Tähän haluan myös sanoa, että tämä on tosiaan @Lintuanna sinun ketjusi, ja sinä saat kirjoitella täällä juuri sitä mitä tarpeelliseksi näet ja joka vie sinua eteenpäin. En nykyään seuraa kovinkaan tarkasti palstaa, mutta aina välillä käyn paikan päällä katsomassa mitä täällä tapahtuu. Sen yhteydessä avaan aina myös tämän sinunkin ketjusi katsoakseni mitä sinulle kuuluu. Ilahdun nähdessäni sinun hyvin pitkiä pohdintoja ja analyysejäsi. Vaikka en itse niihin jaksakaan sen syvemmälle perehtyä, niin on mukava kuitenkin nähdä, että sinä olet elementissäsi ja kaikki on sen puolesta hyvin. 
3 tykkäystä
Jokainenhan voi kirjoittaa ketjuunsa mitä haluaa muille jakaa ja itselleen muistiin kirjoittaa. Yksityisyyden asteenkin saa itse jokainen linjata.
Ihmiset on niin erilaisia senkin suhteen, joku avaa kaiken ja joku vähemmän. Oma linjani on jollain tavalla yksityinen kuitenkin, vaikkei varsinaisesti haittaa, jos joku minut tunnistaisi. En silti halua jakaa materiaalia, joka ihan suoraan johtaa minuun ja tekee tunnistamisesta helppoa, se ahdistaisi liikaa. Muutenkin osan asioistani pidän itselläni, kirjoitan päiväkirjaan tai kerron luotetuille läheisille.
Eri ihmisille sopii eri tavat ja keinot. Tärkeintä on löytää ne, mitkä auttaa omaan tavoitteeseensa pääsemistä oli se sitten vähentäminen tai lopettaminen tai helpottaa muuten oloa.
3 tykkäystä
Samaa mieltä kuin @Räpistelijä @metsänpeitto1 @Setämies
Tämä on Sinun oma ketjusi @Lintuanna ja Sinä saat kirjoitella tänne mitä parhaaksi näet, pohtia asioitasi ja ajatuksiasi 
Luen ketjuasi ja mielestäni pohdit mielenkiintoisia, ajattelemisen arvoisia asioita 
jatka vain kuin hyvältä tuntuu 
3 tykkäystä
Lämmin kiitos sanoistanne @Setämies ja @Metsanpoika. 
Tosi kiva kuulla. Sain hyvän mielen. 
2 tykkäystä
Tosi monia hyviä kommentteja ja keskusteluja meneillään taas Lopettajien puolella - ja Vähentäjienkin. Niin kovasti tekisi mieli osallistua, vaihtaa ajatuksia, kompata ja tsempata taas monissa kohdin. En muista kuka ammattilainen, ja missä, sanoi, että tosi moni päihdeongelmainen on sekä (tunne- ja/tai muuten) älykäs, analyyttinen että herkkä, mutta juuri sitä samaa huomaan itsekin täällä plinkissä jatkuvasti.
Nopea maininta vielä siitä, miten lämpimän mukavaa oli kuulla taas Setämiehestä. Totta kai hänen aina niin selkeästi ilmaistut sekä lämpimät sanansakin koskettivat tosi syvältä. Rehellisyyden nimissä, liikutuin ihan kyyneliin. (Ja myös muiden kommentit liikuttivat, toivottavasti osasin ilmaista sen jo aiemminkin.)
Joka tapauksessa; kun on jo aiemminkin aina miettinyt mitä ihmisille - tässä tapauksessa nyt Setämiehelle - mahtaa kuulua, niin aina se on yhtä mukavaa huomata heidän vaikka sitten ihan hetkellistäkin läsnäoloaan täällä.
Huom. Ymmärrän silti siis totta kai edelleen tosi hyvin sen, että ei kirjoittaminen täällä kaikilla raitistuneilla aina jatku, tai ainakaan aktiivisena, ja itse asiassa niinhän kävi minullekin lopulta raitistuttuani silloin vuonna 2015 siksi kahdeksaksi vuodeksi. Moni ihminen selvästi jää kuitenkin täältä mieleen. Luulen itse, että jopa, että ihan loppuelämänikin ajaksi, kun heitä, heidän polkuaan ja kallisarvoisia tunteitaan, ajatuksiaan, oivalluksiaan ja kuulumisiaan täällä on kauan saanut seurata, myötäeläenkin aina mahdollisuuksien mukaan.
Nyt kuitenkin ajattelin loppuillan katsoa Aileen Wuornosista tänään julkaistua dokumenttisarjaa, vaikka ei se nyt mitään kevyttä ajanvietettä ole. 
Tosi mielenkiintoista kuitenkin.
Toiveikasta torstaita kaikille.
6 tykkäystä
Olen itsekin pohtinut nyt viime aikoina tässä jonkun verran, että missä vaiheessa on luonnollista irrottautua siitä yhteisöstä, jonka turvin on päässyt itse tyynemmille vesille. Raitistumisen tiettyyn vaiheeseen kuuluu myös toisten auttaminen, joka oli ainakin itselleni myös tärkeä osa omaa kasvua. Ajattelin sen vaiheen kestävän huomattavasti pidempään, mutta ylitse siitäkin ollaan nyt sitten vissiin jo menty. Olen nyt hyväksytyn sen, että raitistumisesta ei loppujen lopuksi tullut suurta intohimoa, harrastusta tai työtä, vaan se oli vaihe elämässä, josta jäi lopulta “vain” vakaa perusta omistautua muille mielenkiinnon kohteilleni.
Nykyään tekee mieli puhua lähinnä aivan muista aiheista, siksi ei enää ole oikein mitään sanottavaa. Ja tuntuu että ei ole enää mitään muuta annettavaa, kuin kertoa omaa kokemustaan siitä, että sieltä epätoivoisen tuntuisesta putkesta voi kulkea tilanteeseen, jossa alkoholilla ei ole elämässä enää mitään sijaa. Jäljelle jää ainoastaan muistaa, että minun etanolini on tässä elämässä juotu, eikä minun tarvitse koskaan enää itseäni myrkyttää.
8 tykkäystä
Ymmärrän @Setämies aatoksesi hyvin. Onhan se hyväksyttävää ja ymmärrettävää mennä elämässä eteenpäin ja jättää mennyt taakse, kun siltä tuntuu ja on sen aika. Sen sinulle suon hyvillä mielin ja toivotan paljon onnea matkaan 
onhan se yhteisön kannalta harmi, jos ja kun kaltaisesi esikuva, loistava tsemppari ja lisäksi hyvä kirjoittaja poistuu kuvioista. On vain tosiasia, että toisilla kynä pysyy paremmin kädessä kuin toisilla. Minulle olet kirjoittanut useat kerrat juuri tilanteeseeni sopivan tekstin, joka on selventänyt ajatuksiani ja auttanut minua taas pykälän eteenpäin. Lämpimästi kiitän Sinua, että olet siinä hetkessä jaksanut ajatella tilannettani ja kirjoittaa. Se on ollut minulle siinä hetkessä ehkä ratkaisevakin asia jatkon kannalta.
