Osaanottoni suureen suruusi.
Olen itse vapaaehtoistyön kautta kohdannut muutamia vanhempia joiden pelko on saanut samanlaisen lopun kuin sinun pelkosi.
Hyvä että kirjoitit tänne. On tärkeää että et ole nyt yksin. Olisi hyvä jos jaksaisit puhua jonkun kanssa tilanteestasi.
Sururyhmiä huumeisiin kuolleiden läheisille ei ole mutta voit soittaa vaikka Irti Huumeista perhetyökeskukseen.
Siellä työskentelevät ihmiset ovat kohdanneet useita joiden lapselle on käynyt samoin.
Pelkkä kuunteleminenkin auttaa.
Sinulla on varmaan monta hyvää muistoa pojastasi. Ne kantavat jatkossa. Huumeet vain muuttivat hänen persoonansa eivät sitä poikaa joka hän todellisuudessa oli.
En ole yksin suruni kanssa. Tämän suurtakin suuremman surun kanssa on kuitenkin saatava olla myös yksin.
Oikeastaan haluan kertoa sen, että vaikka luulin itkeneeni ja pelänneeni jo kaiken, näin ei ole. Rakas, ainutlaatuinen lapseni on nyt peruuttamattomasti poissa. Eikä mikään tunnu enää koskaan samalta. Eikä itkulle tunnu olevan loppua näkyvissä.
Kaikesta huolesta ja pelosta ja surusta huolimatta muistan vain sen rakkaan lapsen. Joka on nyt jossain aivan yksin.
Hyvä Jean, lämmin osanottoni suureen suruusi. Pystyn valitettavan hyvin ymmärtämään, mitä käyt läpi juuri nyt ja tulevina päivinä, kuukausina - ja hyvä ihme - mitenkähän kauan tulevaisuudessa. Kuten sanotkin, mikään ei enää koskaan tule olemaan samoin kuin ennen. Olen sanonut ystävilleni, että ainoa toivo tässä on, että kunpa tämä tuska joskus muuttuisi surumieliseksi ikäväksi. Että tämä tuska ja puristus vähän hellittäisi.
Se on totta, että meidän lapset ovat aina ja ikuisesti meidän rakkaita lapsiamme, vaikka tässä viimeisten vuosien aikana tapahtuikin paljon ikäviä asioita ja lapsi muuttui vieraaksi. Kyllähän me tiedämme, mikä heidät muutti. Ja siitä tullaankin sitten siihen, että miksi? Miksi lapsen elämä meni niin kuin meni? Miksi juuri minun lapseni?
En tiedä, mitä sinulle sanoisin, kun eihän sellaisia sanoja olekaan, jotka tämän asian muuksi muuttaisi. Ei ole sanoja, ei tekoja. Vaikka sydän kuinka huutaisi, meidän lapset eivät tule koskaan enää takaisin. Toivon sinulle voimia jaksaa. Ja kyllä sinä jaksat, kyllä me jaksetaan. Jostakin se voima vaan tulee, vaikka muistan ajatelleeni usein, ettei oman lapsen kuolemasta voi selvitä. Mutta kyllä siitä selviää, kun on pakko. Ei ole annettu vaihtoehtoja. Halauksin <3
Syvä osanottoni, Jean!
Tämä tässä karmeinta on, koko ajan pelkäsi, sitä poliisin käyntiä ja soittoa ja sitten se meille toisille tulee. Tyttäreni kuoli 2.8.2011. Pahin tapahtui.
En pysty sinua lohduttamaan, mutta kertomaan sen, että ajan kanssa asian pystyy hyväksymään. Toisaalta pahin on ohi, sehän tapahtui jo. Pelko on ohi ja turhaa. Soitto, jota pelkäsit niin pitkään tuli, odotus on ohi. Poikasi elämä on päättynyt ja sinun elämässäsi alkaa uusi aika.
Meitä on täällä tukenasi jo liian suuri joukko, mutta varmasti ymmärrämme kaiken, mitä olet käynyt läpi ja mitä tulet käymään läpi. Suunnattoman surun lapsi kai menehtyi ensimmäisenä, Zurussan ja minun siitä vuoden päästä ja Eijastiinan lapsi vasta hiljattain. Olemme eri vaiheissa, mutta kaikki tunteet, joita tulet kokemaan olemme todennäköisesti kokeneet myös. Epäuskosta silkkaan kauhuun, itsesyytöksistä syvimpään, lohduttomaan suruun.
Heräsin muutaman tunnin unen jälkeen uuteen, omituisen tyhjään, aamuun. Enkä heti ymmärtänyt, mikä se tyhjyys on.
