Iiris moi! Ikävää kuulla, että on hieman alavireinen mieliala. Olisiko niinsanottua syysmasennusta? Nmittäin nyt tuntuu, että monella muullakin on alakuloa ja väsymystä. Niin on minullakin, mutta ei ihan vielä pahimmillaan. Saman aikaa olemme olleet kutakuinkin juomatta ja siitäkin alkaa se pahin uutuudenviehätys hävitä, niin ei ole enää alkuraittiuden superfiilistä mikä ainakin minulla oli ja minkä avulla saattoi naureskella kaatosateessakin polvia myöten kurassa seisten
Syöthän tarpeeksi sitä d-vitamiinia? Voisiko auttaa jokin kirkasvalolamppu? Olen kuullut niistä hyvää ja aamut starttaa kuulemma mukavasti, kun herää siihen valoon ja on sen äärellä aamua muutenkin.
Mieti myös varmuuden vuoksi antabusasiaa, että söisitkö niitä vaan kiltisti kuitenkin anteeksi en tarkoita että olisit retkahtamassa muuten heti ensimmäisen kulman takana, mutta minulle on tullut jokin huoli antabusihmisistä, siis kun huomaan olevani aina toitottamassa “jos nyt kuitenkin söisit vielä niitä ja ottaisit taas tänäänk varmuuden vuoksi” kun ei niistä kai kauheasti haittaakaan ole?
Syksyhän on kaikkein paras vuodenaika! Ei, ei mulla ennenkään mitään syysmasennusta ole ollut, päinvastoin, energiaa ollut enemmän kuin riittämiin. Kirkasvalolamppukin on käytössä. Taitaa nyt vain olla pään sisässä tämä olo. Olen miettinyt olenko masentunut, en kai voi olla kun on sitä välillä ihan hyviäkin hetkiä. Sitä mun raittiusinnostusta ei kestänyt kyllä kun viime viikolla muutama päivä… Mutta ei se mitään, osasin odottaa sitä kevään juomatauon perusteella. Kaikki ei kai vain sitten ole siitä niin taivaissa, eikä se mitään.
Siitä antabuksesta: otan kyllä sitä ihan entiseen malliin mutta välillä unohtelen enkä kyllä enää aamulla viitsi ottaa kun väsyttää entisestään. Illalla otan joka toinen päivä, jos en muista joku päivä niin otan sitten seuraavana. Eli en ole sitä mihinkään lopettamassa. Verikokeissa pitäisi alkaa taas käymään kun tahtovat niitä maksa-arvoja seurata.
Kyllä tää kai tästä. Ainakin yksi iloaihe on ja se on, että henkilökohtainen ennätys juomattomuudessa saavutettu, edellinen näin pitkä aika 16 vuotta sitten. Aikaa, aikaa se tarvitsee ja sitä sille annetaan.
Ihana muuten tämä. Aivan uusi termi tämä “antabusihminen”. Se on tietysti meistä antabusihmisistä helppo nähdä, mikäli retkahdus on suunnitteilla. Se on hyvä, itsekin tietää sitten että aikookos retkahdella. Sen “iltadrinkin” kun ottaa on taas huoli pois seuraavat kaksi viikkoa!
Hei Iiris! Tiedätkös, että tuo matalapaineesi taitaa kuulua ihan tämän taudin toipumiskuvaan? Alkoholihan on ollut ennen sinulle (kuten kaikille meille muillekin) sellainen kaveri johon on voinut turvautua aina, ihan joka tunteessa ja tilanteessa. Huono ystävähän se on ollut, mutta se kuitenkin on ollut se ainut turvakeino! Nyt sitä ei sitten enää olekaan, niin tottakai se surettaa… Ja se taasen on yksilöllistä, kuinka pitkään surutyö kestää. Liiallisen juomisen lopettaminen on toisaalta, kuin vankilasta vapautuminen, mutta on se toisaalta menetyskin. Ja eihän raittiina eläminen mitään jatkuvaa euforiaa ole, sehän on ihan tavallista elämää kaikkine vastuksine ja murheineen, raittius vain aiheuttaa sen, että niihin murheisiin ei jää niin helposti vellomaan, vaan on se vankka usko sisällä, että kyllä tästäkin selvitään!
