Paluu Vähentäjiin, ennen paluuta Lopettajiin

Juuri tuo kirjoituksistasi mielestäni välittyykin hyvin. Sielunkumppanuus ja muu. Se kuulostaa tosiaan ihanalta. Sekin kertoo paljon, että puhut suhteestasi positiivisena asiana etkä esim.hauku miestäsi. Mun mielestä sekin on osa lojaliteettia.

Oman suhteeni alussa vertailtiin miesystävämme kanssa ajatuksia mm. juuri tuostakin ja onneksi oltiin samaa mieltä; toisen haukkuminen oli se sitten suoraan päin naamaa tai selän takana on yksiselitteisesti väärin. Jos joku asia häiritsee esim.loukkaa tai suututtaa, asiasta puhutaan ensin kumppanille itselleen ennen muita. Läheisten tai muiden kanssa on lupa puhua suhteesta totta kai, mutta minä en ainakaan puhu koskaan asioista, joista en ole puhunut ennen kaikkea miesystäväni kanssa. En myöskään pystyisi haukkumaan häntä enkä tajua, miten jotkut tosiaan haukkuu kumppaneitaan niin inhottavin termein ja pystyvät vielä elämään itsensä kanssa. Toi voi kertoa ennen kaikkea kyseisen ihmisen omasta tietynlaisesta kyvyttömyydestä; kyvyttömyydestä tunnistaa ja käsitellä haukkumisen alla lymyileviä tunteita, tarpeita, toiveita ja muita asioita sekä kyvyttömyydestä kumppania arvostavaan kommunikaatioon. Mulla ei omatunto kestäisi niin millään kumppanin, eikä sen puoleen muidenkaan, haukkumista. Edes riidoissa. Meilläkin on kumppanin kanssa ollut suhteen alkuaikoina hirveitä ja raastaviakin riitoja eikä silti ikinä olla toisiamme haukuttu. Enkä myöskään tietenkään muutenkaan haluaisi olla sellainen haukkuja. Ja samaa mieltä; yksikään parisuhde ei ole pakollinen, joten mieluummin uutta matoa koukkuun tai sitten yksinoloa.

Ajattelen näistä myös samalla tavalla. Olin tosiaan pitkään sinkku itsekin ja aina välillä mietin, että voisin vallan hyvin jatkaa pelkällä treffailu- ja tapailulinjalla lopunelämääni. Mutta olihan sekin lähes poikkeuksetta sitten kuitenkin lopulta aina jonkin aikaa hankalaa, kun montaa miestä tuli loukattuakin, kun nuo miehet olisivat halunneetkin suhteelta enemmän kuin minä. Sekin alkoi painaa liikaa omatuntoa, vaikka tein kyllä aina alussa selväksi, että en ole valmis kunnolla sitoutumaan. Silti ihmiset tuppaa alkaa toivoa enemmän, jos isompia tunteita herää ja onhan se ihan inhimillistäkin. Mua alkoi itseäni jossain sinkkuelämän loppuvaiheilla kuormittaa yhä enemmän omatunto ja aina uusiin miehiin tutustuminen liikaa, vaikka yleensä ottaen ihmiset onkin mielenkiintoisia. Aloin kuitenkin kokea voimakkaammin myös jotain tyhjyyden tunnetta ja huomasin kaipaavani jotain syvempää ja merkityksellisempää. Lapsenikin oli kasvanut jo isoksi eikä tarvinnut mua enää ihan yhtä paljon, mun oma aika ja mahdollisuudet sitä myötä lisääntyi. Ja, kuten tuossa kerroinkin, niin sitten tosiaan lopulta suhteellisen lyhyen ajan sisällä aloin haikailemaan toisen lapsen, yhteenmuuton ja naimisiinmenon perään ja siinä kävi miten kävi.

Ihan sama mulla. Joillekin ihmisille se riittää. Siis lähinnä käytännön asioista puhuminen. Muutamakin “tapailumies” aikoinaan kertoi, että eivät ikinä ole puhuneet “näin syvällisiä”. Muistan lisäksi ainakin pari, jotka suoraan kertoivat tuntevansa itsensä tyhmiksikin, kun eivät ole elämässään tällaisia keskusteluja käyneet ja kokivat myös, että eivät edes osaa sellaista. No. Kyllähän sitä monesti huomasi, että toisilta syvällisten juttelu sujuu luonnostaan ja toisilta ei sitten niin millään. Mäkään en pystyisi olla sellaisessa parisuhteessa enkä sellaisessa väljässä tapailusuhteessakaan, missä puhutaan vain käytännön asioista. Se olis ihan liian onttoa ja tylsääkin.

Ja taas ajattelen ihan samoin. Yleensä ottaen oon ollut nykyiseen suhteeseen varsin tyytyväinenkin. Mua ei niinkään stressaa se, että ei asuta yhdessä, mutta aina välillä tosiaan surettaa ja mietityttää. Oon myös huomannut, että esim. fyysisessä läheisyydessä en pysty tällaisessa suhteessa eheytymään tai pitäisikö sanoa, että en ehdi. Oon myös todella neuroottinen ja yksin asuessa sekin on tuntunut vain vahvistuvan, vaikka persoonallisuuspsykan tutkimusten mukaan se ikääntyessä yleensä lievenee. Välillä myös haikailen sellaisen suhteen perään, missä ollaan kuin paita ja peppu (ärsyttävä sanonta, mutta en keksi tähän hätään muutakaan). Mua viehättää paljonkin sellaiset ihanat, pienet jutut, joita olen vaikkapa joistain pitkään naimissa olleista eläkeläisistä kuullut. Suhteessa on paljon mm. vastavuoroista huolenpitoa ja hellyyttä (onhan niitä meilläkin, mutta ei ne lopulta voi paljoa tilaa saada, kun emme vietä enää pidempiä aikoja yhdessä). Mulla on mielikuvia myös esim.sellaisista ihanista pienistä mummeleista ja papparaisista, jotka istuu aamuhämärässä yhteisen kotinsa aamupalapöydän ääressä, syövät yhdessä tehtyä aamupalaa, kumpikin tekee vaikka omaa ristikkoaan rinnakkain kysellen välillä toisiltaan vastauksia tmv.. Tai vaikka siitä, miten ihanaa olis katsoa rakastamansa ihmisen nukkumista ja tuhinaa. No, realismia nämä ei kuitenkaan aina ole; esim.oma äitini on ollut niin hirveä kotijyrä, että ei vuosikausiin antanut isäni mennä edes samaan aikaan keittiöön, jos hän itse oli aamupalallaan. Kumpikin söivät sitten erikseen, nukkuivatkin erikseen vuosikymmeniä. Ja minusta taas sellainen yksityiskohta, että silloinkin, kun nukuttiin miesystäväni kanssa ja vietettiin pidempiä aikoja yhdessä enkä saanut unta, olin niin ylivireä ja ahdistunut, ettei siinä tilassa minkään toisen nukkumisen ja tuhinan ihastelu onnistunut. Juuri muun muassa tästä kuitenkin haluaisin opetella pois, mutta eihän se ole edes mahdollista, kun emme tällä hetkellä yövy yhdessä. Kummallakin on uniongelmiakin ym. Rakastan kyllä omassa rauhassa nukkumista silloin, kun se onnistuu enkä pelkää liikaa, mutta olisihan siinä yhdessä nukkumisessa jotain ihanaakin. Silloin, kun vielä yövyttiin yhdessä, saatettiin illallakin vielä jutella pitkiä aikoja tai kuunneltiin yhdessä kainalokkain vaikkapa Sam Harrisia Youtubesta ja aamulla juteltiin siitä. No, nukkuminen mulla ei sitten onnistunutkaan. Lisäksi, mitä pidempään se jatkui, yleistyikin se, että minä olin yksin varhain aamulla hereillä, söin yksin aamupalan, kun miehellä on niin eri rytmi ja vapaapäivinään valvoo myöhään ja nukkuu pitkään. Ja minä taas menin aikaisin sänkyynkin. Että kyllähän minä tiedän, että asiat ei aina todellisuudessa mene niinkuin romanttisena ihmisenä haaveilee. Nyt ollaankin tähdätty siihen, että emotionaalinen läheisyys ja keskusteluyhteys säilyy. Ja nykyään asutaankin alle 10min matkan päässä toisistamme. Sekin on tärkeää. Puhutaan me keskenämme myös yhteisestä eläkeajasta ei niin vakavissaan, vaan pienissä yhteyksissä esim. vaikka että vanhuksina perustetaan yhdessä ihana kotieläintarha, missä on meiän mielestä ihania eläimiä kuten kettuja ja mangusteja :heart_eyes: ja rakennetaan niille mitä parhaimmat olosuhteet, ruokitaan ja hoidetaan ynnä muuta. Kaikki tällainenkin lämmittää tosi paljon, vaikka ei ikinä todennäköisesti toteudukaan.

Nyt lopetan kyllä tähän, kun juttua taas vain riittäis ja riittäis. :sweat_smile:

Ps. Jatka ihmeessä positiivisia kirjoituksiasi teidän parisuhteesta; niitä on ihana lukea. :heart:

1 tykkäys

Tämäkin sopii niin hyvin mun ajankohtaisiin fiiliksiin (yksinolon ja rauhan tarve on nyt niin suuri). Tää on niin hyvä, että nauroin ääneen. :grinning_face_with_smiling_eyes: Tää Fok_It on muutenkin hyvä sarjakuva.

