Minä olin “jyvällä” miltei koko ajan, mutta silti kaikki ne kuoleman jälkeiset asiat kirvelsi mieltä suunnattomasti. Taskusta löytyneet pennoset, ainoa “omaisuus”. Nyt muistan, kuinka vein henkilökohtaisesti jostain syystä perunkirjaa verotoimistoon ja olin valua pöydän alle psyykkisestä väsymyksestä. Ihmeellisesti kuitenkin muisti peittää paljon asioita ja antaa mielen edes vähän toipua vähitellen
Jep, jotenkin se todellisuus kaikessa karmeudessa ja säälittävyydessä aukesi niin kuin kerrot. Että rahaa oli se muutama pennonen. Miten mielellään sitä olisi ostellut vaikka mitä, ilman lapsen huumeongelmaa. Muistan, kun vein tyttäreni IKEAAn innoissani, että sisustan hänen asuntonsa. Luulisi 17-vuotiaan nuoren naisen löytävän Ikeasta vaikka mitä. Tyttäreni halusi ison altakastelevan ruukun, jossa voisi kasvattaa kannabista ja erittäin kalliin maton( jonka olisi sitten todennäköisesti myynyt) Kumpaakaan en suostunut ostamaan, että tultiin sitten tältäkin “äiti-tytär ostosretkellä” yritykseltä aika niukoin eväin takaisin.
Millaisia kokemuksia teillä on IH-vertaistukiryhmistä läheisille? Onko kukaan teistä käynyt ryhmässä lapsen kuoleman jälkeen? En näköjään osaa tehdä päätöstä, haluanko tavata muita läheisiä.
Kun aikoinani kävin IH-ryhmässä, sieltä aina silloin tällöin joku tiiviisti käynyt vanhempi putosi pois. Kerran kahdenkesken kysyin ohjaajalta, mihin he ovat hävinneet, ja hän kertoi, että heidän lapsensa olivat kuolleet. Todennäköisesti ryhmissä ei käy montaakaan nuorensa menettänyttä. Kyselimme aikoinaan A:n äidin kanssa, eikö mikään taho voisi järjestää ryhmää huumeisiin kuolleen nuoren vanhemmille, mutta ei näytä syntyneen. Omaiset Huumetyön tukena-yhdistyksellä on sellainen ollut, mutta sekin loppui juuri,kun olisin tarvinnut. Ei ollut löytynyt vetäjää enää.
Kiitos, Zurussa, vastauksesta. Kyselen vielä. Onko kukaan käyttänyt Surunauhan keskusteluryhmää? Se taitaa olla tarkoitettu lähinnä itsemurhan tehneiden omaisille. Lueskelin sitä, mutta en oikein tiedä.
Minä kirjauduin Surunauhaan syksyllä. Silloin olimme vielä melkoisen varmoja vielä, että pojan kuolema oli itsemurha. Myöhemmin sitten selvisi, ettei niin varsinaisesti ollutkaan. En ole enää kirjoittanut mitään, kun tuntuu, etten “kuulu joukkoon”. Mutta lukenut olen. Kyllä se jotenkin tuntuu siltä, että me huumeisiin kuolleiden lasten vanhemmat olemme sitä kaikista alinta kastia. Jotenkin itsemurhasta kertominen on monta astetta helpompaa kuin kertominen siitä, että lapseni kuoli huumeisiin. Kyllähän narkkarin äiti on huonoista huonoin. Minulle henkilökohtaisesti Surunauhasta ei ole oikeastaan apua, vaikkakin siellä läheisten suru koskettaa. Suru on surua. Luen edelleen paljon äitien tuskaa ja niin samankaltaisia tarinoita täällä päihdelinkissä. Jotenkin koen tämän enemmän omakseni kuin Surunauhan, vaikka lapseni ei enää ole elossa. Mutta ne samat kokemukset, sama pelko ja ahdistus - se on niin tuttua. Suru ja ahdistus ei tule loppumaan koskaan; sen tiedän nyt jo ihan varmasti. Se on vaan muuttanut muotoaan. Edelleen olen niin valtavan surullinen pojan hukkaan heitetystä elämästä. Kaikesta, mitä olisi voinut olla ilman huumeita.
Oma kokemus surunauhasta on vähän huono. Kun lapsella on huumetausta, niin enemmän on yhteistä toisen huumelapsen vanhemman kanssa kuolintilanteessa, kuin itsemurhan tehneen lapsen vanhemman kanssa. Se huumetausta on niin oleellinen asiassa ja kuolinsyytkin joskus vähän hämäriä: vahinko/tahallinen. Minun tyttärenihän hirttäytyi, mutta pidän “kuolinsyynä” kuitenkin huumeita, sillä ne hänen psyykensä loppuviimeksi niin huonoon kuntoon veivät.
