A.n äiti, toivotan sinulle jaksamista. Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen tai tein (ketjussa lapseni on narkomaani) ja pidä huolta itsestäsi, hae apua, tarvittava lääkitys, sairaslomaa tai mitä vain keksitkään helpottaaksesi oloasi. Omalla tyttärelläni kesti puolisen vuotta pahimmasta vaiheesta pakkohoidosta kahdentoista eri etapin kautta lähihoitoyksikköön kunnes tilanne muuttui. Alkuvaiheista hän ei edes muista mitään ja ihmettelee tekemisiään kun on niitä yhdessä muisteltu. Vaikka sillointuntui olevan täynnä vihaa, nykyisin on paljon ymmärtäväisempi ja ymmärtää nykyisetkin epäilyni ja ajoittaisen luottamuspulan. Huomaan meneväni tolaltani jos en joskus saa puhelimitse kiinni tai jokin muu herättää epäilyni ja vanhat pelot vyöryvät muistista ja alitajunnasta syrjäyttäen muun. Toipuminen vie aikansa läheisiltä yhtä lailla kuin varsinaiselta kuntoutujalta.
Päivä kerrallaan siis eteenpäin. Arjen rutiinitkin voivat olla helppottavia ja hetkeksi voi keskittyä johonkin minkä hallitsee kotiaskareissa, töissä tai harrastuksissa jos vain jaksaa jatkaa. Sitten on taas voimia ottaa vastaan päihteilijän raivo, vieroitusoireiden aiheuttama tuska ja raivo. Jonkin aikaa omakin tyttäreni oli kuin raivo eläin, yritti satuttaa itseään kaikin keinoin ja yritti paeta ovista, ikkunoista ja keinolla millä hyvänsä saadakseen ainetta tai vain tunteakseen hetken olevansa vapaa. Lopulta palasi vapaaehtoisesti hoitoon nähtyään käyttäjäkaveriensa raadollisuuden, hyväksikäytön ja välinpitämättömyyden kun hänestä ei enää hyötyä irronnut. Rakastuminen aineisiin, käyttäjäkavereihin ja elämäntapaan kesti kauan eikä hän vieläkään täysin ole päässyt irti saatikka kykene rajoittamaan hyväksi käyttäjien yhteydenottoja. Viime viikonloppuna esimerkiksi yksi “ystävä” tiirikoi itsensä sisälle hänen asuntoonsa kun tyttö itse meillä kotona yötä, jotta voisimme viettää aikaa yhdessä. Aamulla kun hän kuuli asiasta, menivät kaikki tolaltaan. Tyttö pelästyi, minä epäilin jotain hämärää ja poikani oli valmis lähtemään tappeluun siskoaan puolustaakseen. Kaikilla kuohahti vanhat muistot pintaan. Nämä piirit eivät helposti jätä rauhaan radalta poistuneitakaan vaan jatkuvasti on joku vailla yösijaa tai vetopaikkaa, jääkaappi tyhjennetään ja kämppään jätetään käytettyjä välineitä yms. välittämättä asukkaan tilanteesta. Helpolla ei siis pääse kukaan. Toivottavasti ajan myötä helpottaa ja uudet asiat astuvat tilalle.
Vieläkään en uskalla päästää irti ja luottaa täysin. Joskus turhaankin hätäilen ja huolehdin tai epäilen pahinta.
Toivon vaan että toipumisen myötä tämäkin helpottaa.
Jaksamista teille muillekin, toivottavasti kaikki löytävät jonkin asian, mistä saavat voimaa ja apua. Minulle se on ollut tämä kanava, vertaistukiryhmä ja sieltä saamani kontaktit sekä lastani hoitaneiden tahojen kautta löytyneet inhimilliset hoitohenkilöt, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja tukea miltei kellon ympäri tarvittaessa.
