BP, ehkä ilmaisin tuon avun pyytämisen hieman suppeasti. Tarkoitin sillä sitä, että kun aloitin hoidon, meillä oli aika laaja verkosto…täällä meilläpäin nimittäin olen tavannut sellaisia päihdetyöntekijöitä, etten olisi ikinä voinut uskoa! Heiltä olen saanut se tuen, mitä aiemmin en halunnut. Johtuu paljon juuri näistä henkilöistä…kuinka ihmisillä, ketkä eivät ole eläneet päihdeongelmaisen elämää, voi olla lähes sama taajuus, kuin meikäläisillä?! 
Siksi heistä on ollut apua niin paljon. Ja hoitopaikka, missä aloitin korvaushoidon: ensimmäistä kertaa elämässäni sanojani ei kyseenalaistettu, minua uskottiin ja minuun luotettiin…minua kuunneltiin ja ymmärrettiin…Elämä on joskus ihmeellistä.
Nykyään pärjään jo omillani aika pitkälle…nämä arjen asiat askarruttavat enemmän kuin huumeet, itse asiassa harvoin edes ajattelen vetämistä.
Ps. Ei virtahepoa olohuoneessa… 
Juu kyse oli siis päihdeongelmaan avun pyytämisestä… Musta on tosi hyvä, että sä olet tässä keskustelussa kertomassa selviytyneen ihmisen näkökulmasta 
O.T.Oli virtahepoja joo… Ja louhikäärme pirtissä…Ja isi jonka lähes ainoa puhetapa mutsille on halveksuva… Nää ei ole harvinaisia, jotkut miehet on kertoneet, että he huomaavat, että he alkavat vaan käyttäytyyn niin…Onks ihmiset pohjimmiltaan ihan natseja…
Oletko juuri tänään itsesi ja asioiden kanssa tasapainossa?
Enemmänkin ristiriitaisessa epätasapainossa 
En ole. Oon normaalia epävarmempi joka asiassa, pelokas tulevaisuuden suhteen ja stressaan aivan älyttömästi asioista jotka tulevat muuttumaan. Jos en olis tällainen stressi-Erkki, ni helppo ois vaa hakea uutta paikkaa kaupast ja kysellä et pääseekö vielä kesällä töihin, mut ku mulle nuo ritiinien muutokset on niin älyttömän haastava asioita… 
No meijän iskä on aivan samanlainen et sieltähän se on peritty.
Oon huomannu et silloin ku pystyy olemaan juuri itsensä ja asioiden kanssa tasa-painossa, ei tee ees miel päihtyä. Ehkä narkomaaneilla ja addikteilla yleensäkin on vaan tarve päihtyä, koska he ei pysty olee tasapainossa. Mullakaa ei auttanu tänään oloon tippaakaan, vaik eilen pesin pyykkiä, tiskasin ja laitoin tiskit paikallee, vein roskikset ja muuta mikä yleensä ois auttan; nyt se oli sama ku ois jättän tekemättä, paitsi et sit ois viäl kahta pahempi olo. Ja eilenkin tuli otettua 6 tenoxia, reilu pari millii santtuja ja 30 millii diapamia+3 pientä sidukkaa, et olin jonkuu verran taas kuutamol 
. Mua vaan niin AHDISTAA tää epätasapaino, kunpa se balanssi löytyis pian, ni vois olla taas oma itsensä; en tunne itteäni tällasena; ihan ku oisin joku muu… Ja tää joku muu sit ei osaa käsitellä näit asioit, mitkä on pelottavia muuten kun nappeja vetämällä; mä oon NIIN huono käsittelee etenki pelkoon liittyviä tunteita ja ku mä pelkään monia asioita (lähinnä tulevaisuudes suhteen) 
Ku ei sais pelätä, mut on heitetty pihalle sen takia yöl pienen, ku ei saanu pelätä et meille tulis joku… Pelkään samaa asiaa VIELÄKIN, et oon perus-säikky; ei kivaa 
Mikä tai kuka tällä hetkellä tukee sinua eniten päihteettömyyden suuntaan?
Kaivelin “arkistoa”. Tämä kysymys on esitetty 2006 syksyllä, mutta on noussut omassa työssäni usein esille. Myös tällä viikolla.