Tällä hetkellä plinkki on minulle vielä pelastusrengas. En vielä pärjäisi ilman tätä ajatuksien kirjoittamista ja vertaistukea täällä, en pärjäisi ilman teitä ihania ihmisiä, jotka painitte saman asian kanssa. Mutta silti mielessä käy toiveikkaana aika jolloin voin päästää irti, silloin kun painiminen on loppunut. Silloin kun juomiseen liittyvät asiat ovat painuneet taustalle. Uskon, että se päivä vielä koittaa. Nyt on vielä niin, että alkoholia ei ole tehnyt mieli kuukausiin, mutta päivääkään se ei pysy poissa mielestä. Sitä ja siihen liittyviä asioita ajattelee ja prosessoi jatkuvasti. Eli vielä on raitistuminen minulla kesken. Annetaan aikaa päivä kerrallaan.
Minun on käynyt juuri samoin, monista kirjoittajista täällä on tullut tärkeitä. Vähän hassuakin, mutta näin se vain on
5 tykkäystä
Setämiehen lempeät, kauniit, tsemppaavat sanat jäävät ainakin minun sydämeeni asumaan. Kiitos @Setämies kun keväällä Plinkin välityksellä istuit hetken tuskassani ja surussani kanssani <3 Tukesi ja apusi täällä on ollut niin kaunista ja kullanarvoista. Minä en unohda.
4 tykkäystä
No nyt me näköjään kaapattiin hetkeksi tämä @Lintuanna ketju toistemme kehumiseen, toivottavasti siitä ei pahastuta. Kiitos kaikille teille oikein kauniista sanoista. Teistä kaikista on tullut minulle jollain tavalla myös tärkeitä, ja käyn teidänkin kuulumisia tasaisin väliajoin kurkkimassa. Vaikka nykyään tuleekin harvemmin enää mitään kommentoitua, niin en usko, että olen mihinkään kuitenkaan lopullisesti katoamassa. Nykyään tekisi mieli puhua @Reepu kanssa lähinnä vain musiikista ja @Metsanpoika kanssa kisakalentereista ja treenisuunnitelmista, mutta kun se ei ole kuitenkaan palstan varsinainen aihe, niin hillitsen itseni. Koska jos aloitan, niin se ei tule sitten pysymään vain muutaman rivin sivuojuonteena ja niihin aiheisiin on muitakin alustoja olemassa.
4 tykkäystä
@Setämies ei minua ainakaan haittaa, että kirjoittelette täällä eli en tietenkään pahastunutkaan. Päinvastoin, komppaan kirjoituksianne.
Ymmärrän hyvin, että vaiheet ovat erilaisia ja, että se näkyy käytännössäkin. Niinhän sitä sanotaan, että aika aikaansa kutakin.
Rentoa sunnuntaita kaikille❣️
3 tykkäystä
(Edit. Lisäys: pitkä kirjoitus taas tiedossa.)
Jaahas, tulipa taas huomattua, että jotkut ihmiset eivät jätä väliin yhtään mahdollisuutta yrittää saada huonoon valoon/mustamaalata jotain toista ihmistä, jonka ovat ottaneet itsestään johtuvista syistään hampaisiinsa. Pahimmillaan nämä vielä esittävät muuten samalla kuin laupiaita samarialaisia tai vastaavia, jolla saavat manipuloitua muita. Kaiken lisäksi; sen, mitä tiedän, niin usein he vielä mustamaalaavat tätä kohdettaan samoilla asioilla, joita itsekin tekevät/ovat tehneet. Huoh. En tiedä ovatko he niin sokeita itselleen vai lokeroivatko asioita erillisiin mielen sisäisiin kansioihin vai mistä on kyse. Luojan kiitos, selvästikään suurin osa ihmisistä ei ole tällaisia. Hyväntahtoiset ihmiset on ihania.
Täällä oli puhetta tuosta tänne kirjoittelusta ja anonymiteetistä. Pohdin asiaa ja ensimmäisenä mietin miten yksikään puolituttu tai työkaveri edes voisi tunnistaa meitä täältä, kun eihän heille puhuta mistään henkilökohtaisista asioista. Tai ainakaan minä en puhu. Omalla kohdallani tämä pätee sinänsä myös läheisiini ja ystäviini; ei heistä kukaan tiedä minusta ja elämästäni läheskään kaikkea eivätkä näin ollen läheskään kaikista niistäkään asioista, joista täällä kirjoitan. Täällä plinkissä on ollut anonyyminä helppoa kirjoitella omaan ketjuun, kun kenenkään ei ole sitä pakko lukea.
“Oikeassa elämässä” en puhu itsestäni kuin harvoin (eli ehdin jakaa vain pienen osan kaikesta) ja silloinkin vain harvoille valituille. Minulla ei yleensä ottaen ole tarvetta puhua itsestäni irl ja on jopa helpottavaa keskittyä vain muihin. En myöskään viitsisi kuormittaa läheisiäni ja ystäviäni vuodattamalla heille vaikkapa voinnistani ja tilanteestani. Ai niin, itse asiassa kaikista jo määrältään älyttömiä mittasuhteitakin saaneista monista vastoinkäymisistäni huolimatta myös miesystäväni, ex-terapeuttini sekä psykan polin hoitaja ovat antaneet minulle palautetta, että “en ikinä valita”. Heille kyllä luonnollisesti puhun asioista avoimesti ja kutakuinkin suoraan, mutta sehän on eri asia. Enkä silti tällä siis tarkoita, että valittaminen olisi pelkästään huono asia, koska joillekin se on tärkeäkin kanava purkaa mieltään painavia asioita ja säädellä olojaan. Mielestäni se on inhimillistä.
No. “Oikeassa elämässä” olen siis hyvinkin yksityinen ihminen ja paljon mieluummin minä muiden juttuja kuuntelenkin kuin olen itse äänessä. On minulla silti toki neljä ihmistä, jotka tietävät minusta melkein kaiken. Miesystäväni esimerkiksi, mutta hänelle olen ihan itse kertonut, että kirjoitan täällä ja olen kertonut nimimerkkinikin, jos hän haluaa vaikka joskus lukea kirjoituksiani. Ex-terapeuttini voisi minut parhaiten täällä tunnistaa, mutta hänellekin kerroin itse avoimesti kirjoittelevani täällä. Yksi näistä neljästä on täällä alunperin vuonna 2015 “tapaamani” entinen plinkkiläinen, jonka kanssa aloimme tuolloin sähköpostitella ja viestitellä kahden kesken kaikista asioistamme paljon tarkemmin ja laajemmin, kun ei silloinkaan plinkissä tullut läheskään kaikesta kirjoiteltua. Hänen kanssaan silloin kymmenen vuotta sitten myös tapasimme ensimmäistä kertaa kasvotusten, ystävystyimme sitten ihan tosielämässäkin ja olemme ystäviä edelleen. Hänellekin olen kuitenkin itse kertonut myös nykyisestä tilanteestani ja, että kirjoitan täällä taas. Ja yksi noista neljästä on siskoni ja hän, jos minut tunnistaisi, voisi se olla vain hyvä asia; ehkäpä hän rohkaistuisi itsekin kirjoittelemaan tänne. Yleensä ottaen mua ei haittaisi yhtään, jos joku muista ystävistä mut täällä tunnistaiskin; se voisi olla helpottavaakin. Tulisin näkyvämmäksi ja silti minun ei edelleenkään tarvitsisi itse puhua juuri itsestäni irl paljoa, kun kirjoittamani ketjut antaisi kaikenlaista ääneen puhumatonta tietoa heillekin. Vaikka tietenkään en täälläkään kirjoita läheskään kaikesta. Lisäksi olen harkinnut kokemusasiantuntijuutta, jolloin avoimuus omilla kasvoilla ja omalla nimellä on tärkeää. Se on kuitenkin vielä harkinnan tasolla.
