On alkanut olla tällainen fiilis aina välillä. 
On tehnyt mieli kirjoitella, mutta ei jotenkaan vaan ole ollut kirjoitettavaa. Juomisestakin kirjoitin jo silloin aiemmin niin paljon enkä jaksa enää jauhaa samoista asioista (sitäkin, kun oon tehnyt jo paljon.) Se toki kyllä on tälläkin viikolla todettava, että edelleen menen vähennetyillä määrillä ja kerroilla. Tämä viikko onnistuu yhtä hyvin kuin viimekin viikko eli myös paremmin kuin aiemmat viikot. 
Oon vähentänyt tarkoituksellisesti taas myös kaupassa käyntimääriäkin. Vielä raittiina ollessani kävin kaupassa jopa 5-6krt. viikossa ja senhän nyt arvaa, että paljon turhaa tuli ostettua. Usein osa ruoista ehti mennä pilallekin, joten eihän siinä ollut mitään järkeä enää. Sittemmin jo vähensin tätä, mutta sitten taas viime talvena ja keväänä, kun tuli se “juomishulluus -aika”, kävin taas jonkin verran useammin. Nyt käyn kuitenkin enää 2krt viikossa (enkä osta enää juotavaa “tulevalle päivälle” tai jollekin viikon lopun päivälle) ja tuntuu, että toisina viikkoina siitäkin voisi nipistää sen toisen pois. Harmi, ettei salaatit ym. säily pidempään.
No. Oon kirjoitellut täällä muistakin aiheista, mitkä linkittyvät aina riippuvuuksiin jollain tasolla. Ehkä kiinnostaisi vielä pohdiskella täällä eri näkökulmia alkoholismiin liittyen, mutta se nyt odottelee siellä jossain taustalla “vuoroaan”. Mulla on nyt kesken kaksi riippuvuuteen liittyvää kirjaakin (Stanton Peelen ja Lee Jampolskyn), mutta niidenkin kanssa tuli fiilis, että en jaksa nyt kiirehtiä. Oon ensinnäkin lukenut ne kertaalleen jo 2010-luvulla. Ja elämässä on muitakin kiinnostavia asioita.
Yhtenä päivänä jossain kohtaa marraskuussa muistin, kun Winston ja Metsänpeitto kirjoittivat joskus, että eivät ymmärrä, miten ihmisillä voi olla tylsää, kun maailma ja elämä on täynnä kaikkea mielenkiintoista tjsp. Sen verran olen tuon muistamisen jälkeen lähiaikoina tarkastellut itseäni, että huomasin, ettei mulla ole enää nykyään tylsää. 
Siis ainakaan tällä tavalla nopeasti arvioituna. Aiemmin muistaakseni kirjoitin jo siitä “sisäisestä levottomuudesta”, mistä ennen (myös raittiusaikana) kärsin enemmän tai vähemmän ja, mitä minulla on ollut niin kauan kuin muistan - myös jo lapsuudessa ja tosiaan raittiina ja silloinkin, kun elämäni sisälsi kaikenlaisia jännittäviä haasteita mm. uran ja koulutusten, biletyksen ja miesten, erilaisten kokemusten sekä vanhemmuudenkin saralla. Tässä vaiheessa varmuuden vuoksi tarkennan, että ikinä ei ole sentään tarvinnut mitään extreme-elämäntyyliä elää. Elämäni on ollut käsittääkseni suht tavanomaista. (No joo, ehkä miesten suosiota ja määrää lukuun ottamatta. Sitäkin kaikkea oli kuitenkin lopulta ihan ahdistavuuteen asti. 
) Mutta kun olen hermostoltani niin herkkä, niin minun “jännittävät haasteeni” voi olla monille muille kuin vettä hanhen selästä. Uumoilen, en tiedä.