Huomaan, että kaikki lepo ja omaan rauhaan vetäytyminen alkaa pikkuhiljaa tuottaa tulosta. Vaikken mitään “tulosta” sillä tavoitellutkaan kyllä, kunhan nautin. Mieli tuntuu taas vähän rauhallisemmalta ja suurin osa painajaisöistä on jäänyt pois. Ainakin taas toistaiseksi. Mielessä on alkanut vilkkua ajatus, että mitenhän tästä saisi itsensä enemmän taas normaaliin päiväjärjestykseen. Nyt kaipaan mm. reippaita kävelyjäkin, kun vielä aiemmin nekin tuntuivat sitten lopulta suorittamiselta ja pakolta, vaikka liikunta onkin ollut mulle aina tärkeä voimavarakin. Jotenkin kadotin senkin silti suorittamiseen.

Toisessa ketjussa puhuttiin itsensä kadottamisesta ja, että se liittyisi vain(?) alkoholin käyttöön. Minä kyllä kadotin itseni ihan 8 vuoden raittiudenkin aikana. Kadotin itseni traumojeni pakenemiseen ja ylisuorittamiseen, se kaikki nimittäin vain jatkui, vaikka juomisen lopetinkin. Nuo syythän mulla nykyisen juomisenkin alla luuraa. Lisäksi olin rakentanut identiteettini liikaa riippumaan opiskeluista ja työstä, vaikka minussa on aina ollut paljon muutakin. Se kaikki muu vain vuosien saatossa kutistui ja kutistui, kun oli niin pakko koko ajan pysyä liikkeessä jotain suorittaen. Ja onhan se ihan yleisesti ja tieteellisesti tunnustettu asiakin, että monen ihmisen päihderiippuvuus on itselääkintää. Eli seuraus eikä syy. Tämä ei toki missään nimessä silti poista sitä, että alkoholi aiheuttaa monia haittoja. Mutta aina alkoholi ei siis ole pelkkä syy, vaan välillä myös ensisijaisesti seuraus, oire, näistä psyyken syvemmistä ilmiöistä.

Olen edelleen juomisen lopettamisen kannalla, vähentämisenkin (vrt.mm. haittojen ehkäisy). Omasta mielestäni on kuitenkin riskialtista ajatella alkoholin olevan syy kaikkeen. Se, kun voi johtaa isoihinkin pettymyksiin silloin, kun juomisen on jo lopettanut, mutta silti ongelmat jatkuvatkin, elämä onkin edelleen vaikeaa ja huono olokin vain jatkuu tai vaikka paheneekin. Tämän takia juomisen juurisyiden tutkiminen onkin niin tärkeää. Joillekin juominen saattaa olla aluksi vain pelkkää hauskanpitoa ja vaikka rentoutumista ja siitä tulee lopulta tapa, mikä voi johtaa riippuvuuteen alkoholismiin. Joidenkin juomisen taustalla taas on aitoja, isojakin ongelmia ja haavoja, mielenterveyden häiriöitäkin, joita ei ole uskaltanut/pystynyt/ehtinyt aikojen saatossa käsitellä ja hoitaa vaan, joita on alkanut itselääkitä alkoholilla. Kaikkien ihmisten alkoholiongelma ei siis ole samanlainen ei syineen eikä seurauksineen. Jokainen voi hahmottaa omansa vasta mm. sen funktioita syvällisesti tutkiessaan.

No. Mitä ajankohtaiseen omaan juomiseeni tulee, niin viime viikolla sain tosiaan entisestäkin vähennetystä määrästä vähennettyä taas lisää. Ja siihen pyrin nyt näillä muillakin viikoilla. Juomisen pakonomaisuus on tosiaan loppunut kokonaan ja katson paljon mieluummin dokkareita ja lepään kuin juon. Tällöin ei ole juomishalujakaan, päinvastoin olut vain ällöttää. Myös sitä juodessanikin. No, minulle näemmä tosiaan sopii paremmin tällainen asteittainen vähentäminen kuin seinään lopettaminen. Omalla kohdallani, kun se seinään lopettamisen yrittäminen ja vaatimukset täysraittiudesta vain pahensivat pakonomaisuutta ja vastarintaa ja yhtäkkiä joinkin enemmän kuin koskaan. Kenties tässä on joku ns.kielletyn hedelmän ongelma? Olen kokenut nuorena syömishäiriöisenä tämän ihan saman ilmiön ruoan ja etenkin irtokarkkien kohdalla; kun yritin lopettaa seinään se johtikin siihen, että ostin seuraavalla kerralla vain entistä isomman määrän karkkeja ja söin ne ihan liian nopeasti sekä ihan liikaa kerralla. Sitten pitikin jo työntää sormet kurkkuun, että sain ne pois sisältäni. Mutta, kun luovuinkin ehdottomuudesta ja annoin itselleni luvan syödä ja syödä välillä karkkejakin, niin kävikin niin, että kaikki ahmiminen, tahallinen oksentelu ja ylipäänsä liian isojen määrien ostaminen, ja vielä usein, loppuikin kokonaan. Enää ei tehnyt juuri edes mieli karkkeja tai muutakaan “kiellettyä”. Tasapaino alkoi löytyä syömisen sallimisesta eikä kieltämisestä.

Tässä juomisen lopettamisessa, kun olin vielä Lopettajissa, en syystä tai toisesta osannut myöskään omaksua “päivä kerrallaan” -mentaliteettia. Olen muistellut, että edelliselläkin raitistumiskerralla vähensin ensin juomismääriä ja juomiskertoja ja sitten ajan kanssa juomisen kokonaan jättäminen onnistuikin paljon paremmin. (Samalla tavalla loppui karkkienkin syöminen lopulta kokonaan useiksi vuosiksi.) Sitähän kyllä välillä aina mietin, että pääsinkö addiktiotaipumuksesta juomisen lopetettuani lopulta kunnolla koskaan, koska juomisen lopettamisen jälkeen olin esim. kofeiinin ja somen liikakäyttäjä sekä syömiseni ja ylipäänsä terveyteni neuroottinen kontrolloija. Jossain vaiheessa mietin jopa puhkesiko minulle ortoreksia juomisen lopettamisen jälkeen, niin pitkälle terveyden tavoittelu juomisen loputtua välillä meni. (Sitä oli kyllä juomisen aikanakin aina, mutta ei se niin överiksi mennyt.) Lisäksi ylisuorittaminen jatkui (vaikka olinkin sen jo silloin tunnistanut ja yritin opetella siitä pois) enkä osannut edelleenkään pysähtyä voimatta huonosti. Pysähtyminen raittiina/juomattakin ollessani nosti pintaan mm. sisäisen levottomuuteni. Mieluummin siis olinkin jatkuvasti puuhailemassa jotakin. Voisi siis sanoa, että välttely ja pakeneminen jatkui, niihin käyttämieni keinojen tasapaino vain jonkin verran muuttuivat. Toki tiedän myös kaiken lukemani ja työnikin kautta, että joillekin tosiaan tulee tilalle vaikka kokonaan uusi riippuvuuden kohde tai useampiakin tai sitten jokin aiemminkin elämään kuuluneista toiminnoista alkaa mennä yli. Ja oma tätinikin esimerkiksi hurahti AA:han ja sen kautta uskoon niin fanaattisesti, että hänestä tuli niistä täysin riippuvainen. Iän myötä se on jonkun verran rauhoittunut.

No. On asiat loppujen lopuksi sitten, miten ovat, niin kyllä minä ainakin olisin mieluummin urheilusta riippuvainen. Ajattelen, että joidenkin kohdalla (kenties niiden, joilla on riippuvuuksiin taipuvainen persoonallisuus eikä “pelkkää” alkoholin suurkulutusta tai alkoholismia) se vain taitaa olla niin, että joskus on valittava riippuvuuden kohteista se niin sanottu pienin paha. Tokihan sitäkin voi aina työstää ja kannattaa hakeutua vaikka psykoterapiaan näitä asioita käsittelemään, jos ne haittaavat jo arkea tai elämää esim.siten, että ei vaikka koskaan saa kunnolla lepoa - näin minulla oli sen 8 vuoden raittiuden aikana ja minähän sitten uuvuin raittiinakin.

Palatakseni alkoholiin, niin kyllähän minä itsekin haluaisin olla sellainen, jolle kertaheitolla lopettaminen onnistuisi mm. ilman pakonomaisuuden lisääntymistä ja kuluvaa aikaa. Tokihan olen siitäkin Lopettajissa paljon lukenut, että moni on jo ennen sinne liittymistä yrittänyt lopettamista monia, monia kertoja, vuosiakin aiemmin. Välillä se vain niin helposti unohtuu.

Vielä lopuksi: itse en ajattele, että varsinaisesta alkoholismista voi koskaan parantua, vaikka juomattomaksi/raittiiksi toipuisikin. Alkoholismista ja alkoholin suurkulutuksesta voi tietenkin opetella uusille tavoille (ja selviytymiskeinoille). Kun näitä tulee taas uudelleen pähkäiltyä, niin olen ajatellut lukevani uudelleen tuolla kirjahyllyssäni olevan, päihdepuolella kiistellynkin, Stanton Peelen kirjan “Miten voitat riippuvuuden?” sekä Lee Jampolskyn kirjan “Vapaudu riippuvuudesta: addiktiivisen persoonallisuuden paraneminen”. Päihdepuolella, kun on käsittääkseni edelleen näkemyseroja asioista. Esim. osan mielestä on kyse aivosairaudesta, osan tunne-elämän sairaudesta ja osan mielestä molemmista (tämä viimeisin kuulostaa omasta mielestäni loogisimmalta). Sen muistan, että Stanton Peelen mukaan suurin osa runsaastikin juovista lopettaa juomisensa ihan itse (ja näin se varmasti onkin) ja, että ratkaisu alkoholiongelmasta toipumiseen on ennen kaikkea turvalliset kiintymyssuhteet. Mutta en enää muista miten näkevät varsinaisesta alkoholismista paranemisen.