No mutta, se siitä ja muihin asioihin. Olen edelleen pysynyt vähennetyssä juomisessa. Eikä se tehnytkään taaskaan edes yhtään tiukkaa; ei, vaikka viime viikon vaihteessa olikin kaksi vai oliko niitä kolme, päivää, kun oli pitkästä aikaa ihan konkreettisia juomishaluja. Ne kuitenkin loppuivatkin sitten siihen tällä erää ja niiden takia en sitten tosiaan juonutkaan.
Tein tuossa eilen miesystäväni kanssa hänen tilanteestaan juteltuamme pikaista yhteenvetoa omaan terveyteeni liittyvistä muutoksista. Mainitsen tässä niistä osan ja havaintoja olen toki tehnyt muutenkin aina välillä, joskin suht harvakseltaan. Summa summarum; oma masennukseni on lieventynyt vaikeasta keskivaikeaan, ahdistus ja pelkotilat ovat selvästi vähentyneet sekä yöunet parantuneet. En melkein saata uskoa tätä, koska nämä jatkuivat niin kauan tällä kertaa. Elin siis vuosia raittiinakin näiden kanssa ja raittiina ollessani nämä taas pahenivatkin. Eniten silti ihmetyttää tuo uni. Olin jo osin luopunut toivosta, koska kaikkea unta parantavaa on kokeiltu niin paljon ja niin kauan ja uni se on vain pysynyt surkeana. Vielä raittiina ollessani käytin älykelloa, jonka mukaan en joinain öinä nukkunut syvää unta lainkaan, muinakin liian vähän. Enää en untani älykellolla mittaa. Nyt kuitenkin on alkanut olla öitä, jolloin en esimerkiksi säpsähdä vähän väliä hereille ja valvo tuntikausia. Tai edes paria tuntia. En vielä uskalla intoilla liikoja, mutta varovainen, iloinen toivo on herännyt. Ja olen nyt jo tosi kiitollinen noista öistä, jolloin uni on ollut parempaa, vaikka niitä harvakseltaan onkin ollut.
Seuraavaan asiaan; kirjoitin tuossa aiemmin pohdintaa siitä, miten minun juomiseni (ja irtokarkkien syömiseni nuorena) vain paheni, kun kielsin ne itseltäni kokonaan. Lueskelin sitten muistini virkistämiseksi nopeasti tästä ilmiöstä pääpointit, missä joku kielletty asia houkuttaa enemmän kuin siihen liittyvä järkiselite. Ja dopamiinistahan sekin johtuu; kaikki kielletty voimistaa dopamiinin eritystä. Se ns. “kielletty” asia (kuten tabutkin) ja/tai jännittävät ja/tai riskialttiit asiat aiheuttaa monilla voimakkaamman dopamiinivasteen. Huom. tämä ei siis silti tietenkään poissulje alkoholiongelmaa, ennemminkin päinvastoin. Ajattelen itse asiasta niin, että tämä ilmiö tekee omasta raitistumisestani vain vaikeampaa, mutta ei missään nimessä mahdotonta. Pääsinhän eroon mm. alkoholista 8 vuodeksi jo aiemminkin sekä nuoruuden sokerikoukustakin. Mielenkiintoisia juttuja nämä.
Pidin nyt viikon vaihteen ajan viitisen päivää omaa “hiljaisuuden retriittiäni”. Olen tässä viime aikoina tehnyt muutenkin hiljalleen sitä, että en välttämättä vastaa heti puhelimeen tai lue ja vastaa heti mahdollisimman pian saamiini viesteihin. Nyt kuitenkin laitoin puhelimesta ihan äänetkin pois (ja luin vain lapseni ja miesystäväni viestejä, niihin toki vastatenkin.) Käytännössä tein samoja asioita kuin yleensäkin, mutta en vain ollut heti tavoitettavissa. Ja, että se oli helpottavaa. Minulla on jo tosi kauan ollut häiritsevää ja kuormittavaa velvollisuuden tunnetta (ja vaatimusta) olla lähes aina tavoitettavissa, lukea sekä vastata aina mahdollisimman pian kaikkiin viesteihin ja, jos en sitä ole tehnyt, on tullut huono omatunto. Osittain tämä kietoutuu mm. siihen, että kun isäni oli vielä elossa ja äitini tarvitsi hänen kanssaan apuani, välillä akuuttiakin, niin halusin tietenkin olla tavoitettavissa. Joka tapauksessa, huonosta omatunnosta en vielä ole päässyt eroon, mutta sain selvästi vahvistettua kokemustani siitä, että ei minun tarvitse aina olla kaikille saatavilla. Enhän odota sitä toisiltakaan. Tällä kertaa sain sitten enemmän keskityttyä dokkareihin ja aloin katsoa yhtä brittiläistä sarjaakin. Ja olipas se taas niin mukavan kotoisaa (en muuten ikinä juo, kun katson ohjelmia).
Hiljalleen alan huomata, että olen kai vihdoin alkanut saada lepoa kaikin puolin. Edelleen uupumukseni on sen verran voimakasta, että mielessä kävi kerran jo, että voisin hyvin jatkaa tällä tavalla vielä vaikka puolikin vuotta (tai kauemminkin), koska tuntuu, että nyt vihdoin ja viimein lepään vuosikausien kuormitusta ja uupumusta oikeasti pois. Marraskuu on kyllä muutenkin yleensä yksi vuoden pirteimmistä kuukausistani; on palattu normaaliaikaan eikä tarvitse olla jatkuvasti kirkkaassa valossa, niin hermostonikin saa taas enemmän lepoa.
No. Nyt kuitenkin sitten muun muassa whatsappissa odottaa 84 lukematonta (ja vastaamatonta) viestiä, vaikka siellä on vain kaksi ryhmää ystävieni sekä opiskelijakavereideni kanssa. Muuten viestin enimmäkseen Signalissa ja tavallisilla tekstareilla. 
Aion alkaa pureutua niihin nyt, mutta en enää missään nimessä vaadi itseltäni sitä, että vastaan ihan joka viestiin, jos se vain suinkin on mahdollista.
Kunhan se ja ruoanlaitto ynnä muut kotihommat on hoidettu, aion taas viettää illan peiton alla ja jatkan mainitsemani sarjan katsomista.
Mukavaa viikonalkua kaikille❣️
4 tykkäystä
Onpa kiva kuulla että sait aidon ystävän täältä Plinkin kautta <3
3 tykkäystä
Tässä oli paljonkin hyvää settiä, mutta lainasin nyt vain tämän. Näitä voisi itsekin muistaa, kun ajoittain ärsyynnyn joihinkin ihmisiin, että eikö nyt vain voi ns. ottaa itseään niskasta kiinni ja onko ihan pakko ryssiä asiansa kerta toisensa jälkeen samalla, huonoksi todetulla kaavalla. En tarkoita ketään tällä foorumilla, vaan ihan IRL.