Tuo mökkiunelmasi kuulosti vähän samalta kuin mitä minäkin suunnittelin…ja minähän sitten ajoinkin asiani siihen pisteeseen, että juominen oli mukamas ainoa ratkaisu. No sehän se ei koskaan ole. Nyt minäkin taas tiedän sen…
Ja vielä masennuksesta, kyllä masentuneilla on hyviäkin hetkiä joskus. Saattaa olla useinkin…se aaltoilee. Mulla siis ainakin… Mulla on tosin ollut niin paska koko tää vuosi, etten nyt oikein muista miltä se normaali fiilis tuntuukaan…
Kiitos Mirtillolle.
Olen tosi huono tuntemaan itseäni ja tunnistamaan omia tunnetiloja. En ole ikinä osannut vastata edes kysymykseen “millainen olen”. En tiedä olenko masentunut tai burn out uhkaa tai onko kyseessä alkoholista vierottautuminen tai tupakasta tai noi lääkkeet tai mahdollisesti vain ihan normaalia elämistä joka ei tietenkään aina kuulukaan olla kovin kivaa. Tarkoitus on kuitenkin katsoa nyt juomatta, miten mieliala siitä muuttuu. Jos ei muutu, sitten keksitään jotain muuta, mutta ei se silloinkaan juomalla parane kuitenkaan.
“Ihana” työpäivä taas tänään, 10h töitä ja 3h työmatkoihin. Ja selkä huutaa hoosiannaa… Miehelle kerroin, että tänään on kuukausipäivä. Se tokaisi, että mites meinaat juhlia. Ihan kuin tässä jaksais jotain juhlia, olisi ollut menoakin illalla mutta en sitten ehtinyt. Elämä on kyllä välillä ihan paskaa.
Ajattelin ostaa omaksi tuon Flow-kirjan, on se vaan niin mainio. Ja juuri päivän teemaan sopivasti tänään olen lukenut vaikeina aikoina jaksamisesta. Vielä kun osaisi ottaa opit käyttöön.
Minä olen miettinyt alkaa meditoimaan onko kokemusta? Kenenköhän ketju se oli missä linkki ohjeisiin löytyi. Tekisi varmasti hyvää, no ei huonoa ainakaan! Olen miettinyt, että nimenomaan aamuihin pitäisi saada meditaatiohetki tai sitten jotain joogaharjoituksia tai sen tyylisiä. Jokin sellanen rauhallinen asia mitä tehdä, missä hengitellään, otetaan iisisti, keskitytään ja mistä saa voimaa tulevaan päivään. Taitaisi kuulkaa sopia tähän raittiuteen?
Yrittelin Intiassa tätä kyll, ja välillä onnistuinkin jollain tavalla. Nimenomaan varhain aamuisin, joka oli vuorokauden rauhallisin ja minusta kaunein hetki.
Heräsin aina varhain klo 6 mennessä, ja heti kun aamu oli vaalennut sen verran että näki ulkona eteensä, lähin lenkille meren rantaan. Kevyt lenkki rantaviivaa pitkin, sitten pari helpohkoa asanaa (joogaliikkeitä jotka valmistavat kehoa meditaatioon) ja sitten rantahiekalle pönöttämään epämääräsen pituiseksi ajaksi.
Meren kohina anto sopivan soundtrackin toimitukselle.
Mutta ei mulle täällä kotioloissa moinen usein onnistu, eli on meditaatiot taas unohtuneet Suomessa ja arjen pyörityksessä kummasti.