Poikani oli kaksoisdiagnosoitu. Jos joku olisi halunnut oikeasti jonkun diagnosoinnin tehdä. Masennusta ja paniikkihäiriöitä, alkoholi, huumeita, lääkkeitä, mitä vaan. Kaikki tuo alkoi vähitellen, niin kuin ne yleensä alkavat, teini-iässä. Hän oli kuollessaan 32-vuotias. Lämmin, ainutlaatuinen, lahjakas lapseni, joka ei koskaan jaksanut kasvaa aikuiseksi. Lapsi, joka vaikeimpinakin aikoinaan on ollut minulle rakas, ehkä rakkaampi kuin kukaan muu. Irti päästäminen, irrottautuminen oli vuosien työ. Siihen tarvittiin lopulta oma sairastuminen masennukseen ja pitkä terapia. Side välillämme ei kuitenkaan katkennut koskaan kokonaan, hän on kulkenut mukanani. Ja minä hänen. Olen kuukausien hiljaisuuksien aikana tiennyt (pelännyt ja tiennyt) että pahimmassa hädässä tai pienessäkin ilossa hän ottaa yhteyttä.
Viimeisen vuoden aikana hän alkoi pelätä, että mielen lisäksi myös ruumis alkaa olla hauras. Pari kertaa hän sai mentyä pelkoineen lääkäriin. Huonoin tuloksin. Tyly vastaus oli: lopeta päihteiden käyttö ja tule sitten uudestaan. Lapsestani muistan kaiken hyvän ja onnellisen. Ikävä kyllä, muistan myös nämä kokemukset, joissa hänelle (tai meille) on selkein sanoin kerrottu, että yhteiskunnan pohjasakkaan ei kannata panostaa.
Näiden 17 vuoden aikana ei löytynyt sitä hoitavaa tahoa, joka olisi jaksanut riittävän pitkään kulkea rinnalla. Muutaman viikon tai kuukauden aika ei riitä. Ja aina lapsen toivo hiipui, kerta kerralta syvemmälle.
Nyt lapseni on sairaalan patologian osastolla. Yksin, kylmässä. Enää minun ei tarvitse pelätä, että hän paleltuu pakkaseen. Enää kukaan ei voi ottaa häntä minulta pois. Ei enempää.
Lämmin osanottoni sinulle jean, minulta myös.
Katsoin että ehkä suunnilleen samoja vuosimääriä olemme joutuneet kipuilemaan lastemme elämän kanssa. Ensin epäilyjä, sitten asian toteen tulemista, sitten kaiken ahdistuksen kanssa elämistä seuratessa lapsen rämpimistä epätoivoisella polullaan.
On hyvä, että mielessäsi on kaikki hyvä, mitä olet kokenut lapsesi kanssa. Pidä niistä kauniista muistoista kiinni. Ne tulevat olemaan aarteitasi. Vähitellen kaikki pahat muistot alkavat onneksi haalistua, ja ne hyvät muistot herättävät sinut uuteen aamuun, kaipauksena. Näin olen itse kokenut, ja uskon, että niin tapahtuu sinullekin.
Kuolemansuru on ihmisen ydinsuru, sanoo Martti Lindqvist. Olen lukenut hänen kirjaansa Surun tie. Vaikka minulla kaksi muuta lasta ja heidän perheensä, muita läheisiä ja ystäviä, en ole toistaiseksi osannut päästää irti tämän surun yksityisyydestä: tämä on vain minun suruni, älkää tulko liian lähelle! Ikään kuin siten voisin pitää kiinni pojastani, omistamalla koko surun yksin. Tämä, ja monet muut oudot tunteet, ovat osa surun irrationaalisuutta. Martti Lindqvistin kirja Surun tie auttaa löytämään logiikkaa tuohon irrationaalisuuteen. Surun logiikkaa.
Lapsen jäähyväispäivä on nyt tiedossa. Mutta emme tiedä vielä edes kuolinpäivää! Mitä ovat olleet ne viisi päivää, viisi tyhjää aukkoa, jotka uhkaavat välillä imaista myös minut, kuin pohjattomaan kuoppaan.