Huomenta A:n äiti,
lainasin tuohon alkuun viimeisen kirjoituksesi, jonka sisältö on tavalla tai toisella tuttu lähes kaikille huumeriippuvuussairauteen sairastuneen läheisille, oli sitten kysymys omasta rakkaasta lapsesta, puolisosta tai muusta lähiomaisesta. Syväsuru on hyvin kuvaava termi, en sitä muista aiemmin kuulleeni. Siitä voisi myös käyttää nimeä uupumus, masennus, loppuunpalaminen, läheisriippuvuus, ylihuolehtivaisuus, toivottomuus ja niin edelleen. Surulla on monet kasvot, ja tällä hetkellä sinusta tuntuu että nuo kaikki kasvot ovat sinun omiasi. Olet tehnyt kaikkesi saadaksesi tyttäresi lopettamaan huumeiden käyttönsä, ja kun mikään ei ole tuottanut toivottua tulosta koet epäonnistuneesi omassa kasvatustehtävässäsi. Tämä on se yleisin syy, joka suistaa läheiset syväsuruun.
Keinoja nousta syväsurun kuilusta on monia, ne keinot löytyvät jokaisesta itsestään muiden avustuksella. Omien keinojen löytymiseen tarvitaan välineitä, työkaluja ja asian ymmärtäviä ihmisiä, lähimmäisiä, vertaisia. Mainitset keinoista itsekin muutamia, kuten Vilpolaan kirjoittaminen, muiden kanssa puhuminen ja mielenterveystoimistossa käynti. Minusta ne ovat hyvä alku. Miltä sinusta itsestäsi tuntuu, onko sisimpäsi purkaminen Vilpolassa ja sinulle lähetettyjen vastausten lukeminen tuonut yhtään helpotusta tai antanut uusia keinoja tai näköaloja, joita voisit harkita oman itsesi voimaannuttamiseksi?
Miltä sinusta tuntuisi seuraava ehdotukseni? Olisiko mahdollista, että Vilpolan lisäksi hakeutuisit lähimpään Irti Huumeista ry:n vertaistukiryhmään tai kävisit keskustelemassa kahden kesken kanssamme? Lähimmän vertaistukiryhmän löydät netistä irtihuumeista.fi tai soittamalla päivystävään puhelimeemme 010 80 4550 klo 9-15 tai 18-21 tai Läheis- ja Perhetyönkeskukseemme 010 830 8011 tai 010 830 8012. Minulla on sellainen tunne tai aavistus, että keskustelu henkilöiden kanssa joilla on erinomainen ymmärrys perhekeskeisestä huumetyöstä, voisi auttaa sinua löytämään noiden edellämainittujen välineiden lisäksi työkaluja sieltä syväsurun kuilusta nousemiseksi.
Aina on toivoa paremmasta. Toivo pitää vain löytää surun seasta. Vertaistuki on auttanut siinä monia, miksi ei siis sinuakin!
Hyvin sanottu! Lisäisin tuohon syväsurulistaan vielä syyllisyyden. Minulla syyllisyydentunne on tällä hetkellä jotenkin kumman voimakas. Johtuuko se näistä muista, loppuunpalamisen alusta, masennuksesta, toivottomuudesta? Objekstiivisesti tarkastellen minun ei pitäisi tuntea syyllisyyttä. Parhaani olen tehnyt. Perheessämme ei ole koskaan ollut päihdeongelmaa eikä muuta vakavaa, lapsiin on satsattu paljon, kasvatuspsykologiat on luettu ja yritetty toteuttaa, rajoja asetettu jne. Mutta kuitenkin tuo syyllisyys piinaa.
Nyt on meneillään rankka viikko. Poika on täällä kotona syyslomaa viettämässä. Kaikki on mennyt valitettavasti juuri niin kuin odotinkin ja pelkäsinkin. Eli kundi vetää jotain päihteitä koko ajan, väittää että “vain alkoholia”, mutta en oikein usko. Yöpoissaolot viittaa muuhun. Eikä se sitä paitsi paljon parempi ole, vaikka viinaakin vetäisi, jos tulos on monta päivää tuo mitä on. Poika on koko ajan niin huonossa kunnossa ja väsynyt, ettei ole pystytty vielä edes kunnolla keskustelemaan.
