Sehän taitaakin mulla olla ongelma, että mulla ei ole tunnetta, että pärjään ja selviän juomatta. Hallinnan tunteeni on niiltä osin tosi heikko. En usko enää, että onnistun ja sen takia epäonnistun kerta toisensa jälkeen. On minulla sentään ollut taas yksittäisiä päiviä, kun en ole juonut, mutta ne on niin raskaita, että ajaudun vain uudestaan juomaan. Vastuunkanto puuttuu, kun jaksamista ei ole. Edes pelko haima- ja maksatulehduksesta ei ole saanut minua vielä lopettamaan. Enkä ole päässyt maksalabroihin saakka.
Tänään matkalla kauppaan ihailin reippaita ulkoilijoita. Minulta on lenkitkin jääneet, kun olen vaan niin poikki. En vaan jaksa. En jaksaisi enää edes juoda, mutta juon silti. Osa - se järkiosa -minusta ajattelee, että pitäisi vain tsempata ja kantaa vastuu. Mutta miten ihmeessä, kun hallinnan tunteeni on olematon enkä usko enää itseeni? En silti luovuta, vaan yritän olla huomenna ja sunnuntaina juomatta. Yritän kasvattaa hallinnan tunnettani. Luojan kiitos pystyn olla yksittäisiä päiviä juomatta enkä siis näin ollen juo joka päivä. Mutta ei sekään helppoa ole, kun olen niin pahuksen uupunut, että en jaksa sitten tehdä mitään muuta kuin maata sängyssä. Sairauslomani jatkuu, joten se on myös mahdollista.
Pyysin viime viikolla miesystävääni, että ei ehdottaisi lenkkejä eikä salia, koska en jaksa niitä ja tarvitsisin lepoa ja kieltäytymistä seuraa hirveät itsesyytökset. Kuvittelin, että ehtisin viime viikolla levätä tarpeeksi. Niin ei todellakaan käynyt, se lepo ei ollut lähellekään riittämiin. Tajusin, että minun on hirveän vaikeaa myöntää sitä, miten uupunut olen. Ja nyt, kun pahennan uupumustani juomalla, se ei tunnu edes sallitulta.
Ei auta kuin jatkaa yritystä olla selvinpäin mahdollisimman monia päiviä. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.
