Olen tässä viime päivinä miettinyt taas juomistani (kuten yleensäkin) ja enemmän ihmissuhteitani. Olen sitten ollutkin heti surullisempi. Periaatteessa olen tajunnut nämä asiat jo kauan, en vain ole osannut tai sitten jaksanut kertoa/kirjoittaa niistä. Ensin kerroin miesystävälleni ja nyt jaksan kirjoittaa ne tännekin. Nämä asiat nostavat aina kovastikin vaikeita tunteita pintaan, siksi on ollut edes jotenkin helpompaa pitää ne omassa tiedossa. Se ja asioiden tiedostaminen itsessään ei kuitenkaan nyt riitä, joten seuraa pitkä avautuminen tänne.
Vaikka olen vähentänyt ihan reilusti yli puolet juomisestani pois, edelleen se surettaa ja on huono omatunto lopustakin juomisesta. Tiedän sen olevan väärin (varsinkin omalla kohdallani). Olin itse asiassa jo nuorena aikuisena sitä mieltä, että jos juo kerrankin viikossa, on se liikaa (minua sanottiin sen takia silloisella työpaikallani “tiukkapipoksi”) ja siitä en muuhun lopputulokseen pääse näemmä edelleenkään. Toisaalta hyvä niin. Omat “järjen puhe”, periaatteeni ja arvoni (esim.perhe ja terveys) ei kuitenkaan ole saaneet minua lopettamaan kokonaan ja olenkin alkanut tutkailla itsetuhoisuuttani. Ennen juomista, se purkautui syömishäiriönä.
Juominen on minulle vielä toistaiseksi ollut hauskaa, oikeastaan se on lähes ainoaa “hauskaa” tämän hetken elämässäni lapseni lähettämiä videoita ja huumoria lukuun ottamatta. Miesystävänikin on kyllä välillä hauska ja lähettelee harvakseltaan hauskoja eläin- ja komediavideoita, mutta hänelläkin on yleensä ottaen aika paljon murheita ja huolia, jotka usein korostuvat viestittelyissämme. Juominen on silti minulle joku ikään kuin oma paikkani hauskuudelle ja muulle keveydelle. Mutta samalla tiedostan, että tämähän on vinksahtanutta eikä sen näin pitäisi mennä.
Onneksi kuvaan on nyt viime aikoina astunut se lepääminen hyvällä omatunnolla ja truecrime- ja muutkin dokkarit. Nekään ei kuitenkaan ole aiheiltaan todellakaan mitään kevyitä ja hauskoja. Yritin katsoa romkomeja ja muita komedioita, mutta ne olivat kaikki niin surkealaatuisia, että ei kärsivällisyys antanut myöten jatkaa (liittyy varmasti vaativuuteni tämäkin). Ehkä silti jatkan jossain vaiheessa etsimistä.
No. Lopulta siis joka tapauksessa koen, että huijaan edelleen itseäni. En pidä oikeasti elämäntapojani vieläkään kestävinä ja parempaan pitäisi pyrkiä. Tiedän myös, että ainoa järkevä teko minun tilanteessani olisi lopettaa juominen kokonaan. Tiedostan, että nykyinen tilanteeni voi olla vain ja ainoastaan väliaikainen. Ja siihen on monta syytä. Yksi niistä on ihmissuhteet.
Huomaan edelleen, viiden vuoden traumapsykoterapian jälkeen, että olen ihan raakile. Keskeneräisiähän me kaikki toki ollaan eikä valmiiksi tulla. Mutta olen edelleen ihan keskellä kaikkia terapiassa auki revittyjä ongelmia ja traumoja, joiden kanssa jäin terapian loputtua terapeutin aikaistuneen eläköitymisen takia yksin kesken kaiken. Usein myös mietin, että kyseinen terapiasuuntaus oli minulle varmastikin lopulta väärä, koska kaikki ongelmani vain pahentuivat sen aikana. Se oli kaiken lisäksi ihan älyttömän rankkaa, pelkkiä traumoja, ongelmia, huonoja puolia, tekemiäni virheitä. Mielestäni terapeutti unohti (ehkä jo vanhuuttaan) sen, että samalla olisi pitänyt luoda ja ylläpitää toivoa ja nostaa esiin vahvuuksiani. Vanhuutta mietin siksi, että terapeuttini unohti usein kertomiani ajatuksia ym. Joskus kysyinkin häneltä, että onko hän kunnossa ja terve, hän toki virkkoi siihen, että tämä on minun terapiani, ei hänen. (Tunnisti siis toisaalta hyvin, että kannoin hänestäkin jo huolta.) Psykan polin hoitaja taas ei tajua ongelmistani kuin ehkä murto-osan ja on suoraan myöntänytkin, että häneltä puuttuu traumaosaamista. Kaikki neuvot, mitä sieltä saan, ovat itsestäänselvyyksiä (koulutusteni takia) ja usein se vain turhauttaa. Päihdepolilla oli sama juttu, kun samoja asioita käsiteltiin molemmilla poleilla. Olen toki silti kiitollinen kontaktista ja yritän ajatella, että jakamisesta ja kertauksesta on aina jotain hyötyä. Kertaushan on opintojen äiti.