Itse käytin huumeita pitkälle toistakymmentä vuotta ja lopetinkin jo liki kymmenen vuotta sitten. Ei ole missään vaiheessa ollut mikään ikävä siihen elämään. Lopetus meni lopulta hyvinkin iisisti, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen. No, se loppurypistys meni varsin iisisti. Jos se hirveän helppoa olisi ollut, olisin varmaan lopettanut paljon aikaisemmin. En narkatessanikaan ollut koskaan tyystin ojanpohjalla tai asiat niin päin helvettiä, kuin monella muulla.
Minulla on myös skitsoaffektiivinen häiriö+ne kaikki oheissälät siihen päälle. Sairaus toki aiheuttaa omat ongelmansa ja rajoitteensa, eihän se muuten sairaus olisi, mutta ei tässä mitään hätää ole. Ongelmat on tehty ratkaistaviksi, asiat hoidetaan, koska eivät ne muutenkaan hoidu ja sitten voinkin olla pääosin ihan tyytyväinen elämääni.
Silloin kun alkaa ärsyttää se, miksi tuokin ei hoida asioitaan niin kuin ne helposti voisi hoitaa, tulee muistaa se, että en suinkaan ole narkannut tai sairasta päätäni samoista lähtökohdista, kuin se ihminen. Ei mulla ole sellaista taustaa, että olisin esimerkiksi varttunut laitoksissa ja milloin missäkin huostassa pompoteltavana, väkivaltaisessa monen polven päihdeongelmaperheessä, jossa ei ole koskaan oppinut edes sitä, että ostoksensa pitää maksaa tai ihan vaikka vain tosi tunnekylmässä ympäristössä, jossa lähinnä vittuillaan. Toki minullakin omat traumani ja paskat elämäntapahtumani on, mutta siis perusturvallisuuden tunne on aina ollut taustalla vahva, vaikka olisin voinut huonostikin. Kotona on aina välitetty, rakastettu ja tuettu ja osoitettu se myös teoin ja sanoin.
Perusluonteeltani olen optimisti ja ihan iloinen ihminen, sekä myös temperamenttinen. Nämä auttavat kummasti pistämään asioita sujumaan. Perusluonne ja temperamentti eivät kuitenkaan ole asioita, jotka valitaan tai joita voisi muutella miten huvittaa. Synnynnäisiä ominaisuuksia, joille ei mitään voi. Toiminnalleen ja ajatusmalleilleen kyllä voi paljonkin, mutta perusluonteelleen ei.
Ja tuurin merkitystä ei todellakaan voi vähätellä. Kyllä se ihan puhdasta tuuria on, että sattui kohdalle maailman paras psykiatri, maailman paras mies ja totta kai se, että synnyin perheeseeni.
Ihmiset saavat varsin erilaisia eväitä elämäänsä ja siinä on Hannu Hanhena helppoa huudella. En sano, että joku aivan surkeista lähtökohdista oleva tyyppi olisi toivoton tapaus, eikä voisi itse tilanteelleen mitään, mutta hitosti vaikeampaa se on, kuin sellaisella tapauksella, jolla perusta on kuitenkin hyvin valettu sieltä lapsuudesta lähtien.
5 tykkäystä
Taas yksi hyvä yö takana. Rakastan nukkumista (paitsi painajaisia nähdessäni 
). Taisin oppia sen todellisen arvon vasta, kun vaikea unettomuuteni aikoinaan alkoi. Tosin nuorempana nukkuminen ei nyt muutenkaan ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. 
Järjen tasolla oon tietenkin tiennyt sen tärkeyden jo parisenkymmentä vuotta. No. Yksi paras ostoksistani on ollut vartalotyyny, minkä ostin alunperin kipuilevan kehoni takia. Nykyään on niin ihana tunne se, kun yöllä asentoa kipujeni takia vaihtaessani, saan rutistaa tuota pehmeää tyynyäni sylissäni ja nukahtaa rauhassa vielä uudelleen, jos se vain suinkin onnistuu. Omien lasten aikuistuessa moni vanhempi kärsii niin sanotusta tyhjän sylin sekä tyhjän pesän syndroomasta, niin minä “halailen” sitten tuota tyynyäni (ja mahdollisuuksien mukaan tietenkin edelleen lastani plus miesystävääni ja läheisiäni). Ja se hetki, kun illalla saan alkaa väsyneenä nukkumaan, on ihana ja helpottava. Nyt viimeisinä aikoina on tosin alkanut käydä niin, että millään raaskisi käydä nukkumaan, kun on joku hyvä ja mielenkiintoinen dokkarisarja tai muu kesken. Joka tapauksessa, olen jo aika kauan aikaa ihan tietoisesti keskittynyt nauttimaan näistä(kin) hetkistä voimavarojani kartuttaakseni ja se on kannattavaa. Sama pätee myös syömiseen keskittymiseen, vaikka useahkosti syömisestä nauttiminen onkin mulle vaikeaa.
Mitä vielä omiin ystävyyssuhteisiini tulee, niin suurin muutos keskustelujen sisällössä tapahtui, kun suurin osa meistä sai lapsia. Puheenaiheet siirtyivät selkeästi lapsiin, lasten kehitykseen ja kasvatukseen, vanhemmuuteen, arkeen ym. Ja yleensä tapasimme toisiamme niin, että kaikki lapset olivat mukana eli ylipäänsä siis keskustelimme vain sen, minkä nyt edes niissä puitteissa pystyimme. Pääfokus, kun oli aina lapsissamme ja yhteisissä tekemisissämme olimme sitten leikkipuistossa, metsäretkillä, uimahallissa tms. Minulle on lisäksi aina ollut tärkeää suojata omaa ja muita lapsia ikätasoisesti tietynlaisilta “aikuisten asioilta”. Tämä ei silti ollut siis mitään sellaista, että olisin kasvattanut lapseni pumpulissa, vaan ihan normaalia lapsilähtöiseen, mutta aikuisjohtoiseen vanhemmuuteen kuuluvaa huomioonottoa ja vastuullisuutta. Aikuisuuden, töiden, parisuhteiden sekä lapsiperhearjen takia tapaamisetkin tietenkin olivat vähentyneet ja harventuneet. Ja sitten taas, kun tapasimme harvakseltaan vain aikuisten kesken, oli aina kaikkea muunlaista kiinnostavaa keskusteltavaa, että ei siinä ollut kenenkään mahdollista juuri itsestään juurta jaksaen puhuakaan. Välillä toki puhuimme niitäkin. Välillä halusimme myös ihan tietoisesti pitää meiningin kevyenä, mikä lisäsi hyvinvointiamme ja jaksamistamme arjessa, lapsiperhe- ja työelämän yhteensovittamisessa.
Totta kai siis aina itsekin keskustelen ystävieni kanssa, mutta juuri itsestäni (tai vaikka menneisyydestäni) vain harvakseltaan, kuten jo kirjoitinkin. Elämässä ja maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia aiheita ja ilmiöitä, joista keskustella ja, joista ystävieni kallisarvoisia ajatuksia kuunnella. Enimmäkseen käytännön syistä on kuitenkin jo kauan täytynyt haravoida puheenaiheita, mistä keskustella kenenkin kanssa ja milloin, koska ajankohtaiset kuulumiset on niin tärkeitä. En esimerkiksi mitenkään ehtisi tuon kaiken muun lisäksi keskustella kaikkien ystävieni kanssa vaikka filosofiasta ja politiikasta, vaikka kuinka haluaisin. Juttelen niistä sitten lähinnä miesystäväni kanssa, koska olemme tekemisissä joka päivä ja puhelimen lisäksi tavatessamme mm.automatkoilla ja lenkeillä on hyviä hetkiä puhua niistä. Yhteiset kauppareissutkin on ihan liian lyhyitä, kun kaikkea juteltavaa on niin paljon.
