Moi,
Matka jatkuu.
Läntiseen Suomeen tieni vei.
Raippaluodon silta.
Meri oli lähes tyyni.
Rannan kätköistä löytyi pieni punainen tupa.
Ruokapöytä,
Nukkumalaveri,
Takkakin.
Ovelta näkyi merelle.
Eräällä P-pysäkillä olin “keskipäivän aamiaisella” . Paikalle pysähtyi tilataksi. Taksista nousi nainen, joka näytti eläneen tietynlaista tuttua elämää. Hän tuli juttusille, sätkä savuten. Päässään hänellä oli pipo jossa luki:
Vi… Mitä pas… Saat…
Kerroin reissustani. Hän innostui ja kertoi myös käyneensä Pienellä Karhunkierroksen Kiutakönkäällä… aikoinaan.
Kysyin lukeeko hän kirjoja? Kertoi lukevansa silloin tällöin.
No minä annoin hänelle lukemista.
Mukava ihminen oli hän.
Tälläinen kuva hänestä jäi.
Ihana ilta.
Sauna lämpeni ja hieman pyykkiä pesin.
Elokuviin on aika pitkät jonot.
Kello 1:45
Monenlaisia telttoja ympäri keskustan.
Rannalle kertyi väkeä aamuyöstä.
Aamuauringossa purjehdin kohden yöpaikkaa.
Paikalliset pubit jätin tällä kertaa käymättä. Aivan liikaa väkeä. Käveleksin ympäri kylää ja kävin parissa seurakunnan kahvipaikassa.
Moi,
Rajat ovat tehty ylitettäväksi.
Suomi-Norja.
Kaukana Norjassa on pieni kylä, Pykeija.
Toisella nimellä tuo kylä tunnetaan myös,
Pikku Suomi.
Pienen kylän jälkeen matkasin vielä kauas itään.
Tien varrella näkyi monenlaisia varoituskylttejä. Niiden kuvaamisen jätin tekemättä.
Tulin jälleen ihmisten asettamalle rajalle. Kaunis pieni puro mutkitteli rajalla.
Tuon pienen puron toisella rannalla oli jokin merkki.
Katsoin kartasta…
Oho, Venäjä oli aika lähellä!
Tuota rajaa en halunnut ylittää, toivon että sen toisella puolella olevat ihmiset ajattelevat samoin.
Vaikka minä vaeltaisin maailman ääriin, en minä pelkäisi mitään pahaa.
Huomenna suuntaan länteen. 
Matka jatkuu…
Pieni tauko tuli pidettyä vaelluksista.
Nyt matkaan katsomaan unelmaa jonka nimesin:
1:100 000.
Sateinen sää antaa haastetta jo muutenkin hurjaan matkaan. Keskiviikkona olen polun alkupäässä. Tuo polku voi olla liian haastava, mutta aion yrittää.
Kohteena SAREK.
Moi,
Ihanaa matkailla kauniin luonnon keskellä.
Olen kuullut että luonnossa on paljon mikromuovia.
Onnistuin jopa kuvaamaan tuon uusiutuvan luonnonilmiön.
Pöntöt on AdBlue astioita. On tosi hyvä että luonto huomioidaan ja käytetään tuota ainetta.
Mitenkä lienee käynyt kengän omistajalle, ettei vaan olis juonut pöntön tai pari?
Edessä vuoret.
Jaaha, pikainen käännös varoituskyltistä.
Sitten tuli pahamieli…
Jk.
Viime viikolla lähetin Pyhäkurun lumivyöry onnettomuudessa menehtyneiden äidin ja pojan tavaroita heidän omaisilleen. Kävin siis Pyhäkurussa aiemmin kesäkuussa ja löysin sinne levinneistä tarvikkeita.
Ehkä nyt oli syytä pelätä ja paeta.
Suunnittelen yhä Sarekiin menoa. Yritin päästä joen yli. Kävin ensin Suorvan padolla, kaikki kulkureitit lukittu. Alue on siis aidattu.