Mutta eipä tuo pahaa kyllä tekis! Googlellakin varmasti löydät paljon tietoa, samaten kirjastoista.
Monella siis riittää se hirvittävän pitkälle, että lopettaa juomisen. Jos se ei auta minulla, vaan olo on ihan yhtä peestä, niin on se nyt jotenkin vähän väärin. Olisin minä ansainnut “palkintoni”. Lisäksi jotenkin tosi hankalaa alkaa sitä syytä sitten etsiä muualta. Näin, tässä mitä oikeasti ajattelen. Eikös olekin tyhmää? Kyllä ihminen on kärsimätön ja kiittämätön olento.
Vielä pohdin sitä masentumista. Äiti aina toitottaa, että olen masentunut ja pitäisi hakea lääkkeet. En usko häntä. Hän on minulle kovin rakas ja ihana ja huolehtiva ihminen. Hän on itse myös kovin herkkä ja ollut masentunut niin kauan kuin muistan. En minä ole samanlainen. En vain tunne olevani “riittävän” masentunut. Ihmiset muutenkin ihan liian helpolla turvautuvat lääkkeisiin. (En puhu enää äidistäni.) Jos minä nyt hakisin itselleni lääkkeet, en olisi itselleni rehellinen. Eikä se edes auttaisi mitään. Toinen asia, mikä ei auttaisi, on juominen. Enemmän se halu juoda liittyykin vain niihin hetkiin, kun on ollut erityisen stressaavaa, kiire ja pinna kireänä. Vielä jos joku asia siihen päälle ei mene niin kuin on suunnitellut, pinna tahtoo katketa. Ihan yhtä lailla siitä ajatuksesta pääsisi menemällä sinne mökille (mitä ei siis oikeasti ole edes olemassa) ja lisäksi osaisi hallita ajatuksiaan niin, että niitä pääsisi pakoon ilman juomista. Sillä sitähän sillä usein yrittää, ei se vain siihenkään ole kovin toimiva keino.
Vaikka olen ollut vasta kuukauden juomatta, on hyvä ottaa huomioon, että ennen parin päivän juomista siinä välissä olin sitä ennenkin melkein kuukauden juomatta. Se siis tavallaan pidentää juomatonta aikaa, en voi uskoa että ihan nollasta olisi alkanut parin aika kohtuullisenkin juomiskerran takia. Vereslihalla en ole enää niin kuin vielä muutama kuukausi sitten. Viime yönä muistelin sitä olotilaa. On siitä eteenpäin menty. Vaikka positiivisuus ei ole mainittavasti lisääntynyt, häpeä on kuitenkin pienentynyt.
Tällasia ajatuksia tuli alitajunnasta ihan ennen aamukahvia. Hui kamala kun olen alkanut etäpäivinä herätä myöhään! Tosin eilen ei tullut millään uni. Ja etenkin Jillalle: piti herätä vielä sieltä sängystä sitä antabusta ottamaan kun meinasi tulla jo neljäs päivä kun uhkasi unohtua.
Huomaan samaa kuin sinä. Miksi juomattomuus ei anna mitään suurta palkintoa. Vähän niinkuin olen odotellut, että laihtuisin 10 kiloa, nauraisin aamusta iltaan, aurinko paistaisi joka päivä ja kaikki ahdistukset tipotiessään, vain hyvät asiat mielessä ja oivallusta siitä että oi kun elämä on ihanaa, päivästä toiseen! no, ei se taida ihan niin mennä… Pettyyn joudumme, valitettavasti. Juomattomuus tuo paljon hyvää tullessaan, mutta eipä sekään ihan kaikkeen auta. Elämä on elämää ja siihen kuuluu alamäetkin. Pöhkis!