Kiva että olet Lauri taas paikalla, olin jo odottanutkin. Sanasi helpottavat tätä ahdistavaa ja synkkää olotilaa, vaikka puhutkin ihan yleisellä tasolla. Osaat jotenkin niin hyvin vetää yhteen ja tulkita meidän äitien ja muiden läheisten kertomaa elämämme tuskasta.
Suunnatonsuru;
olen kovin pahoillani puolestasi. En kommentoinut aikaisemmin, koska en keksinyt mitä sanoa. Tai vielä rehellisemmin, koska joskus tuntuu siltä, että vasta kuolema tästä kierteestä vapauttaa. Ja sen sanominen ääneen vaikutti minusta jotenkin loukkaavalta, toivon, että ymmärrät ajatukseni oikein… Minulla on irti huumeista ry: kautta tukihenkilö, jonka lapsi menehtyi huumeisiin useita vuosia sitten. Hänen kanssaan olen tottunut siihen, että asioista puhuminen ei ole tabu, vaikka hänen lapsensa sitten menehtyikin. Välillä tuntuu siltä, että vaikka muut lohduttavat, että toivoa on, niin itsellä ei sitä vain ole ja joskus tuntuu siltä, että koska tyttäreni “kuitenkin tulee päihteisiin kuolemaan”, niin mieluummin ennen kuin on hankkinut lapsia tai etc. Tuntuu kamalalta kirjoittaa näin ja eniten pelkään, että loukkaan ajatuksillani sinua, Suunnatonsuru. Se ei ole tarkoitukseni, kunhan asioita taas pyörittelen.
Lueskelin vanhoja ketjuja ja huomasin, että eroa on silläkin, onko lapsi poika vai tyttö. Pojat päätyvät helpommin vankilaan ja tytöt tienaamaan erilaisin keinoin. Kummankaan vanhemmilla tuskin on kivaa.
Petunia, erityisesti sinun kirjoituksesi ja ketjusi ovat minua koskettaneet. Joskus ajattelen, että luen omaa tekstiäni, kunnes tajuan, että sen kirjoitit sinä. Varmasti myös ymmärrät ne erityispiirteet tyttöjen ja naisten päihteidenkäytössä, joista puhun. Jatkuva hyväksikäyttö, sukupuolitaudit etc. Joskus olen ollut “kateellinenkin” poikien äideille, koska vankilassa ehkä voi olla huumevieroitusta tarjolla. Tosin yksi vanki juuri kertoi, että huumeita myydään koko ajan vankilassa ja siellä vasta huumevelkaannutaankin. Nämä huumevelka-asiatkaan eivät oikein koske tyttöjä, tytöt laitetaan maksamaan muin keinoin kuin sormia katkomalla. “Kumpi lienee pahempi”- en aidosti tiedä…
Ystäväni etsi vertaistuki ryhmän minulle läheiseltä paikkakunnalta, koetan mennä sinne.
Hyvät vilpolalaiset, erityisesti tällä kertaa A:n äiti ja Suunnatonsuru ja tietysti kaikki muutkin,
itse olen luullut tai kuvitellut, että olen jo lähes kaiken kokenut ja myötäelänyt tästä huumekierteestä ja -maailmasta ja sen erilaisista variaatioista reilusti yli kymmenen vuoden taustalla, ja kaikilla niillä kokemuksilla ja elämyksillä joita olen kuullut ja kohdannut läheisryhmissä, tukihenkilönä ja muutenkin. Nyt jostain syystä A:n äidin vastaus Suunnatonsurulle sai minut nieleskelemään liikutustani ja silmäni kosteiksi. Puit ajatuksesi ja tunteesi aivan upeasti sanoiksi kun kirjoitit: "En kommentoinut aikaisemmin, koska en keksinyt mitä sanoa. Tai vielä rehellisemmin, koska joskus tuntuu siltä, että vasta kuolema tästä kierteestä vapauttaa. Ja sen sanominen ääneen vaikutti minusta jotenkin loukkaavalta, toivon, että ymmärrät ajatukseni oikein… ". Uskalsit ja rohkenit kirjoittaa sen, mikä on monen läheisen ydinajatus ja joskus jopa ääneen lausuttu sellainen - vasta kuolema ja niin edelleen. Tästä ajatuksesta läheiset sitten kärsivät syyllisyyttä jälkeenpäin. Minusta tuo lause kuvaa hyvin huumeriippuvuuden äärimmäistä vaikutusta ja luonnetta läheisten näkövinkkelistä. Kun murhe ja epätoivo on pahimmillaan, taivas on mustassa pilvessä, mieli maassa ja syväsuru puserossa ei ole mikään synti lausua ajatuksensa ääneen.