Kartasta etsin uuden ylitys paikan. Rinkka selkään ja matkaan. Sielläkin tuli stoppi. Vain kymmenisen metriä koskea välissä, ei siltaa.
Palasin autolle murjottamaan. Googlailin ja viimein löysin tiedon kuinka tuon vesistön voi ylittää. Padolla on portti, joka on lukossa, mutta avain on jätetty lukkoon… Uusi päivä ja uusi yritys. 
Jeeeee, portti oli auki.
Pieniä lentäviä eläimiä on seurana. Kiva silleen kun ei tarvi yksin matkata. Nuo otukset pitää myös vauhtia yllä.
No on täällä muutakin.
Nyt tarvii vain kävellä.
Mainitsin metsänpeiton ketjussa eilen ohimennen, että nyt on lähdettävä lenkille. Vedin siis lenkkarit jalkaan ja lähdin liikkeelle. Alkoi armoton ketutus, kun kintut huusivat jo alkumetreillä hoosiannaa. Mutta johan kirkastui, kun mieleeni tuli Putkis lähdössä sivakoimaan lammen ympäri. Samaistuin! 
Tilaamani kirja saapui, ja sen suhteen on nyt toinen kierros menossa. Ehkä pian jaksan lammenkin ympäri, edes sixpackin verran.
Kiitos kun jaksat edelleen päivitellä kuulumisia.
Oi kiitos Hiiri.
Pienet olivat ensimmäiset lenkkini, silloin 2018 keväällä. Älä siis huoli vaikka alussa jalat kipeytyy. Hiljalleen, kun lenkkejä kertyy, jalat ja muukin keho sopeutuu uuteen elämään.
Hmm… Kirjaa luet siis toiseen kertaan? Ehkä olet löytänyt siitä jotain?
Kuinka minun askel kulkee nyt, 2024 kesällä?
Ai niin, jäin siihen portille, no mennään eteenpäin.
Matka Sarekin kansallispuistoon alkoi järkyttävän kovalla nousulla, korkeuseroa 350m, läpi miljoonien hyttysten.
Onneksi virkistävää juotavaa oli helppo löytää.
Noustuani noin 800moh korkeudelle, olin aika väsy. Rinkkani paino lähes 30kg ei antanut armoa.
Teltan pystytin vuoren kupeelle, paikalle upeelle.
Pienen iltapalan jälkeen nukahdin miltei heti.
Aamulla olin taas voimissani.
(mikä ihmeen mörkö kahvipannussa on?)
Vuoristokotini “keittiö”. Aamiaiskattaus juuri päättynyt ja on aika pakata kaikki tavarat rinkkaan.
Kuvassa pieneltä ja kevyeltä näyttävä rinkka on 80 litran kokoinen. Painoa noin 30kg.
Nousin vaelluksen toisena päivänä yli 1000 metriin. Kesä oli juuri alkanut, vaikka onkin heinäkuu.
Koska en kulkenut vuorten huipuilla, jossa olisi ollut liian vaarallista, jouduin ylittämään vuorilta laskevia koskia.
Mittasuhteet ovat vaikeasti kuvattavia. Kaikki ympärilläni oli niin suurta ja avaraa.
Rinkka ympyröity.
Usein istahdin hetkeksi ja katselin. Aloin hiljakseen ymmärtää mitä unelma 1:100 000 minulta vaatisi.
Vaellus sujui kuitenkin hyvin, vaikka voimia se vaatikin.
Toisen vaelluspäivän lopulla vilkaisin taakseni ja huomasin taivaan tummuneen pahaenteisesti.
Pilvet lähestyivät nopeaan. Kiiruhdin askeleitani ja etsin sopivaa telttapaikkaa.
Pohjolan “tulivuori”.
Ajoitus olikin aivan mahtava. Saavuin sillalle joka jälkeen oli ennalta suunniteltu taukopaikka.
Silta oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt.
Muutamia vaijereita oli katkennut ja tämmöinenkin osanen oli irronnut… ei vissiin tarpeellinen🙄.
