Paluu Vähentäjiin, ennen paluuta Lopettajiin

Lintuanna · Marraskuu 26, 2025, 3.47pm

Tuli äkkiseltään vielä mieleen kopsata Sarvikuoman ketjuun aiemmin kirjaamiani omia muutoksia tähän omaanikin ketjuuni, vaikka ne varmasti täältä kaikki löytyvätkin, mutta että itseni on ehkä helpompaa niitä jatkossakin löytää.

Kopsattu tekstini:

“Lopetin loiventavien juomisen kokonaan. En lähtenyt enää pienessä hiprakassa kauppaan ostamaan lisää juotavaa, vaan aloin tyytyä siihen, mitä on ja that’s it. Hidastin juomistani, vaikka sen kohdalla tuntui välillä, että se tapahtui jo itsestäänkin. (Aiemmin oli tärkeää vaan päästä äkkiä kiinni nousuhumalaan ja join liian nopeasti.) Vähensin määriä, joita join. Vaihdoin nelosolut pintit pienempiin kolmosoluisiin. Lopetin siiderin juomisen kokonaan (viiniä ja väkeviä en juonutkaan, kuten tein joskus teininä ja nuorempana aikuisena muiden seurassa). Vähensin juomiskertojakin selvästi.”

Nyt hoksasin, että tästä puuttuu vielä ainakin se, että en juo enää lainkaan peräkkäisinä päivinä, en ole juonut enää kuukausiin.

Lisäksi; kaikista tällaisten pientenkin muutosten tunnistamisesta on osittain Plinkkiä ja plinkin kirjoittajia kiittäminen; ainakin vuosina 2014-2015, ennen kuin lopulta onnistuin saamaan koko silloisen juomiseni loppumaan, niin sen aikaiset plinkkiläiset tosiaan opettivat mulle osan tästä kaikesta ja olen siitä kiitollinen. Olen tätä jälkikäteen pohtinut ja luulen, että addiktiivisen juomisen/minkä vain addiktiivisen lopettamisessa JA ylipäänsä minkä vain isomman muutoksen tekemisessä, tärkeää on ne kaikki muutoksen osatekijät; ne näennäisesti pienetkin onnistumiset; nehän luo toivoa sekä vahvistaa omaa pystyvyyden tunnetta ymv. Tämä on ehkä vähän sama kuin se, kun ajan myötä liikuntatieteellisissä tutkimuksissa todettiinkin, että kaikki 10kin minuutin yhtäjaksoiset liikunnat, hyötyliikunnat hiennousuineen voikin laskea hlökohtaisiin liikuntamääriin, kun tutkimuksissa huomattiin, että jo niistä onkin myös hyötyä. Jos en ihan väärin muista, niin ennen näitä löydöksiä sanottiin, että 10 000 askelta päivässä ja vähintään 3h hikiliikuntaa viikossa on minimi, mistä on hyötyä. Mutta niin se tiede kuitenkin ajan kuluessa korjaa itseään, kiitos kaikkien tutkijoiden.

RonjaK · Marraskuu 27, 2025, 10.34am

Olen samaa mieltä siitä, että pienetkin onnistumiset ovat tärkeitä ja niitä pitää arvostaa. Harvat onnistuvat ainakaan heti ja sataprosenttisesti missään suuressa elämänmuutoksessa, olipa kyse sitten addiktiivisen toiminnan lopettamisesta, kuntoilusta, ruokatapojen muutoksesta jne. Pikkuhiljaa hyvä tulee. Nuo mainitsemasi muutokset ovat tosin mielestäni suuria ja merkittäviä juomisen vähentämisessä

Itse olen huomannut, että tänne “raportointi” auttaa pitämään tietyllä tavalla kirjaa omasta edistymisestä ja myös mahdollisista takapakeista. Oma polkuni täällä alkoi vasta viime maaliskuussa, mutta vanhoja tekstejä lukiessa huomaan jo suuren eron asenteessa ja siinä, miten koen tämän vähentelyn. Aluksi se 7 annoksen viikkoraja tuntui ihan älyttömän matalalta ja ajatus mistä tahansa viikonlopun päivästä kuivin suin (eli pe, la, su) tuntui suorastaan masentavalta. Nykyään huomaan jo normiviikkoina jääväni automaattisesti tuon rajan alapuolelle, joskus reippaastikin. Onpa tähän ajanjaksoon mahtunut pari täysin kuivin suin mennyttä viikonloppuakin. Kyllä tämä tästä

Hyvää loppuviikkoa sulla ja muillekin tätä mahdollisesti lukeville

Lintuanna · Marraskuu 29, 2025, 10.48am

Kiitos peilauksesta. Tottahan se on, että muutokset tarvitsee yleensä aikaa eikä se etene välttämättä lineaarisesti, vaan välillä mennään taaksekin päin ja sitten taas eteen. Tarkalleen ottaen aloitin vähentämisen viime syksynä ja siinä todellakin oli vaihtelua, että miten se meni. Sitten lopulta se alkoikin vain onnistua. Onneksi.

Niinhän se on, että tänne raportointi auttaa. Täällä minullakin on kaikki tiedot ylhäällä, kunhan niitä jaksaisi vaan kaivaa kaiken kirjoittelun keskeltä. Nyt aloin pitämään kirjaa myös puhelimen kalenteriin.

Kuulostaa tosi hyvältä, että sun asennekin on muuttunut ja kokemus vähentelystä myös. Luulisi, että se on auttanut vähentelyssäkin, mikä sulla sujuu selvästi hyvin. Hienoa:heart_exclamation:

Hyvää viikonloppua sinne

Lintuanna · Marraskuu 29, 2025, 11.20am

Tämäkin viikko onnistuu hyvin, jopa taas vähän paremmin kuin aiemmat viikot.

Tuo RonjaK:n kirjoitus sai mut tarkastelemaan omaa asennettani - onko se muuttunut vai edelleenkö junnaan ajatusteni kanssa. Tajusin, että ainakin suhtautuminen itseeni on muuttunut. Jotkut ehkä muistavat, miten ankarasti ja rankaisevasti kirjoitin täällä aiemmin itsestäni/itselleni. Sehän on jossain vaiheessa loppunut. En ollut sitäkään tätä ennen edes tajunnut. Ehkä sitten terapiasta ja kaikesta harjoittelusta oli kuitenkin enemmän hyötyä kuin edes tajusin. Siinä, missä sisäinen ääneni oli ennen sättivä, syyllistävä, ankara ja julma, niin nykyään se on kutakuinkin neutraali. Kyllä vielä välillä iskee mielen tasolla se jo lapsuudesta tuttu ankaruus, mutta tuntuu, että se on nykyään vain pieninä, lyhyinä hetkinä ja harvakseltaan tapahtuvaa, kun ennen se oli joka päiväistä. Ehkä löydän vielä joskus itsemyötätunnon sekä positiivisen ja kannustavan sisäisen puheen, jos tämä tätä rataa jatkuu.