Enkä myöskään tiedä miten juomisen aloittaminen uudelleen raittiuden jälkeen voi liittyä tähän, mutta sen tiedän, että en ole “tylsyyteen juonut” aikoihin. Koska siis en nyt vain “löydä” sitä tylsyyttä (eikä, kiitos vain, todellakaan tarvitse löytääkään ), vaikka mun elämä on tästä näkökulmasta ja varmaan “ulkoapäinkin” tarkasteltuna sisällöltään periaatteessa varmaan tylsempää kuin ikinä. Mutta se ei vain tunnu (enää) tylsältä. Päinvastoin; jopa tässä hiljaisessa, suoritusvapaassa ja rauhallisessa elämässäni tuntuu, että en edes ehdi tehdä kaikkea sitä “pientäkään”, mitä haluaisin tehdä. Mielenkiintoni on kyllä aina jakautunut monelle alueelle, joten en usko, että niitä alueita olisi tullut lisää. Mutta joku kuitenkin on muuttunut ja mietin voisko tämäkin johtua siitä, että viiden vuoden traumapsykoterapia tuli tosiaan käytyä ja joistain syistä psyykkinen vointini tosiaan vaan touko-kesäkuussa alkoi paranemaan. Jo ennen tätä, kun aloin uudelleen juomaan, ehdin voida nelisen vuotta huonosti, lopulta ihan kamalankin huonosti. Silloin kyllä jatkoin vielä suorittamista ihanneminäni ja vaativuuteni johdattamana aidon ja todellisen minäni unohtaen. Kunnes tuli se iso stoppi.
No, tän aiheen parissa varmaan jatkan vielä täällä kirjoittamista, kun en oikein itse edes hahmota mitä kaikkea on lopulta tapahtunut ja miksi ja se kiinnostaa tosi paljon, vaikka en tokikaan siihen 100% varmaa vastausta saakaan. Mutta myös siitäkin näkökulmasta, että olenko jättänyt mm. kaiken valtaavan ahdistukseni takia kuitenkin positiivista huomioimatta, mikä sekin on “ajatusvirhe”.
Mitä ajankohtaisiin kuulumisiini tulee, niin tilasin toissa päivänä itselleni “joululahjaksi” HBO Maxin, koska ystäväni vinkkasi, että siellä on paljon mm. truecrimeä. Se olikin tosi hyvä juttu, ei “malta taaskaan juoda edes”, kun on niin paljon kaikkea katsottavaa. Ja oikeasti - tietenkin tosi hyvä ja parempi näin! 
aiemmin (raittiuden “lopun” neljänä vuotena) en jaksanut juuri edes keskittyä katsomaan mitään, koska olin niin ahdistunut, pelokas ym. On se keskittyminen vieläkin vaikeaa, mutta mulla ei ole enää niin paljoa kärsimättömyytäkään. Kai? 
Jatkaakseni ajankohtaisista, niin joulu ja joulukuu on aina ollut mulle tosi tärkeitä. Mutta asiat on muuttuneet siinäkin. Maailman ympäristötilanteen takia en halua enää nykyään ostaa niin paljoa lahjoja ja, vaikka sekin on lopulta oma arvovalintani, niin kyllä mä silti kaipaan niitä aikoja, kun ostin paljon lahjoja kaikille läheisilleni. En edes kehtaa kertoa paljonko pistin siihen kaikkeen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana rahaa, vaikka olen matalapalkka -alallakin. Se nyt tosiaan vaan on ollut omasta mielestäni aina joulussa parasta - siis se lahjojen osto ja anto muille; ne kaikki lapseni ja läheisteni ihanat ilmeet ja kokemukset paketteja avattuaan on vaan olleet niin ihania. 
Aloin itse asiassa alunperin tekemään joulukortteja ja ostamaan pieniä joululahjoja perheelleni ja parhaille ystävilleni 11-vuotiaana. Kyse on siis myös pitkään jatkuneesta perinteestä. Toisena tärkeänä tulee jouluinen tunnelma musiikkeineen, valoineen, koristeineen, leivonnaisineen, pikkujouluineen. Jouluruokakin on toki hyvää, mutta ei itselleni niin tärkeää.