Kommentoikaapa, olenko väärässä?
Tänään oli ensimmäinen hyvä päivä moneen kuukauteen. Menin epäselvin tuntein taas sairaalaan, mutta vastassa olikin hymyilevä tyttö, joka antoi jopa halata! Istuimme ja puhuimme melkein kolme tuntia. Kyllä tuntui niin paljon paremmalta lähteä ja sopia seuraava vierailu. Hän sittenkin odottaa käyntejäni 
!
Hienoa! Pää on varmaan vähän selventynyt ja oma persoona pääsee paremmin esille taas. Ehkä vieroitusoireetkin ovat helpottuneet. Toivottavasti pääsette puhumaan asioista ja lähentymään uudelleen. Minulle tuo oli parasta aikaa kun tiesin lapsen olevan turvassa ja hoidossa. Silloin pitää levätä itsekin.
A:n äiti, olen iloinen puolestasi! Kyllä arvasinkin, että näin siinä vielä käy, ei tyttö sinua vihaa. Toivottavasti kaikki alkaa mennä nyt paremmin. Tyttäresi on onneksi vielä nuori eivätkä huumeet ole ehtineet pilata liian kauaa hänen elämäänsä!
Hei A:n äiti! Eivät meidän lapsemme meitä yleensä vihaa, varmasti ihan päin vastoin. Vanhempiin, ja ehkä erityisesti äitiin, on vaan niin helppo heittää kaikki tunteet. Uskon, että lapsemme rakastavat meitä kaikesta huolimatta. Olemme moni se viimeinen taho, johon ottaa yhteyttä, kun mikään muu ei auta.
Uskon myös, että olet todella tärkeä tyttärellesi ja toivon todella paljon, että hän pääsee irti aineista ja huonoista kavereista. Hänellä ei ole vielä kuitenkaan takanaan kovin montaa käyttöhistoriavuotta. Tsemppiä teille!
Monesti tuossa on niin paljon erilaisia, voimakkaita tunteita vanhempia kohtaan, että helpompi on esittää ettei tarvitse kuin käyttäjät ympärilleen… Vanhemmat eivät hyväksy omaa elämäntapaa, syyllistävät, yrittävät saada hoitoon eivätkä enää tottele kuten aiemmin, että rahaa ja yösijaa tarvittaessa sai! Sit itsellä monesti erilaisia tunteita vanhempien toimia kohtaan; “eivät ymmärrä”, “tahtovat kontrolloida”, “osaan ite hoitaa omat asiat”, “on pakottan hoitoon, vaikka ite olis suostunu” ja monest ajatellaa et “kärsikööt tunnontuskissaan, ku iteki kärsin”. Molemmathan tarkoittavat pelkkää hyvää, mut monet ei ainakaan alkuun ymmärrä miks vanhemmat on niin huolissaan tai tahtovat elämää rajoittaa!