Uskon, että avokatko ja lyhyt jakso päihdepoliklinikalla oli yksi iso askel vähentämismuutosta kohti ja pidän sitä suuressa arvossa. Sen verran pahasti olin sitä pahinta vaihettani pelästynyt (ja kuukausia itseäni ruoskinut), että sain sieltä ikään kuin jonkinlaisen korjaavan kokemuksen, niin hyvin ja asiallisesti minut otettiin siellä aina vastaan. Ja jäi sellainen olo, että voin aina palata sinne, jos tilanne taas pahenee, ja ihan varmasti kyllä siinä tapauksessa palaankin.

Toinen iso osatekijä oli psyykkisen vointini ja yöunieni selvä paraneminen lääkkeiden vaihdon jälkeen. Siitä olenkin kirjoittanut ketjuuni jo aiemmin. Luulen myös, että pitkän terapian loppuminen on hiljalleen tuonut mieleeni tilaa ym. Olen kääntynyt taas vielä enemmän itsestäni ulospäin enkä enää prosessoi asioitani joka päivä, kuten silloin luonnollisesti tein. Onhan se helpottavaa. Eniten tai jopa lähinnä taidan prosessoida samalla, kun alan kirjoittaa tänne tai puhua “ihmisteni” kanssa. Hmm, ehkäpä muuten hetkissä läsnäolokin on tätä myötä parantunut.

No, on näitä muutostekijöitä varmasti muitakin, ehken kaikkea vielä edes tunnista/tajua. Eikä se haittaa, kunhan pysyn nyt tällä tiellä enkä palaa siihen pahimpaan enää ollenkaan. Ikinä. Tällä hetkellä tuntuu, että en todellakaan palaa sellaiseen koskaan. Olen silti ongelmani kanssa varuillani.

Hyvää viikonloppua kaikille Täällä sataa vettä (ei vieläkään odottamaani ensi lunta), on harmaata ja hämärää. Kotona on lämpöinen ja rauhallinen tunnelma.

Lintuanna · Joulukuu 5, 2025, 12.56pm

On alkanut olla tällainen fiilis aina välillä.

On tehnyt mieli kirjoitella, mutta ei jotenkaan vaan ole ollut kirjoitettavaa. Juomisestakin kirjoitin jo silloin aiemmin niin paljon enkä jaksa enää jauhaa samoista asioista (sitäkin, kun oon tehnyt jo paljon.) Se toki kyllä on tälläkin viikolla todettava, että edelleen menen vähennetyillä määrillä ja kerroilla. Tämä viikko onnistuu yhtä hyvin kuin viimekin viikko eli myös paremmin kuin aiemmat viikot.

Oon vähentänyt tarkoituksellisesti taas myös kaupassa käyntimääriäkin. Vielä raittiina ollessani kävin kaupassa jopa 5-6krt. viikossa ja senhän nyt arvaa, että paljon turhaa tuli ostettua. Usein osa ruoista ehti mennä pilallekin, joten eihän siinä ollut mitään järkeä enää. Sittemmin jo vähensin tätä, mutta sitten taas viime talvena ja keväänä, kun tuli se “juomishulluus -aika”, kävin taas jonkin verran useammin. Nyt käyn kuitenkin enää 2krt viikossa (enkä osta enää juotavaa “tulevalle päivälle” tai jollekin viikon lopun päivälle) ja tuntuu, että toisina viikkoina siitäkin voisi nipistää sen toisen pois. Harmi, ettei salaatit ym. säily pidempään.

No. Oon kirjoitellut täällä muistakin aiheista, mitkä linkittyvät aina riippuvuuksiin jollain tasolla. Ehkä kiinnostaisi vielä pohdiskella täällä eri näkökulmia alkoholismiin liittyen, mutta se nyt odottelee siellä jossain taustalla “vuoroaan”. Mulla on nyt kesken kaksi riippuvuuteen liittyvää kirjaakin (Stanton Peelen ja Lee Jampolskyn), mutta niidenkin kanssa tuli fiilis, että en jaksa nyt kiirehtiä. Oon ensinnäkin lukenut ne kertaalleen jo 2010-luvulla. Ja elämässä on muitakin kiinnostavia asioita.

Yhtenä päivänä jossain kohtaa marraskuussa muistin, kun Winston ja Metsänpeitto kirjoittivat joskus, että eivät ymmärrä, miten ihmisillä voi olla tylsää, kun maailma ja elämä on täynnä kaikkea mielenkiintoista tjsp. Sen verran olen tuon muistamisen jälkeen lähiaikoina tarkastellut itseäni, että huomasin, ettei mulla ole enää nykyään tylsää. Siis ainakaan tällä tavalla nopeasti arvioituna. Aiemmin muistaakseni kirjoitin jo siitä “sisäisestä levottomuudesta”, mistä ennen (myös raittiusaikana) kärsin enemmän tai vähemmän ja, mitä minulla on ollut niin kauan kuin muistan - myös jo lapsuudessa ja tosiaan raittiina ja silloinkin, kun elämäni sisälsi kaikenlaisia jännittäviä haasteita mm. uran ja koulutusten, biletyksen ja miesten, erilaisten kokemusten sekä vanhemmuudenkin saralla. Tässä vaiheessa varmuuden vuoksi tarkennan, että ikinä ei ole sentään tarvinnut mitään extreme-elämäntyyliä elää. Elämäni on ollut käsittääkseni suht tavanomaista. (No joo, ehkä miesten suosiota ja määrää lukuun ottamatta. Sitäkin kaikkea oli kuitenkin lopulta ihan ahdistavuuteen asti. ) Mutta kun olen hermostoltani niin herkkä, niin minun “jännittävät haasteeni” voi olla monille muille kuin vettä hanhen selästä. Uumoilen, en tiedä.