Noo mutta kuten kirjoititkin niin ei siihen se juominenkaa auta. Joskus, kun saan päähäni että elämä on paskaa ja aivan sama olisi juoda, alan miettiin juuri sitä, että mitenkäs olen ajatellut sen juomisen tähän auttavan. Tai miten voin ajatella, että olis ihan sama juoda. Kun eipäs ole, sillä juodessa se alamäki vasta alkaakin eikä muuten varmana paista aurinko. Paitsi sinä päivänä veetuillakseen, kun minä olen tuhottomassa krapulassa. Että ihan oikeilla jäljillä ollaan, ei se juominenkaan taida ratkaisu olla.
Minä olen vielä vähän sellanen “kaikki tai ei mitään” ihminen ja huomaan myös että jos on kurjaa, niin tehdään sitten siitä kunnolla kurjaa joskus, jos kovasti ahdistaa tai ihan oikein vituttaa, huomaan miettiväni että jospa vetäisi pää täyteen. Nykyisin en mieti sitä aina siksi, että juominen auttaisi, vaan joskus ihan sen takia, että oikein triplaisin kärsimykseni melkosta touhua. Onneksi ei ole tarvinnut siihen lähteä kuitenkaan!
Kotiuduin just psykiatrisesta sairaalasta, jossa olin kuukauden päihdepsykiatrisella osastolla kuntoutuksessa.
Mainitsit, että luet Loiri-Sepää; olet siis lukuihmisiä. Meillä oli kolme ryhmää, joissa vetäjänä toimi sairaalapastori. Hän käytti keskustelun pohjana Martti Lindqvistin kirjaa Pieni kirja ihmisestä. Kun tulin kotiin, hain sen kirjan heti kirjastosta. Suosittelen lämpimästi, pistää ajatukset liikkeelle.
Jonkunsortin agnostikko määkin olen ja joo, käyn siellä kahden kirjaimen ryhmässä.
Tarkoitus on juu edetä kirjallisuuden kautta, ehkä ottaa se AA myös kokeiluun, miksipä ei. Hitaasti etenee myös minun raittius, kun ei tahdo kaikkea ehtiä. Olen todella lukunaisia kyllä, aikaa täytyisi sillekin löytää enemmän. Hyvä että muistutit, täytyykin käydä kirjastossa maksamassa taas yhdet myöhästymissakot ja lainaamassa vielä uudelleen nuo kirjat, kun en ole ehtinyt lukea. Loiri-Seppä on siis listalla vasta tulossa ja heti sen jatkoksi menee nyt tuo suosittelemasi.
Mulla vähän samaa vikaa ku Jillalla… Odotan joka kerta raitistumiselta “liikaa”. Luulen, että kaikki kääntyy hyväksi sormia napsauttamalla ja juomatta olemalla. Mutta ne ongelmat siellä taustalla ei olekkaan kadonnut. Entistä vahvempina vaan lyövät kasvoille, koska viina ei ole niitä heikentämässä… Tiedossa on, että nämä ongelmat pitäisi kohdata, mutta mistä työkalut siihen?
Alkoholiongelman se iso juttu on sellaisessa “Kaikki mulle nyt ja heti”-ajatuksessa. Me alkoholistit emme oikein ole kohtuuden ystäviä. Juomisen kanssa se menee jotenkin näin: “Kaikki mulle nyt ja heti, tai mä lähden juomaan!”. Kun lopetetaan se juominen sama asia muuttuu muotoon: “Kaikki mulle nyt ja heti, kun mä en lähde juomaan!” Jossain vaiheessa se juomisen addiktio sitten vaihtuu johonkin muuhun addiktioon.
Siinä suhteessa raitistumisaddiktio ja ylenmääräinen AA-palavereissa käyminen sopii oikein hyvin taudinkuvaan, eikä siitä ole mitään haittaakaan. Viimeisin oma innostukseni koskee punttisalililla käymistä. Jalkaprässi sujuu jo ihan hyvin kymmenen kilon painoilla, mutta tavoitteena on sata toistoa neljänsadan kilon painoilla. Eiköhän se jo ensi kuussa onnistu, kun vain jaksaa käyda kaksi-kolme kertaa päivässä salilla. Mitkään maltillisemmat tavisten ohjelmat ei oikein jaksa innostaa.