Molemmin puolin kun on kuitenkin tullu lokaa niskaan eri muodossa (käyttäjä loukkaa että sais tahtonsa läpi ja koska vanhemmat ovat kokoajan varuillaan ja epäilevät, eivätkä tue), niin tunnelma on molemmin puolin sellainen, ettei tiedä mitä odottaa… Se oli ainakin mulla jotenkin epäilyksessä koko ajan, et välittääkö vanhemmat lainkaan vai tahtovatko vain määrätä mun elämästä… Silloin tuli loukattua ja sit ku äiskä lähti loukkaantuneena pois vierailulta ni oli tosi paska fiilis. Kuitenkin kun tuli sit uudestaan ni huomas et “kyllä se välittää”. Tää koko kuvio on läheisin ainakin monella tytöllä just äidin kanssa. Alkuun fiilis on se et “miks se ei vaa voi mun antaa elää omaa elämää ja elää omaansa” mut sit ku alkaa pää selkenee ni huomaa et sama äiti se on ku aiemminkin… Monesti tuo syyllisyys ja oman käytön “selittäminen niin että muut ei asiaa tajua, vain kaverit ketkä käyttää” aiheuttaa tuon, että niistä ketkä eniten välittää, tulee ne pahimmat viholliset. Ehkä se on vain siksi, et tietää että itseäänkin sattuu enemmän ellei pidä etäisyyttä tai kylmetä itsensä täysin…
Tosi kiva, et tyttö tahtoi nähdä! 
Laitoksessa kun muutenkin tehdään kaikkia hoitoja, ni pääsee sit kertomaan mitä kaikkea tehnyt. Kyl kama oikeasti voi sekoittaa pään tosi pahasti, ite ihmettelin aikoinani kuinka hemmetin narsistinen pomo musta tuli pirinkäytön takia, mut onneks nuo persoonallisuuden muutokset harvemmin pysyviä on. Mulla on yks ystävä joka on 3 kunnon piri-putkea elämässään ottanut ja kaikil kerroilla psykoosiin ja kuuli ääniä; joka kerta ne on saatu loppumaan ja tällä kertaa jo ½v:n jälkeen; tosin nyt tahtoo olla loppuelämän ilman…
Toivottavasti hyvät uutiset jatkuvat…
No tuossa tuo mun viesti olikin pähkinänkuoressa. Ikävä fakta mut äiti on lapsesta saakka aina huolehtinut ja auttanut huolissa. Äidin hyväksyntä asioihin ois kiva saada ja äiti ajattelee aina lapsensa parasta. Mulle oli kova paikka tajuta, et äiti asettu mua vastaan eikä hyväksyny kamaa, vaikka tiesi kuinka masentunu olin ollu jo vuosia… Osittain sitä ei ajattele kuinka rankkaa jotkut asiat ovat äidille. Mä muista ku meidän mutsi sano et kaadan kaiken paskan vaa sen niskaa ja loukkaannuin siitä tosi paljo. En mä sitä tahtonu loukata, mä vaa tahdoin apua mut en lopettaa…
…Hoidin nyt asian niin, että soittelin tyttären vankilassa olevan poikaystävän sukulaisille ja koetin hoitaa kämppään vielä jääneiden tavaroiden kuljetusta. ( Olin soittanut miehelle itselleen, sosiaalityöntekijöille, vankilaan, miehen äidille, miehen isälle ja nyt miehen isovanhemmille) Lupasin ne vielä kerran pakata ja kuljettaa. Jouduin pyytämään siihen apuun oman työkaverini. Oma mieheni ei suostu “sen narkkarin” tavaroita enää minnekkään muuttamaan. Työtoverini tulee auttamaan, miehen äiti sanoi, ettei voi työkavereilleen kertoa asioiden todellista laitaa. Miten oikeaksi koenkaan sen, että olen asiasta puhunut avoimesti, silloin saan myös apua!
Oma sukuni on raivoissaan siitä, että hoidan vielä tämänkin…
Ajattelen, ettei minua ainakaan tästä ´muuttoasiasta voi kukaan tulla syyttämään, hoidin vielä tämänkin asian. Kerron itsestäni teille sen, että työskentelen lastensuojelussa ja nuorisopsykiatrian parissa. Voitte kuvitella tunteen; suutarin lapsilla ei ole kenkiä… Työurani on yli 15 v… Joku sanoi minulle, että työurani auttaa nyt. Ehkä se on totta, olen lukuisia kertoja istunut pöydän toisella puolella vastassa hämmentyneet vanhemmat. Tiedän sen, ettei lapsen päihteiden käyttö aina johdu perheestä. Väärä kaveripiiri on syy numero yksi! Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, että " se on hyvä, ettet syytä itseäsi", sillä tavalla, että he kokevat, että minun pitäisi. Ei pidä! Olen tehnyt sen kaiken, minkä vanhempana ja ammatti-ihmisenä olen voinut.