Joka tapauksessa, yleensä ottaen minulla on läheiset, lämpimät ja avoimet suhteet ystäviini. Kaikki ystäväni esim.siis tietävät perustietojen lisäksi minusta paljon, myös mm. traumataustani sekä ptsd:ni että osan minulle tapahtuneista asioistakin. Mutta eivät siis kaikkea, edellä mainituista käytännön syistä johtuen sekä siitäkin, että en halunnut ottaa riskiä, että sijaistraumatisoin heitä, varsinkaan, kun en itsekään ollut vielä käsitellyt traumojani tarpeeksi. (En ole luonnollisesti täälläkään kertonut kaikkia traumatisoitumiseni juuria enkä enempää aio kertoakaan, vaikka ne kaikki alkoholiriippuvuuteni syntyyn vaikuttavatkin.) Eikä näistä kaikista edellä mainituista käytännön syistäkään johtuen ole mitenkään mahdollista jakaa kaikkien ystävieni kanssa kaikkea; näitä ajatteluni yksityiskohtiakaan, joita mm.täällä on mahdollista jakaa. Siihen ei pysty kukaan, koska elämässä on paljon muutakin. Luulisi tämän olevan ihan itsestäänselvyys kaikille. Ja sen, että silti se ei tarkoita sitä, että vaikka nyt minulla olisi jotain piiloteltavaa saati salaisuuksia. Aika on rajallista ja mahdollisuudet myös, valintoja joutuu tekemään. Monista eri syistä johtuen joutuu siis analysoida ja harkita, mitä ja mistä ja kenen kanssa ehtii sen kaiken kuuntelun ja siinä nousseiden aiheiden lisäksi kenenkin kanssa juttelemaan.
Lisäksi vanha, nykyään yleisestikin tunnettu vinkki on sellainen, että kun joku alkaa puhua sinulle itsestään, niin älä sinä ala puhua itsestäsi, vaan kuuntele. Ja näin minä pyrin tekemäänkin. Ajattelen silti myös, että läheisten ja ystävien kanssa kannattaa käydä myös metakeskustelua esimerkiksi tämän itsestään puhumisen näkökulmasta ja tästä olen pitänyt huolen. (Se ei vie kauaa aikaa). Ihmisillä on erilaisia tarpeita, toiveita ja mieltymyksiä. Jotkut haluavat tulla ennen kaikkea kuulluksi, kun taas jotkut haluavat sen lisäksi kuulla myös toisesta. Omia ystävyyssuhteitani tämä on vain parantanut ja lähentänyt. Esimerkiksi sen ex-plinkkiläisen ja miesystäväni kanssa, kun kävimme ko.metakeskustelua, niin sattumalta kaikki meistä haluaa mielellään myös kuulla toisesta. En ole myöskään törmännyt vielä yhteenkään ihmiseen, jolle tällainen metakeskustelu olisi ollut epämiellyttävää tmv., vaan päinvastoin. Se on selkeyttävää ja parhaimmillaan parantaa vuorovaikutusta.
Monet ihmiset saattavat ajatella tällaisen olevan liian monimutkaista ja hankalaa tms. Ja se heille suotakoon. Useinhan keskustelut (ainakin näennäisesti) sujuvat ikään kuin luonnostaan. Jotenkin kuitenkin hieman epäilen, että he eivät välttämättä ymmärrä, miten lopulta nopea ja simppelikin asia tuo metakeskustelu on eivätkä hahmota sen isoa hyötyä ihmissuhteisiin. Tai sitten se ei vain ole heidän juttunsa. Minä olen vain niin miljoona kertaa kuullut ystävieni ja muidenkin ihmisten kertoneen loukkaantuneensa/loukkaantuvansa jollekin, kun se joku alkaa yleensä aina puhua itsestään eikä tämä aloittaja silloin tule kunnolla kuulluksi, etenkään, jos se toinen ei sitä erikseen osaa ensin osoittaa. Minä en ainakaan halua saattaa läheisiä ja ystäviäni tällaiseen tilanteeseen itsestäni paljon puhumalla.
Totta kai elämässä eri ihmisten vaiheet ja asiatkin vaihtelevat. Välillä keskustelun sisällöt painottuu enemmän siihen toiseen ja sitten taas välillä toiseen. Ja tätä tapahtuu metakeskustelusta huolimatta. Se on elämää ja inhimillistä. Kokonaisuuden näkökulmasta vastavuoroisuus ja tasapaino on tosi tärkeää.
Täällä nettipalstalla tämä on oma kysymyksensä myös. Olen monesti halunnut kysyä siltä, kenen ketjuun kommentoin, että haittaako jos kerron omastakin kokemuksestani. Mutta eihän sellainen täällä tietenkään olisi mahdollista järkevissä puitteissa enkä siihen ole ryhtynytkään. Yritän toimia palstan yleisten toimintatapojen, (joissa on vaihtelua tilanteesta riippuen,) tavalla enkä siitä nyt mitään stressiä ota. Eikä joka kerta tulekaan itsestä puhuttua. Omassa ketjussani kyllä puhun itsestäni suhteellisen rennosti. Kyllä silti välillä mietin, että toivottavasti osasin täälläkin osoittaa sen, että otin huomioon ja “kuulin” sen toisen kirjoituksen sanoman, näin hänet ja, että toivottavasti oman kokemukseni jakaminen samassa yhteydessä ei haitannut. Jotta palsta toimii suht luontevasti, tällaisia “riskejä” on tietenkin täällä otettava, koska kirjoittajia on useita ja uusia kirjoittajiakin aina tulee.
No. Anonyymit nettipalstathan eivät koskaan ole objektiivisia todellisuuksia. Eikä kukaan meistä tosiaan kirjoita täällä elämästään ja itsestään kaikkea. Mielestäni nämä kannattaa pitää täälläkin mielessä eikä ainakaan olettaa tietävänsä toisen puolesta.