Olen viime aikoina yrittänyt muuttaa elämääni muiltakin osin (kuin juomisen), mutta huomannutkin vain, että minusta on tullut jossain vaiheessa uupumiseni (ehkä myös juomisen?) takia torjuva ihmissuhteissani. Sen tajuaminen on tehnyt todella kipeää. Toisten kuunteleminen, tukeminen, kannustaminen vielä onnistuu, mutta ei kunnolla mikään, mikä kohdistuu omaan itseeni. Esim. vaikka tiedän, että minulle tekisi itsellenikin hyvää osallistua kaikkiin muiden ehdottamiin juttuihin, olen silti torjunut suurimman osan. Oikeastaan lähes kaikki. Ei yksinkertaisesti ole jaksaminen (ja turvan tunne?) riittänyt ja esim.keväällä pahimpana juomiskautena halusinkin enää lähinnä juoda yksikseni ja tehdä ihan omia juttujani kaikessa rauhassa. Nyt juomisen ja juomishalujen vähennyttyäkään ja levosta huolimatta, en siltikään osallistu juuri mihinkään.
Opiskelin joskus tuossa sairauslomani alussa Avoimessa kurssin Terveys- ja hyvinvointierot, minkä aikana ostin ja luin Sosiaaliepidemologia -kirjan (suosittelen lämpimästi muillekin, todella kiinnostava aihealue) ja luin myös paljon osallisuudesta ja osallisuuden kokemuksesta. Sehän tietenkin vain vahvisti jo paljon aiemmin syntynyttä käsitystä siitä, miten me kaikki tarvitsemme osallisuuden kokemuksia, yhteisöä, muita ihmisiä. Minulla ne ovat näitä paria nettiyhteisöä lukuun ottamatta tällä hetkellä lähes nollilla. Olen paennut omaan rauhaani (ja turvaan) ja nyt tiedostan yhä paremmin sen huonot puolet. Minulla saattaa nykyään kulua helposti parikin viikkoa, että en tapaa miesystävääni enää ollenkaan, onneksi olemme silti joka päivä tekemisissä viestitse. Ystävien ja muiden läheisten kanssa sama juttu paitsi, että heidän näkemisestään ja näkemisessään on vielä huomattavasti pidempiä taukoja. Tällä hetkellä vain viestittelemme ja soittelemme. Nyt etenkin viestittelystä onkin tullut minulle suorastaan henkireikä ja, vaikka tajuan tämän, en silti osallistu mihinkään.
Välillä on vaikeaa ymmärtää itseäni. Järjellähän, kun tiedän, mikä kaikki tekisi minulle oikeasti hyvää. Silti torjun lähes kaiken, vastustan muutoksia. Olen miettinyt nyt paljonkin sitä, että tämä kaikki on varmasti kohdallani niin sanottua turvakäyttäytymistä traumataustan ja vastoinkäymisten takia. Se kuitenkin on alkanut aiheuttaa vain lisäoireita ja varmaankin hidastaa myös toipumistani. Ja juomisen lopettamista. Kaikki turvakäyttäytyminen estää kontrollista irti päästämisen, olen tarrautunut kaikkeen lähinnä näennäisesti turvaa luovaan säilyttääkseni tasapainoni. Kontrollista on oikeaa hyötyä tällä hetkellä vain juomisen rajoittamisessa tähän vähentyneeseen määrään. Oikeastihan sekin on kuitenkin lopulta vain turhaa energian tuhlausta, kun sen juomisen voisi lopettaa kokonaankin. Toisaalta toki juomisen lopetus varsinkin vaatii alkuaikoina, ehkä koko ensimmäisenä vuotena, kontrollia, jos mitä, eli mitään nopeaa ulospääsyä ei ole.