Tieto ei aina lisää tuskaa, vaan ainakin ymmärrän, miten asiat nyt etenevät. Aikoinaankin ( 3 v. sitten) sain suorilla suhteilla lapseni tosi nopeasti nuorisopsykiatriseen tutkimukseen, mutta häpeän kynnyksen yli astumisen se vaati minulta. ( Pyydän anteeksi kaikilta jonossa, mutta olisitte tehneet saman).
Lapseni aikoinaan sanoi, että kaikki vetävät, mutta olen ainoa niin kyylä (ammattini takia), että puutun siihen. Nyt olen ruvennut tajuamaan, että hänen sanomansa on osaksi totta. Koen, että vanhemmat, joille olen heidän lastensa huumeiden käytöstä kertonut, eivät edelleenkään usko minua. Vaikka se " Erik niiissä kuvissa piikittää". Mietin asiasta tehdä suuremmankin haloon. Nuorten huumeiden käyttöön on puututtava! Jos ei vanhempien niin yhteiskunnan!!!
Kuka tulisi mukaan?
’
Kolme vuotta sitten hain apua joka sektorilta. Poliisi: " emme voi puuttua, yksittäisiin käyttäjiin puuttuminen vaarantaa laajemman tutkinnan": ( Sama mies myy tyttärelleni edelleen huumeita!) Kauanko tutkinta kestää??
Koulu otti minuun nyt yhteyttä, koska poikani oli ruiskinut automaatista tyttöjen päälle vettä. Kysyin, ett’ä miksi eivät toimineet silloin, kun vuosia sitten ilmoitin koulun huumeongelmasta tyttäreni taholta? Onko suurempi ongelma veden ruiskutus vai huumeet?
HEI HALOO!!!
Malibu kirjoitti viestissään kuinka ahdistavaa oli kun … äiti asettui häntä vastaan vaikka tiesi kuinka masentunut hän oli ollut jo vuosia, ja hän halusi apua, vaikkei nyt ollutkaan siihen aikaan valmis jättämään aineita. Malibu koki siis totaalisena henkilökohtaisena hylkäämisenä, ei pelkästään aineiden vastustamisena ?. Poikani koetti usein tuoda jollakin tavalla esiin, miten hirveää narkomaanin elämä on, ja minä en vaan ymmärrä. Meillä kävi niin, että poikani sai aikoinaan häädön, ja siinä vaiheessa kadulla asuminen, kavereiden nurkissa pyöriminen,(jos nyt kukaan edes olisi ottanut), olisi ollut aivan selvä tie hautaan, joten ajattelin, että niin kauan kun henkeä vähänkään pihisee, voisi jotain toivoakin, ja niinpä poika punkkasi luonani pitkän ajan. Vaikka se aika oli itselleni rankempaa, mitä saatoin kuvitellakaan, siitä oli myös jotain hyötyä. Poliisipartio tosin ovellani oli melkein tavallinen näky. Tuona aikana meille syntyi jonkinlaista läheisyyttä, kun katselimme sohvallani röhnöttäen pojan valitsemia leffoja. Sitä ennen oli vuosia, etten saanut edes kätellä häntä, saati halata. Poika halusi että katson hänen kanssaan mm, Trafficin, Amerikkalaisen sielunmessun jne, ja sanoi aina, että hänenkin elämänsä on tuollaista…Siis puhuminen omasta ahdistuksesta oli niin vaikeaa, että sitä ilmaistiin muilla keinoilla. Se että inhosin hänen kavereitaan ja puhuin kavereiden jättämisestä, oli taas osoitus, että inhoan häntäkin. Sitäpaitsi mistäpä tällainen kaveri “puhtaita” kavereita" saisi? Tuona aikana jotain tapahtui pojan aivoissa,kun annoin merkin, että olemme samaa perhettä kaikesta huolimatta. Ja kun hän onnenkantamoisena pääsi vaihtamaan kaupunkia, nuo kaverit aika tavalla jäivät kuvioista pojan omasta halusta. Tosin uusia kamanmyyjiä nyt löytyy paikasta kuin paikasta, kuten olen huomannut.