Sillan ylitys onnistui hyvin, enhän tätä muuten kirjoittaisi.
Teltan sain pystytettyä ennen sadetta.
Tässä kuvassa on paljon.
Virtaava koski, aurinkoinen ja pilvinen maa, myrskypilvet, sade, sateenkaari, vuoret, vuorilla oleva jäätikkö, kesän vihreys, sekä lumilaikut vuorten rinteillä.
Yön aikana satoi, mutta aamulla oli taas loistokeli.
En yleensä syö puuroa kotioloissa, täällä vaelluksilla kylläkin.
Vaeltaessani erään vuoren yli ja laskeutuessani kohden laaksoa kohtasin porotokan. Poroja oli lähes sata.
Tässä muutama pienokainen.
Ehkä joku muistaa kun kerroin talvella järvestä Sarekin kansallispuistossa. Pohdin silloin olisiko järvi todellakin tuon karttakuvan värinen?
Kulkiessani porojen ympäröimä näin vihdoin tuon järven. Värejä en vielä erottanut.
Saavuin viimein järven rannalle…
Järven vesi oli todellakin upean väristä.
Kuljin rannan mustalla hiekalla.
Porojen jäljet näkyi myös hiekalla.
Pystytin telttani aivan vesirajan lähelle. Halusin katsella tuota ihmeellistä järveä.
Tein ruokaa ja kävelin rannalla. Keitin kahvit ja kävelin rannalla…
Minun järvi, minun ranta, minun unelmani.
Unelma 1:100 000
Jostain syystä hernekeittokin maistui aivan mahdottoman hyvältä.
Yöllä satoi rankasti. Olin hieman huolissani mahtaisiko järvenpinta nousta vuorilta valuvan veden takia. Telttanihan oli aivan vesirajan tuntumassa.
Onneksi tulvaa ei tullut.
Aamulla tilasin sääennusteen. Gsm ei tietenkään toiminut, mutta satelliittilaite toimi.
Keitin kahvit ja odottelin säätiedotetta.
Säätiedote kertoi sateista. Ei mistään pienistä kuuroista, vaan pidempiaikaisista sateista.
Olin valinnan edessä.
Sää oli muuttumassa huonoksi. Olin myös aika väsynyt.
Kävelin vielä rannalla… sitten päätin että en jatka vaellusta pidemmälle.
Pakkasin rinkan ja täytin juomapulloni. Juomavettä otin vuorelta tulevasta purosta. Järven vesi oli kyllä kelvannut ruoanlaittoon, mutta keittämättä en sitä halunnut juoda.
Paluumatkalla aurinko vielä paistoi. Lumella havaitsin jotain liikettä.
Porothan siellä vilvoittelivat päivälevolla.
Edessäni alkoi näkyä sadepilviä.
Ennen sadetta näin kuitenkin vielä aivan upeaa lapinluontoa.
Hiljaa hiipivät sateet, en niitä voinut paeta.
Kastuin sateessa. Kuljin myös todella vaikeaan maastoon:
Kivikko-kurakko-pajukko.
Vähän alkoi ottaa päähän tuo vaellus sateessa. Siitä sitten hieman sisuunnuin.
Töppöstä toisen eteen…
Viimeisestä vaelluspäivästä tuli aurinkoinen.
Kiitos SAREK, tarjosit paljon hyviä hetkiä.
Sarekin tarinassa on päivitystä, siis tuossa aikaisemmin.
Ajellessani Suomea kohden alkoi autosta kuulua jonkinlaista ulinaa. Ääni oli kyllä tuttu, laakerivika.
Googlailin ja onnistuin löytämään varaosan. Ajelin siis Rovaniemelle hakemaan osan ja muutaman työkalun.
Paikalliselle P-pysäkillä perustin korjaamon.
Korjaamossani oli myös ruokala.
Vanha osa lähti kohtuullisen helposti irti.
Uusi osakin näytti sopivalta, joten homma hoitui hienosti ennen kuin perunat olivat kypsyneet.
Matka jatkuu.
