies, vetäytyminen. Kumppani lannistuu, väsyy tilanteeseen. Hän on voimakkaiden tunteiden vallassa, mutta ei näytä sitä ulospäin. Toista tämä tietysti ärsyttää entisestään.
Instituutti nimesi myös viisi muuta erosta kertovaa ennusmerkkiä. Vaikeuksissa olevassa parisuhteessa tyytymätön kumppani käy epäröimättä toista vastaan, tunteet kuohuvat, jatkuvat riidat vaikuttavat ruumiilliseen hyvinvointiin ja erimielisyyksien sopiminen unohtuu. Lisäksi toinen tai molemmat kumppanit näkevät usein parisuhteen historian pääasiassa kielteisessä valossa."
Meiltä löytyivät nuo kaikki. Kukkosesta. Nyt kun mietin tuota ruumiillista hyvinvointia- verenpaineen nousua ja kehon kiihtymistä- niin minä koin sitä suhteen alkuajoista asti. Opin vaan hiljentämään kehoni myöhemmin. Kukkonen kertoi myös kokevansa noita: “Me kärsitään tästä ja aiheutetaan toisillemme syöpä!”.
Luulen, että jos kysyisin Kukkoselta, miksei hän noista huolimatta halunnut erota minusta, hän vastaisi, että koska rakasti minua. Sehän se minunkin syyni oli. Ehkä Kukkonen ei vaan tiennyt paremmasta eikä oikein tunne itseään, ja siksi ei nähnyt syytä joko korjata noita asioita tai sitten hankkiutua niistä eroon eroamalla.
Mutta kun mietin elämääni pidemmälle, niin edellisessä suhteessani noita eron ratsumiehiä kannoinkin minä. Aggressiivisuuteni on vaan passiivisempaa, näkymättömämpää. Mutta muistan halveksuneeni miestäni. Tämä uusi suhde auttoi näkemään silloisen suhteeni toisesta näkökulmasta. Ymmärtämättömyyttänihän minä niin toimin. Olin syvällä omassa arjessani, ja toisen huomiota kerjäävä läsnäolo siinä ympärillä ärsytti.
No, nyt takanani on jo kaksi epäonnista suhdetta molemmista näkökulmista nähtynä. Ehkä itse olen kuitenkin jo oppinut rakastamaan? Entä sitten se onnistunut suhde, miten se tapahtuisi? Se vaatisi varmaan kaksi ihmistä, jotka tuntevat hyvin itsensä. Uskaltaakohan kukaan itseään hyvin tunteva mies koskaan edetä kanssani niin pitkälle, että saisimme jonkun suhteen syntymään 
Voit luottaa siihen, että uskaltaa. Minä olen ollut pettäjä ja tullut petetyksi, kokenut väkivaltaa ja valheita. Opin kokemuksista pala kerrallaan. Lopulta tapasin miehen, joka on minulle hyvä ja jota itse osaan kunnioittaa. Alussa oli molemmilla myös oppimista, minulla mm. sairaalloinen mustasukkaisuus, mutta tänään elämämme tasapainoisessa suhteessa.
Hienoa kuulla, Tuulispää 
Uuden suhteen aloittamiseen alkoholistin jälkeen vaati ainakin minulta kauan aikaa ja unohtamista. Aika parantaa haavat sanotaan, muttei ne parane jos niitä koko ajan auotaan. Jossain vaiheessa on vain jätettävä taakse kaikki ja mentävä eteenpäin.
Ei ole mitään järkeä hukata enempää elämää ja pilata uusikin suhde “vanhalla kaavalla”. Kun tulee ristiriitaa niin pitänee vain muistaa toiminko niinkuin ennen vai olenko tervehtynyt peloista ja traumoista.
Kyllä monta kertaa on pitänyt itseä muistuttaa ettei ole mitään järkeä särkeä tämäkin liitto vain sen takia että elin vuosikymmeniä pelon vallassa ja mieleni vääristyi. En tarvi enää pelätä, enkä olla ahdistunut. Se aika on ohi!
