Madde, aivan oikein, pisti korvaan se lause…
Kuulostaa tutulta…helppoa samaistua siihen käyttävään minään, myöskin lapsuuteni nuoreen. Kyllä, todella hyvin sanottu! Pitää miettiä… 
Vaikea kysymys. En ole ohjelmaa nähnyt, joten en tiedä, miten siinä perusteltiin väitettä. Epäitsenäisyys, voimakas tukeutuminen ainakin aiheuttaa hylkäyksen pelkoa. Sekin, jos itsearvostus on toisesta kiinni, alistuu vaik huonoon kohteluun, kun pelkää. “Hylkäystä” on monenlaista, jokin luonnollinenkin. Esim.vanhempien / jonkun muun läheisen menehtyessä tunne hylätyksi tulosta on mahdollinen, vaikkei se ihminen kaiketi silloin h y l k ä ä. Suhteessa voi takertua toiseen, eikä uskalla olla erillinen, jos k a i k k i on kiinni toisesta. Silloin oma minuus ei varmaan ole vahva. Ja kenties suhteesta puuttuu luottamus, ja joskus ihan aiheestakin. Mutta onko ihmisiä, jotka eivät yhtään sitä pelkää…?
Jahansa, kysymyksesi tuossa lopussa… Onhan se tietyin osin normaalikin pelko, jos sitä ei ole yhtään missää muodossa koskaan, niin, se ei ole ihan normaalikaan “tila”.
Tuli mieleen oma huomionhalkuisuuteni: se, että haen ehkä tiedostamattani alituiseen huomiota sairastamisellani (syömishäiriö, päihderiippuvuus). Olen jatkuvasti hoidossa ja saan ehkä juuri täältä kaipaamaani huomiota. Jos en olisi täällä, täysin yksin tai käyttävien seurassa ja sielläkin tuntisin, että minut hylätään.
Velma! Mul tuli mieleen, ett ei kai inhimilliset tarpeet, kuten huomiontarve, sinänsä ole pahoja tai väärin… Se on tietty kurja homma, jos johtaa i t s e l l e haitallisiin juttuihin. Mä olin kakruna ns. “näkymätön lapsi”, jostain 4-5-vuotiaasta piiitkälle etiäpäin. En puhunut, luikin kämpäs omiin oloihin, tosin se oli aika vaikiaa:vähän yli 70 neliöö+8 asukasta 
… Ja likimain aina vieraita, joita pelkäsin ku ruttoa.Vastasin, jos kysyttiin ja sillonki kuiskaamal. Kamalaa aikaa. Teini-iäs alko ongelmointi. Viiltely,päihde, lintsailu (oli vaikea olla toisten paris), näpistely (“korvausta”, hyväksyntää), syömishäiriö… Mut ei nää ole v ä ä r y y k s i ä, ne on jotai surullista, koska ne tuhoaa itteä, ensisijaisesti. Pliis, älkää tuomitko. Omia tai toisten motiiveja. Teot on oleellisia. Voimia kamppailuun ja kiitos Velma,kun säkään et tuominnu mua nollatoleranssista luopumisen takia.
Mitä ajattelisit… jos joku tulisi sanomaan sinulle, että jatkossa voit elää elämääsi ilman päihteitä, ilman riippuvuuksia ja että olet aikuinen ja osaat kantaa vastuuta itsestäsi ja muista. Samoin teet huomisesta saakka sellaista työtä mistä todella pidät. Niin ikään seisot tukevasti jalat massa, vaikka myrskyäisi ympärilläsi, niin sekään ei sinua suistaisi raiteiltasi. Mitä sanoisit vastaan tulevalle, päihteissä olevalle ja kaiken jo luovuttaneelle, näköalattomalle päihdeongelmaiselle? Miltä sinusta tuntuisi?