Enkä myöskään tiedä miten juomisen aloittaminen uudelleen raittiuden jälkeen voi liittyä tähän, mutta sen tiedän, että en ole “tylsyyteen juonut” aikoihin. Koska siis en nyt vain “löydä” sitä tylsyyttä (eikä, kiitos vain, todellakaan tarvitse löytääkään ), vaikka mun elämä on tästä näkökulmasta ja varmaan “ulkoapäinkin” tarkasteltuna sisällöltään periaatteessa varmaan tylsempää kuin ikinä. Mutta se ei vain tunnu (enää) tylsältä. Päinvastoin; jopa tässä hiljaisessa, suoritusvapaassa ja rauhallisessa elämässäni tuntuu, että en edes ehdi tehdä kaikkea sitä “pientäkään”, mitä haluaisin tehdä. Mielenkiintoni on kyllä aina jakautunut monelle alueelle, joten en usko, että niitä alueita olisi tullut lisää. Mutta joku kuitenkin on muuttunut ja mietin voisko tämäkin johtua siitä, että viiden vuoden traumapsykoterapia tuli tosiaan käytyä ja joistain syistä psyykkinen vointini tosiaan vaan touko-kesäkuussa alkoi paranemaan. Jo ennen tätä, kun aloin uudelleen juomaan, ehdin voida nelisen vuotta huonosti, lopulta ihan kamalankin huonosti. Silloin kyllä jatkoin vielä suorittamista ihanneminäni ja vaativuuteni johdattamana aidon ja todellisen minäni unohtaen. Kunnes tuli se iso stoppi.

No, tän aiheen parissa varmaan jatkan vielä täällä kirjoittamista, kun en oikein itse edes hahmota mitä kaikkea on lopulta tapahtunut ja miksi ja se kiinnostaa tosi paljon, vaikka en tokikaan siihen 100% varmaa vastausta saakaan. Mutta myös siitäkin näkökulmasta, että olenko jättänyt mm. kaiken valtaavan ahdistukseni takia kuitenkin positiivista huomioimatta, mikä sekin on “ajatusvirhe”.

Mitä ajankohtaisiin kuulumisiini tulee, niin tilasin toissa päivänä itselleni “joululahjaksi” HBO Maxin, koska ystäväni vinkkasi, että siellä on paljon mm. truecrimeä. Se olikin tosi hyvä juttu, ei “malta taaskaan juoda edes”, kun on niin paljon kaikkea katsottavaa. Ja oikeasti - tietenkin tosi hyvä ja parempi näin! aiemmin (raittiuden “lopun” neljänä vuotena) en jaksanut juuri edes keskittyä katsomaan mitään, koska olin niin ahdistunut, pelokas ym. On se keskittyminen vieläkin vaikeaa, mutta mulla ei ole enää niin paljoa kärsimättömyytäkään. Kai?

Jatkaakseni ajankohtaisista, niin joulu ja joulukuu on aina ollut mulle tosi tärkeitä. Mutta asiat on muuttuneet siinäkin. Maailman ympäristötilanteen takia en halua enää nykyään ostaa niin paljoa lahjoja ja, vaikka sekin on lopulta oma arvovalintani, niin kyllä mä silti kaipaan niitä aikoja, kun ostin paljon lahjoja kaikille läheisilleni. En edes kehtaa kertoa paljonko pistin siihen kaikkeen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana rahaa, vaikka olen matalapalkka -alallakin. Se nyt tosiaan vaan on ollut omasta mielestäni aina joulussa parasta - siis se lahjojen osto ja anto muille; ne kaikki lapseni ja läheisteni ihanat ilmeet ja kokemukset paketteja avattuaan on vaan olleet niin ihania.

Aloin itse asiassa alunperin tekemään joulukortteja ja ostamaan pieniä joululahjoja perheelleni ja parhaille ystävilleni 11-vuotiaana. Kyse on siis myös pitkään jatkuneesta perinteestä. Toisena tärkeänä tulee jouluinen tunnelma musiikkeineen, valoineen, koristeineen, leivonnaisineen, pikkujouluineen. Jouluruokakin on toki hyvää, mutta ei itselleni niin tärkeää.

Vielä erityisempää lahjojen ostosta ja antamisesta on tehnyt se, että kehittelin jo vuosia sitten sellaisen tavan, että aloin kuunnella ympäri vuoden erityisen herkällä korvalla läheisteni puheissa/viesteissä ilmeneviä erilaisia toiveita mm. heidän kiinnostuksen kohteisiinsa liittyviä, kirjoitin niitä aina jälkikäteen salaa ylös itselleni ja sitten ostin niitä/niihin liittyviä tavaroita aina heille lahjaksi. Yllätykset olikin sitten aina tosi iloisia - he, kun eivät enää edes muistaneet niistä mulle maininneensa.

Lapselleni ostin varmaan aina ihan liikaakin lahjoja. Mutta rehellisyyden nimissä; se nyt vaan oli niin ihanaa sekin. Iltaisin, kun lapseni oli jo nukkumassa, selailin salaa uudelleen lelulehtiä, joita olimme lapseni kanssa yhdessä aiemmin tutkineet. Tilailin/ostelin salaa niitä lapseni ihailemia leluja yllätykseksi, avasin iltahämärässä tilaamani postipaketit/ostoskassini ja paketoin lahjat hienosti. Paketoinnistakin olen aina tykännyt; jouluvalojen ja joulumusiikin luomassa tunnelmassa käärin lahjoja kauniisiin paketteihin omassa rauhassani. Sitten piilotin ne huolella jouluaattoa odottamaan. Piilottelin myös aina joulukuussa ympäri kotiamme erilaisia, ihania tonttuja, joita lapseni sai sitten etsiä ja sekin oli aivan ihanaa.

No. Onhan sitä jälkikäteen tullut mietittyä, että en nyt tuolloin aiemmin todellakaan tajunnut vielä ympäristöasioita kunnolla miettiä. Hävettähään sekin. Nykyään joululahjatkin on sitten tästä näkökulmasta mietittyjä ja määrä on vähentynyt tosi paljon. Nykyään ostan 1-2 lahjaa kullekin ja tänä vuonna pyrin varmaankin yhteen, poikkeuksena oma lapseni, jolle nyt aina ostan enemmän lahjoja (Tosin nekin ostan tarpeellisina.)

Nykyään lapsenikin on jo tosiaan aikuinen, joten enää ei askarrella yhdessä kortteja, selailla lelukuvastoja ja kirjoitella kirjeitä joulupukille. Ei leivota yhdessä pipareita, joulutorttuja, jouluista vuokaleipää ja aaton koristeellista kakkua, minkä otimme mukaamme vanhemmillani vietettävää jouluaattoa varten. Ei ostella läheisille yhteistuumin joululahjoja. Ei katsota Lumiukkoa aaton aamupäivällä tv:stä. Huh, mulla on kyllä niin paljon nyt luopumisen surua ja tosiaan se “tyhjän pesän syndrooma”, mistä aiemminkin kirjoitin. Onneksi sentään edelleen suunnitellaan läheisten joululahjoja yhdessä vaikka sitten viestitse. Ja toki muuten sitten ollaan paljonkin tekemisissä keskenämme. se on vain erilaista nykyään.