^Mulla tuo, et koin ettei äiskä enää välittäny mitä tein oli kuitenkin yksi syy lisää lopettaa kama. Tiesin ettei mua hyväksytä sinne sekaisin…
Tuo on harmittavan yleistä, että “ammattilaisten” lapset monesti käyttävät. Tunnen poliisien lapsia, terveydenhoitajan lapsen, lastentarhan opettajan- sekä nuoriso-ohjaajan- (tms.). Nuo 2 viimeistä ala-ikäisenä käsiteltiin mahdollisena huostaanottona, ja tämä kellä oli virallinen koulutus (äiti siis); sai pitää huoltajuuden toinen huostaanotettiin. Sama asia periaatteessa koska molemmat oli laitoksessa pitkään. Itellä on tullissa toinen vanhemmista töissä ja yhden ystävän äiti on sairaanhoitaja ja tyttären ollessa herska- ja piri-koukussa, varasti sairaalasta mm. temgesicejä jotta tytär pääsis kuiville… Yhden tutun äiti antoi omat lääkkeensä pojalle, ettei vetäis muuta kamaa… Mun mielestä todella paljon on omissa geeneissä ja lapsuudenaikaisissa ystävissä sekä koulussa. Eivät kaikki lapset pysty avautumaan huonosta olostaan ja jos yksinään asioita pohtii niin ne voivat olla aivan vääriä johto-päätöksiä… Mitä omaa luokkaa katsoo, ni lähes kaikki kiusaajat ja monet kiusatuista ovat jollain tavalla ongelmaisia. Kiusaajat linnassa jatkuvasti (nää pahimmat ketkä sit tarkkikselle lähti) ja osa kiusatuista päihde- ja osa mt-ongelmaisia. Parhaiten vaikuttaa selviävän ne, jotka kaikesta huolimatta pystyvät uskomaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa tai puhuvat ongelmistaan… Sori offia…
Kolme vuotta on siitä, kun aloitin tämän ketjun ja tutustuin Vilpolaan. Reilu puolitoista vuotta on siitä, kun kahden ketjun kirjoittajan lapset, minun ja Zurussan, jo olivat haudassaan. Nyt kun ketjun luki pitkästä aikaa, muistaa sen, että toisaalta ymmärsi jo kauan ennen kuin se tapahtui, että lapseni tulee tähän kuolemaan.
Voimia kaikille teille, jotka kamppailette lapsenne huumeongelmaa vastaan ja sitä suurinta pelkoa, että lapsenne kuolee. Kuolema on huumemaailmassa aina läsnä, sen huomaatte tätä ketjua lukiessanne.
En muista edes, mitä olen kirjoittanut ketjuun, mutta usein jopa kaipaan niitäkin ahdistuksen aikoja. Oli kuitenkin mahdollisuus, pieni toivo, että asiat olisivat voineet kääntyä parempaankin. Nyt on jäljellä vain hautapaikka, kuva kirjahyllyssä, joitakin saamiani äitienpäiväkortteja, joita äitienpäivänä katselen.
Minun lapseni kuolemasta tulee tällä viikolla 4 kk. Se pahin tapahtui. Se, mitä me kaikki pelkäämme, emmekä kuitenkaan oikein usko, että se eteemme tulee. Kuolema oli hyvin tyypillinen huumekuolema; bubrenorfiinin ja alkoholin aiheuttama myrkytystila.
Lisään vielä, että kaikki alkoi kannabiksesta noin 3 vuotta sitten. Että se kannabiksen vaarattomuudesta:( Kaikillehan se ei tarkoita samaa lopputulosta, mutta valitettavan monelle.
En muista, milloin viimeksi olen kirjoittanut tänne. Vuosi, kaksi, sitten?
Tänä iltana tulivat poliisit kertomaan, että yli 17 vuotta jatkunut pelkoni on ohi. Rakas kuopuslapseni on kuollut. Tämä suru pitää purkaa jonnekin.