Vielä erityisempää lahjojen ostosta ja antamisesta on tehnyt se, että kehittelin jo vuosia sitten sellaisen tavan, että aloin kuunnella ympäri vuoden erityisen herkällä korvalla läheisteni puheissa/viesteissä ilmeneviä erilaisia toiveita mm. heidän kiinnostuksen kohteisiinsa liittyviä, kirjoitin niitä aina jälkikäteen salaa ylös itselleni ja sitten ostin niitä/niihin liittyviä tavaroita aina heille lahjaksi. Yllätykset olikin sitten aina tosi iloisia - he, kun eivät enää edes muistaneet niistä mulle maininneensa. 
Lapselleni ostin varmaan aina ihan liikaakin lahjoja. 
Mutta rehellisyyden nimissä; se nyt vaan oli niin ihanaa sekin. Iltaisin, kun lapseni oli jo nukkumassa, selailin salaa uudelleen lelulehtiä, joita olimme lapseni kanssa yhdessä aiemmin tutkineet. Tilailin/ostelin salaa niitä lapseni ihailemia leluja yllätykseksi, avasin iltahämärässä tilaamani postipaketit/ostoskassini ja paketoin lahjat hienosti. Paketoinnistakin olen aina tykännyt; jouluvalojen ja joulumusiikin luomassa tunnelmassa käärin lahjoja kauniisiin paketteihin omassa rauhassani. Sitten piilotin ne huolella jouluaattoa odottamaan. Piilottelin myös aina joulukuussa ympäri kotiamme erilaisia, ihania tonttuja, joita lapseni sai sitten etsiä ja sekin oli aivan ihanaa. 
No. Onhan sitä jälkikäteen tullut mietittyä, että en nyt tuolloin aiemmin todellakaan tajunnut vielä ympäristöasioita kunnolla miettiä. Hävettähään sekin. Nykyään joululahjatkin on sitten tästä näkökulmasta mietittyjä ja määrä on vähentynyt tosi paljon. Nykyään ostan 1-2 lahjaa kullekin ja tänä vuonna pyrin varmaankin yhteen, poikkeuksena oma lapseni, jolle nyt aina ostan enemmän lahjoja (Tosin nekin ostan tarpeellisina.)
Nykyään lapsenikin on jo tosiaan aikuinen, joten enää ei askarrella yhdessä kortteja, selailla lelukuvastoja ja kirjoitella kirjeitä joulupukille. Ei leivota yhdessä pipareita, joulutorttuja, jouluista vuokaleipää ja aaton koristeellista kakkua, minkä otimme mukaamme vanhemmillani vietettävää jouluaattoa varten. Ei ostella läheisille yhteistuumin joululahjoja. Ei katsota Lumiukkoa aaton aamupäivällä tv:stä. Huh, mulla on kyllä niin paljon nyt luopumisen surua ja tosiaan se “tyhjän pesän syndrooma”, mistä aiemminkin kirjoitin. Onneksi sentään edelleen suunnitellaan läheisten joululahjoja yhdessä vaikka sitten viestitse. Ja toki muuten sitten ollaan paljonkin tekemisissä keskenämme. se on vain erilaista nykyään.
Aiemmin olen aina myös fiilistellyt “ihmisteni” kanssa jouluaikaakin tosi paljon. Mutta uuvuttuani en jaksanut enää järjestää joka jouluisia pikkujouluja ja puurojuhlia, vaikka ne nyyttikestejä toki aina olikin. Vaan olihan niissä silti iso laittaminen, varsinkin työssäkäyvänä ja opiskelevana totaaliyksinhuoltajana. Joulukorttejakaan en ole jaksanut askarrella enää noin neljään vuoteen. Lähetän kauniit joulukuvat ja toivotukset viestitse nykyään kaikille, mutta eihän se ole läheskään sama. Vaikka olenkin nyt toisaalta tosi helpottunut nykyisen elämäni rauhasta, niin kyllä mä kaipaan noita entisiä aikoja todella paljon. Siis en todellakaan kaipaa aikoja ennen lapseni saamista. Mutta niitä lapseni saamisesta seuranneita/kehittyneitä aikoja kaipaan. Ehdottomasti ne oli oman elämäni parhaita aikoja.