Aiemmin olen aina myös fiilistellyt “ihmisteni” kanssa jouluaikaakin tosi paljon. Mutta uuvuttuani en jaksanut enää järjestää joka jouluisia pikkujouluja ja puurojuhlia, vaikka ne nyyttikestejä toki aina olikin. Vaan olihan niissä silti iso laittaminen, varsinkin työssäkäyvänä ja opiskelevana totaaliyksinhuoltajana. Joulukorttejakaan en ole jaksanut askarrella enää noin neljään vuoteen. Lähetän kauniit joulukuvat ja toivotukset viestitse nykyään kaikille, mutta eihän se ole läheskään sama. Vaikka olenkin nyt toisaalta tosi helpottunut nykyisen elämäni rauhasta, niin kyllä mä kaipaan noita entisiä aikoja todella paljon. Siis en todellakaan kaipaa aikoja ennen lapseni saamista. Mutta niitä lapseni saamisesta seuranneita/kehittyneitä aikoja kaipaan. Ehdottomasti ne oli oman elämäni parhaita aikoja.

Juu, en silti valita, mutta kuten varmaan kaikki tiedämme; muutokset ei aina ole todellakaan helppoja ja ne sisältää yleensä myös luopumisen surua tai jopa tuskaa. Mä koenkin nyt (myös) syvää kaipuuta ja suren asioiden muuttumista - pyrkien kuitenkin lopulta hyväksyntään. Ja olen tosi kiitollinen siitä, että edelleen jouluaatto on meillä yhdessä vietettävä. Ja, koska äitini huomio ja energia menee suurimmilta osin emännöintiin (missä hän ei edelleenkään ota apua vastaan, jos ei leipien ja kakun leipomista lasketa), niin hän ei ehdi niin paljon nolatakaan minua, perheemme “syntipukkia”, sinä päivänä. Päähuomio on ruoissa ja ihanissa lapsissa ym.

Mitä Itsenäisyyspäivään tulee, me ei enää tai ainakaan tänä vuonna juhlita sitä; ei pidetä ees peli-iltaa, koska miesystäväni äiti joutui äkkiseltään hoitokotiin ja hänen täytyy mennä valmistelemaan äitinsä asioita/kotia muuttoa varten. Tämä mua ei jotenkaan itse asiassa edes haittaa, nautin nyt niin valtavasti yksinolemisesta. En tapani mukaan tee edes karjalanpaistia ym., kun ei lapseni sitä tule syömään edes. Ostin sitten itselleni Taffelin Original Mix pähkinä-rusinasekoitus -pussin (suosittelen kokeilemaan, punainen pussi ), mihin olen nyt ihastunut vähän liikaakin, ja Aura-juustoa, brie-juustoa ja Fazerin patongin. Linnanjuhlia olen aina vastustanut, vaikka oma primääriperheeni oli ns. “ylempää keskiluokkaa”. Jotenkin siksi ja sitäkin enemmän aloin inhota tuollaisia asioita - etenkin, kun mm. köyhyys ja lapsiperheköyhyys, pienituloisten, työttömien ja pitkäaikaissairaiden huonot olot on vain pahentuneet. “Eliitti” se vaan edelleen kehtaa juhlia, vaikka jotkut eivät saa edes ruokaa ostettua tarpeeksi. Hyi, en vaan siedä. Sen verran kyllä lehdestä huomasin, että joku pukeutuu sinne mekkoon, joka esittää naisen alapäätä. Jotenkin sekin kuvaa niin hyvin nykyaikaa. Anna mun kaikki kestää..

Ei pidä silti käsittää väärin, olen itse ns. vanhan koulukunnan feministi ja arvostan myös ilmaisun vapautta. Mutta nykyajan liberaalia feminismiä en kokonaisuudessaan kannata, koska valitettavasti se vaikuttaa kaikin puolin siltä, että tasa-arvo ei heitä enää kiinnosta. He haluavat vallan ja ovat valmiita mm. polkemaan miesten oikeuksia (ei liiallisia) sitä saadakseen.

No mutta, hyvää viikonloppua ja Itsenäisyyspäivää kaikille - oli se mieluinen tai ei❣️

Ps. Tässä se taas nähtiin; “ei ole oikein kirjoitettavaa”. En aina muista tätä, että kun alan kirjoittamaan tänne, niin mieli aukeaa assosioimaan ja sitten todellakin löytyy kirjoittamista.

Ps1. I am soberissa eräs “ryhmäläinen” antoi tällä viikolla mulle palautetta, että “kuulostan paljon valoisammalta”. Olipa tosi mukavaa kuulla edes joltain, että vointini parantumisen huomaa täällä netissäkin.

kaaosteoria66 · Joulukuu 6, 2025, 4.34am

Olipas ihana kirjoitus. Aloin itsekin muistella mitä kivaa olen oman lapseni kanssa tehnyt joulun alla.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää Sinulle. Moni asia resonoi tuossakin, miten ajattelet asiaa, mutta aamusilmillä ja aivoilla halusin vain tulla toivottelemaan hyvät päivät

Lintuanna · Joulukuu 6, 2025, 10.43am

Kiitos @kaaosteoria66

Fincoco · Joulukuu 23, 2025, 9.53am

Hyvää joulua @Lintuanna toivottavasti voit hyvin ja joulunseutu on rauhallinen.

Reepu · Joulukuu 24, 2025, 5.21am

Taianomaista Joulua @Lintuanna

Lintuanna · Joulukuu 24, 2025, 6.40am

Lämmin kiitos @Fincoco ja @Reepu ja samoin teille!

Täällä sujuu samalla tapaa kuin viimeksi kirjoittaessa, vähentelyissä olen pysynyt edelleen onnistuneesti ja ottanut mahdollisimman rennosti. Joulumieli on kyllä kadoksissa, mutta tänään suuntaan silti äidilleni joulun viettoon yhdessä muun perheen ja sukulaisten kanssa.

Kaunista ja rauhallista joulua kaikille muillekin plinkkiläisille

Winston · Tammikuu 4, 2026, 3.57am

Joo, harvoin on tylsää meikäläisellä. Tietysti tuo, että maailma on pullollaan niin paljon kaikkea mielenkiintoista, johon tarttua tai jota ihmetellä. Sitten se, että elämässäni on ollut sen verran vauhtia ja vaarallisia tilanteita, etten kaipaa yhtään lisää. Oma pää edelleen jaksaa kehittää kaikenlaista draamaa ja kummallisuuksia ja täten on suorastaan luksusta, kun tulee ns. tylsä hetki. Hieno fiilis, että mikäs tässä möllötellessä, kun on rauha maassa ja mielessä. Ehkä alan lukea, täytellä sanaristikkoa, paijata kissaa tai järjestellä sukkalaatikkoa, jos hotsittaa, mutta jos ei, niin ei se mitään haittaa.