Taas se kauhea ikävä! Kukkonen on nyt halunnut pitää minuun etäisyyttä, ja haluan kunnioittaa sitä. Mutta nyt pikku flunssan kourissa kotona yksin maatessa vilkuilen koko ajan puhelintani, josko hän sittenkin soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu. Haluaisin kuulla hänen äänensä ja kertoa kaikki pienet kuulumiseni: mitä olen tekemässä joululahjoiksi, mitä olen puuhaillut, mitä töissä on tapahtunut. Mutta. Niille pitäisi löytää uudet korvat 
Jos yhtään lohduttaa, Zena, niin täällä ollaan vähän samoissa fiiliksissä. Erosta on jo yli 2,5 vuotta, mutta jonkinlainen ikävä ei hellitä otettaan. Minun eksäni ja tyttöjeni isä oli käynyt eilen oven takana jättämässä muutamat “työhanskat” (tietää, että minulla on niille kesäisin pihapuuhissa tarvetta) oven ripaan ja pudottanut postiluukuista tytöilleen joululahjakuoret. Surettaa, ettei hän voinut tulla sellaiseen aikaan, että edes tytöt olisi häntä tavanneet…
Tänään juuri mietin, miten minä kaipaan eksääni nimenomaan juttuseuraksi. Olen tavallaan aika yksinäinen tässä kotiarjessani, vaikka osin se onkin itse valittu olotila. En kuitenkaan osaa ajatella ketään uutta kumppania elämääni, enkä sellaista kaipaakaan. Toivoisin vain, että voisimme eksän kanssa pitää yhteyksiä, niin kuin parhaat ystävät, mutta eihän se tietysti noin mene.
Koitetaan siis pärjäillä, Zena, vallitsevissa olosuhteissa 
Onneksi ainakin itse muistan myös kaiken ikävän, mitä entiseen tulee, ja se pitää tunteet lopulta kurissa 
Niin, juuri sitä parasta ystävää kaipaa. Vaikkei se Kukkosen vahvin puoli edes ollut - mutta joka tapauksessa se oli minulle sitä. Nyt on aika orpo olo.
Niinpä! En haluaisi olla yksin, mutta silti muistan hyvin, miksi tämän valitsin. Sellaiselle arjessakin läsnä olevalle hyvälle ihmiskontaktille olisi kuitenkin tilaa
Mietin niitä ikäviä asioita Kukkosen kanssa ja totesin, että rakkausriippuvuus on aika sopiva termi kuvaamaan minua.
Meillä oli puolitoista vuotta sitten pitkä off-kausi, ja sinä aikana laitoin itseni tinderiin. Muutaman tyypin tulin tavanneeksi, ja sitten tapasin Kukkoskloonin, jonka nimen olen näköjään jo autuaasti unohtanut. Kävimme pyörälenkillä, ja koko sen ajan minusta tuntui, että olisin ollut Kukkosen kanssa. Mies puhui samoista asioista, samanlaisesta näkökulmasta ja samanlaisella intensiteetillä kuin Kukkonen, suhtautui minuunkin aivan kuten tämä. Tällä miehellä oli kuitenkin myös lapsia ja hän oli minun ikäiseni. Olin otettu: olin saamassa perhemallisen Kukkosen kuin tarjottimella! Minun ei tarvitsisi käydä läpi erotuskaa ja ikävää Kukkosta kohtaan, vaan voisin kohdistaa kaikki ne rakkauden tunteeni suoraan tähän melkein-Kukkoseen, ja jatkaa siitä, mihin Kukkosen kanssa olimme jääneet. Viikon ajan soiteltiin ja yritettiin järjestää toista tapaamista, mutta kun mies siirsi sitä toistamiseen lepsulla suhtautumisella, niin havahduin: tämän miehen mukana saisin myös samat ongelmat kuin Kukkosen kanssa. Kukkosen kanssa olimme kuitenkin tehneet ison työn tutustuessamme toisiimme ja rakastuessamme, tätä miestä taas en tuntenut ollenkaan. Lopetin yhteydenpidon siihen, mies protestoi hetken, mutta jätti asian sitten sikseen.
Syy miksi mietin nyt tuota, on selfie, jonka otin Kukkoskloonille itsestäni jossain siinä ihastumishuumassani. Kuva on tosi söpö, mutta silmäni ovat siinä kuin noidutut: sameat, huumaantuneet. Minusta tuntuu, että tuolta olen näyttänyt koko tämän yli kolmen vuoden ajan ollessani Kukkosen kanssa tai edes ajatellessani häntä . On kyllä hämmentävää, että jokin asia voi viedä noin mennessään.
