Osaatko hiljentyä, pysähtyä?
Missä mielessä pysähtyä? 
Pysähtyä paikalleen, miettimään tai olemaan? Ettei viipellä pää kolmanteja jalkana… kohtaamaan itseään jne.
Hiljentyä ehkä osaan mutta en pysähtyä tuossa mielessä koska en pysty kohtaamaan itseä… 
En. En oo koskaa osannu. Pitäis vaa suorittaa ja suorittaa, ikinä ei voi olla mihinkää tyytyväinen ja antaa vaa olla. Kerran oon saanu akupunktio-magneeteil sellasen aivan upean euforian, et makoilin vaa sängyl hymyillen ja kaikki paikat aivan rentona; pää aivan tyhjä, ihana fiilis <3 . Se oli parempaa ku kama, mut mul jo tuo adhd ei kertakaikkiaa anna mulle hetken rauhaa. Mä nään unia aina ku herään, välil puhun tai jopa huudan unissani, enkä musita sitä unta aamul kuitenkaa; mä käyn kokoajan ylikierroksil.
Kesäl saatan osata jos on meren äärel ja kattelee vaa sitä merta. Mut mä oon sellanen ihminen et jos mä en tee jotaa, mä mietin et mun pitäis tehä jotaa ja sit mä ahistun ku en saa tehtyä jotaa. Täys noidankehä, eikä asiaa auta et meinattii pakol tyrkätä miekkaris se vaativa pers.häiriö, eli perfektionismi, mikä kyl kuvaa mua hyvin.
Mä antaisin kaiken mitä mul on jos vaa saisin “normaalin” elämän ja normaalit aivot. Osaisin kattoo telkkuu tyytyväisenä et oon vaa siin enkä siivoos tai en miettis kamaa… Tällanen tekee mut surulliseks, mä tuun aina miettimään kamaa koska sitä oon alkanu käyttää…
Mäkään en pysty kohtaa itseäni. Mä en edes tiedä kuka oon. Aina vaahtoon miehelle ja porukoille et ne ei tunne mua ja ne tuntee, mä en! Mä en vaa huomaa asioit itessäni jota muut huomaa, en millää. Luulen et ne ei ymmärrä, vaik ne näkee sen musta. Miten voi olla näin hukas kuka on vaik on 27???
Kyl tässon paljon tuttua, usko vaan. Mut mä olen ehkä mm. iän (yli 40 vee) myötä oppinut arvostaan itseäni enemmän, vaikken olisi tehokas. Toki olen tehnytkin asioita ja ollut hyvilläni kiittävästä palautteesta. Opettelen ottamaan myös perusteltua kritiikkiä vastaan… Pilleripäisissä tilois täysin mahdotonta. Vaikka ihminen, jolta välillä saan töitä osaa hienotunteisuuden taidollaan sanoa asian ilman mitään pyrkimystä loukata mun egoa…
Tosta “vaahtoomisesta” tuli mieleen, että se, kui paljon tunteita “saa” ilmasta on melkosen kulttuurisidonnainen asia… Ja riippuu se yksilöistäkin, kui paljon ne kestää ja ymmärtää. Jotkut vaan on paksunahkasempia. Juu ja toi kun sä sanoit, et jostain saa paremmat olot kuin aineista, mä olen kokenut monia juttuja, joista saa paremmat olot kuin niistä päihtymystiloista, joihin oon turvautunut. Joskus vaiks joku hieno konsertti, tai leffa- tai muu taide-elämys, tai jotain kivaa toisen ihmisen kans. Ja kyl meri on aika jees, vaikka mä pysynkin aina rannalla… Ne on muut, joitten mielestä juttu on lähtee kattoon sitä toista rantaa…
Sit kun mä välil saan tutulta töitä, ja olen saanut valmiiksi homman tai työtä tehdes voinut olla itse tyytyväinen tuottamaani juttuun, voi luoja sitä oloa. Kun se on itseä… Ei se, että vaatii itseltään paljon tarvi olla joka asias huono juttu. Mut se on kurja, jos se koskee kaikkea, että kaiken pitäis olla täydellistä.