Oikeastaan ainoat tylsät hetket ovat sellaisia, että olen lähdössä johonkin kaupassakäyntiä jännittävämpään reissuun. Olen tyypilliseen tapaani saanut lähtövalmistelut tehtyä jo hyvissä ajoin ja siinä on pari tuntia luppoaikaa. Mitään projektia ei ehdi aloittaa, eikä siltä täpinältään pystyisikään. Tämä koskee siis vain kotona odottelua. Kun olen päässyt matkaan, esim. rautatie- tai linja-autoasemalla odottelu tai junassa tai bussissa istuminen ei ole enää tylsää. Siellähän on vaikka minkälaista porukkaa ja milloin mitäkin äksöniä ihmeteltäväksi, kun vain pitää silmänsä ja korvansa auki. Ei ole tavatonta, että matka on ollut koko reissun parasta antia.

Sitten on tällaisia nk. välitiloja, kun asiat ovat syystä tai toisesta vinksallaan ja toivoisi, että se tilanne olisi pian ohi. Näissäkään en varsinaisesti tylsyyttä tunnista, vaikka jo ihan siitä syystä, että stressikertoimet ja vitutuskäyrä ovat tapissa . Esimerkiksi nyt on tällainen välitila meneillään, eikä mitään tietoa kauanko tämä jatkuu. Olin jo pidemmän aikaa riehaantunut liikuntaharrastuksistani niin ylenpalttisesti, että vedin sitten lopulta itseni ylikuntoon (tai ylirasitus- tai ylikuormitustilahan se oikeasti on. Tyhmä ja harhaanjohtava termi tuo ylikunto, koska eihän siinä kunnossa olla). Nyt on kaikki liikunta ja fyysinen rasitus pannassa ennalta määräämättömän ajan X, lukuun ottamatta pieniä kävelylenkkejä ja kevyttä puuhastelua kotosalla. Aivan helvetin rassaava tilanne liikunta-addiktille, mutta tylsää? Sitä tunnetta en kyllä tavoita. Ainakin siitä saa “mukavasti” sisältöä elämään, kun neuroottisena pohtii ja vääntää, kuinka nyt menetän liikuntakykyni lopullisesti ja lihonkin vielä ja millä tällaiset kauhuskenaariot estetään. Toki myös löytyy kaikkea tervehenkistäkin touhua, johon on kummasti aikaa, kun sitä ei käytä cross fitiin tai lenkkeilyyn. Esimerkiksi olen lukenut paljon ja järjestänyt pari keräilykokoelmaani tiptop ja hoksannut, että nythän ne näyttävät hienommilta, kuin vanhalla mallilla. Välillä tulee myös ihan hyvä fiilis tästä, että nyt voin levätä ja suorastaan hienoa, että tällainenkin vaihe tuli koettavaksi. Toki toivon, että tämä menisi pian ja suht kivuttomasti ohitse ja onhan tässä kovat kitkut liikkumaan, mutta tylsää ei silti ole ollut, hyvässä ja pahassa.

Sori, jaarittelin vain omiani. Hyvää tätä vuotta sinulle Lintuanna ja tsemppiä, jos sellaista tarvitset

Lintuanna · Tammikuu 5, 2026, 3.31pm

Kiitos @Winston ja samoja sinulle. Eikä haittaa yhtään, että kirjoitit omista jutuistasi, päinvastoin. Mulla ei tunnu yleensä ottaen olevan enää juurikaan kirjoitettavaa - ehkä, koska olen kirjoittanut täällä niin hemmetisti ja lähes kaikesta mahdollisesta. Okei, no en nyt sentään ihan.

Harmillinen ja varmasti haastava juttu toi ylikuormitus ja siitä johtuva urheilukielto. Oon aiemmin jo ymmärtänyt, että urheilu on sulle tosi tärkeää. Kaikenlaiset välitilatkin on pahimmillaan tosi rasittavia ja vaikeitakin.

Mulla on kokemusta tuosta urheilukiellosta aikuisuuden varhaisvaiheissa, kun harrastin niin hulluna aerobiciä, että ylikunnon lisäksi lopulta liian urheilun romuttamat jalkani piti leikata ja sain 6kk totaalisen urheilukiellon. Tuolloin syömishäiriöni oli vielä aivan valloillaan ja tietenkin oli ihan hlvetin vaikeaa. (Mulla oli jostain syystä diagnoosina vain “epätyypillinen laihuushäiriö”, vaikka bmi oli pahimmillaan vain 16,3). No mutta joo, eihän ne mun jalatkaan siitä ikinä toipuneet ja oli etsittävä uusia lajeja.

Sitten lisäksi näinä nykyaikoina, ennen kuin aloitin uudelleen juomaan, hermostoni veteli ihan omiaan (kuten se usein jo pelkän ptsd:ni takia tekee) etenkin urheilun jälkeen ja oli kaikenlaista muutakin fyysistä ongelmaa, niin fysioterapeutti määräsi vähentämään vähintään puolet urheilusta pois sekä sen kunnon hikiliikunnan toistaiseksi kokonaan. Mullekin urheilu on ollut tosi tärkeä selviytymiskeino, vuosikausia ja olen välillä miettinyt, että oliko tuo siitäkin suurimmaksi osaksi luopuminen edesauttamassa sitä, että palasin uudelleen alkoholin pariin.

Kuulostaa kuitenkin siltä, että sulta löytyy hyvääkin asennetta nyt tilanteeseen. Sen kuin tosiaan puuhailee jotain miellyttävää ja ottaa rauhassa (aina, jos ja kun vain kykenee - välillä, kun se on vaan helpommin sanottu kuin tehty). Sanaristikotkin on kivoja ja itsekin niitä rustailen. Kodin järjestely luo mielenrauhaa. Onneksi on noita kivoja puuhia. Ihanaa, että sulla on kissakin, mitä silitellä. Siitä hyvästä miesystävästä puhumattakaan. Oksitosiiniahan eläinten (ja ihmisten) silittäminen virittää välittymään.

Mulla oli vielä aiemmin pienen pieni, erittäin persoonallinen ja vahvan tahdon omaava valloittava ihana koiruli, joka rakasti läheisyyttä kaikin puolin. Sitä meillä olikin päivittäin paljon, öisinkin se kolmikiloinen rakkauteni nukkui ihan kiinni mussa. Ja sitten ihan terapiassakin kirjattiin se kaikki läheisyys ja koirani silittely yhdeksi päivittäiseksi itsesäätelykeinokseni, koska se oli niin iso juttu. Valitettavasti mun koira kuitenkin menehtyi äkisti parisen vuotta sitten. Vaikka oon kokenut elämässäni vaikka mitä hirveää p*skaa ja paljon, ei mua ole koskaan sattunut niin paljon kuin sillon, kun koirani kuoli. Enkä siksikään uutta uskalla enää ottaa.