Loppuun vielä pari lyhyttä juttua:
Ainakin Hiiri taisi jossain ketjussa kertoa miettineensä tukihenkilöksi alkamista, tällainen(kin) on aina mieltäni lämmittävää. ja voin lämpimästi suositella sitä! Toki vähän eri asia, mutta olen toiminut yhdelle lastensuojelun asiakaslapselle tukihenkilönä nyt jonkin verran yli 14 vuotta. Hän on nyt lähes omillaan pärjäävä aikuinen. On ollut suuri ilo nähdä ja kuulla häntä, keskustella hänen kanssaan, tukea ja seurata hänen elämäänsä, vaikka totta kai vaikeitakin asioita ja vaiheita on tähän aikaan mahtunut. Olen tuntenut avuttomuuttakin (etenkin sote-verkoston ongelmien takia) välillä hetken. Aina kuitenkin ratkaisut on löytyneet. En tietenkään voi kertoa tarkemmin enkä enempää tästä(kään), mutta sen voin vielä sanoa, että nykyhetkessä hänellä on niin paljon kaikkea hyvää, että on tosi monesti tullut kyynelehdittyä hänen selviytymisensä ym. puolesta (ei tietenkään hänen nähden). Toisaalta sitten taas myös tuo Hiiren sijaiskoti kissoille kuulostaa aivan ihanalta ja sekin on tosi tärkeää. Ylipäänsä kaikki auttaminen on. Muistaakseni Fincoco kirjoitti jossain ketjussa taannoin lyhyesti vapaaehtoistyön mahdollisuudesta ja hyvästä puolesta ja jakoi samalla nettilinkinkin siihen liittyen. Hän oli tässä(kin) ihan oikeassa. Lisäksi tutkimuksissa on todettu vapaaehtoistyöllä olevan monia positiivisia vaikutuksia (vaikka toki myös epävarmuuksia, epäselvyyksiä ym.) Muistaakseni joissain pitkittäistutkimuksissa todettiin vapaaehtoistyöntekijöiden kertovan muun muassa korkeammasta tyytyväisyydestä elämään, onnellisuudesta ja itsetunnosta verrattuna ei-vapaaehtoistöitä tekeviin. Ja tässäkin oli vain psyykkisiä seurauksia. Jossain tutkimuksessa taas todettiin sen, että keskittyy muihin (ystävällisyydellä) tuovan helpotusta omaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Harmi, että en muista taaskaan enempää, mutta nämä nyt muistin.
Loppuun vielä innostuneen odottavainen kommentti: kohta tulee taas kahviloihin tonttulatet ja piparilatet. 
Lopetin viime keväänä kahvin (ja Pepsi Maxxin ym.) juonnin kokonaan, mutta juuri tänään kaipasin sitä aamuista tumman paahtoista kahvimukiani. Saa nähdä miten kierroksille menen joululateista, mutta aivan varmasti niitä aion nauttia tänäkin vuonna. 
Edit. Lisäys: mua itseäni siis ei haittaa, jos toiset puhuu/kirjoittaa itsestään. Päinvastoin.
2 tykkäystä
Kiitos, kun jaoit taas noin rehellisesti. Muutenkin tosi hyvin taas sanoitit ja kirjoitit.
Olisi tehnyt mieli vastatakin heti, mutta joudun ottamaan aikalisän päiväksi tai pariksi oman arkeni ja lapseni tarpeiden lisäksi, kun naputtelin ton yhden pitkän viestin notepadissa ennen kuin edes huomasin viestiäsi.
Palaan siis asiaan.
On tosiaan iso onni, että sulla on ollut noin tärkeät, suojaavat elementit. Ei niiden merkitystä mitenkään voi vähätellä. Oon ennenkin lukenut joitain sun mainintoja liittyen esim. lapsuuden perheeseen, mielenterveyteen, parisuhteeseen (mistä aiemminkin jo mainitsin) ja, vaikka en tietenkään kaikkea susta tiedäkään, niin on syntynyt vaikutelmakin, että olet kiitollinen ja arvostat sitä kaikkea.
Mulle tällaiset hyvät tiedot rakkaudesta, turvallisuudesta ja luotettavista ihmissuhteista on tosi tärkeitä kuulla, vaikken itse olekaan niitä samalla tavalla osakseni saanutkaan. Ne kuitenkin mm. ylläpitää käsitystä hyvästä ihmisyydestä, ihmisten moraalista ja mahdollisuuksista.
Toi perusturvallisuuden tunnekin on ihan älyttömän tärkeä. Toipumisessakin. Mulla ei sitä ole ollut koskaan juuri nimeksikään ja kahdesta terapiastakaan (joista toinen oli viiden vuoden traumapsykoterapia) huolimatta, sitä turvallisuutta ei vaan saatu tarpeeksi rakennettua. Etenkään, kun terapia loppui kesken ja, koska mun nykyisessäkin elämässä on yksi traumatisoiva juttu. Silti siinäkään ei ole kyse esimerkiksi mun omista valinnoista ja/tai vaikka huonoudesta, vaan kaikista noista monista eri tekijöistä. Enkä tietenkään siltikään unohda sitä, että aikuisena vastuu omasta hyvinvoinnistani on silti mulla itselläni ja sen vastuun kannan.
Mitä tohon muihin suhtautumiseen tulee, niin Suomessa elää edelleen vahvasti se mentaliteetti, että vaikkapa masentuneen “pitää ryhdistäytyä” eli juurikin ottaa itseään niskasta kiinni. Se on osin kulttuurinenkin juttu. Yksi inhottava ilmiö on se, että jopa jotkut itse masennuksesta (suht helposti) toipuneet ajattelee noin toisista masentuneista. “Jos kerran minäkin, niin pitää tuon toisenkin” ja niin edelleen. Ajattelen, että se, jos vaikka masentuneen ihmisen takia muissa nousee ärtymystä tmv., liittynee usein siihen, että itsessä herää vaikeita tunteita, kuten avuttomuus, joita on vaikeampi tunnistaa, sietää ja käsitellä. Ja, kun ärtymystä on helpompaa kokea, niin se tulee siihen sitten suojatunteeksi. Viha on aktiivinen tunne, suru ja avuttomuus passiivisia. Totta kai vaikuttavia tekijöitä on muitakin. Kaikkiaan, tämäkin on kuitenkin ihan yleinen ilmiö. Ja sen takia oman ärtymyksen tutkiminen on niin tärkeää; sen suojan alta voi löytyä ne omat haavoittuvammat tekijät.
Oon kauan jo toivonut, että media ottaisi tehtäväkseen kertoa noista eri tekijöistä ja toipumisesta, niin saatais hyvää tutkittua tietoa jakoon ja ehkä jokunen ihminen muuttaisi sen myötä suhtautumistaan mm. mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Toisaalta sit taas kaikki ihmiset ei vain pysty tai “suostu” siihen. En siis pidättele hengitystä odotellessani. Muistan pari vuotta sitten, kun HS haastatteli yhtä tunnettua ja arvostettua taloustutkijaa, joka on tutkinut vuosia mm. tuloerojen vaikutuksia ja huono- ja hyväosaisuutta. Artikkeli oli tosi hyvin tehty, asiat selkeästi avattu ja siinä oli nostettu monta asiaa, joiden perusteella olisi voinut luulla joidenkin ihmisten vihdoin tajuavan. Ja ehkä edes jotkut tajusivatkin. Olin alkuun innostunutkin siitä - kunnes menin kommenttiosioon. 
Siellä moni jääräpää kuvitteli taas tietävänsä asiat tutkijaa ja tutkittua tietoa paremmin. Tutkija haukuttiin epäpäteväksi sen sijaan, että oltais avattu ne omat silmät tutkitulle tiedolle ym. Tällaisia samanlaisia kommentteja esiintyy myös tosi usein työttömyyttä, mielialahäiriöitä ja -sairauksia tai päihderiippuvuutta käsittelevissä jutuissa.