Alkushokin jälkeinen viiltävä ja lamauttava kipu hellittää hetkittäin. Olo tuntuu jonkin aikaa lähes normaalilta - ja ihmeelliseltä. Silloin välähtää mieleen tarve kertoa muille ihmisille, jotain, edes pientä. Mutta kenelle voi oikeastaan kertoa absurdista elokuvasta, jossa poliisit tulevat keskiyöllä käymään ja mieli kieltäytyy ymmärtämästä: mitä ihmettä poliisit tekevät luonani. Tai siitä, kun huumeasuntoa siivotessaan näkee kaiken sen saastan ja järjettömyyden keskellä myös ne pienen pienet yritykset, joilla poika on yrittänyt pitää kiinni jostain elämän hallintaa muistuttavasta. Näkee tuon 32-vuotisen elämän kaikki kerrokset: pehmokoirasta huumeruiskuihin, haastekirjeistä isosiskon tekemään askartelukirjaan. (Miten ihmeessä juuri tuo vihko on kulkenut mukana kaiken tämän matkan?)
Muutaman viikon päästä olisimme taas toivottaneet tosillemme Hyvää syntymäpäivää. Enää emme koskaan. Lahjalapseni. Surunlapseni. Kaunis, hyvä ja ainutkertainen.
Jonkinlaista mittasuhdetta ja selitystä antaa Martti Lindqvistin tiivistys: Suru on puolet elämästä, koska kaikesta, minkä on saanut, on joskus myös luovuttava. Tästä säännöstä ei ole yhtään poikkeusta.
Luin saman kirjan aikoinaan, se on kaunis ja hyvä.
Minulle tyttäreni oli “yksityinen”; hänen isäänsä ei ollut ollenkaan kontaktia, syntymästä oltiin kaksin, kunnes tapasin uuden miehen. Häntä ei kukaan sure, niinkuin minä. Luulin, että aikuisena hänestä tulee ystäväni ja olemme tosi läheisiä.
Minun tyttäreni oli kaunis ja oikeudenmukainen. Silti hänet muistetaan huumeidenkäytöstään. Minä lienen ainoa, joka kantaa niitä muitakin muistoja.
Minä olisin päästänyt suruuni muita, mutta ketään ei tullut. Ei uskaltanut, tai sitten eivät vain kyenneet käsittämään menetykseni ja tuskani laajuutta. Surin sitten yksin ja yksin suren vieläkin.
Kiitos, A:n äiti, kokemusten jakamisesta. Mikä olikaan se ketju, jossa kerroit oman surukertomuksesi?
Olen saanut arvokkaita viestejä mm. lapsen fb-ystäviltä. Vähitellen on käynyt ilmi, että jotkut ystävät ovat olleet todellisia ystäviä. Tärkeitä ja läheisiä vuosien ajan. Kannustamassa useiden hoitojaksojen aikana. Myös he kaipaavat, kauniilla tavalla.
Tunteet elävät jotain mystistä omaa elämäänsä. Kunhan vain muistaa hengittää välillä.
Alun kokemuksista kerron viestiketjussa: Minunkin tyttäreni kuoli.
Alku oli ihan hirveää, olin varma, etten mitenkään voi selviytyä siitä. Tunsin ihan konkreettisesti, että osa minua kuoli, enkä pystynyt tekemään eroa itseni ja tyttären välillä. Tunsin olevani elossa, mutta kuollut. Zombiena taivalsin ainakin vuoden.
En jaksa hengittää. Mikään järki tai rationaalinen ajatus ei pysty läpäisemään ahdistusta. Itku on koko ajan läsnä.
Pikkuhiljaa on rakentunut kuvaa siitä, mitä on tapahtunut. Varsinainen kuolinsyyhän selviää vasta joskus kuukausien päästä. Ikään kuin sillä olisi todellisuudessa mitään merkitystä.
Tietäminen on kuitenkin tärkeää. Mieli ja sielu on niin hajalla, että jokainen uusi palanen uhkaa hajottaa koko minuuden.
Vähitellen alan oivaltaa, miten pitkä tämä tie on. Niin pitkä, että sen näkeminen edessä on sietämätöntä. Eikä mikään tai kukaan voi auttaa sen kulkemisessa.
Lapsen tuhka on nyt muistolehdossa. Se vetää minua puoleensa, ikään kuin poika kutsuisi minua luokseen: tule tänne, älä jätä minua yksin, auta minua.
Miten paljon surua ja ahdistusta ihminen voi kestää? Miten paljon syyllisyyttä? Olisinko sittenkin voinut tehdä jotain toisin? Elää toisin? Pelastaa?
Mihin nämä irrationaaliset tunteet ja ajatukset voi jakaa? Tuleeko vielä joskus aika, jolloin en pelkää?