Kuule Hemmiina, oletkohan käynyt läpi eroasi kunnolla? Jotenkin viesteistäsi on kuultanut jatkuvasti tiukka side ex mieheen. Ehkä tuo hänen karttelu entisessä kotona käymistä on lahja häneltä sinulle, tarjottu mahdollisuus päästä irti (ja päästää irti)? Voisivatko lapset nähdä isäänsä jossain muualla ilman sinun läsnäoloa? Hänhän on ihan hyvä isä jo aikuistuville lapsilleen? Itse kävin terapian jonka aikana käsittelin suhdettani, opin näkemään selvemmin menneen ja itseni, en vain sitä mitä positiivisena ihmisenä halusin nähdä. Totuus teki kipeääkin, mutta mahdollisti irrottumisen haikailemaan sellaista mikä oli lähinnä omassa kuvitelmassani - ja sitä myöden keskittymisen nykyhetkeen. Ja tasapainoisempana ihmisenä oli kypsä uuden, onnellisen suhteen aloittamiseen. En tiedä miten sinulla, mutta minulla tuo matka omaan päähän auttoi löytämään itsestä onnellisuutta ja oikeanlaista vahvuutta, ei ainoastaan toisten auttamisesta tulevaa oikeutusta itselle. Löydä sinäkin ilo takaisin elämääsi!
Tuo kuulostaa niin tutulta etä ikävöi takaisin heti kun muistot laantuu kaikesta inhottavasta mitä koki.
On se joskus ihmismieli kummallinen, ei usko millään ettei suhde onnistu, yhä vain yrittää ja yrittää, vaikka kuinka toinen ei edes halua vaan ärsyyntyykin liiasta riippuvaisuudesta.
Mutta noin minäkin tein. varsinkin jos olin aloittanut suhteen ja se kariutui, tai elämä ei muuten oikein luonnistunut niin aloin kuvitella että se entinen olikin hyvä ja aloin siitä unelmoida. Ne on juuri niitä “vääriä haaveita” joita ei kannata päähän ja mieleen päästää. Niistä ei seuraa mitään hyvää.
Kunpa siinä vaiheessa kun alkaa päiväunelmia pukata päähän niin osaisi tarttua vaikka puhelimeen ja soittaa ystävälle, lähteä lenkille tai alkaa siivoamaan, ettei jäisi sen unelman valtaan.
Minulla on ollut jo nuoresta saakka unelmointi ja haaveilu liiallista, sekoitin todellisuuden ja haaveen, en nähnyt todellista elämää vaan petin itseäni kuvitelmilla. Kuvittelin rakkautta sellaiseenkin suhteeseen jossa ei ollut sitä ollenkaan vain jotain aivan muuta.
Sen myönnän että ex-mieheni kyllä rakasti meitä, mutta oli alkoholisti eikä kyennyt siksi sitä osoittamaan perheelle. Sitä ei tarvi kuvitella. mutta en voi elää juovan alkoholistin kanssa, se on liian vaarallista. ja kuitenkin oma elämä täytyy olla tärkeämpi kuin että sen antaa tuhottavaksi sairaan ihmisen toimesta joka ei sitä edes tajua.
kaikkea hyvää ja iloa jouluun. Tarmokkaasti joulujuttujen tekoon niin ei turhia unelmia pääse päähän pesimään:))
Tuli vielä sekin mieleen, että yksi lähiomainen on mielenterveyspotilas ilman alkoholia, ollut pienestä pitäen, enän minä hänenkään juttuihin mene mukaan ja elä hänen oikkujen ja kuvitemien mukaisesti.
“…lahja häneltä sinulle, tarjottu mahdollisuus päästä irti (ja päästää irti)?”
“…aloin siitä unelmoida. Ne on juuri niitä “vääriä haaveita” joita ei kannata päähän ja mieleen päästää. Niistä ei seuraa mitään hyvää.”
“Totuus teki kipeääkin, mutta mahdollisti irrottumisen haikailemaan sellaista mikä oli lähinnä omassa kuvitelmassani - ja sitä myöden keskittymisen nykyhetkeen.”
Erityisen suurta viisautta on minusta edellisissä lainauksissa. Menisin itsekin terapiaan, jos se olisi mahdollista.