Mun kohdalla vaikea rasti on myös sellaiset ihmiset, jotka ajattelee (yliyleistää ja yliyksinkertaistaa) esim., että jos joku yksi ihminen on toipunut vaikka traumatisoitumisesta, masennuksesta, päihderiippuvuudesta “sillä tavalla” ja usein vielä keskivertoa helpommin, niin tietenkin kaikkien muidenkin pitää toipua. Ja jos eivät toivu, syy on heidän omansa. Ei tiedetä ja ymmärretä noita kaikkia elementtejä, mitkä toipumiseen vaikuttaa, mutta luullaan tiedettävän paljon tai “kaikki tarvittava”. Vaikka tossa kirjoituksessani kirjoitinkin nyt ensisijaisesti traumatisoitumisesta ja mielenterveysongelmista, niin samat elementit vaikuttaa myös päihderiippuvuudesta toipumiseen. (Siinä toki on lisäksi muitakin tekijöitä, mitä toipumiseen tarvitaan ja, mitkä siihen vaikuttaa).
Oot oikeassa, kukaan ei tosiaan voi valita lähtökohtiaan. Toivottavasti mahdollisimman moni alkaisi tajuta tänkin, jos vaikka sitten mielenterveysongelmista, päihderiippuvuudesta, huono-osaisuudesta, köyhyydestä ja työttömyydestä kärsivien ruoskiminen ja syyllistäminen vihdoin selvästi vähenisi.
2 tykkäystä
Haluan vielä liittää tähän ketjuuni E.E. Cummingsin lausuman, joka on koskettanut ja ohjannut mua jo vuosia:
“Omana itsenään oleminen maailmassa,
joka tekee parhaansa, öin ja päivin,
tehdäkseen ihmisestä kaikkien muiden kaltaisen, on vaikein taistelu, mitä ihmisellä on,
eikä koskaan pidä lakata taistelemasta.”
4 tykkäystä
Tämäkin viikko meni vähentämistavoitteen näkökulmasta onnistuneesti ja kieltämättä olen ollut tosi helpottunut siitä, että tälläkin viikolla ajattelin “miksi joisin?”. Eikä ole ollut sen enempää onneksi tarvetta ajatellakaan juomista, vaan on ollut helpompaa keskittyä muuhun.
Olen tehnyt havaintoja irl, että monet ihmiset vaikuttavat etsivän usein “kicksejä” erilaisista asioista. Päihteet on vain yksi osa niistä eri mahdollisuuksista. Ja kyllähän tämä ilmiö näkyy mediassakin kuin myös somessa sen, mitä siitä tiedän. Kicksejä voi saada monista eri asioista; kofeiinista, urheilusta, somesta ja somehuomiosta ja -tykkäyksistä, ihmissuhdedraamasta, riskikäyttäytymisestä, seksistä, ihastumisista/rakastumisista ja niiden jatkuvista etsimisistä (ei sitouduta kunnolla, koska tarvitaan vain se alkuhuuma ja, kun se loppuu, siirrytään seuraavaan). Jotkut saavat niitä kleptomaniasta tai tulipalojen sytyttelyistä (myös rikkaat tai muuten hyvätuloiset ihmiset; tästä oli joskus HS:ssä juttu). Ja tässäkin vain osa mainittuina.
Kuitenkin, se kicksien perässä eläminen, jos mikä, on addiktiivista. Ollaan riippuvaisia siitä dopamiinipurskeesta ja sen saaminen määrittää elämää enemmän tai vähemmän. On tullut vaikutelma, että tosi monet ei tiedä sitä, että ne niin sanotut “huippukokemukset” eli dopamiinipurskeet kestävät vain hetkensä ja oli dopamiinipurskeen aiheuttaja mikä tahansa, sen jälkeen seuraa aina dopamiinin notkahdus. Koska niin dopamiini ja mielihyväjärjestelmä toimii. Pahimmillaan elämästä tulee kuin vuoristorataa; on vain huippuja ja niiden jälkeisiä notkahduksia. Ja sitten ihmiset miettivät, mikä on vialla, kun huippukokemuksetkaan ei takaa jatkuvaa onnea. Vrt. tämän lisäksi myös onnellisuusharha.
Jos siis pääsee eroon niiden jatkuvien dopamiinipurskeiden tavoittelusta, on toipumista tapahtunut jo paljon. Edellisen kahdeksan vuoden raittiuteni aikana pääsin minäkin tässä eteenpäin; tavallinen arki oli riittävän tasaista, merkityksellistä ja turvallista, että aloin kaivatakin nimenomaan sitä tasaisuutta. Ja aliarvostettua tavallisuutta. Mieluummin olen tasaisen tyytyväinen kuin onnellinen ja onneton vuoronperään (silti totta kai huonot päivät ja vaikeat tunteet kuuluivat elämään edelleen).
Nyt pitää vastailla vielä läheisten viesteihin ennen kuin pääsen jatkamaan dokkareiden katsomista.
Toivotan rentoa sunnuntai-iltaa kaikille❣️
1 tykkäys
Jatkan vielä aiheesta dopamiini ja riippuvuus, adrenaliinikin ym. Ensin todettakoon, että varsinaisessa mielihyvässä ei siis tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. (Tämäkin on mielestäni itsestäänselvyys, mutta kirjoitan sen näkyviin varmuuden vuoksi.) Olisi tärkeää, että joka päivä saa mielihyvää jostakin. Parhaimmillaan tämä tulee luonnollisesti niistä ihan tavallisista jutuista, kuten esimerkiksi vaikka puhtaisiin lakanoihin sujahtamisesta lämpimän suihkun jälkeen. Tai vaikka linnun seuraamisesta ikkunan takaa (rakastan lintuja ja siitä nimimerkkinikin aikoinaan lähti 
). Tai vaikka onnistumisesta.
Dopamiini vaikuttaa myös mm. oppimiseen, keskittymiseen, motivaatioon, vireystilaan, mielialaan. Me siis tietenkin tarvitaan sitä kaikki. Sen saamisen/välittymisen ongelmat taas liittyy esim. uupumiseen, ADHD:seen, masennukseen.
Tajusin itsestäni jo ennen päihdeongelmaa sen, että minulla oli sisäistä levottomuutta, virikkeiden kaipuuta, vaikeutta ylläpitää optimaalista vireystilaa sekä joku ammottava tyhjiö mielessäni (lapsuudessa syntynyt), mitä olen elämäni aikana yrittänyt täyttää monin eri tavoin. Tämä liittyy osin traumatisoitumiseen, mutta en usko, että se liittyy kokonaan vain siihen. Lopulta en toki voi tietää, koska traumatisoiduin alunperin jo lapsuuteni aikana.
Mietin, missä menee raja tavallisen persoonallisuuteen liittyvän elämyshakuisuuden tai aistimushakuisuuden tai addiktiivisen kicksien haun välillä? Ainakin pakonomaisuus ja sen ilmenemismuodot liittyy siihen addiktiivisuuteen. Mutta jotkut meistä tosiaan tarvitsee voimakkaampia kokemuksia elämyshakuisuuden lisäksi esimerkiksi aistisäätelyn takia ja ylläpitääkseen vireystilaansa. Lisäksi mm. traumatisoituminen voi aiheuttaa erilaisia riippuvuuksia ja esim. ylisuorittamiseenkin voi kehittyä riippuvuus.