Ihmiset, ihan ystävälliset, sanovat outoja asioita. Luulevat voivansa lohduttaa. Ja odottavat, että tulen pois surullisesta sulkeutuneisuudesta. Suurimman osan aikaa kehä ympärilläni on niin suljettu, etten osaa kuvitella miten sieltä voisi päästä pois.
Sinä jaksat, olet vahva ja voimakas, jo selvittyäsi tähänkin asti <3
Suru ei varmasti koskaan häviä, eikä sen tarvitsekkaan hävitä. Tunteet kyllä muuttavat muotoaan ajan kuluessa.
Lapsi oli tehnyt omat ratkaisunsa ja valinnut vaikeamman tien kulkea
Älä mieti tulevaa, yritä olla tässä hetkessä ja päivä kerrallaan.
Teit aivan varmasti kaikkesi ja enemmänkin. Jos pelastaminen olisi helppoa/ onnistuisi, niin ei meidän vanhempien tarvitsisi valvoa öitä ja itkeä itseämme uneen.
Itke rauhassa ääneen ja muistele hyviä hetkiä. Itku kuitenkin puhdistaa ajan myötä. Voima haleja ja rutistuksia!!
Hienoa että jaksat kirjoitella tänne Vilpolaan. Täältä kun löytyy vertaistukea myös niiltä vanhemmilta joiden lapset ovat päätyneet samaan ratkaisuun, vahingossa tai omasta päätöksestään.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan. Suru on niin yksilöllinen ja henkilökohtainen tunne.
Oman lapsen kuolema on ihan todistetusti se vaikein paikka mikä vanhempaa voi kohdata.
Sen läpikäyminen ei kuulukkaan olla helppoa.
Ajan kanssa, niin sanotaan, helpottaa. Suru muuttaa muotoaan. Jossain vaiheessa uskallat päästää irti ja voit
muistella hänen elämänsä valoisia aikoja.
Tautofoniaa on toistaa samaa, mutta et olisi voinut tehdä enempää. Koko ajan hän kuitenkin tiesi että rakastit ja olisit auttanut kaikin tavoin, jos hän olisi pysytynyt ottamaan apua vastaan.
Ei se ihan noin mene aina, Kerttu. En ole ollenkaan varma, tiesikö minun tyttäreni lopussa miten paljon häntä rakastan, siinä määrin hänen ajattelunsa oli huumeiden seurauksena vääristynyt. Olisi toki lohdullista ajatella, että tiesi, mutta en mene siitä takuuseen.
Jean: Minulle on ollut suuri onni se, että sain vertaistuen Zurussasta. Läheiset väsyvät nopeasti ja lapsen kuoleminen huumeidenkäytön seurauksena/jälkeen on sosiaalisesti tappava tapahtuma. Monet eivät halua kuulla tai saat kuulla järjettömiä lauseita ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä. Tarve miettiä sitä, mitä olisi voinut/pitänyt tehdä toisin on pakottava. Minulta kysyttiin monta kertaa, koenko syyllisyyttä. Olen itse lastensuojelussa töissä ja voin rehellisesti sanoa tehneeni kaiken, mitä mieleeni tuli. En koe, että olisin voinut tehdä mitään paremmin. En voinut pelastaa omaa lastani.
Tässä kuussa on tyttäreni syntymäpäivä. Se on tuskallista, koska hän ei enää koskaan täytä mitään. Välillä kauhea tuska iskee edelleen. Se ei kuitenkaan enää hallitse jokaista päivääni. Uskon, että minuun sattuu vielä, kun olen 80-vuotias, mutta ei enää yhtä paljon ja usein. Jos jossakin vaiheessa haluat tavata ja puhua silmäkkäin, niin muista, että se on mahdollista. Me tiedämme, mitä käyt läpi ja meitä on valitettavan monta. Lapsen kuolema huumeiden käytön seurauksena on tietynlainen tabu edelleen.
Tiedän oikein hyvin, että mitään muuta en nyt voi tehdä, kuin elää eteen päin hetki kerrallaan. Vertaistuki on kuitenkin se, mitä luulen kaipaavani jossain vaiheessa kipeästi. (Mietin jo sitäkin, että menisin Huumeiden käyttäjien omaisten ryhmään, mutta en sitten mennyt. Ei minusta ole ketään muuta tukemaan tai kokemuksia jakamaan.)
Oletteko tavanneet, Zurussa ja sinä, A:n äiti? Vai onko olemassa jotain isompaa joukkoa? Huumekuolemassa on todella niin paljon sellaista, joka suistaa tyhjiöön.
Onneksi minulla on oma terapiani vielä käynnissä. Ja sain sovittua vähän tiiviimpää aikataulua joksikin aikaa.