4 tykkäystä

Olen ehkä joistakin asioista eri mieltä. Minusta riippuvuuksista kehittyy muita ongelmia ylläpitävä voima, vaikka alunperin ne olisivatkin olleet itselääkintää johonkin. Muodostuu loputtomiin pyörivä kehä, jossa kumpikin ongelma ylläpitää toistaan. Ongelmat voi hoitaa helpommin, jos riippuvuudet saa pois, ja tietenkin myös muiden ongelmien ja riippuvuukisen yhtäaikainen hoito on tehokasta.

Ehkä näkemysero johtuu osittain siitäkin, että olen itse tällä hetkellä vapaa riippuvuuksista ja ehkä sinulla sellaista tilannetta ei tosiaan, kuten kerroit, ole missään vaiheessa ollutkaan. 8v raittiuden aikana riippuvuuskäyttäytyminen siirtyi ortoreksiaan ja ehkä sen rinnalla edelleen siihen suorittamiseen. Silloin se sama toimimattomien keinojen käyttö ja ongelmien pakeneminen on jatkunut koko ajan.

Olin itsekin varmaan liki 30v riippuvuuksien kierteessä kehittäen entisten rinnalle ja tilalle uusia.

Minulla on ollut ensin syömishäiriöitä (jo ala-asteikäisenä), sen jälkeen alkoholiongelma, osin päälleikkäin edellisen kanssa ja päihdeongelman rinnalle kehitin osteluriippuvuuden. Nyt viimeiset 10v olen elänyt riippuvuuksista vapaata elämää.

Koska elämme portin eri puolilla, minusta pohdintasi helposti tuntuvat kehää kiertäviltä perusteluilta juomisen jatkamiselle.

Pahatkaan traumat tai mielenterveysongelmat eivät ole este raitistumiselle. Onhan siitäkin itseni lisäksi muitakin esimerkkejä täälläkin ja muuallakin elämässä. Toivoa siis on.

Sinä taas et saa kiinni siitä raitistuneiden ja riippuvuuksista vapaiden ihmisten kokemusta, kuinka riippuvuuksista vapautuminen auttaa purkaamaan muut ongelmat ja saamaan kiinni aidosta itsestään ja voimavarojen lisääntyessä lähtemään kohti unelmiaan ja muuttamaan elämäänsä isostikin.

Jos olisikin käynyt niin, ettet olisi alkanut uudestaan juomaan ja olisit ehtinyt ennen retkahtamista saada kiinni tuosta levosta ja olemisesta ja suorittaminen olisi vähentynyt ja nuo oivallukset identiteetin liiasta perustumisesta työlle ja opiskelulle, todennäköisesti toipumisesi olisi pidemmällä kuin nyt.

Onhan minullakin ja monella muulla mt- ja muita ongelmia omaavilla toipuminen ollut välillä hidastakin ja sitä tapahtuu koko ajan edelleen, vaikka raittiutta on takana jo 10v. Onhan siihen paljon enemmän voimavarojakin, kun riippuvuudet ei syö akkua koko ajan.

Eikä kaikki tietysti ole pelkkää toipumista, vaan myös ihmisen normaalia kypsymistä elämänkaaren eri vaiheiden mittaan.

Väittäisin että voi toipua. Ongelma tai sairaus ei oireile, kun ei juo. Minulle selvä elämä on normaali tila ja auttanut muokaamaan elämän sellaiseksi, ettei tarvetta varsinaisllle selviytymiskeinoille ole. Useinhan ne tosiaan hakee seuraavasta riippuvuudesta, jos nimenomaan selviytymiskeinoista puhutaan. Joistain psyykkisen puolen ongelmista ja lapsuuden kasvuympäristön aiheuttamista vaurioista en usko täysin toipuvani koskaan, mutta niiden kanssa tämä elämä on nilkutettava ja ehkäpä reppuun tuli kivien lisäksi jotain hyvääkin; sinnikkyyttä ja monenlaisia taitoja.

Hassua kyllä, omat ongelmanikin ovat normaali osa elämää ja jos sanon, ettäolen sairas, tarkoita, että sillä hetkellä on jotain “ylimääräistä” kuten flunssa tai selkäkipu. Huonot päivät vaativat sohvalla makaamista ja muutenkin mietin aina aamulla, mihin tänään voimat riittää ja varaan menojen tai stressaavampien päivien perään palautumisaikaa. Masennus on paljon paremmalla tolalla nyt raittiina, samoin kaikki muut vaivat.

Vajaakuntoisella tai muillakin tietysti auttaa paljon, jos saa elämänsä ja elinympäristönsä muokattua ominaisuuksiinsa ja jaksamiseensa sopiviksi. Silloin ei kuormitu liikaa ja palautuu paremmin.

Tsemppiä kovasti sinulle :hibiscus: Kiinnostuneena olen matkaasi seurannut ja tuntuu hyvälle, kun pahin taitaa olla jo takana ja isoja edistysaskelia tapahtunut.

Vähentäminen on joillakin tuntemillani ihmisillä ollut hyvä keino tupakoinnin lopettamisessa, niin ehkä se joidenkin kohdalla toimii alkoholinkin suhteen. Ei oma näkemykseni välttämättä ole ainoa oikea, vaikka lopettaminen oli itselleni ainoa oikea tapa.

2 tykkäystä

On tosi hyvä kuulla, että olet saanut määriä alas, vähemmän on aina parempi kuin enemmän. Kiitos pohdiskelevasta tekstistä, se herätteli omia ajatuksia aamutuimaan.

Tätä ajatusta haluan hieman haastaa, lähinnä noiden juurisyiden tärkeyden osalta.

On totta, että alkoholiriippuvuuden alkuvaiheessa on varmasti niitä syitä, jotka saavat ihmisen juomaan. Mutta ei riippuvainen ihmismieli syihin kaipaa päihdettä vaan niiden aiheuttamiin tunteisiin.

Siksi juurisyyt tavallaan menettävät merkitystään. Ei siksi, etteivätkö ne edelleen aikaansaisi tunteita, jotka saavat juomaan, vaan siksi, että niitä samoja tunteita voi aiheuttaa - ja päihdemielessä aiheuttaakin - niin moni muukin asia.

Jos ihminen kokee, että mätä työyhteisö ja kettumainen pomo ovat juomisen juurisyy, niin alkoholiriippuvainen tuskin raitistuu saati muuttuu kohtuukäyttäjäksi, jos työ lähtee alta tai vaikka onnistuisi vaihtamaan työpaikkaa.

Sama kaava ihan minkä tahansa juurisyyn kanssa, riippuvuus astuu kuvaan ja vie voiton.

En halua yhtään vähätellä niitä juurisyitä. Ne ovat todellisia ongelmia ja liittyvät juuri tuohon lainauksen alkuun. Ei juomattomuus niitä itsestään poista, jolloin raitistunut voi toki pettyä. Mutta kyllä niiden juurisyiden korjaaminen juomattomana onnistuu paljon paremmin. Työnhakuun riittää voimia ja vaikkapa mt-haasteiden hoitaminen on paljon tuloksellisempaa ilman juomista.

Pointtini ovat ne tunteet. Niiden tutkiminen on minusta se tärkein juttu. Millainen tunne saa minut juomaan. Mikä on se tunne, että on pakko juoda. Miten sen voisi pakenematta kohdata, sitä hallita ja etenkin sietää.

Minun kokemukseni mukaan näkemys on yhtenäinen: kyseessä on laaja-alainen riippuvuussairaus, jossa tunne-elämällä on ratkaisevan suuri merkitys. Toki tämä on vain minun saamani kuva.

3 tykkäystä

Samaa mieltä, mielestäni tunteetkin (tunne-elämä) ovat juomisen juurisyitä.

Tähän liittyen; viittasin itse siis erilaisiin näkökulmiin alkoholismista esim. psykologinen, lääketieteellinen, sosiaalinen ym. Niissä on keskenään erilaisia painotuksia.

Mietin näitä teemoja eilen ja tänäänkin lisää.

Oman käsitykseni mukaan älyllinen pohdinta ei riippuvuussairauksia tai mt-ongelmia ratkaise. Siis voi olla tilanteita, joissa niitä miettii ja analysoi vaikka 10v ja siitä huolimatta ei toivu vaan polkee paikallaan samassa kuopassa.

Tietyn pisteen jälkeen syiden pohtimisen sijaan toipumista auttaa konkreettinen toiminta; miettii mitä tehdä kun juomishalu iskee, kokeilee niitä eri keinoja, opettelee kohtaamaan ne hankalat tunteet..

Tieto pelkästään ei paranna psyykkisiä ongelmiakaan, nun eihän ne ole sillä tavalla äyllisiä, vaan tunnepuolen juttuja. Terapian ideakin on tunnetyöskentely ja tunneyhteys terapeutin kanssa. Muutenhan vaivansa voisi parantaa itse lukemalla niistä.

Äyllistäminen ja loputon analysointi on yksi pakokeino sekin.

Raitistumisen suhteen kai suht harvalla on tuo aiemmin mainitsemasi harhaluulo, että raittius muuttaa kaiken hyväksi. Elämässä on aina ongelmia, kellä enemmän, kellä vähemmän. On sairauksia, on ongelmia parisuhteissa, töissä, rahavaikeuksia, yksinäisyyttä.. aika realistisesti moni näihin Lopettajien puolellakin suhtautuu. Kun alkoholi on pois, on sentään yksi ongelma vähemmän.

Toipumiseen tarvitsee muita ihmisiä. Se turvallinen kiintymyssuhdekaan ei synny, jos eristäytyy kotiinsa ja työntää ihmiset läheltään pois. Eihän sitä kukaan pysty kotiin etänä tuomaan.

Mutta nämä on ehkä sellaisia asioita, jotka jokaisen on jotenkin oivallettava itse sitten kun sopiva aika siihen on. Mielenmaisema on niin erilainen edelledn juodessa kuin mitä se raittiina on.