Tunnistan tosi hyvin ton odottelun vaikeuden(kin) - Mulla se vaan koskee myös ihan vaikka miesystäväni odottelua vaikkapa tavalliselle kaupassa käynnille. Olen tosi huono odottaja. En pysty yhtään pidempiaikaisesti keskittymään mihinkään, kun tosiaan mitään ei ehdi aloittaa jne. Ja ahdistus kasvaa koko ajan. Epätietoisuus lähtöajasta lienee yksi syy siihen, että se on vaikeaa. Etenkin, kun olen sellainen, että haluan hoitaa kaikki velvollisuudet aina mahdollisuuksien mukaan päivän tai vapaa-ajan alusta ja mahdollisimman nopeasti. Ennen jouduin odottelemaan lastanikin ja tein tuolloinkin kaiken maailman hengitysharjoituksia niin prkleesti, että pysyin aina lapselleni kärsivällisenä. Kun teki tiukkaa menin vessaan (hengittelemään ). Mä oon temperamentiltani nopea, tosikin nopea, ja mun lapsi ja miesystäväni taas ovat hitaita ja viipyileviä. Sanoisinko, että tällaiset asetelmat kasvattaa ihan hitosti tai siis no mua lähinnä, mutta silti.

No. Oonkin jo kirjoittanut tästä, mutta mainitsen vielä lyhyesti, kun ei täällä varmasti kaikkea lueta. Eli siis, kun lopetin urheilun vähentämisen jälkeen vielä suurimmaksi osaksi ylisuorittamisen (ainakin toistaiseksi ), opin lopulta lepäämään ilman tunnontuskia. Pidän sitä suurimpana “saavutuksena” oman kasvuni saralla ja edelleen tuntuu, että lepään pois vuosikausien ylikuormitusta. Ja edelleenkään- mullakaan ei ole enää tylsää. Tuo sun “rauha maassa ja mielessä” kuulostaa tosi hyvältä. Sitä kohti (etenkin mielen osalta) tässä pyrkiessä.

Aktiivisuuskin on tiettyyn pisteeseen asti tosi tärkeää ja palkitsevaakin. Ehkä muu aktiivisuus voi auttaa tossa sun tilanteessa nyt. Toivottavasti.

Omalta osaltani voisin kuvailla tilannetta siten, että pyrin tasapainoon ja kohtuuteen kaikessa. Tähän pyrin kyllä edellisen kerran 2015 raitistuessanikin ja se kantoikin joitain vuosia. Nyt yritän taas palata siihen.

Mäkin nyt sitten jaarittelin omistakin asioistani. Voimia sinne ajankohtaiseen tilanteeseen!

Winston · Tammikuu 7, 2026, 3.56am

^ Kiitos . Totta kai sinä jaarittelet omista asioistasi omassa ketjussasi.

Otan osaa koiran kuolemasta . Nämä tuppaavat olla raskaita juttuja. Itseltäni on kuollut useampi lemmikki elämäni aikana ja joka kerta sitä surun määrää ja vannomista, kuinka en enää ikinä varmasti kiinny yhteenkään eläimeen. Olen esimerkiksi surrut kissojen kuolemia enemmän, kuin veljeni kuolemaa. Ei johdu siitä, että veljen kanssa olisi ollut huonot tai etäiset välit. Päinvastoin, hän oli mulle hyvin rakas ja läheinen, mutta no… vain ihminen.

Muistelinkin, että sinulla oli tuota syömishäiriötaustaa ja liian liikunnan aiheuttamia ongelmia. Minä myös olen ollut syömishäiriöinen koko ikäni ja olen edelleen. Se on yksi vittumainen asia, joka nostaa päätään tässä pakkolevossa, vaikka missään tapauksessa ensisijaiset syyt liikuntaharrastuksiini ja -himoihini eivät ole kaloreiden kuluttaminen tai tietynlaisen kropan havittelu. Liikunta nyt vain yksinkertaisesti on paras mielenterveyslääke ja siitä tulee niin helkkarin hyvä olo(Voihan niistä muistakin mielenterveyslääkkeistä överit vetää ). Silloin kun liikkuu paljon, on vain hitosti helpompi syödä hyvin, koska eihän liikuntaa muuten jaksa, eikä pysty, saati, että se olisi kivaa.

Onhan mulla kaikkia muitakin harrastuksia, kuin liikunta, mutta niidenkin kanssa pitää nyt ottaa iisimmin, koska äkkiä nekin vetävät ylikierroksille. Esim. harrastelijateatteri ja keikoilla käyminen voi mennä aika fyysiseksi(Ei se mikään Turkan teatteri tokikaan ole ) ja nyt tosiaan vähäisempikin fyysinen rasitus tuppaa ottamaan kunnon päälle.

Yllättävän kivuttomasti kuitenkin mennyt tähän asti tämä välivaihe. Välillä on kyllä niin helevetin pakko-oireista meininkiä, mutta sitten tulee aina niitä hyviä päiviä ja hetkiä, kun tuumaan, että eihän tässä mitään hätää ole. Olen nuorena jo kertaalleen ajanut itseni pahaan ylirasitustilaan himoliikunnalla. Silloin romahti psyyke totaalisesti ja sekä päihteiden, että anoreksian kanssa lähti tyystin lapasesta. Nyt ei ole onneksi mitään sen suuntaisiakaan fiiliksiä ja merkkejä ollut, vaikka jotkin päivät kovasti vaikeita ovatkin.

Heh, mulla sama homma. Minä olen se nopea ja isäntä puolestaan niin hiton lunki tapaus. Joissakin yksittäisissä tilanteissa se ärsyttää, mutta yleensä se on vain positiivinen asia. Rauhoittaa ja tasapainottaa minua kummasti, kun toinen ei kiihdy nollasta sataan joka asiasta ja höyryä eteenpäin kaiken aikaa. Jos itseni kaltaista tuulispäätä pitäisi vierellään katsella, eihän siitä mitään tulisi, enkä rauhoittuisi koskaan.

Myöhästelyä ja sovituista aikatauluista kusemista en tietenkään hyväksyisi, kuin tietysti ihan oikeasta syystä, mutta eipä isäntä sellaista harrastakaan. Ollaan oltu yhdessä pian 22 vuotta ja en muista, että hän olisi koskaan myöhästynyt tai tehnyt ohareita. Jos joskus on, niin se on ollut jokin todellinen force majeure -tilanne. Hän on hyvin jämpti, mutta häneltä vain luonnistuu ajoissa oleminen ja yleensä asioiden ajoissa hoitaminen huomattavasti vähemmällä hötkyilyllä, kuin meikäläisellä.