Kiitos vastauksistanne. Saman kuvan minäkin surunauhasta sain lueskeltuani. Voi miksi ei ole mitään paikkaa, foorumia, yhteisöä meille! Huomaan, että vähitellen nousee yhä enemmän tarve voida puhua ja kertoa. Olen myös huomaamattani alkanut kertoa pojan kuolinsyystä yhä useammille ihmisille. Aluksi en halunnut ylipäätään puhua kenellekään mitään. Ihmisten reaktiot ovat moninaiset, mutta annan heidän itse käsitellä omat tunteensa.
Voit puhua meille!
Tehdään taas se juttu, että oma sähköposti välähtää ja poimit sen siitä. Siten pääset yhteyteen mun ja Zurussan kanssa, toki sillä varauksella, että Zurussa antaa luvan.
Meillä on tapaaminen suunnitteilla toukokuun lopulla.
Vielä. älä tee niinkuin minä tein, vaan niinkuin neuvon! Älä puhu ulkopuolisille liikaa, ne levittävät juoruja, ja lisäävät perheesi tuskaa. Oma virheeni oli omassa tuskassani olla liian avoin kaikille…
Nyt pidän parhaana pitää asiat pienessä piirissä, mutta olet toki tervetullut tähän synkkään sisarseuraan!
En usko, että sitä vaaraa on, että puhuisin liikaa. Yksityisyyteni on minulle hyvin tärkeä, monesta syytä. Kenenkään kuolema ei kuitenkaan ole täysin yksityinen. (Syyn kerron vain kysyttäessä, jos kerron.) Eikä juoruilla, joita toki leviää, ole mitään merkitystä. Ei ole ketään, jota minun kauttani voisi loukata.
Toisaalta, jos joku kertomani perusteella havahtuu katsomaan ympärilleen uudella tavalla, hyvä niin. Huumeiden käyttäjät ja heidän oma alakulttuurinsa on jotain, joka suurelle osalle ihmisistä koskee vain “joitain muita”. Jotain, jota ei ole oikeasti olemassa kuin jossain yhteiskunnan reunoilla ja raja-alueilla. Sehän ei ole totta.
Tapasin eilen, yli kaksi kuukautta kuoleman jälkeen, ensimmäisen kerran kuolleen poikani löytäjän. Paras mahdollinen seuraus lapseni kuolemasta voi olla se, että tämä nuori mies on havahtunut johonkin uuteen. (Nyt huomaan olevani huolissani hänestä.)
A:n äidin ehdotus sopii minulle hyvin. Meillä alkaa olla jo ihan oma sururyhmämme.
Kyllä. Meillä on jo kohta oma ryhmä, Minä, Zurussa, Eijastiina ja Jean. Kokoontuminen tulee varmaan olemaan meillä sitten, kun olette vähän keränneet itseänne. Zurussan tapaan jo aikaisemmin, mutta me tulemme olemaan ryhmän ydin. Olen suunnitellut jo tapaamista aika pitkälle, haluan, että siitä tulee kaikille myönteinen kokemus.
Olen mielihyvin mukana, tai tulen mukaan. Harmillista että yksityisviestimahdollisuutta ei ole.
Kerro jossain vaiheessa tarkemmin miten s-postiosoitteiden kanssa menetellään, A:n äiti.
Sähköpostin kanssa menetellään niin, että sovittuna aikana vilautan oman sähköpostiosoitteeni ja saatuasi sen, poistan sen. Kukaan ei ole koskaan käyttänyt tätä väärin, vaan kunnioittavat meidän tarvettamme saada oikea yhteys toisiimme.
Hyvä. Ehdota ajankohtaa, niin kerron olenko koneen äärellä.
Muistelen että malibu tai joku muu aikoinaan kertoi toisen paikan, jossa voi vaihtaa sähköposteja, niin ettei se tule “julkiseen jakeluun”,vaan vain rekisteröityneiden käyttäjien näkyviin. En vaan muista,miten se tapahtuu.
Jotenkin niin, että menee omiin asetuksiin, sieltä profiiliinsa, jonne johonkin voi laittaa osoitteensa, mutta miten se sitten poistetaan, jäi hämäräksi. Pienikin aika julkisella sivustolla oleva sähköposti saattaa jäädä pyörimään nettiin joksikin aikaa.
Lukekaa näitä vanhoja viestejä ja oppikaa. Kerätkää voimia, olemme sodassa. Huumeet ovat vihollisemme. Hoitakaa itseänne, pelastakaa se, mitä perheestänne pelastettavissa on. Hakekaa ITSELLENNE apua ajoissa myös. Siitä on apua, jos peli menee todella kovaksi…
Koko ajan tunnuttaan unohtavan omaiset, jotka putoavat Kanin wonderlandiin. Koko perhe kärsii, kuolee ja hautaa.
Kärsimys leviää laajalle ja aiheuttaa vahinkoa.
Taistelkaa huumeita vastaa, vaikka kuinka pienin teoin! Koettakaa kaikkenne, älkää salatko mitään!
kamalan surullista, vielä näin pitkän ajan kuluttua. mahdatte olla jo aika vanhoja, mutta suru lienee vielä läsnä.
osaanottoni