Aika kova tuon laakerinvaihto tienposkessa! 
Tulee mieleen Ukranalaiset rekkakuskit jotka saattaa olla viikkokaupalla moottoriremontin kanssa levikkeellä, kuten joku vuosi sitten kävikin pääkaupunkiseudulla.
Kyllähän sitä hetki piti miettiä miten teen, vienkö korjaamoon vai korjaanko itse.
On aika suuri etu kun tuntee autonsa vuosien ajalta. Laakereita olen vaihtanut ennenkin, en tosin tienpäällä.
Kyseinen autoni on rullannut kilometrin jos toisenkin.
Miehessä ja autossa on molemmissa kilometrejä, onneksi kumpikaan ei ole loppuunajettu!!
Heh, kolhuja on tullut, mutta toimintakyky säilynyt, siis autolla ja miehellä.
Matka jatkuu edelleen.
Porot on kyllä ihan kivoja.
Suuren kirjailijan työtä.
Matkasin yhä pohjoisemmas.
Maisema muuttui hyvin avaraksi.
Nordkapp, pidemmälle ei autolla pääse.
Aina en jaksa saunaa pystyttää.
Jos joku pässi haluaa katsella, niin siitä vaan.
Autossa on tullut nukuttua kymmeniä öitä tänä kesänä. Hyvin on uni tullut. Aamuisin on joskus ollut tosi kuuma.
Pyykkipäivä silloin tällöin pitää homman mukavana.
Katsellessani lumihuippuisia vuoria, norjan Skibotnissa, sain ajatuksen lähteä… yhdelle… kaljalle.
Ajatuksen tuo oli kyllä aika hurja, mutta yhdelle vain… ja illaksi takaisin.
Ensin täytyi kyllä ponnistella aika paljon. Nousin kivierämaassa noin 500 korkeusmetriä.
Janokin vaivasi matkalla. Onneksi vettä sentään oli saatavilla.
Outoja on kivet tällä mäellä.
Tuhansien askelten jälkeen näin tutun paikan. Tällä kertaa siellä oli jopa muitakin retkeilemässä.
Rajapyykki 303B.
Rajapyykiltä suuntasin omalle kätkölleni. Vanhat muistot vyöryivät päälle. Ahdisti, aika paljonkin. Jatkoin kuitenkin kätkön etsimistä. Viimein paikansin sen. Laskin rinkan kivelle, koska ei sitä muuallekaan tuolla voi laskea.
Katselin hetken isoa kiveä ja pientä kumpua sen juurella. Siirryin lähemmäksi ja tartuin kiviin. Nostelin niitä hitaasti pois. Hetken päästä näkyviin tuli kätkössä oleva tölkki.
Tuon tölkin ostin vuonna 2017 toukokuun viimeisenä päivänä. Ostin silloin aika montakin tölkkiä. En tiennyt ostaessani etten koskaan tulisi juomaan sitä. En myöskään voinut aavistaa etten muutamien tuntien päästä joisi ainoatakaan tölkillistä.
En ollut lopettamassa juomista, päinvastoin, olin siirtymässä kokopäiväiseksi alkoholistiksi.
On monia tapoja raitistua, minun tarinani on yksi niistä tuhansista.
Ehkä joku ei vielä sitä tarinaa tunne, mutta sen voi lukea ketjustani, tai kirjastani jonka Googlaamalla löytää. Kirjassa ei retostella alkoholin käytöllä eikä rikoksilla, se kertoo siitä suuresta voimasta joka minut muutti. Kirjan nimi on:
Pelkään mutta en pakene.
Myös Facebookissa on tarina kerrottuna kuvin ja kertomuksin. Putkis Putkis
Jokunen video uudesta elämästä. Uusimpana tuon kätkön äärellä.
https://youtube.com/@putkis0132?si=MqHyBJnPv5c36WSN
Eivät liskot enää unissani luikertele.
Tässä kuitenkin yksi mukava matkalainen tutustui plinkkipaitaan.
Kari Tapio, Myrskyn jälkeen.