Lintuanna · Tammikuu 8, 2026, 2.51pm

Juu, toki jaarittelen. Välillä vaan tekee hyvää keskittyä ihan täysin toisiin.

Kiitos osanotosta.

Ymmärrän ehkä hyvinkin, mitä tarkoitat - minäkin surin koirani kuolemaa enemmän kuin isäni kuolemaa, vaikka hänkin rakas olikin. Ja siitä kaikesta tuskasta huolimatta kyllä munkin mielessä aina välillä, harvoin kyllä, viipyilee ajatus uudesta koirasta. Että josko sittenkin.. Toistaiseksi oon aina päätynyt ei:hin ja ihan jo uupumuksenkin takia. Kissan olisin varmasti jo ottanut, jos olisin voinut. Oon kuitenkin tosi allerginen kissoille. Korjailen kissahaaveitani sitten aina sisareni kissojen kanssa, kun tilaisuuksia tulee eteen.

Mietinkin, että saattaa tehdä tiukkaa tuo urheilukielto syömisasioidenkin suhteen. Ja joo, teatteri ja keikoilla käynti ei varmasti ole ihan hermostoa rauhoittavia harrastuksia. Vaikka mielekkäitä varmasti ovatkin. Ja hyvä, että toistaiseksi menee yleensä ottaen kivuttomasti, ehkäpä se jatkuukin niin. Olisinpa itsekin yhtä rohkea kuin sä. Vaikka kukaties vielä joskus vanhoilla päivillä villiinnyn. Nuorempana olin ihan liiankin rohkea, ehkä siksikin menin iän myötä melkein toiseen ääripäähän. Joissain asioissa.

Tosta syömishäiriö -asiasta vielä. Ootko sä sinut nykytilan kanssa ja pärjäätkö muutenkin (esim.ilman vaikka hormonaalisia oireita)? Mä hyväksyin kauan sitten, että mulle ei varmasti koskaan tule normaalia suhdetta ruokaan. Mutta toipumista on tapahtunut sitten kuitenkin sen verran, että en tiedä täyttyiskö häiriön kriteeritkään enää, pitänee mielenkiinnosta tsekata. En ole enää alipainoinenkaan (valitettavasti). Syön kyllä liian vähän, se on selvää. Enkä ole esimerkiksi koskaan pystynyt syödä niin paljon ruokaa/pvä kuin mitä virallisessa ruokaympyrässä neuvotaan. Mun mielestä se on ihan älyttömän iso määrä. Varmasti oksentaisin siitä määrästä ihan ilman sormien kurkkuun työntämistäkin. Nykyäänkin muutenkin usein yökkäilen, kun syön vähänkin enemmän pakolla ja välillä ihan väkisinkin. Mä joudun kyllä vatsanikin takia syödä suht säännöllisesti, mutta se saattaa välillä olla tyyliin vaikka 3 ruokalusikallista puuroa, että saan estettyä tyhjän vatsan aiheuttamat vatsakivut ja pahan olon. Jos juon alkoholia, on “pakkokin” syödä paljon paremmin, mikä on ikään kuin onni onnettomuudessa. Mutta on mulla edelleen vääristymää noiden määrien suhteen. No, sisällönkin kyllä. Esimerkiksi yhteisissä illanvietoissa ja lomilla huomaan väkisinkin kyllä, miten paljon enemmän kaikki muut syö. Tai vaikka joskus lapseni ollessa 3-4-vuotias, niin jossain vaiheessa tajusin, että syön saman verran ruokaa kuin mun pieni lapsi. Ja alipainoinenhan mä silloin aina olinkin. Ja sentään söin.

Edistystä on kuitenkin se, että enää ei aina tule syömisestä huono omatuntokaan ja niin edelleen. Kaloreitakaan en laske, mutta sen suhteen on kyllä todettava, että kyllä ne tuolla takaraivossa mulla niin vahvasti on ja huomaan laskemattakin heti milloin päivän kcal-määrä on isompi kuin normaalisti. Mulla olisi nytkin lääkärin lähete ravitsemusterapeutille, mutta en saa aikaiseksi varata aikaa, koska ahdistaa jo valmiiksi, että mitenhän paljon ruokavalio muuttuisi ym. Oon silti tosi kiitollinen mahdollisuudesta ja käytän sen kyllä jossain vaiheessa. Mua rohkaisee siihen sellainenkin, että ystäväni (jolla on myös ollut tätä samaa problematiikkaa), alkoi kasvissyöjäksi ja syömään paljon, siis ihan huomattavasti aiempaa enemmän, niin se sitten vain laihtuikin. Teki ilmeisesti aineenvaihdunnallekin niin hyvää. Mutta kyllä mä pääsääntöisesti nykyään syön vähintään yhden lämpimän aterian päivässä - siis muutakin kuin pelkkää puuroa. Tavallista kotiruokaa yleensä. Erityistilanteissa “juhlavampaa” ruokaakin, joskus viikonloppuisinkin. Ja siis ilman, että täytyy työntää sormet kurkkuun tai harrastaa sitä liiallista urheilua ja tyyliin pureskella sormia seuraavat päivät. Ennen söin tosi paljon vain salaatteja (ja tietysti ilman salaattikastikkeita), mutta pahuksen vatsa ei kestä niitäkään usein, ne ei siis sula tarpeeksi. Parhaiten meni silloin, kun tein monipuolista ruokaa lapselleni viidesti päivässä ja välillä muutenkin ystävä- ja sukulaiskyläilijöille, vaikka silloinkin istuin kyllä välillä pöydässä seurana syömättä itse mitään. Sehän on syömishäiriöisille jokseenkin yleistäkin, että tykätään muille kokata ja leipoa (myös suhtautua muiden syömiseen ihan eri tavalla), mutta jätetään vain usein itse niitä syömättä. Luojan kiitos oon silti saanut kasvatettua lapselleni terveen suhtautumisen ruokaan, painoon ja urheiluun.

Ja vielä mitä tohon liikuntaan tulee, niin se tosiaan on suurimmalle osalle paras mielenterveyslääke. Mullekin, vaikka mulla kyllä on sen kanssa edelleen se ongelma, että aika helposti se keikahtaa sinne pakko-oireiselle/”syömishäiriöiselle” puolelle (mittaan mm.neuroottisesti sykettä, nopeutta, matkaa, askeleita) ja se vie tietenkin “ilon” siitä liikunnasta. Ja ilon lainausmerkeissä siksi, että en minä siitä ole useampaan vuoteen iloa kokenut, meni pitkään, että en siitäkään saanut minkäänlaista mielihyvää. Mutta kun sinnikkäästi (pakolla) jatkoin, alkoi (kipujen lisääntymistä lukuun ottamatta) se edes vähän oloa parantamaan. Älykellon käytön olen ainakin toistaiseksi lopettanut ihan kokonaan, kun meni niin pitkälle se mittailu. Vielä silloinkin, juuri ennen kuin aloin uudelleen juomaan, seurasin aktiivisuuttani kellosta muutenkin monta kertaa päivässä ja joka päivälle oli tavoitteet, mitkä ei todellakaan huomioinut sitä, että olin sairauslomalla.