Juu, en silti valita, mutta kuten varmaan kaikki tiedämme; muutokset ei aina ole todellakaan helppoja ja ne sisältää yleensä myös luopumisen surua tai jopa tuskaa. Mä koenkin nyt (myös) syvää kaipuuta ja suren asioiden muuttumista - pyrkien kuitenkin lopulta hyväksyntään. Ja olen tosi kiitollinen siitä, että edelleen jouluaatto on meillä yhdessä vietettävä. Ja, koska äitini huomio ja energia menee suurimmilta osin emännöintiin (missä hän ei edelleenkään ota apua vastaan, jos ei leipien ja kakun leipomista lasketa), niin hän ei ehdi niin paljon nolatakaan minua, perheemme “syntipukkia”, sinä päivänä. Päähuomio on ruoissa ja ihanissa lapsissa ym.
Mitä Itsenäisyyspäivään tulee, me ei enää tai ainakaan tänä vuonna juhlita sitä; ei pidetä ees peli-iltaa, koska miesystäväni äiti joutui äkkiseltään hoitokotiin ja hänen täytyy mennä valmistelemaan äitinsä asioita/kotia muuttoa varten. Tämä mua ei jotenkaan itse asiassa edes haittaa, nautin nyt niin valtavasti yksinolemisesta. En tapani mukaan tee edes karjalanpaistia ym., kun ei lapseni sitä tule syömään edes. Ostin sitten itselleni Taffelin Original Mix pähkinä-rusinasekoitus -pussin (suosittelen kokeilemaan, punainen pussi ), mihin olen nyt ihastunut vähän liikaakin, ja Aura-juustoa, brie-juustoa ja Fazerin patongin. Linnanjuhlia olen aina vastustanut, vaikka oma primääriperheeni oli ns. “ylempää keskiluokkaa”. 
Jotenkin siksi ja sitäkin enemmän aloin inhota tuollaisia asioita - etenkin, kun mm. köyhyys ja lapsiperheköyhyys, pienituloisten, työttömien ja pitkäaikaissairaiden huonot olot on vain pahentuneet. 
“Eliitti” se vaan edelleen kehtaa juhlia, vaikka jotkut eivät saa edes ruokaa ostettua tarpeeksi. Hyi, en vaan siedä. Sen verran kyllä lehdestä huomasin, että joku pukeutuu sinne mekkoon, joka esittää naisen alapäätä. 
Jotenkin sekin kuvaa niin hyvin nykyaikaa. Anna mun kaikki kestää..
Ei pidä silti käsittää väärin, olen itse ns. vanhan koulukunnan feministi ja arvostan myös ilmaisun vapautta. Mutta nykyajan liberaalia feminismiä en kokonaisuudessaan kannata, koska valitettavasti se vaikuttaa kaikin puolin siltä, että tasa-arvo ei heitä enää kiinnosta. He haluavat vallan ja ovat valmiita mm. polkemaan miesten oikeuksia (ei liiallisia) sitä saadakseen.
No mutta, hyvää viikonloppua ja Itsenäisyyspäivää kaikille - oli se mieluinen tai ei❣️
Ps. Tässä se taas nähtiin; “ei ole oikein kirjoitettavaa”. En aina muista tätä, että kun alan kirjoittamaan tänne, niin mieli aukeaa assosioimaan ja sitten todellakin löytyy kirjoittamista.
Ps1. I am soberissa eräs “ryhmäläinen” antoi tällä viikolla mulle palautetta, että “kuulostan paljon valoisammalta”. Olipa tosi mukavaa kuulla edes joltain, että vointini parantumisen huomaa täällä netissäkin. 