Ensireaktioni olisi, että “tietääköhän tuo, mistä puhuu”, mutta tarkemmin ajatellen, huomaisin tuominneeni hänet liian nopeasti. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä tuo kaikki on mahdollista. Jotenkin kuvittelen, että ehkä ilman päihteitä pystynkin ehkä elämään, mutta että paranisin kaikista riippuvuuksista… Ehkä näitä riippuvuuksia oppii hallitsemaan (päihteet, syöminen, shoppailu), no shoppailusta kai voi jopa parantuakin, en tiedä - mutta jos edes oppisi elämään niiden kanssa niin, etteivät ne häiritse jokapäiväistä elämää. PÄihderiippuvuudessa on se hyvä juttu, että päihteistä voi pidättäytyä, ruoasta taas ei, joten kohtuukäyttöä on pakko opetella, vaikka ei haluaisikaan. Mutta siis olisihan tuo aivan unelmieni täyttymys, jos tuo kirjoittajan kuvaama elämäntilanne joskus olisi, on vaan vaikea ikinä uskoa sitä omalle kohdalle. Ehkä myös teen sitä työtä, mistä pidän, vielä jonain päivänä, mutta riippuvuuksista paranemiseen en täysin usko, niiden hallintaan kyllä. (vertaan tässä melko krooniseen syömishäiriööni)
En oikein osaa vielä vastata tähän toiseen osioon…
Sanoisin, että en tee huomisesta enkä mistään päivästä alkaen työtä, koska olen sairaseläkkeellä. Muitakin sairauksia on kuin ruumiillisia. Kaikki EI ole ittest kii. Sanoisin myös, että ei o mieleen juolahtanut, että voisit olla jossain onnekkaampi kuin mä. Lisäksi kysyisin, mitä tarkoitat vastuun kantamisella itsestä ja (etenkin) muista. Miksi minä olisin vastuussa toisten ihmisten elämästä? Uhrautumallako, jättämälläkö kaikki omat tarpeeni sivuun, kun Raamatussakin kehotetaan tulemaan Kristuksen kaltaiseksi vai mitä? Päihteettä voin elää, en ilman lääkettä ja sen asian tietävät lekuri ja minä. Aina ihmisel j o t a i n riippuvuutta on, ei kai päihteilystä vapautuminen itseriittoisuutta ole? Eli vastaus:hermostuisin,kiivas kun olen… Juu ja sanoisin kans että ideaalimaailmat on tosi kivoja, todellinen maailma kaukana täydellisestä. Voin auttaa toisia joskus, mut vastuuta en toisesta ihmisestä ota. Minä uskon, että viimekädes ihminen on yksin. Ehkä se liittyy vastuuseen itsestä… Että ei tarvitsisi päätöksissään tukeutua toisiin, koska ne on omia ja niitten kanssa elän. Raitistuminen ei tee minusta h y v ä ä ihmistä…
Upea visio, Tuomo! Tarkoittanet, että siis visioisimme tällaisen ‘ihmeparantumisen’…? Itse asiassa olen jo lähes tuossa tilassa, tosin en koskaan ole täysin toipunut, siihen harhaan en lähde…
Mutta visioidaan: Mähän kohtaan näitä henkilöitä päivittäin face to face ja ei heille oikein voi sanoa mitään muuta kuin omalla olemassa olollaan kertoa, että huumeista voi päästä irti ja elämänlaatu muuttua täydellisesti. Kun juttelee tällaisten ihmisten kanssa, heille riittää se, että heitä kuuntelee, että he tuntevat tulevansa hyväksytyksi sellaisina kuin ovat. Tietysti jos apua pyydetään, sitä annetaan ohjaamalla esim. matalan kynnyksen avohoitoon ensimmäisenä—josta prosessi lähtee pyörimään. En siis tyrkytä apua jollei pyydetä, koska ei ketään voi pakottaa lopettamaan/hoitoon vastoin tahtoaan.
Miltä tuntuu: surullista, joskus ahdistavaa…mutta tosiasiat ovat mitkä ovat, kukin elää sitä hetkeä/elämäntilannetta joka on tässä ja nyt. Käyttävällä ihmisellä ei ole huomista, on vain tämä hetki. Mutta jokainen käyttävä ihminen omaa ihmisarvon,hän on aivan samanarvoinen kuin kuka tahansa—huumeiden käyttö ei vähennä hänen ihmisarvoaan!
Tällaisen ajatusmaailman olen omaksunut, kiitos työympäristöni henkilökunnan ja asiakkaiden!
Tässäpä yksi näkökulma, Tuomo.
Kommettina, hyviä näkökulmia!
Päivän kysymys: ei joku teistä innokkaista siivoajista tulis laittaan tätä mun sikolättiä kuntoon…? Maksan. Ei…? Rahaaki on kasapäin juu että sillä lailla taas.