Kuitenkin viime vuosina tämä on omalla kohdallani selvästi rauhoittunut. Kuten aiemminkin olen todennut, niin edellisen kerran lopetettuani juomisen kahdeksaksi vuodeksi, näitä muita addiktion (?) kohteita vielä jatkuikin/alkoikin. Ja tämä on siis syy siihen, miksi välillä pohdin olinko vain juomatta vai “raitistuinko”. Kuitenkin lisäksi mietin, että kun kohdallani nuo mainitsemani muut osa-alueet eivät ihan kokonaan hallinneet elämääni (toisaalta ei hallitse alkoholikaan), niin en sitten lopulta tiedä addiktiivisuuden voimakkuudestakaan. Elin siis ainakin näennäisesti ihan normaalia ja tervettä elämää.
Nyt olen tehnyt tilannekatsausta tähän aiheeseen ja elämääni liittyen:
Olen lopettanut somen käytön viitisen vuotta sitten, se meni siihen, että jatkuvasti kurkin oliko ystäviltäni tai muilta tullut päivityksiä, viestejä ym. Urheilun harrastaminen ei ole lopulta pakonomaista ollut enää pitkään aikaan. Valitsin hyvän, sitoutuneen parisuhteen suhdeseikkailujen sijaan enkä enää koe kuin vain hyvin harvoin ja silloinkin vain pieninä hetkinä, että tavallinen parisuhdearki olisi tylsää. Sivuhuomautuksena todettakoon, että on minulla toki älyllisesti erittäin mielenkiintoinen kumppanikin nyt ja tuntuu, ettei aika riitä läheskään kaikista mielenkiintoisista aiheista keskusteluun. Ja nekin keskustelut, joita ehdimme käydä, on mielenkiintoisia ja haasteita tarjoavia. Saamme suhteestamme siis viikoittaisia älyllisiä haasteita ja välillä opimme tietenkin itsestämmekin uutta. Lopetin myös jatkuvan Pepsi Maxxin (ja satunnaisten energiajuomien) litkimisen tässä viimeisen parin vuoden sisällä, vähensin paljon myös kahvinjuontia. Keväällä lopetin sen viimeisenkin aamuisen kahvimukillisen juonnin kokonaan - siis, vaikka olin jo vuosikausia ajatellut, että ilman kahvia en ainakaan pärjäisi, koska olen aina niin väsynyt/uupunut. Mitähän vielä, no, monen vuoden tupakan polton lopetin jo varhaisaikuisuudessa ja aiemmin mainitsemani irtokarkkikoukkukin tuli selätettyä jo ajat sitten.
No. Joku saattaa ehkä taas pohtia, miksi mä pureudun tähänkin aiheeseen näin paljon, mutta kuten kerroin jo aiemminkin, niin koen tämän sekä ko. aiheenkin todella mielenkiintoisena. Varmuuden vuoksi todettakoon taas, että silti tämä kaikki ei vie päivistäni paljoa aikaa, en tietenkään edes ajattele näitä joka päivä. Läheskään. Suurimmaksi osaksi keskityn siis ihan muuhun.
Ei ole tarkoitus patologisoida esim. vielä normaalin rajoissa ilmenevää elämyshakuisuutta. Mutta on tosi mielenkiintoista tutkailla, missä raja liiallisuuksiin menemisen kanssa mahtaa mennä.
Pohdin asioita paljon jo edellisen juomisen lopettamisen aikana ja omasta mielestäni suurin oivallus, minkä keksin, oli se, että lakkasin yrittämästä täyttää tuota sisälläni ammottavaa tyhjiötä mitä erinäisimmin keinoin, juominen oli yksi niistä. Kun tyhjiöni “aktivoitui” ja tunsin sen tyhjyyden, mahdollisten muiden tunnistamattomien tunteiden sanattoman möykyn, päätin “tutustua” ja totutella siihen. Menin esimerkiksi sohvalle lepäämään, tuijottelin kattoon ja annoin tyhjiölleni tilaa. Ja kestin sen ammottavan tyhjyyden tunteen.
Todennäköisesti se on alkujaan syntynyt lapsuuden vaillejäämisistä (rakkaus, emotionaalisesti ja fyysisesti turvalliset kiintymyssuhteet ym.). Ja luulen, että se tulee kulkemaan mukanani aina. Jos lähtee edes yrittämään sen täyttämistä, on addiktiivisuudelle ja erilaisille riippuvuuksille varsin otolliset olosuhteet.
Rentoa viikonloppua kaikille, jos nyt joku sattuu tätä ketjuani lukemaan 
4 tykkäystä
Aamulla huomasin, että olenkin pärjännyt vähennetyllä linjalla jo 6kk - oikeastaan jonkun verran pidempääkin. En ole harmikseni pitänyt asiasta erikseen tarkkaa kirjaa vaikka omalla puhelimella enkä tätä ketjuanikaan jaksanut vielä alkaa plärätä läpi, niin en muista ihan tarkalleen, että kuinka kauan kuin, että vähän reilu 6kk ainakin.
Aika menee kyllä älyttömän nopeasti, mikä etenkin juomisen näkökulmasta jonkun verran huolestuttaakin. Omalla kohdallani se aiemmin tapahtunut pahin juomakausi ja siitä avokatkollekin hakeutuminen oli niin isoja pelästyttäviä, vakavia juttuja ja hälytysmerkkejä, että en aio enää koskaan päästää tilannetta samaan jamaan. Siitäkään huolimatta, että nyt itse asiassa tuntuu epätodelliselta, että miten olen edes voinut juoda niin usein ja käynyt avokatkollakin. En melkein meinaa edes tajuta tätä. Oli miten oli, sekin oli kuitenkin minun elämääni sen aikansa enkä aio päästää itseäni koskaan unohtamaan tuota.
Tajusin myös, että olen jo kuukausia sitten saavuttanut ekan tavoitteeni Vähentäjiin siirryttyäni ja senkin jälkeen jatkanut sekä vähentämistä että vähennetyissä määrissä pysymistä onnistuneesti. Muistan, että takapakkia olisi tullut vain yhdellä viikolla, mistä täälläkin tietenkin raportoin. Juon tällä hetkellä silti vielä sen 1-2krt. viikossa viitisen olutta kerrallaan eli vähentämistä edelleen riittää. Luen jossain välissä ketjujani uudelleen, kunhan vain jaksan. Se tekee varmasti hyvää, vaikkei helppoa olekaan. Kuitenkin; lukuisten tutkimustenkaan mukaan kenenkään muistiin ei voi lopulta sataprosenttisesti luottaa ja lisäksi kaikilla meillä alkaa muisti heiketäkin jo noin 27/30-vuotiaasta lähtien. Itsestään tietoiset ihmiset (minäkin) huomaavat usein merkkejä siitä jo n. 40-vuotiaana ja sen jälkeen ja muut sitten havahtuvat asiaan vasta myöhemmin esim. n. 60-vuotiaana.
Uunissa valmistuva ruoka on miltei valmista. Päivällisen jälkeen jatkan dokumenttisarjan, missä käsitellään ratkaisemattomia mysteerejä, katsomista. Katsoin tätä eilen ja toissailtanakin ja kyllä taas mietin, miten onnekkaita me Suomessa asujat ollaan (kamalasta nykyhallituksesta, surullisesta mielenterveys- ja päihdeongelmatilanteesta huolimatta).
Ja ensilunta edelleen odottelen, toivottavasti se sataa pian. 
Mukavaa viikonjatkoa kaikille
1 tykkäys