Zurussa kirjoitti toisessa ketjussa jotain hyvin oleellista, jota jäin pohtimaan. Oman lapseni kuolemasta on vasta vähän aikaa, mutta pystyn hyvin eläytymään sekä Zurussa että A:n äidin suruun, joka jatkuu ja jatkuu. Ajattelen, että ehkä kyse on myös siitä, että me emme sure vain lapsen kuolemaa vaan myös lapsen elämää. Näimme vuosikausia sen muuttumisen yhä kaoottisemmaksi, yhä kauemmaksi siitä, mitä olisimme omalle lapsellemme suoneet ja toivoneet.
Huomaan ympärilläni ja elämässäni aivan kummallisia asioita. Miten minä voin valita kaupasta mitä juustoa haluan ja poikani ei viimeisinä kuukausina todennäköisesti voinut valita yhtään mitään. Löysin pojan lompakosta kauppakuitteja. Silloin tällöin nuudeleita, tarjoushernekeittoa, joskus leipä… Ja tiesin, mitä hän olisi ostanut, ja ostikin, jos kävin hänen kanssaan kaupassa muutaman kerran vuodessa: mandariineja, juustoa, kurkkua.
Pojan kaoottisen kodin tyhjentäminen, nyt viimeisen kerran, oli kuin omituinen ruumiinavaus. Miten merkillisiä asioita hän oli kuljettanut mukanaan kaikki nämä vuodet. Miten huolellisesti hän oli siinä kaaoksessaan lajitellut jätteet - jotka sitten jäivät siihen.
Näen kadulla kumaraisen, alistuneen hahmon ja näen siinä poikani, ja tiedän etten koskaan enää näe häntä. Että yhden hienon ja viisaan ihmisen elämä ei koskaan edes oikeasti alkanut.
Tuo on oleellista kokemuksissamme; se lapsemme lyhyt elämä oli niin kauheaa normaaleilla kriteereillä puntaroituna. Ei voi lohduttautua sillä, että hän eli hyvän elämän. Olisi niin toivonut, että tyttäreni olisi saanut kokea myös normaalia elämää iloineen ja suruineen, mutta hänen lyhyt elämänsä oli viimeiset vuodet niin mollivoittoinen.
Ihan tuttua tuo, että ymmärtää, että ilman äidin ruokakasseja on suoraan sanottuna nähty nälkää tai varastettu ruoka.
Karmeinta on se, että kuulin eilen alamaailmassa liikkuvasta huhusta, jonka mukaan tyttäreni ei hirttäytynyt, vaan kuristettiin kolmen ihmisen toimesta huumevelkojen takia. Huhuhan voi olla ihan paskaa, mutta paranoiat heräsivät taas, koska ihan mahdollista siinä porukassa olisi tuokin tapa kuolla ollut.
Mahdollista varmaankin, mutta ehkä ei sentään. Se ei kuitenkaan vaikuta mitään kaikkiin niihin tunteisiin, joihin ajatus johtaa.
Itse selvittelen vielä poikani asioita siinä vaiheessa, että ymmärrän miten vähän oikeastaan tiedän. Vähitellen tulee esiin uusia, vaikeita asioita. Ikään kuin tässä hetkessä ei olisi muutenkin riittävästi vaikeutta. On enemmän kuin todennäköistä, että monenlaisia perintä- ja maksukehotuskirjeitä tulee vaikka kuinka kauan…
Jokainen hoidettava asia vaatii paljon, ennen kaikkea aikaa. Juuri mihinkään ei pysty tarttumaan heti.
Tänään on taas ollut vaikeaa, fyysinen pahoinvointi ei tahdo hellittää millään.
Sinunhan ei tarvitse maksella mitään poikasi laskuja, keräät ne vaan perunkirjoitusta varten. Sitten ehkä joudut lähettelemään sitä perunkirjoitusta jonnekin perintäfirmaan, jos jotkut laskut ovat menneet ulosottoon. Viestistäsi tuli jotenkin mielikuva, että mietit, minkä maksat milloinkin…
Ei, en todellakaan ole maksamassa mitään. Ja kyllä perintätoimistot osaavat sitten pyytää perukirjaa aikanaan. Kunhan saan sen tehtyä.
Perinnät, ulosotot, maksukehotukset, laskut, ne kaikki vaan kertovat pojan viime vuosien elämää. On niin paljon sellaista, mitä en ole osannut kuvitella, saati sitten tietää. Enkä ole ihan varma, mitä kaikkea haluan tietää. Tai koska.