Tsemppiä ja mukavaa päivää.

1 tykkäys

Lainaukset meni pieleen, merkitsin ne lainausmerkeillä.

metsänpeitto1:
”Minusta riippuvuuksista kehittyy muita ongelmia ylläpitävä voima, vaikka alunperin ne olisivatkin olleet itselääkintää johonkin. Muodostuu loputtomiin pyörivä kehä, jossa kumpikin ongelma ylläpitää toistaan. Ongelmat voi hoitaa helpommin, jos riippuvuudet saa pois, ja tietenkin myös muiden ongelmien ja riippuvuukisen yhtäaikainen hoito on tehokasta.”

En tiedä siis enkö osannut ilmaista itseäni oikein vai enkö vain ilmaissut ajatuksiani loppuun saakka kunnolla. Omasta mielestänikin "Kaikki liittyy kaikkeen”. Tietenkin, sehän on ihan selvää. Eri puolet eivät silti välttämättä estä toisiaan muuttumasta, eivät myöskään toisesta suunnasta eli esim. tunne-elämän kehittymisestä päihdehäiriöön päin (vrt.systeemiteoreettinen viitekehys). Ja sehän on ihan itsestään selvää, että ilman toista puolta asiat olisi tietenkin yksinkertaisempia ja sinänsä kokonaisuudessaan sitten helpompiakin. Siltikin elämä voisi olla vaikeaa. Siihen, kun vaikuttaa myös itsen ulkopuoliset ilmiöt sekä toki oma temperamentti ja persoonallisuuskin. Lyhyesti ja napakasti; pointtini oli kuitenkin siis se, että juomisen lopettaminen/raitistuminen ei itsestäänselvästi korjaa kaikkia yksilön elämän ongelmia eikä myöskään poista sitä tosiasiaa, että tavallisessa elämässä on aina välillä myös huonoja hetkiä, ahdistusta, kurjia päiviä, hankalia tunteita, vastoinkäymisiä. Ja siis tähän mielestäni jokaisen juomista vähentävän ja lopettavan kannattaa edes jollain tasolla varautua, ettei sitten pettymysten takia tule retkahdettua. Elämä ei raittiinakaan siis aina ole ruusuilla tanssimista. Ja onnellisuusharhaakin kannattaa välttää. Huom! Jos en osannut aiemmassa kirjoituksessani tehdä tätä selväksi, niin totean vielä, että juomisen lopettaminen kannattaa tietenkin aina, kaikesta huolimatta.

metsänpeitto1:
”Ehkä näkemysero johtuu osittain siitäkin, että olen itse tällä hetkellä vapaa riippuvuuksista ja ehkä sinulla sellaista tilannetta ei tosiaan, kuten kerroit, ole ollutkaan. 8v raittiuden aikana riippuvuuskäyttäytyminen siirtyi ortoreksiaan ja ehkä sen rinnalla edelleen siihen suorittamiseen. Olin itsekin varmaan liki 30v riippuvuuksien kierteessä kehittäen entisten rinnalle ja tilalle uusia.”

Tästä olen omalla kohdallani ollut tosiaan varsin avoin jo useamman kerran tässä(kin) ketjussani. Ortoreksiaa minulla ei siis lopulta ollut, se kävi vain itselläni mielessä.

Kirjoitit eilen:

“Nyt viimeiset 10v olen elänyt riippuvuuksista vapaata elämää.”

Tämä hieman hämmentää minua. Kirjoitit osteluriippuvuudesta täällä vielä pari vuotta sitten. Sinähän olit itsekin silloin tästä shoppailuriippuvuudestasi kirjoittaessasi ollut sen noin kahdeksan vuotta juomatta. Olitko sinä omasta mielestäsi kunnolla toipunut? Riippuvuusalttiutta oli ainakin vielä silloin. Entä mitkä oli omasta mielestäsi ne tärkeimmät kulmakivet senkin riippuvuuden selättämisessä tässä viimeisen kahden vuoden aikana?

metsänpeitto1:
”Koska elämme portin eri puolilla, minusta helposti pohdintasi tuuntuvta kehää kiertäviltä perusteluilta juomisen jatkamiselle.”

Luin kirjoitukseni uudelleen kaksi kertaa mahdollisimman objektiivisesti ja yritin havaita, missä kohtaa olisin voinut perustella juomisen jatkamista. Minulla on toki muistissa myös tähän ketjuuni kirjoittamani avautumiseni juomisesta, joita en tiedä oletko lukenut. Yhdessä kohtaa kirjoitin “sen pienemmän pahan valitsemisesta”, mutta tarkennan, mitä myös ajattelin; juominen ei tietenkään koskaan ole se “pienempi paha”. Se on ihan itsestään selvää, siksi sitä en aiemmassa kirjoituksessani erikseen maininnutkaan. En varsinaista “juomisen perustelua” itse siis löytänyt ja toivoisinkin, että jos voisit osoittaa ne kohdat, joissa mielestäsi perustelin juomisen jatkamista? Tokihan saatan olla sokea sille itse.

No, tosiaan olen ketjussani jo useamman kerran todennut, että minulla ei ole mitään järkiselityksiä saati muita “hyviä” syitä sille, että edelleen juon tuon aiemmin mainitsemani määrän. Asioita pyörittelen - olen aina pyöritellyt; myös raittiina ollessani, ihan sieltä nuoruudesta asti. Se kuuluu myös ammattiini. Oman, yli 30 vuoden työkokemuksen omaavan, vaativan erityistason traumapsykoterapeuttini mielestä pohdintani, vaikka sitten samoista aiheista, olivat hedelmällisiä, koska ne olivat hiljalleen eteenpäin ja syvemmälle vieviä, paremmin ajatuksia jäsentäviä. Tätä hyödynnettiin terapiassakin. Osa aiheista vaatikin sitä, että käsittelimme niitä useamman kerran. Osaa vähintään sivuttiin koko terapian ajan esim.persoonallisuutta. Aina siinä välissäkin oli silti muutosta, vaikka sitten pientä, tapahtunut. Lisäksi, eri elämäntilanteissa samojenkin asioiden uudelleen pohtiminen kannattaa; myöhemmin mieleen voi tulla uusia ajatuksia ja oivalluksia, joille ei aiemmin ollut valmis.

Joka tapauksessa, kuten aiemmin tuossa kirjoitinkin, minulla saattaa edelleen olla riippuvuusalttiutta. Toisaalta sitä ei kyllä todettu psykiatrian polin tutkimuksissa, en esimerkiksi ole “huonolla” tavalla riippuvainen muista ihmisistä.
Minä myös ajattelen jo kaiken kokemani, lukemani ja opiskelemanikin perusteella siten, että jos juomisen alla piilevät syyt esim.traumat, mielialahäiriöt, tunne-elämän ongelmat tms. saa hoidettua tai hoitoon, niin myös juomisen tarve voi vähentyä. Huom. tämä ei silti tarkoita sitä, ettenkö tajuaisi, että se saattaisi olla helpompaa/nopeampaa ilman alkoholin käyttöä. Tästä aiemmasta esimerkkinä tämä oma tilanteeni; kärsin useamman vuoden (myös siis monta vuotta raittiina ollessani) joka päiväisestä ahdistuksesta sekä pelkotiloista ym. ptsd:n takia. Viime kevään lopusta ja kesästä alkaen sekä ahdistukseni että pelkotilani vähenivät selvästi, mistä olen äärimmäisen kiitollinen. Sen jälkeen loppui nopeasti myös pahin juomisvaihe, pakonomainen juominen, peräkkäisinä päivinä juominen eli myös loiventavien juominen kokonaan. Tänä syksynä opin vihdoin myös lepäämään ilman tunnontuskia ja sekin on vain vähentänyt juomista.

metsänpeitto1:
”Väittäisin että voi toipua. Ongelma tai sairaus ei oireile, kun ei juo.”

Kannattaa olla tarkkana. Kirjoitin, että en ajattele, että alkoholismista voi parantua, mutta että raittiiksi voi toipua. Tarkoitan tällä siis sitä, että jos alkoholismiin on kerran sairastunut, niin keskushermoston reaktio alkoholiin ja tätä myötä se oma suhtautuminen, ml.aivot, ei koskaan enää muutu ennalleen siihen, mitä se oli ennen kuin alkoholiin syntyi riippuvuus. Alkoholismista on mahdollista toipua, kunhan ei alkoholia enää käytä. Mutta se on eri asia kuin parantuminen. Kun alkoholismista on toivuttu eli alkoholia ei enää olla käytetty ja tilanne on hallinnassa, ollaan niin sanotussa remissiossa. Alkoholismihan on krooninen sairaus, fyysisine ja psyykkisine riippuvuusoireineen. Alkoholistien takaraivossa säilyy aina se “tieto” alkoholiriippuvuudesta. Myös silloin, kun ollaan remissiossa. Voisin sanoa, että “aivot ei unohda”. Olin siis itsekin sen kahdeksan vuoden juomattomuuden aikana alkoholismini kanssa remissiossa, mutta en parantunut alkoholismista.

No, mielenkiintoinen aihe tämä alkoholismi ja riippuvuusalttius sekä oheisilmiöt, joista jatkan mielelläni keskustelua lisääkin. Katson vielä myöhemmin tätä viestiänikin uudelleen, jos se vaikka jäi epäselväksi tmv.

Jotenkin mielenkiintoinen yksityiskohta on sekin, että olin jo muutamana päivän miettinyt mitähän Metsänpeitolle mahtaa kuulua, kun en ole lähiaikoina kommentteihinsa törmännyt. Mutta silti; heti lähetettyäni eilen tuon uusimman kirjoitukseni, ajattelin hetken, että jos joku tähän vastaa, niin se on Metsänpeitto. :grinning_face_with_smiling_eyes:

Kukaan muu tällaisesta ei täällä ole puhunutkaan. Mielestäni tämä on ihan itsestään selvää. Päihdeongelmasta toipuminen kokonaisuudessaan vaatii useampia eri elementtejä.