Antti S. Mattila on todennut mm.masennuksesta hyvin; se on ikään kuin tienristeys, mihin olemme ajautuneet itsellemme sopimattoman elämän vuoksi (8 vuoden raittiuden ja sairauslomani alun aikana vielä ylisuoritin kovasti) ja sen kautta voimme saada tilaisuuden valita toisin. Ostin aikoinaan myös hänen hyvän kirjansa Näkökulman vaihtamisen taito, minkä ajatuksiin myös palaan aina uudelleen ja uudelleen.
No, olen nyt miettinyt, että olen ikään kuin keskellä monihaaraista risteystä enkä vain tiedä mille tielle minun pitäisi, korjaan; kannattaisi kääntyä ja tuntuu vaikealta ottaa nyt yhtään mitään uutta suuntaa tai palata edes niihin vanhoihin, hyviin tapoihini, mitkä olivat aiemmin tärkeitä. Koen jääneeni jumiin tähän “risteykseen”. Tässä kohdassa tiedän kyllä moniakin asioita, mitä kannattaisi tehdä. En vain pääse puusta pitkälle. Juomisen vähentäminen keväisestä oli yllättävän helppoa, mutta pelkään, että se ei ole sitä enää tämän lopun juomisen kanssa. Pidän ikään kuin kynsin hampain kiinni vielä lopusta juomisesta, vaikka järjellä olen tajunnut jo kauan, että tämäkään ei riitä, tämäkään ei kannata. Ihan kuin pelaisin vain aikaa, ettei tarvitsisi kohdata niitä vääjäämättömyyksiä, jotka minua tulevaisuudessa odottaa. Juomisen lopettamisen lisäksi tähän sisältyy myös liikunta, ruokavalio, aktiivisuus, sosiaaliset suhteet ja sinuiksi tuleminen oman itseni kanssa. Tästä jälkimmäisestä en suoraan sanottuna tiedä yhtään, että miten siitä jotain tulisi, kun viiden vuoden terapiankaan jälkeen en ole edelleenkään läheskään sinut itseni kanssa ja koen huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita jatkuvasti (vrt.mm. vaativa persoonallisuus, mikä on traumataustaisille yleistä). Muilta saadut positiiviset palautteet eivät edelleenkään uppoa kaaliini, koska koen itse itseni niin eri tavalla eikä minulle mikään ole koskaan riittänyt.
Toivon pilkahduksen saan kuitenkin tuosta todella isosta edistysaskeleesta, että nykyään lepään ilman tunnontuskia. Yrittäkää kestää, että nyt mainitsen tästä monesti, mutta kun se nyt vain on minunkaltaiselleni niin ISO juttu. 
Ehkä tämä nyt vain on tosiaan väliaikainen vaihe ja vielä uskallan ja jaksan tehdä lisää muutoksiakin. Lisää tekoja tarvitaan, mutta toisaalta - toiminnan psykologian mukaan tarvitaan ensin ajatuksia ja tunteita.
. Hyvä niin. No joo, se minun raha-asioistani.
Muistan kuitenkin, miten paljon surtiin siskoni kanssa tätä vanhempieni raha-asiaa, kun kaikki kaverit sai sekä opintotukea että pienituloisemmilta vanhemmiltaan rahaa. Vielä aikuisenakin nämä muut ovat saaneet rahaa vanhemmiltaan. Se on hyvä asia, mutta sitten tuli kyllä vertailtua. Esim.yksi ystäväni vielä yli 30-vuotiaanakin ja hyvässä työssä käyvänä sai (ei mitenkään hyvätuloiselta) eläkeläisisältään synttärilahjaksi 700e 
ja minä sain omilta vanhemmiltani 20e. 
Siis aikuisena työssäkäyvänä. Siitä tuli oikeastaan vain pahalle tuulelle, vaikka ainahan lopulta ajattelin, että ajatus on tärkein. (Silti olin aina tovin pahalla tuulella..)
) Lisäksi nähdyksi tuleminen on välillä myös pelottavaa - etenkin, jos on vuosikausia lähinnä keskittynyt muihin ja heidän tarpeisiin ja itse arkana ja pelokkaana lähinnä piilotellut.
:
), niin aloin hetken mielijohteesta ja poikkeuksellisesti katsoa Netflixin etusivulla mainostamaa Onko rakkaus sokea -deittailurealityä. Puolustuksekseni todettakoon, että siinä ihmisillä on sentään vaatteet päällä ja he keskustelevat. 