Sen kahdenkirjaimen salaseuran ohjeissa sanotaan, että päivä kerrallaan ja kaikki aikanaan. Taitaa olla minunkin parempi jättää ne haaveilut atleettivartalosta ja lähteä sinne punttisalille ihan muuten vain aikaa kuluttamaan. Hyvää se joka tapausessa tuntuu tekevän.
No mutta sinänsä ihan lohdullista kun etkös sinä Smokki ole ollut jo iät ja ajat raittina? Että olen ajatellut sen niin että sellainen ajattelu on jotenkin alkoholistista ja siitä pitäisi pyrkiä eroon. Ja jos siitä ei pääse eroon, on vain “kuiva”, eikä raitis. Ärsyttävä tyyppi siis edelleen. Mukava, jos se on sellainen luonteenpiirre, jonka valjastaminen parempaan käyttöön riittää. Tajusikohan tuosta nyt kukaan muu kuin minä yhtään mitään…
Raittiina ollaan tietenkin vain päivän verran kerrallaan. Minä olen ollut raittiina siis kymmenen yli seitsemästä alkaen. Niitä raittiita päiviä on kertynyt peräjälkeen jonkin verran yli kolme vuotta. Onko se sitten vähän vai paljon, riippuu hieman tulkitsisjasta ja tulkintatavasta.
Kuinka kauan raittiutta sitten vaaditaan, että ihmisestä tulee pyhimys? Joku saattaa innoissaan hurahtaa uskoon niin pahasti, että tietää kertoa kellonajankin pyhimyksi tulemisestaan. Pyhimyssyndroomasta paraneminen on vielä hankalampaa, kuin alkoholismista toipuminen. Kolmisen vuotta on kuitenkin sellainen aika, että oppii nauramaan omalle tyhmyydelleen. Kännissähän sitä omaa tyhmyyttä ei oikein edes huomaa ja jos huomaa, ei paljon naurata.
Elämässä nyt on hyviä ja huonoja päiviä raittiinakin, ja jokainen saattaa joutua joskus olemaan vähän “kuivanakin” koska mielialamme ja vireystasomme vaihtelee ihan luonnollisestikin jonkin verran, vaikka olisimme kuinka sisäisen harmonian löytäneitä ja valaistustuneita tosi-true-raittiita.
Addiktio jonka metaforaksi on keksitty se hauska viinapiru (voi olla joku muukin päihdepiru) vaanii aina jossain tilaisuutta kun olemme väsyneitä, stressaantuneita, yksinäisiä, alakuloisia… tai varomattoman iloisia. Retkahduksia tapahtuu joskus hyvin pitkistäkin raittiuksista; siinä tämän taudin yksi traaginen puoli.
Elämä ei muutu raitistuessa yleensä paratiisimaiseksi euforiaksi, tai jos muuttuu niiin kyse on vain alkuhuumasta jota kutsutaan raittiushumalaksi jonka jälkeen iskevä alakulo ja retkahdus-riski voi olla sitäkin pahempi. Moni vahvastikin raittiuteen alussa motivoitunut retkahtaakin valitettavasti siinä kolmen kuukauden tai puolen vuoden, tai vuoden paikkeilla kun tavallinen arki pistää päähän ajatuksen: “tätäkö tää nyt vaan onkin loppuelämä?!”
Itse yritän aatella, että jokainen pirteänä herätty ja krapulaton aamu on suuri ilo ja lahja, samoin kuin rauhassa selvällä päällä nukuttu yö ja eletty päivä. Lahja ja ilo yhtä kaikki, vaikkei jokaista päivää jaksakaan alkaa riemusta kiljuen ja hyppien (joskus kyllä jaksaa, ihan tosi : )))
Ja lahja on ne hyvät asiat joihin päihteettömyys antaa mahdollisuuden: opiskelu, työ mieluisalla alalla, liikuntaharrastus, terveys ja muut jne. Ei mulla olisi niitä jos käyttäsin vielä päihteitä.