Kyl mä surun ymmärrän… Enkä missään nimessä yritä mitätöidä sun tunnetta!!! Mut sun ei tarvi olla koko elämää hukassa. Jaksa toivoa… Mä olen ollut monta kertaa elämäni aikana heittämäs pyyhkeen kehään, mut mä olen selvinnyt pahimmasta, ehdottomasti! Ja mä olen erilainen kuin vaik kolmekymppisenä, kuuntele ny ku vanha ja viisas täti selittää, yäk… Nykyisin mä usein diggaan itseäni tämmösenä. Että mä olen ihan ok, vaikka olen epätäydellinen. Mä olin ennen kaameen armoton kaikelle heikkoudelle, sekä itsessäni että muissa… Ja sitä tapahtuu tietysti vieläkin, mut mä opettelen edelleen… Ja kun tää maailma, me ihmiset ja kaikki mitä on, on epätäydellistä… Se voi olla lähempänä ideaalia, tai kauempana, mut ideaali on sinänsä tavoittamaton, miusta.
Brelil on ihana biisi, jos lauletaan jotennii pikatulkattuna pätkä sisältöä: tämä on minun takaa-ajoni, pyrin saavuttamaan saavuttamattoman tähden… pour atteindre l´inaccesible étoile…
Ja se on niiiiin ihanan pateettisesti laulettu, ettei paremmasta väliä. 
Juu ja muistan lehtijutun teatteriohjaaja Kaisa Korhosesta. Hän piti suurimpana saavutuksenaan sitä, että selvisi hengissä nuoruudesta… Mä olen hengis ja, vaikka ennen vihasin itseäni aivan hirveästi. Mut mä pystyn tuntemaan myötätuntoa myös sitä tyyppiä kohtaan, joka mä olin. Ja mul tuli sellanen ajatus, että kun sä sanot, että sä olet surullinen niistä vaikeuksista, joita sulla on, sä tunnet myötätuntoa itseäsi kohtaan…?
Tuli epätäydellisen sekavasti ilmaistua mielipiteitä ja tukeani, mutta suotaneen anteeksi
Osaanko mä pysähtyä… Kyl kai mä joskus rentoudun ilman bentsojakin… Mä olen käyny pelailemas jotain älytöntä peliä kamujen kans ravintolas ilman mitään voittopyrkimystä… Se on ollut ihan hauskaa…Joo ja kun mä sain edellisestä työstä palkkion, mä siis ihan törkeen siististi törsäsin kaikki… Kirjoja, levyjä, vaatteita, koruja, taidekortteja, hemmottelusälää… Joskus mä käyn mun t o d e l l a kaiken laiskuuden taidosta tietävän kamun luona ottamas vähän oppia. Katotaan jotain älytöntä töllöstä ja syödään jotain hyvää… Sekin on kivaa.
Sinulla on pp paljon asioita,joita tekemällä olet oma itsesi. Eikös se olekin tärkeä tunne, kokea juuri tuota, että saa olla oma itsensä. Saa tuntea, ajatella ja tehdä ihan sillä tavalla, joka on itselle parasta ja ominaista toimintaa.
Onko päihteilyllä mikä rooli esim. siinä, että silloin on “oma itsensä” tai muodostuuko siitä jossakin vaiheessa sellainen juttu, että vain päihteissä tuntuu kuin, että tämä on “minua”? ( Siis sana tässäkin vapaa…)
Kyllä, opettelun kautta. Käyttävässä elämässä niitä pysähtymisiä sai aikaan vain poliisi ja se johti yleensä vankilaan…silloin oli pakko pysähtyä ja hiljentyä. Ehkä linnavuodet eivät menneet hukkaan, vaan ne edesauttoivat tämän ‘sopeutumisen’ helppoutta. Nykyään on pakko mennä hiljaa ja hissukseen eteenpäin, ajatella asioita ja kohdata ne. Pieniä askelia ja pitää asiat yksinkertaisina. Enne oli “Kaikkitännemullehetijustnyt, mielumminjoeilen!”, kun taasen nyt on loppuelämä aikaa. Lapsi kasvattaa, se on totinen tosi, mutta lapsi taas ei paranna…pitänyt olla se oma toipuminen numero yksi, että olen voinut ottaa vastuun itsestäni, saati sitten pienestä ihmisen taimesta! 