Tämäkin on ihan tuttua ja selvää juttua. Ja esimerkiksi se, että en itse näistä ole vähään aikaan tänne kirjoittanut, ei tarkoita sitä, että sitä konkreettista toimintaa ei elämässäni tapahdu. Olenhan koko ajan muun muassa vähentänytkin.

Selvähän se. Kuka sellaista ajattelisikaan, että turvallinen kiintymyssuhde syntyisi, jos ihminen eristäytyy ja työntää ihmiset läheltään pois? Toisaalta - ajatteleeko joku, että turvallinen kiintymyssuhde kehittyisi jotenkin helposti tai itsestään selvästi niissä kasvokkaisissakaan kontakteissa.. toivottavasti ei.

Tuosta “etänä” -sanasta lisättäköön ihan mielenkiintoinen pohdinnan aihe, että tutkimusten mukaan etäkontaktissa on itse asiassa mahdollista kehittää turvallinen kiintymyssuhde, jos edellytykset ovat kunnossa. Tätä aihetta on tutkittu/tutkitaan edelleenkin korona-ajan jälkeen, kun etäterapiat yleistyivät tosi paljon.

Monille ihmisille ne muut ihmiset päihdeongelmaan liittyen on usein alkuun täällä Plinkissä ja/tai muissa päihdesovelluksissa, joillekin AA:ssa ja joillekin päihdepalvelujen ryhmissä ym., vaikka varsinaisia turvallisia kiintymyssuhteita siellä ei kyllä välttämättä kehity/ehdi kehittyä. Myös oman terapeutin kanssa voi kehittää turvallisen kiintymyssuhteen, näin kävi omallanikin kohdallani. Lisäksi kullakin on tietenkin ne muut omat ihmissuhteensa, joissa tapahtuu enemmän tai vähemmän kasvua ja kehitystä ihan ilman päihdeongelmaakin. On tärkeää tosiaan huomioida, että osa ihmisistä ei koskaan pysty turvalliseen kiintymyssuhteeseen, vaan elävät lopunelämäänsäkin esim. välttelevällä kiintymystyylillä. Eräs suomalainen psykiatrian uranuurtaja kertoi eräässä koulutuksessaan, minkä kävin, että suurin osa Pohjoismaiden ihmisistä on välttelevästi kiintyviä. Elämä voi silti olla riittävän mukavaa, vaikka siinä ei lopulta niin syvälle mentäisikään. Alkoholismista voi myös toipua välttelevällä kiintymystyylillä, mikään toipumisen välttämätön edellytys turvallinen kiintymyssuhde ei ole. Muutenhan sen käsittely olisi huomattavasti isommassa osassa päihdepalveluissa.

Kirjoitin nyt äkkiseltään mitä mieleen tuli enkä kaikkea ehtinyt kommentoida, kenties palaan myöhemmin asiaan.

Taas meni lainaukset pieleen, toivottavasti sain ne nyt kuntoon.

Älyllistäminen ja analysointi on myös kognitiivisia itsesäätely- ja selviytymiskeinoja. Varmasti olen tehnyt myös jo aiemmin selväksi, että en tietenkään näitä koko ajan tee muun muassa mainitsemalla, että teen läsnäoloharjoituksia, uppoudun dokkareita tai muita katsomaan jne.

Hassu sattuma tosiaan. Poissaoloni selittyy sillä, että tässä on ollut kaikenlaista muuta, niin en ole ehtinyt kommentoimaan, vaikka Lopettajienkin puolella on eri ketjuissa ollut varsin mielenkiintoisia aiheita. Tähänkin olisi ehkä kannattanut jättää kommentoimatta, mutta se nyt tuli tehtyä.

Uutta asuinpaikkaa olen etsinyt ja käynyt katsomassa potentiaalisia kohteita aika kaukanakin ja ihmissuhdepuolellakin on jotain kehitteillä. Muutamat treffit saman ihmisen kanssa jo ollut. Ehkä kirjoitan näistä ja muista kuulumisistani myöhemmin omaan ketjuuni.

Mukavaa viikonloppua!

Ajattelinkin, että sinulla on varmasti kaikenlaista puuhaa. Eikä täällä kenenkään ole mikään pakko tietenkään kuulumisiaan säännöllisesti päivittää (itsestään selvää toki tämäkin), vaikka niitä onkin muiden kiva lukea.

Treffitkin kuulostaa hyvältä. :heart_eyes: Tsemppiä uuden ihmissuhteen rakentamiseen ja uuden asunnonkin löytämiseen! Ja mukavaa viikonloppua sinnekin!

1 tykkäys

Huomaa taas selvästi, että läsnäolo on lisääntynyt mielen hieman rauhallisemman vaiheen myötä. Kirjoittelinkin jo aiemmin, että mielen rauhoittumista on taas näköpiirissä. Mm.ohjelmien katsominen on taas helpompaa ja tänäänkin aamulla huomasin kävelylenkin lopullani yhtäkkiä, että olinkin taas vain ihastellut yöpakkasten alkamisen aiheuttamia kauniita luontoilmiöitä. Halla oli esimerkiksi koristellut ruohon ja heinät kauniiksi ja luonnossa tuoksui ihanalta. Käyn näillä lenkeilläni vähintään kolme kertaa viikossa, mutta en ole aloittanut vielä uudelleen varsinaisia kuntolenkkejä enkä myöskään ole edelleenkään palannut älykellon käyttöön eri asioita mittailemaan ja seuraamaan. Enkä aio palatakaan (ainakaan toistaiseksi). Nyt kävelyideni tarkoitus on rauhoittuminen, rentoutuminen ja latautuminen. Kuntoilla ehdin taas sitten jaksavampanakin.

Kotona kokkailin siskonmakkarakeittoa, jota söin tuoreen ruisleivän kanssa. Yleensä ottaen olen aina, ihan syntymästä asti ollut aika huono syömään ja pahimmillaan syöminen alkaakin ihan oksettamaan ja saatan yökkäilläkin. Edit. lisäänpä tähän varmuuden vuoksi, että tämä liittyy siis aistiyliherkkyyteen ja näin ollut ihan vauvaiästä asti. Näin on ollut aina myös omalla lapsellani, myös vauvaiästä alkaen. Joskus hänen vanhan ja tietämättömän opettajansa kanssa oli hankaluuksia, kun hän pakotti lapseni syömään koko (koulu)ruoan ja se päättyi aina siihen, että lapseni oksensi ne ruoat lautaselleen. Kyseinen opettaja ei ollut edes tietoinen siitä, että asiantuntijat ovat jo ajat sitten todenneet, että lasta ei pidä pakottaa syömään, koskaan. Edes se, että selitin opettajalle lapseni aistiyliherkkyydestä, ei auttanut (lapsellani on diagnosoitu lievä autismi sekä add). Lopulta teinkin ko. opettajasta yhdessä muiden vanhempien kanssa valituksen, kun muitakin ongelmia, etenkin koulukiusaamista, oli hänen luokallaan vaikka kuinka, mutta hän vain kielsi sen: “Minun luokallani ei ole kiusaamista” ja argh, miten tajuamaton ja sokea hän olikaan. Hän kiusasi itsekin omaa lastani (koulun uusi apulaisrehtori oli tämän havainnut ja soitti siitä suoraan minulle) sekä yhtä toistakin luokan lasta. Lopulta, sen kaiken monipuolisen selvittelyn jälkeen opettaja “saateltiinkin” sitten eläkkeelle. Eläkeiän hän oli jo muutenkin ylittänyt.

No, aiheeseen palatakseni, niin nykyään välillä esim. juuri luonnossa oleilun jälkeen ihan tavallinen, iänikuinen arkiruoka maistuu tosi hyvältä. Ei sitä mitään erikoista todellakaan aina tarvitse, siskonmakkarakeitto ja ruisleipä on ainakin yksi lemppareistani. Pinaattikeitto ehkä vieläkin parempaa. Välillä ärsyttää, kun esimerkiksi Yhteishyvä -lehden ja ruoka-aiheisten nettisivujen “arki”ruoatkin on nykyään niin “hienoja”, erikoisiakin sekä monimutkaisia esim.harvinaisimpine mausteineen. Sitten niitä mausteita ei voi käyttää läheskään kaikissa ruoissa ja ne ehtii mennä pilallekin. Tämäkin kuvaa hyvin nykyaikaa, missä monille ihmisille kaiken pitää olla koko ajan niin “huippua” ja ylisanoja viljellään eri konteksteissa tämän tästä. Sitten kaiken sen alla saattaa silti kalvaa vaikka tyhjyyden tunne tai suru.

Juttelin sunnuntaina taas kahden ystäväni kanssa kaikenlaisia kuulumisia. Heilläkin on taustallaan vakavasti traumatisoituminen sekä omat traumapsykoterapiat (he kävivät minua pari vuotta kauemmin terapioissaan). Lisäksi heistä toinen on myös psykologi ja psykoterapeutti, toinen sosiaalityöntekijä ja psykoterapeutti. Heidän kertoessaan voinnistaan, muistin, että hekin ovat jo paljon aiemmin kertoneet traumapsykoterapian aukaisseen mielestä ikään kuin jonkinlaisen salvan, jonka jälkeen joko dissosioivaan tai valmiiksi “meluisaan” mieleen (tämä jälkimmäinen liittyy osin kyllä myös esimerkiksi adhd:seen) alkoi tulvimalla tulvia erilaisia mielikuvia, ajatuksia, muistoja, tunteita. Samoinhan kävi tosiaan minullekin. Olin terapiani aikana sen neljä vuotta täysin juomatta ja vasta loppuvaiheessa aloin juomaan silloin tällöin ja siitä puhuttiinkin sitten terapiassanikin joka etätapaamisella. Noista mainitsemistani ystävistä kumpikaan ei käytä alkoholia lainkaan.