Tottakai noissakin addiktiivisella mielenlaadulla varustettu voi vetää överiksi, ja on kyllä tullut vedettyäkin! Mutta esim. liikunta-addiktiossa on se hyvä puoli, että se yleensä tasottuu ja rauhottuu itsestään ajan mittaan ja tasapaino löytyy. Se on siis sikälikin erilainen kuin päihdeaddiktio, joka pruukaa vain pahentua ajan mittaan.
Tunnistan vahvasti itseni tuosta raittiushumalasta, joka varsinkin ekoina viikkoina oli jotain aivan upeaa. Nyt se alkaa pikkuhiljaa keskimäärin tasaantua normaaliksi elämäksi, joka silti on varsin ok, vaikka juuri nyt onkin vähän stressaavaa.
Olen muuten satavarma, että päivä tai kaksi sitten kommentoin tähän ketjuun tuohon matalapaineisuuteen, mutta johonkin bittitaivaaseen on näemmä joutunut se viesti.
Ehkä se on siis hyväkin, ettei ole ainakaan raittiushumalaa, karu totuus alusta asti. No miksipäs ei. Sama pätee kyllä varmaan siihen kun justiinsa tuon ukkelin kanssa keskustelin, kun hän on ollut aika tyly ja kiukkuinen ja kireä tässä jonkun aikaa mulle, että nyt ainakin tietää ettei hänen reagoinnilla ole enää mun juomisiin mitään vaikutusta.
Ja nyt katsotaan tänään, oliko tuolla kolmen tunnin ulkoilulenkillä vaikutusta tämän illan unensaantiin, josko onnistuisi paremmin…
Minä oon monesti miettinyt, mistä tuo Kannusaarine oikein tulee. On niin erikoinen nimimerkki, etenkin kun sieltä lopusta puuttuu se n.
anteeksi en tarkoita että olisit retkahtamassa muuten heti ensimmäisen kulman takana, mutta minulle on tullut jokin huoli antabusihmisistä, siis kun huomaan olevani aina toitottamassa “jos nyt kuitenkin söisit vielä niitä ja ottaisit taas tänäänk varmuuden vuoksi” kun ei niistä kai kauheasti haittaakaan ole? 
Aikaa, aikaa se tarvitsee ja sitä sille annetaan.
Se on tietysti meistä antabusihmisistä helppo nähdä, mikäli retkahdus on suunnitteilla. Se on hyvä, itsekin tietää sitten että aikookos retkahdella. Sen “iltadrinkin” kun ottaa on taas huoli pois seuraavat kaksi viikkoa! 
Miehelle kerroin, että tänään on kuukausipäivä. Se tokaisi, että mites meinaat juhlia. Ihan kuin tässä jaksais jotain juhlia, olisi ollut menoakin illalla mutta en sitten ehtinyt. Elämä on kyllä välillä ihan paskaa.
joskus, jos kovasti ahdistaa tai ihan oikein vituttaa, huomaan miettiväni että jospa vetäisi pää täyteen. Nykyisin en mieti sitä aina siksi, että juominen auttaisi, vaan joskus ihan sen takia, että oikein triplaisin kärsimykseni 
Retkahduksia tapahtuu joskus hyvin pitkistäkin raittiuksista; siinä tämän taudin yksi traaginen puoli.
No miksipäs ei. Sama pätee kyllä varmaan siihen kun justiinsa tuon ukkelin kanssa keskustelin, kun hän on ollut aika tyly ja kiukkuinen ja kireä tässä jonkun aikaa mulle, että nyt ainakin tietää ettei hänen reagoinnilla ole enää mun juomisiin mitään vaikutusta.