Pöllöpää, mainitsit meren…Ah sen avaraa maisemaa, samma här: olen myös aina rakastanut merta/suuria ja pieniäkin järviä…Jotenkin ahdistus häviää aavalla rannalla, missä ei vastarantaa näy.
Hmmm… On ihan mielettömän tärkeää. Ja joskus liikuntaharrastuksessa, jotka sit sen talvisen jalanmurtuman takia jäi, siis t.koulus, tuli kummallisia fiiliksiä: minä olen tämä. Siis ilman mitään määritelmää, ilman mitään muuta, kuin se, joka tässä nyt keskittyy ja unohtaa jollain tavalla ympäröivän maailman, ei arvota, ei tarkkaile itseään. Ei sitä joka päivä tunne… Mutta mä muistan nämä kokemukset ja ne syntyvät ehkä lukemattomien toistojen avulla…Myös ohjaajalla tärkeä merkitys! Kokemukset on silloin lähes “meditatiivisia”?
Kyllä päihtymistilassa monesti tuntuu siltä, että nyt minä olen normaali. Mutta kun vuodet kuluvat, ja lääkkeiden määrä kasvaa, on aika kurja homma, jos tarvii esim. 100 mg diatsepamia ollakseen mielestään normaali, se minä, joka haluaisi olla: ehyt ja rento… On muita keinoja, on on on!!! Mut on siedettävä paljon kaikkea saavuttaakseen niitä. Mutta tulipa sitä siedettyä kaikenlaista lääkkeenostokeikoilla, jösses sentäs, yök sanon minä. Silloin ei todellakaan tuntunut itseltä enää yhtää, vaan joltai konemaiselta ajelehtijalta, joka elää toisten kanssa jossain jaetussa harhassa… En halua enää sellaista, kaikki se on niin surullisen itsetuhoista…
Syyskuisena maanantaina mieleeni tulee kysymys:
1.Mikä tuottaa sinulle iloa tänä päivänä?
2. Mikä taas surua?
Vertaile hieman näitä kahta asiaa ja…
3. Onko näiden välillä jotain ristiriitaa?
Nikotiini,öh. Saan vähän lainaksi rahuskaa, niin ostan taasen sitä. Auringonpaiste ja kirpakka syksyinen ilma. Tanssitunti. Kuvien tekeminen. Jonkinsortin itsenäisyys rahanlainaamisesta huolimati. Se, että pystyn enemmän ohjaamaan elämääni itse, ainakin tänään. Se, että päätin olla juomatta kaffet, koska tulen siitä liian levottomaksi. Tietenkin se, että ihmiset eivät ole mua hylänneet vaik olen joskus tosi vaikea sairauteni kanssa…Enkä minä heitä heidän vaikeuksiensa vuoksi. (Paitsi yhden, mut ei tullu ikävä 
Kummallekaan 
)
Huoli läheisistä. Nikotiiniriippuvuus. Tanssitunti vähän jännittää, joskus on kivaa, joskus ei niin kivaa, riippuu päivästä, toistenkin ihmisten fiiliksistä, siitä, kuinka paljon suorittaa vai pystyykö keskittymään niin, ettei tarvi syyttää itseään myöskään epätäydellisyydestä. Kuvien tekemisessä sama juttu. Itsenäisyyskin, se, että tykkään enemmän olla itsekseenkin on hyvä, mutta joskus on myös yksinäistä. Läheisyys on vaikea juttu mulle…Psyykkinen sairaus
Tietty riippuvuudes on aina ristiriitaa, ainaki mul. Ja vippejä on joka suuntaan, mikä on tyhmää. Tanssit ja kuvat on hyviä juttuja, jos ei suorita, vaan keskittyy. Keskittyminen tuntuis olevan yksi hyvä ratkaisu moneen asiaan, oleellista… Auringonpaistees ei ole ristiriitaa
Sain tiskattua. Hoidin asiat (raha-asiat, toimisto-asiat). On siistiä, koska eilen ja toissapäivänä siivoilin. En ole juonut mitään alkoholia enkä piikittänyt ja syön kalakeittoa . Ostin paljon tavaroita. Ulkona sataa. Musiikin kuuntelu. Tiedän et nauhal on kahen päivän BB:t ja eiliset salkkarit, on pari Cosmoa ja askarteluja vaik kuin paljon .