Ptsd:n yksi isoimmista oireistahan on välttely. Kukin meistä teki sitä vuosia, vuosikymmeniäkin ennen terapiaa tietyn asteisesti. Tämän takia niin moni traumatisoitunut myös muun muassa ylisuorittaa ja kehittää itselleen erilaisia riippuvuuksia. Aikoinaan mietimmekin ystävieni kanssa, että ehkä sen takia alkoikin mieliimme tulvia kaikenlaisia asioita, kun terapiatyöskentely alkoi purkaa asioiden välttelyä sekä dissosioimistaipumusta mielen tasolla. Oli lohdullista kuulla, että heilläkin se on jatkunut terapian loppumisesta huolimatta - ehkä koska terapian aikana ei ehtinyt käsitellä kaikkea ja itsen löytäminen pääsi vasta alkuun. Ja, jos on vuosikausia lähinnä vältellyt itseäänkin niiden kaikista haavoittuvaisimpia ja henk.kohtaisimpia asioita, niin sanoohan sen jo järkikin, että joskus niiden aika vielä tulee. Ja minulla se aika alkoi viisi vuotta sitten traumapsykoterapian alettua ja jatkuu edelleen, kuten noilla ystävillänikin.

Olen toki aina ollut pohdiskeleva, kuten aiemminkin olen maininnut, ja viime vuonna tehtyjen psykologin tutkimusten jälkeen ko. psykologi totesi, että persoonallisuudessani älyllisellä uteliaisuudella onkin selvästi iso osa. Se näkyy myös mm. eräässä positiivisen psykologian kentän kehittämässä vahvuus-testissä.

Minusta on ihanaa täytellä ja tehdä kaikenmaailman testejä. Aikoinaan, kun vanhempani ostivat vihdoin tietokoneen kotiin, teimme niitä silloin parikymppisinä myös siskoni ja teini-ikäisen veljeni (ihana veljeni :smiley:) kanssa netistä ja vertailimme kiinnostuneina tuloksiamme ja juttelimme niistä. Totta kai koulutusten, iän ja kokemuksenkin myötä ymmärsin, että suurin osa nettitesteistä on toki ns.hömppää ja opin tuntemaan ja löytämään niitä, joilla on esim. tieteellinen pohja. Myös miesystäväni kanssa olemme täytelleet ja vertailleet niitä, se on kummastakin tosi mielenkiintoista ja hauskaa. Lopulta valitsinkin lukeneen sekä (tunne)älykkään ja tiedostavan miehen, jonka kanssa voi aina keskustella “mistä vain”; mm. psykologiasta, filosofiasta, politiikasta, maailman kaikista muistakin ilmiöistä ja lisäksi toki kummankin hyvin henk.kohtaisistakin asioista. Yksi myös suuresti pitämistämme yhteisistä touhuistamme on tutkailla ja ratkaista filosofisia ongelmia netistä. Kumpikin nautimme keskusteluistamme suuresti ja ne onkin ehdottomasti yksi suhteemme parhaista osista.

Tästä tulee varmaan taas mukava viikko, kun eilenillalla huomasin, että nyt Netflixistä löytyy useampi lempielokuvistani; Kuolleiden runoilijoiden seura, Will Hunting, John Grishamin kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Firma ja Päämies sekä Sound of Music. Enkä ole ehtinyt edes tutkia vielä koko Netflixiä! Olen kyllä katsonut kaikki noista elämäni aikana jo pariinkin kertaan, mutta hyvin voin katsoa ne vielä kerran uudelleen. :grinning_face_with_smiling_eyes:

Rentoa alkanutta viikkoa kaikille❣️

Edit. Tulipa vielä mieleeni lisätä pari linkkiä noista mainitsemistani haastatteluista ja pähkinöistä, jos ne täälläkin vaikka jotain kiinnostaisi.

Luonteen vahvuudet -kysely löytyy täältä (nykyään sen varmasti löytää netistä myös suomeksi hakemalla esim. VIA luonteenvahvuudet)

MBTI-testin “viihteellisemmäksi” tehty versio löytyy täältä:

https://www.16personalities.com/fi/persoonallisuustesti

Tämäkin siis joka tapauksessa pohjautuu persoonallisuuspsykologiassa kehitettyyn MBTI -teoriaan, joka on sittemmin osin kiistelty ja uudempia teorioita on kehitelty (esim. Big Five). Joka tapauksessa tätä käytetään edelleen muun muassa joillain työpaikoilla.

(Olen itse muuten INFJ-T. Se on toistuva tulos useammilta testauskerroilta).

Näissä on kahden edellisen laisissa haastatteluista kaikista tärkeintä on vastata todellisuuden mukaan, ei siis ihanneminän mukaan. Ihanneminän mukaan useampikin näitä saattaa erehtyä täyttämään, mutta kuten kaikki tiedetään; ihanneminä ei ole sama kuin todellinen minä.

Sitten taas, jos vaikkapa filosofinen pohdinta kiinnostaa, niin sitä voi kokeilla esim. täällä:

Poliittisen kentän (nelikenttä) haastattelukin on tosi mielenkiintoinen ja kiva täyttää, mutta se varmasti onkin jo kaikille tuttu. Hmm, nappaanpa senkin silti vielä tähän:

En saanut aluksi noita linkkejä oikein, mutta toivottavasti ne nyt vihdoin näkyvät. :sweat_smile:

1 tykkäys

Kommentoimatta nyt muuta mut olen noista resepteistä ihan samaa mieltä. Turha ostaa nykyään mitään reseptikirjaa kun pääraaka-aineena on joku indonesialainen pikkutäplägeggo jonka lihaa saa ehkä tallinnalaisesta kauppahallista ja loput raaka-aineet ja mausteet on semmosia joita ei osaa kirjoittaa eikä lausua. On totta että nykyään ollaan valtavan elämyshaluisia ja tavallisuus ei enää riitä. Ruoankin pitää olla joka päivä elämys koska geggorisotto saa enemmän huomiota somessa. Kotiruoka kirja on vielä kuitenkin suht järkevä ohjeineen. Sama ilmiö näkee lomailussa. Enää ei riitä rantaloma tai kiva kaupunkireissu kun loma täytyy tupata täyteen kokemuksia ja elämyksiä. Tavalliset siistit vaatteet ei riitä koska on noloa jos vaatetus ei säväytä. on kamalaa jos ei erotu joukosta ja antaa itsestään normiså vaikutelman. Pitää joka asiassa olla olevinaan niin uniikki ja sit toinen ääripää on se että pelko on että erottuu massasta sillä että ei seuraa ”muotia”

4 tykkäystä

Hyvin ja hauskasti kirjoitettu. :grinning_face_with_smiling_eyes: Tajusit tarkalleen, mitä tarkoitan. Ja samaa mieltä elämyshakuisuudesta ym. Tavallisuus on aliarvostettua.

1 tykkäys

Tänään on taas ollut tunnelmallinen päivä kotona, kun ulkona satelee ja kauniin väriset lehdet leijailee kotipuistaan maan pinnalle. Tunnelmallista oli kyllä ulkonakin sateen ripotellessa ja ilman tuoksuessa taas raikkaalta ja hyvältä. Kotitöitäkin oli taas mukava tehdä ja tämän jälkeen vaihdan enää vain puhtaat lakanat, menen lämpimään suihkuun ja uppoudun taas yhden elokuvan pariin.

Mitä muihin elämäni asioihin tulee, niin ensimmäisenä niistä on taas mielessäni ollut rakas lapseni, josta tällä kertaa kirjoitan. En ole alun jälkeen viitsinyt enää hänestä anonyymistikään täällä juuri kirjoitella, koska jutellessani asiasta hänen kanssaan, hän toivoi (anonymiteetistä huolimatta) vakaata harkintaa asian suhteen ja haluan tietenkin sitä kunnioittaa. Nyt sain kuitenkin häneltä ihan luvan tästä aiheesta kirjoittamiseen.

Vietän lapseni kanssa kaikkiaan edelleen aika paljonkin aikaa, vaikka hän aikuinen iältään jo onkin ja kaverit ovatkin etusijalla. Lapseni on minunkin kanssa aina tykännyt keskustella kaikesta sekä lisäksi esim. kertoa ja näyttää, mitä hän tekee ja seuraa netissä ja somessa. Lapsenikin on onneksi kuitenkin sillä tavalla järkevä somen käyttäjä, että hän ei itse julkaise sinne muuta kuin lähinnä tekemiään edittejä elokuvista ja peleistä ja hän seuraakin yleensä vain urheilu-, luonto-, eläin-, terveys- ja harrastusaiheisia kanavia sekä sketsien tekijöitä. Hän ei onneksi myöskään käytä enää kokeilujaksonsa jälkeen esim.Tiktokkia ollenkaan eikä tajua mm. Snappia, joissa nuoret lähettelevät toisilleen kuvia omasta naamastaan, joka päivä, mutta eivät keskustele oikeastaan lainkaan. Aina välillä hän myös sulkee somensa ja keskittyy vielä enemmän kaikkeen muuhun. Aiheesta ollaan kotonakin puhuttu paljon sekä myös tieteellisten tutkimusten tulosten (miten some voi vaikuttaa mielenterveyteen jne.) että esimerkiksi Kiinan toiminnan (vrt. länsimaalaisten tiktok verrattuna kiinalaisten omaan tiktokiin Douyiniin) näkökulmista.