Miettitäänpä välillä pettymykseen liittyviä asioita:
Mikä on tyypillisin tapa reagoida ja toimia pettymykseeen. Mitä teet?
Minä syön 
Itellä se lähtee ihan vaan itestään ja omasta “sisusta/päättäväisyydestä”
Mitä hyvää oma päihteettömyytesi on sinulle tuonut?
Joko tämä nykyinen tai joskus aikaisemmin ollut?
Onko jotain sinulle yksittäistä ja erittäin merkityksellistä asiaa tai kokemusta?
Kerrankin tykkään olla yksin kotona. Pystyn pitämää kämpän siistinä ja hermot on suht kunnossa. Eipä tarvi olla viikon aikana 4 päivää sekasin ja 3 viekkareis, ei tarvi hävetä niitattuja käsiä… Oon onnellinen about ekaa kertaa ainakii 15 vuotee elämäs. Pystyn elämää melko tasapainoista elämää 
Pidän lupaukset ja esmes meijän mutsi ei uskon lainkaa et kävisin siskol vaik sil on muksu. No nyt käyn useamman kerran vkossa, koska ei tarvi enää miettiä et oonks selvänä vai en! Sama et käyn myös porukoil ja hoidan asiat enkä puhu samoja asioita miljoona kertaa tai sit taas vastaavast unohda kaikkea mitä on jo kerrottu! Oli tosi noloa ku mutsi jatkuvast sano et hän kerto sulle jo aiemmin (esim. kerran sisko ajo autolla penkkaa et se pyöri ja en mä sitä muistan vaik kuin yritin muistella) on kerrottu; vaik kyse ois sit maailman tärkeimmäst asiast. Toisaalta mä vieläkii tuppaan kuuntelemaa niin huonost et muistan vaa osan mut sen saa sentää peitettyä :mrgreen: Ja sen kaikki läheiset tietää et mä vaa en aina kuuntele vaik silt ehkä näyttääki… 
Mä oon joskus lapsena ollu onnellinen. Sit koulus alko tulee ongelmia ja jo muksuna ja teininä on ollu huono itsetunto ja oon ollu masentunu jne. Joten nyt elän ekaa kertaa onnellisena. Pelkäsinkii sitä et taas masennun ku oon selvänä mut eipä se täs korvaukses ainakaa niin menny. Tai ehkä se vajaa 8 vuotta sit ku oli ehkä 5-6 vkoa selvänä josta 3 tosi viekkareis; oli parempi, koska oli uus kaveripiiri ja töitä. Toisaalt silloin haikailin viäl exän ja pirin perää johon sit lähinkii, joten tuskin sittekää. En usko et silloin oisin pystyn elämää viäl tällaista elämää ku nyt…
Ainakii se nyt on älyttömän ihanaa et mun lähimmät sukulaiset kuten meijän iskä ja mun molemmat siskot on lähentyny huomattavast… En oo kertaakaa ollu siin kunnos etten ois saanu ottaa siskon muksua syliin. Sen sijaa hän just viimeks sano et ei ois tahton antaa iskälle muksua koska oli selkeästi juonu. Hän ite on pelänny humalaisia eikä hyväksy et mies ois kotona yhtä humalas ku mitä meijän iskä on ollu. Aiemmin on ollu kokemuksia jolloin vanhemmista toinen on kokonaa kieltäny mua olemasta heidän lapsen lähellä, ku oon käyttäny; vaik en koskaa mennykää ottaneena lasten luokse! Siskonpoitsu hyväksyy mut myös täysin ja nauraa aina ku tuun, et se on tosi ihana pien asia elämäs joka on hyvin
Usein suutun Myös ahmiminen on keinoni. Masennun. Ja tietysti lääkkeet. Mun on tosi vaikea tajuta (itse asiassa mun on ylipäänsä vaikea tunnistaa tunteitani), että nyt minä olen pettynyt, mä vaan reagoin… Jos mä odotan jotain, sehän on mun asia. Tietysti on tilanteita, joissa toinen on luvannut jotain, ja kyl silloin saa suuttuakin, jos sil ihmisel ei ole pakottavaa syytä perua sitä…musta. Mutta ei joka ikisestä pettymyksestä voi muita syyttää. Joskus sitä vaan odottaa liikaa tai erehtyy, ymmärtää väärin…