Tekee mieli piikittää ja sekoittaa pää vaikka lääkkeillä ja alkolla + ehkä pilvellä. Ostin paljon tavaroita. Lihon kun syön; etenkin kun laitoin liikaa suolaa. En tiedä “ansaitsenko” vapaa-päivää…
Tuon ostos-homman välillä ainakin. En olisi saanut tuhlata niin paljon rahaa, mut ku niin harvoin saan ostaa mitä vain. Ja pitäis säästää et sais jotain huonekaluja jne. En kuitenkaa syö koko kissankipollista keittoa, joten se ei lihota, etenki ku tiedän mitä siihen oon laittan; lähes pelkkiä kasviksia.
En usko et mun päätös olla selvänä koko iltaa pitää… Tai ei se pidä, koska en uskalla jostain syystä. En aio vetää kaikkia extra-lääkkeitä alkon kanssa ja kysyä savua tästä talosta, mut tekee liian paljo mieli ottaa vedot. Ja ku en tiedä lainkaa mikä siinä ees muka “viehättää”, toivottavast saan horkat 
Miks KAIKKI niin itsestäänselvät asiat vääntyy mun aivoissa tosi monimukasiks ja en vaa osaa olla onnellinen ilman mitään hemmetin narkki-ongelmia?!?
Kiitos kommenteista!
Mietin uutta…
Jossakin on sanottu, että toipuminen on itsenäistymisprosessi, varsinkin päihdeongelmaisilla naisilla…
Mitä mieltä olet tästä asiasta?
Tulee mieleen, ett päihdeongelmasta toipuminen jo sinällään lisää itsenäisyyttä,kun kerta ei tarvi enää päihdettään. “Erityisesti naisil”…hmm. Toki se ihminen,jolta ostin oli mies ja kun Se (pelätty ja myös odotettu) Soitto tuli,hyvät päätökset meni vessanpytystä alas. Kyl maar ihminen on itsenäisempi,jos ohjaa mahdollisimman paljon itse elämäänsä,toimii tietoisesti päämääriäns tavotellen eikä ajelehdi impulssiensa ja halujensa ja tunteidensa vietävänä kuin ajopuu. Kai se sit on p r o s e s s i, kun ei se kertaiskusta tapahdu. Mul ittel -tietty ihan sen lisäks, ett olen vaan halunnu sekottaa päätäni nui vaa lystin vuoks- on erityisen vaikea sietää asioita tai tunteita,jotka aiheutuu asioista,joil en voi (tai halua tai jaksa, kah ku en ole pyhimys) tehdä mitään. A i n a tekis mieli paeta pillereihin. Mahtaako tuo “ratkasuna” kadota koskaan. Tosin,jossain toises topikis oli puhet alkoholista ja tupakoimisesta. Kumpaakaan en enää halua enkä tarvi,tuntuu haju ja maku pahalta. Jos ois joku sanonu 10 v.sit, e n olis uskonu!
PP.