Toikin on totta, että parhaimmillaan tuo eritahtisuus tosiaan rauhoittaakin. Oot kyllä tosi onnekas, että sun mies ei myöhästele.

Munkin miesystävä on kehittynyt siinä vuosien saatossa. Ja lapsikin. Mä oon aina ajoissa, joten välillä se epäreiluuden kokemus nostaa päätään, mutta oonhan mä kasvanut aiempaa kärsivällisemmäksi eli vaikka savu nousiskin jo korvista, niin puhe säilyy riittävän hillittynä ja rakentavana, vaikka suuttumustakin ilmaisen.

Nyt mä kyllä lopetan tän jaarittelun tällä kertaa tähän. Kirjoitin itse asiassa pidemmän viestin, mutta musta on tullut ehkä arempi niiden julkaisemisessa (tänkin julkaisu arveluttaa - kuten nykyään kaiken muunkin ), niin taas leikkasin pitkät pätkät pois ja talletin omaan muistioon ne - ehkä siksikin, että tää on alkanut tuntua vähän tuuleen huutelultakin. Siis ei tietenkään sun (eikä muidenkaan ketjuuni harvakseltaan kommentoijien) suhteen, vaan onkin tosi kiva, kun vaikkapa juuri sä aina silloin tällöin kirjoitat mun ketjuun. Huomaan, että tekis mieli kirjoitella nytkin tosiaan paljon enemmän. Kukaties vielä joskus julkaisenkin kaikki himmaamani kirjoituksetkin. Koska tosiaan, kuten joskus aiemmin sanoitkin, niin ihan “se kaikki” liittyy kuitenkin lopulta aina juomiseenkin.

Et ole sen tyylinen, että tästä mitään paineita ottaisit, mutta sanon silti varmuuden vuoksi, että ei niitä paineita tosiaan tarvitse ottaakaan. Kirjoitat, kun kirjoitat ja, jos kirjoitat.

Lintuanna · Tammikuu 8, 2026, 4.01pm

Lyhyesti vielä päivitystä joulun ja uuden vuoden vaihteen ajalta; olen edelleen pysynyt vähennetyissä kerroissa sekä määrissä ja olin tosiaan jouluaaton ja uuden vuoden vaihteenkin kokonaan juomatta. Tunsin taas pienoista ylpeyttäkin itsestäni. Etenkin, kun välipäivinä tulikin taas ihan kunnon juomishaluja enkä silti juonut. Kunhan hoidin pakolliset hommani, olin (yhteyksissä) läheisteni ja läheisten ystävienikin kanssa, katselin erilaisia dokkareita ja luin.

No, tämän vuoden toive ja tavoite on joka tapauksessa taas entisestään vain vähentää/harventaa ja lopulta lopettaa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Räpistelijä · Tammikuu 8, 2026, 4.07pm

Kiitos samoin @Lintuanna , hyvää tätä vuotta sinullekin.

Lintuanna · Tammikuu 9, 2026, 3.49pm

Kiitos

Sarvikuoma · Tammikuu 10, 2026, 6.06am

Tämä on hyvä tavoite, ja uskon että sinun kohdallasi se on vieläpä täysin realistinen. Sinulla on kokemusta pitkästä raittiudesta, ja prosessoit tilannettasi ansiokkaasti, niin en näe mitään syytä miksi tilanteesi lähtisi yhtäkkiä menemään huonompaan suuntaan. Tarkkana pitää toki olla, ja rehellinen itselleen. Mutta sinähän sen tiedät sanomattakin.

Lintuanna · Tammikuu 13, 2026, 1.50pm

Kiitos kommentistasi. Saa mua välillä muistutellakin.

Mutta tosiaan; rehellinen ja tarkka pitää olla. Tunnistan nimittäin hyvin kuinka mieleni yrittää vaikka välillä kaupassa kuiskutella, että pitäisikö kuitenkin ostaa vähän enemmän. Tai kuinka välillä tulee vaikka hetkellisesti olo, että tekisi mieli juoda itseni ihan tainnoksiin saadakseni edes hetken tauon elämästäni. Onni onnettomuudessa - pelkään nykyään niin paljon seurauksia, etten uskalla. Hmm, en uskalla, mutta en oikeastaan haluakaan . Enkä juoda vaikka peräkkäisinä päivinäkään.

Onneksi näitä mieleni/riippuvuuteni manipulointiyrityksiä tapahtuu tällä hetkellä kuitenkin suht harvakseltaan. Esim. vielä vuosi sitten tilanne oli todellakin paljon pahempi. Enemmän mulla on nykyään vaikka sellaista, että jos edellisestä kerrasta on useampia päiviä, niin saatan ilta-aikaan pohtia, että joisinko vaikka huomenna. Mutta sitten, kun on se “huomenna”, en enää haluakaan juoda. Enkä juo. Lisäksi nykyään, ihan viikoittain, myös ajattelen: “Miksi joisin?” ja sekin auttaa mua tosi paljon. Tällaisista oon itse asiassa tosi kiitollinenkin.

Mutta rehellisyyden nimissä tästäkin - niin kyllähän se niin on, että en näe järkeä lopunelämää tällaista jatkaa. Kyllähän mä tiedän ja muistan sen, että lopulta on helpompaa olla kokonaan juomatta, jos kerran riippuvuus on jo syntynyt. Tällä hetkellä on joo ehkä vielä “kivaa”, mutta en usko, että se(kään) loputtomiin jatkuu.

kaaosteoria66 · Tammikuu 14, 2026, 5.19am

Hienoa. Juuri näin ne ajatuskulut sitten alkavat mennä, kun raittiit hetket saavat enemmän jalansijaa. Tuo pelko seurauksista ja itselle asetettu kysymys miksi sitä edes joisi ovat jo hurja askel eteenpäin tavoitteessasi. Jos minulle tulee mieleen juomisajatuksia niin todellakin huomaan pelkääväni jopa niiden miedompien aiheuttamia seurauksia - ja minä olin nainen, joka rakasti tiukkaa viinaa vielä pari vuotta sitten. Viinit ja miedot olivat ihan litkuja ja nyt inkiväärishottikin alkaa olla niin väkevä, että yskittää. Näin me mennään eteenpäin. Onneksi olkoon siis!!