Someissa on kuitenkin jotain hyvääkin. Se kaikki hyvä on tosi tärkeää vastapainoa nuorille (varmasti muillekin), koska hyvin paljon siellä on sitä vahingollista materiaalia ja paljonhan tosiaan puhutaan somen aiheuttamasta pahoinvoinnistakin ym. No, nuorten somemaailmassa on ollut myös käsittääkseni jo ainakin pari kolme (?) vuotta sellainen ilmiö, missä nuoret pojat ja nuoret miehet käsittelevät tunteitaan tekemällä edittejä elokuvien/sarjojen tunteellisista kohtauksista (liittävät niihin myös koskettavaa musiikkia taustalle) sekä katsomalla muiden tekemiä edittejä. Monet nuoret samaistuvat videoihin; he kirjoittavat kommenttikenttään omista tunteistaan, kokemuksistaan ja tsemppaavat toisiaan. Joidenkin videoiden kommenttikentissä näkyy myös ”literally me” -kommentteja, joilla pojat/miehet osoittavat samaistumistaan.

Liikutun aina kyyneliin, ja välillä itkuunkin, asti, kun lapseni näyttää näitä minulle ja katsomme niitä sitten yhdessäkin. En siis kertakaikkiaan pysty olla kyynelehtimättä. Myös kauniin herkkä lapseni on kertonut, että hän liikuttuu näistä syvästi, kyynelehtiikin. Ja olen helpottunut, että lapseni on kosketuksissaan omaan suruunsa, vaikka toisaalta - kaikessa surun normaaliudessakin, oman lapsen suru tuntuu minusta myös aina kivuliaalta.

Joka tapauksessa, kaiken surun, myötäelämisen ja myötätunnon lisäksi, on myös toivoa herättävää ja helpottavaakin, että nuorilla pojilla/miehillä on tällaisia terveitä, toiminnallisia tunteiden säätelyn keinoja, joita voivat toteuttaa eri puolineen vertaistensa kanssa. Ja nämä nuoret pojat ja nuoret miehet on tosi ihania ja liikuttavia. :smiling_face_with_tear::heart: Aina herää kyllä välitön halu auttaa ihan kaikkia, vaikka eihän se mahdollista olekaan. Tärkeämpää muutenkin on, että näillä nuorilla on näitä ihan omia vertaisryhmiään.

Lisään kommenttini loppuun linkin yhdestä tällaisesta editistä, mikä ainakin minua ja lastani kosketti tosi syvältä. Se on tehty yksinäisyydestä. Tutkimusten mukaan nuorten yksinäisyys on lisääntynyt selvästi, vaikka toisaalta hyvin monet heistä ovat lähes jatkuvasti somen kautta jossain yhteydessä toisiinsa (mikä kertookin jo paljon somesta ja näennäisestä yhteydestä..). Linkin video ei tietenkään ole oman lapseni tekemä (anonymiteetti). Lisäksi se taitaa olla myös yksi surullisimmista editeistä, joita lapseni on näyttänyt.

Olen nähnyt vuosien varrella kaikki lapseni tekemät editit, kun hän nauttii niiden näyttämisestä, ja ainakaan toistaiseksi hänellä ei näin surullisia edittejä ole ollut. Selvää on kuitenkin, että hän saa käsiteltyä omiakin tunteitaan muun muassa katsomalla näitä edittejä. Jonkin aikaa sitten Winstoninkin kanssa täällä kirjoittelimme siitä, että aina niitä omiakin tunteita tulee käsiteltyä, kun vaikka joku leffa itkettää, vaikka kokemukset eivät olisikaan samanlaisia.

Edit. En meinannut millään saada tätäkään viestiä kuntoon, kun teksti monistui aina uudelleen ja linkki ei näkynyt. Viime päivinä on ollut ongelmia myös lainaamisen kanssa. Toivottavasti viesti nyt näkyy oikein ja kokonaan, pitää varmasti tarkistaa onko mulla jäänyt tämä sovellus päivittämättä, jos se vaikka auttaisi.

2 tykkäystä

ahahhaaa - tämä oli hyvä :rofl:

1 tykkäys

Sisältövaroitus: tämäkin pitkä kirjoitukseni sisältää analysointia ja asioiden “pyörittelyä”. :smiley: Ei siis kannata jatkaa lukemista, jos analysointi ja muu vastaava ottaa liikaa päähän; ei sitten tarvitse myöskään taas jatkaa siellä toisaalla sitä analysoinnin analysointiakaan :grinning_face_with_smiling_eyes:.

Pistänpä kuitenkin nyt tähän väliin tämänkin ihanan videon heti jakoon.

Se on yksi hellyyttävimmistä eläinvideoista, minkä lapseni on minulle lähettänyt. Olen katsonut sitä jo monta, monta kertaa ja aina se vaan on yhtä ihana. :heart: Ja lapsenikin on ihana, tunteellinen, herkkis nuori mies. :smiling_face_with_tear::heart: Pistin sen jakoon tietenkin myös läheisilleni. Hyvän mielen levittäminen on aina mukavaa. Yritän myös opettaa omalle äidilleni älykännykän (se jäi kuolleelta isältäni :downcast_face_with_sweat:) käyttöä, että hänkin pääsisi osaksi tätä hyvän mielen piiriämme. Toivoa on, koska aluksi äitini vastusti nettiäkin ties kuinka kauan, mutta kun jaksoin vaan olla kärsivällinen, kuunnella alkuun ennen kaikkea häntä, hän alkoi sen jälkeen hiljalleen avautua internetin hyödyillekin ja nykyään hän käyttää sitä joka päivä.

Ja tähän väliin muutama asia, joihin en halua sen enempää paneutua, mahd. lyhykäisesti.

1. Analysointi on osa myös itsereflektiota.

2. Vanha ohje kuuluu: jos joku asia ärsyttää kovasti, ihan ensimmäisenä kannattaa kääntyä sisäänpäin tutkimaan, miksi tämä joku niin kovasti ärsyttää.

3. Raittiuskaan ei suojele ihmisiä ajatusvirheiltä, kuten yliyleistämiseltä ja yliyksinkertaistamiselta.

4. Omasta mielestäni on vähän riskialtista lähteä saattaamaan itsensä kehittämistä ja analysointia huonoon valoon päihdeongelmaisten palstalla, jolla on nimenomaan tarkoitus kehittää itseään; eli täten myös analysoida, toipuakseen oikeasti raittiiksi eikä jatkaa elämäänsä “vain juomattomana”. Tämä huonoon valoon saattaminen saattaa aiheuttaa mm. sitä, että sitten jotkut kirjoittajat eivät enää viitsi/uskalla jatkaa näitä avoimesti ja samaan tapaan kuin ennen tällä palstalla. Ryhmäajatteluakin kannattaa välttää.

5. Aika myös kultaa muistoja, sillä kun pari vuotta sitten palasin tänne, täällä analysoitiin ihan ilman minuakin - paljon. Analysoitiin mm. omaa lapsuutta, vanhempia, omaa herkkyyttä, ihmissuhteita ym. Ja täällä oli silloin vain 3, välillä neljä, aktiivista kirjoittajaa. Omasta mielestäni palsta ja sen aihe siis sopii edelleen analysointiin tosi hyvin ja se auttaa alkoholiongelmasta toipumiseenkin. Itse luen mielelläni toisten analysointeja -silloinkin, kun johonkin tiettyyn aihealueeseen on tarve palata aina uudelleen.

6. Itse en aio edelleenkään lopettaa analysointia. Se on muun muassa tärkeä työkalu elämässä, se on lisäksi tosi mielenkiintoista ja palkitsevaa. Sen avulla saa elämästä ja maailmasta niin sanotusti “enemmän irti”. Lisäksi, jotta omaan tulevaisuuteensa voi etukäteen edes jotenkin vaikuttaa, on tosi tärkeää analysoida menneisyyttään. Ja kokea niitä kokematta jääneitä tunteita. Ehkä useammankin kerran elämän aikana. On esimerkiksi tutkittu juttu, että elämän kriisitilanteet ja -vaiheet nostavat aina esiin myös menneisyydenkin kokemuksia (tätäkään ei kukaan itse valitse), jolloin niihinkin tulee tarve palata. Uudessa tilanteessa vanhoista asioista voikin löytää ihan uusia ajatuksia ja oivalluksia. Ja, kuten aiemmin mainitsinkin, analysointi on myös iso (suurin) osa omaa vaativaa asiantuntijatyötäni. Tämän kohdan loppuun varmuuden vuoksi vielä tarkennus, että ei pidä käsittää silti väärin; en tietenkään vapaa-ajallani kokoajan analysoi. Ja jos ja, kun analysoin, analysoin tietenkin kaikenlaisia muitakin asioita kuin itseäni. Kun analysointia on tehnyt paljon ja saanut siihen koulutustakin, se käy käytännössä käden käänteessä eikä vie päivästä kuin pienen osan.

Kaikkialla netissä näkee tosi usein kaikenlaisia vääristyneitä uskomuksia, tulkintoja ja ajatusvirheitä. Eräs vuorovaikutusammattilainen aikanaan sanoikin, että vuorovaikutus on jatkuvia väärinkäsityksiä. Esim. jos jollekin toipuminen on vaikeampaa, se nähdään ensisijaisesti kyseisen yksilön omana syynä. Vähän samaan tapaan, kun jotkut ajattelevat köyhyyden olevan köyhän itsensä syytä tai työttömyyden olevan työttömän itsensä syytä.