Tuo, että et olis kymmenen vuotta sitten uskonu… niin johtuiko se siitä, että et itsekään uskonut käytön lopettamiseen vai eikö ollu vielä halua?
Alkoholin suhteen ei ollu halua lopettaa. Olin n.10v.sit psyykkisen sairauden ja riippuvuksien takia henkisesti loppu ja psykiatrises laitoskiertees. Sairaalois lääkkeet ja tupakoiminen on yleistä, toki jotkut ainaski avopuolel koittaa selvitä ilman kumpaakin! Itsenäisyydestä ei ollu tietoakaan, avuttomuudesta, häpeästä, riippuvuuksista ja lähes kaiken ponnistelun ja toiminnan välttelystä sitäkin enämpi. Sairaalas kyl koitettiin alpratsolam-vierotustakin,mut menin niin huonoon kuntoon, et lekuri määräs ne uudestaan hoitoon. Laitoksis voi kans laitostua, en tarkota kaikkia laitoshoitoja, enkä sitä että se aina ois huono, kun joku hetken huolehtii, jos ihminen on täysin uuvuksis. Mut joskus käy niin, että pohdinta siitä, mitä mä itse voin tehdä omal tilanteelleni pikkuhiljaa katoaa. Psykiatrisis sairaaloishan hoidetaan hyvin monenlaisista sairauksista kärsiviä ihmisiä, ei ainoastaan skitsofreniaa tai muuta psykoosia sairastavia. Myös lääkeongelmaisia! Mut se on onneksi kaukana takana se ajanjakso elämässäni 
Toivoisin vain, että joku kaunis päivä suhteeni bentsoihin ois sama k. nyt alkoholiin ja tupakkaan, eli ettei vois vähempää kiinnostaa. Lääkkeisiin kun on edelleen halu…
-
Päihteettömänä ollessa iloa tuottaa shoppailu (johon ei aina edes olisi varaa eikä tavaraan mitään tarvettakaan), mutta itse toiminta tuottaa tyydytystä ainakin hetkeksi. Myös syömishäiriöisenä lyhytaikaista lohtua tuottaa syöminen (ruokakin voi olla päihde). Vähemmän vahingollisia ilonaiheita ovatkin sitten laulaminen ja omatoiminen lääketieteen opiskelu.
-
“harrastukseni” ovat varsin rahaa vieviä, joten surua tuottaa sen tajuaminen, kuinka paljon säästeliäämmin voisin elää, mutta en osaa tai uskalla kokeilla. Syömistä seuraava oksentaminen. Sen tajuaminen, että päihteettömänä en voi enää kokea päihteiden tuomaa ainutlaatuista oloa.
-
RIstiriitoja löytyy paljonkin. Se, että toimin tavoilla, jotka tuottavat lyhytaikaista mielihyvää, mutta joidenka seuraukset aiheuttavat ahdistusta pidemmällä tähtäimellä. Ja se, että en halua palata käyttämään huumeita (alkoholia en laske tähän kategoriaan), mutta kaipaan edelleen vain ja ainoastaan niiden aikaansaamia olotiloja. Muuta siitä maailmasta en kaipaa.
Mitäs mieltä seuraavaasta lainauksesta?
" Kun ei ole minuutta, hylätyksi tulemisen pelko on kova".
Kuulostaa lainatulle eilisestä Inhimillinen Tekijä-ohjelmasta…En ole varma…
Vieläkin se ajatus hiipii, kun ystävä ei vastaa puhelimeen. Hylätyksi tulemisen pelkoa? Ei nyt ihan isossa mittakaavassaan, enää. Jäänteitä jostain menneistä 
.
No, kyllä paljon paremmin menee nyt kun on opetellut olemaan yksin, itsensä kanssa, vastuussa suurilta osin omasta hyvinvoinnistaan. Raittiina pysyminen, sattuipa mitä tahansa, on ensisijaista. Luin jostain isosta kirjasta 
.
Tällaisia ajatuksia .