On tietenkin ihan selvää, että osa ihmisistä voi toipua traumoista (ja mielenterveysongelmista) helpommin ja nopeammin ja hyvä niin. Toipuminenkaan ei kuitenkaan koskaan johdu vain pelkästään siitä nopeammin ja helpommin toipuvasta yksilöstä. Toipuminen ei siis koskaan ole pelkästään vaikkapa vain yksilön omista valinnoista kiinni. Ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi menestys ei synny koskaan vain menestyjä-yksilöstä tsestään. Itse asiassa tutkimuksissa on huomattu, että yksi merkittävimmistä menestykseen vaikuttavista tekijöistä on sattuma. Ja usein sillä on ihan ratkaisevakin rooli. Ko. yksilö on esimerkiksi sattunut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Traumatisoitumisenkin ilmiö on monitahoinen. Traumatisoitumiseen ja siitä toipumiseen vaikuttaa esimerkiksi se, miten paljon/ miten monia erilaisia/eri tasoisia traumoja on koettu. Jollain on esimerkiksi yksi ykköstyypin trauma, mikä on kertaluonteinen, lyhytaikainen ja - kestoinen, äkillinen, kun taas jollain yksi kakkostyypin trauma (kompleksinen trauma), joka on vakavampi, pitkäaikainen ja/tai -kestoinen ja/tai toistuva. Toiset ihmiset taas ovat kokeneet huomattavasti enemmän ja useita II-tyypin traumoja (tai, kuten minä; sekä I-tyypin että II-tyypin traumoja, näitä edellisiä siis myös pitkäkestoisesti sekä toistuvasti.)

Kuten moni varmasti täälläkin jo tietää, niin tosiaan erilaisia traumoja luokitellaan eri tavoin ja siltikään niiden seurauksia yksilötasolla ei voi etukäteen arvioida yhtään kukaan. Ihmisten reagointi asioihin sekä olosuhteet on vain usein niin erilaista. Lisäksi asiaan vaikuttaa moni muukin seikka kuin vain itse traumatisoitumisen aiheuttama tapahtuma. Se, mikä omasta mielestäni lisää muuten niin vaikean, epäreilun ja surullisen ilmiön kiinnostavuutta on se seikka, että tutkimuksissa on huomattu, että joillain “pelkkä” yksi ykköstyypin trauma (vaikkapa yksittäinen, lyhytkestoinen auto-onnettomuus) voi trauman tyypistä riippumatta aiheuttaa yhtä monimuotoiset ja pitkäkestoiset vaikutukset kuin monilla kakkostyypin traumoja kokeneilla on. Esimerkiksi yksi ystäväni joutui auto-onnettomuuteen (onnettomuudessa kukaan ei loukkaantunut, autot vain ottivat osumaa) noin 25-vuotiaana (22 vuotta sitten) eikä hän edelleenkään uskalla ajaa autoa. Lisäksi hän edelleen näkee painajaisia ko. kokemuksestaan.

Lisäksi traumatisoitumiseen vaikuttaa mm. se, onko yksilö kokenut traumaattisella hetkellä voivansa edes jotenkin vaikuttaa tapahtumaan vai ei. Jotkut esimerkiksi hermostonsa johdosta jähmettyvät tilanteessa kokonaan pystymättä sen enempää toimimaan (flight-fight-FREEZE) eivätkä näin ollen pysty myöskään aktiivisesti puolustautumaan. Näitäkään reaktioita EI pysty itse etukäteen valitsemaan, ei kukaan meistä. Lisäksi siihen traumatisoituuko ihminen vai ei vaikuttaa mm. yksilön kiintymyssuhteet, temperamentti ja persoonallisuus, merkityksen anto, resilienssi, sisäinen hallinnan tunne, muut elämän aikaiset kokemukset.

Vielä fokus siihen toipumiseen. Siihenkin, kun vaikuttaa niin moni tekijä, joista löytyy suuriakin eroja yksilöiden välillä. Näitäkään kaikkia ei todellakaan voi itse valita. Alla muutama esimerkki;

Biologiset elementit mm. perimä, hermoston herkkyys ja sen säätelykyky, aivojen muovautuvuus, lääkehoito (sen teho, joka on yksilöllistä sekin).

Psykologiset elementit mm. turvallisuuden tunne (sekä sisäinen että ulkoinen), itsesäätelykyky, selviytymiskeinot, resilienssi, minäkäsitys, identiteetti.

Sosiaaliset elementit, kuten kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, huono-osaisuus/hyväosaisuus, kannustavat ja turvalliset ihmissuhteet, terapeuttinen tuki, vertaistuki ja mm.läheisten ja perheen asenteet ja tuki.

Ympäristöön ja elämäntilanteeseen liittyvät elementit, kuten turvallinen fyysinen ja sosiaalinen ympäristö (mm. asuinpaikka, työpaikka), riittävä taloudellinen tasapaino, oman elämän rakenteet ja rutiinit, mahdollisuus lepoon ja toipumisaikaan (vrt.siinäkin yksilöllisyys ja muu elämäntilanne).

Ja tässä edelläkin on lueteltuna vain osa kaikista tekijöistä.

Toipumiseen lisäksi pätee tietenkin myös mm. se, että se ei ole lineaarista, takapakkeja tulee aina välillä. Kaiken tapahtuneen sekä toipumisprosessin hyväksyminen ilman itsesyytöksiä on myös yksilöllistä eikä sitä voi pakottaa esimerkiksi “positiivisella ajattelulla”.

Tekisi mieli kirjoittaa tämä rimpsu aina kaikille netin toksisille tietämättömille/väärinymmärtäjille. Kaikista muista “rimpsuista” puhumattakaan. :sweat_smile: Mielenterveysongelmien ja traumatisoitumisen lisäksi esimerkiksi se, miten köyhiin, työttömiin ja maahanmuuttoilmiöön suhtaudutaan, on usein ihan käsittämätöntä. Ihmiset, jotka eivät selvästi ymmärrän yhtään huono-osaisuuden kierrettä ja dynamiikkaa, laukovat pokkana mielipiteitään vaikka HS:n kommenttiosiossa (somessa tämä on kuulemma vielä paljon pahempaa). Nämä tietynlaiset, yleensä hyväosaiset ja ihan rikkaatkin ihmiset, kun vielä niin rohkeasti ja suoraan ottavat kantaa ja kirjoittavat ajatuksistaan (osa vielä ihan suodattamatta) tajuamatta ollenkaan sitä, että itse asiassa he eivät itse edes tiedä. Ja toki tätä samaa ilmiötä esiintyy netin ohella kaikkialla yhteiskunnissa, mm. työpaikoilla, on varmasti aina esiintynyt. Onneksi maailmassa on paljon myös tiedostavia, asioista ja ilmiöistä selvää ottavia ja hyväntekeväisyyttä harjoittavia ihmisiä.

Tähän liittyen kirjoitan tämän aiheen loppuun vielä yhden arvostamani filosofin (hän oli toki paljon muutakin) Bertrand Russellin kuuluisan lauseen, joka menee jotakuinkin näin:

“The trouble with the world is that the stupid are cocksure and the intelligent are full of doubt.”

Mitä omaan ajankohtaiseen tilanteeseeni alkoholin suhteen tulee, niin olen edelleen onnistunut pysymään niissä vähennetyistä määrissä ja kerroissa. MUTTA; viimeisinä kolmena päivänä oli pitkästä aikaa ihan kunnon juomishaluja (juomisajatuksia on ollut koko ajan jonkin verran). Olisin siis selkeästi halunnut juoda, mutta se halu ei onneksi ollut niin vahva, että olisin sen takia lähtenyt kauppaan . Tätä, kun tein aiemmin viime keväänä tämän tästä. En siis kuitenkaan juonut. Tein hyvää kotiruokaa, seurustelin lapseni ja miesystäväni kanssa, kävin sateisella ulkona piipahduksella (luonto tuoksuu silloinkin ihanalta) ja uppouduin illaksi taas hyviin dokkareihin. Juomishalut menikin sitten suht äkkiä ohi.

En toki kuvitellutkaan, että juomisen vähentäminen menisi aina niin helposti kuin se tähän asti meni. Mutta kyllä se silti vähän kirpaisee, kun loppukeväästä tähän saakka vähentäminen on ollut niin helppoa. En nyt kuitenkaan jää siihenkään kiinni, vaan otan vastaan sen, mikä kunakin hetkenä on tullakseen.

1 tykkäys

Samaa mieltä.

Tämä on @Lintuanna sinun oma ketjusi. Aiheesi ja tapasi kirjoittaa ovat omiasi ja hyvä niin. :heart:

3 tykkäystä

Kiitos @Räpistelijä sanoistasi ja tuestasi, arvostan niitä tosi paljon. Ja tuli vaihteeksi taas heti kyyneleet silmiin. :smiling_face_with_tear::heart:

Yritän pitää saman mielessä, vaikka aina välillä itseluottamukseni horjuukin.

2 tykkäystä

Ihanat mutustavat eläimet <3 Tärkeät mutustavat eläimet, pitäneet minut elossa silloin kun en enää elämää halunnut <3

3 tykkäystä

Kauniisti sanottu tämäkin. :heart: Tosi herkkää, koskettavaa ja kivuliaankin kuuloista. Lämpöä ja lohtua voi löytyä ihan hirveänkin vaikeista elämän hetkistä, vaikkei aina uskoisi.

Löysin itsekin aikoinaan sitä elämäni ainoan oman, rakkaan koirani aikana. Kun vaikutti siltä, että ollessani valmis edes hieman alkaa paljastamaan kokemiani ja yksikään ihminen ei kestänyt kuulla niitä (ei edes sitä aluksi hieman paljastamaani), mitä oon kokenut, niin pienen, tuhisevan koirani läsnäollessa sain itkeä pahimpia surujani.

Rakkaus eläimiin voi joskus olla se riittävä elämänlanka. Onneksi niin. Ja kiitos, Reepu, sullekin, kun jaat rohkeasti ja avoimesti elämän suuria ja haavoittuvaisimpia kokemuksia ja suruja. Ja toipumistasikin. :heart:

Omallakin kohdallani lemmikkini menettäminen oli suurin suru, minkä olen koskaan kohdannut. Siis kaikesta menneisyydestäni ja muista menetyksistä huolimatta.

3 tykkäystä