On tärkeää, että raitistumiskehitys on samalla rehellistymiskehitystä. Mitä mieltä olet tästä raitistumisen ja rehellisyyden vuoropuhelusta?
Helppo kysymys-helppo vastaus: Mun kohdallani on joko on/off. Siis joko olen täysin 100% rehellinen tai palaan vanhaan epärehellisyyteen. Vaihtoehtoja tai kultaista keskitietä ei ole.
Raitis ja rehellinen!
Käyttävä ja epärehellinen!
Onko mahdollista, että joku valitsee “urakseen” narkkaamisen, alkoholismin tai muun päihdekäytön? Ikään kuin se olisi tietoinen valinta?
kyllä tavallaan mun mielestä niin, että jos on jo kyeiseen elämäntapaan ajautunut, monet kokee sen synkkyyden ylitsepääsemättömänä ja alkaa ajatella et “tässä tää mun elämä on kun en muuhunkaan pysty” …
ja sit tietty on niitä ns. nuoriapäihteidenkäyttäjiä, jotka on vielä innoissaan kaman vedosta, eikä oo viel ajautunu suurempiin ongelmiin, niin tälläset tyypit voi sitä elämäntapaansa hehkuttaa.
Kuinka paljon tällä hetkellä toteutat elämässäsi sellaisia asioita, joihin olet aidosti tyytyväinen?
Voit arvioida näitä asioita 0-100 skaalalla, jossa 100 on “täysillä” ja 0 “ei millään tavalla”.
Henkinen kasvu on myös raitistumiskehitystä. 
Mä varmaa täl hetkel vastaisin et 75%. Pidän työstä, tietenkii tahtoisin myös palkkatyöhön. Nyt alkaa jo elämä maistua ilman bubreakin ja koti on suht siisti ja tehtävät tehtyjä. Toivoisin kyl pääseväni piikist ja lääkkeist eroo kokonaa. Pidän myös huolta ulkonäöstä ja käteistäkii on, et kaikki sinänsä kunnos, harmi vaa et ei mutsille pysty aivan kaikkee kertoo. Sanoin et en oo päässy viäl piikittämisest… 
Koulukaa ei enää niin stressaa ja ammattiin valmistuminen ois upee juttu.
Mitä mieltä olette olette näistä (kopioiduista eräästä paikasta siis)
[size=120]sananlaskuista tai viisauksista??[/size]
*huolet ovat kuin vauvoja, ne kasvavat vain jos ruokit niitä
*ei riitä että tähtäät, sinun on myös osuttava
*ihmiset jotka onnistuvat aina, tekevät tuskin mitään
Meillä nuo klinikan seinällä; herättääkö ajatuksia… Must osa on karuja, mut aika totta…
Hyvä kyssäri!
Mielipiteitä?
( Ennen ei tule uutta päivän kysymystä, kunnes tähän on vastattu 
)
Vaikea vastata,tuota pitäis katsella jossain ja pohtia…Ehkä Malibulle se on selkeää, mutta ainakaan en itse osaa tuohon sanoa muuta kuin että se on asiaa.
Tästä mä oon aika samaa mieltä, mutta se henkinen kasvu monesti tarvii sitä kuivilla oloa siihen jonkin aikaa ennen kun mitään kasvua edes tapahtuu…Tai no toisaalta, voihan sitä vetäessäkin kasvaa mut harvemmin sellanen on pysyvää. Tai kai toikin on ihmiskohtasta, mut näin sanoisin. Kasvuakin on niin monenlaista. Mä olen itsestäni huomannut todella suurta kasvua pienin askelin, ja kuivilla oloa on jo yli 2 vuotta takana. Siihen tosin voi vaikuttaa monetkin asiat.
Mä olen meinaan paljon miettinyt sitä retkahtamista, kun monet on sanoneet olleensa kuivilla jopa 4 vuotta, ja sitten retkahtaneet, että miten se sitten on käynyt? Onko sitä ollu koko sen 4 vuotta jollain tavalla liitoksissa käyttäjiin, ja sit yhtäkkiä kaikki kävikin ylivoimaseks eikä enää pystynyt vastutamaan kiusausta? Vai onko se ollut joku pahempi vastoinkäyminen ja siitä sitten on lähtenyt? Vai eikö muka ole siinä ajassa rakennettua itselleen mitään ja on senkin ajan vaan kärvistellyt ja juono kotona kaljaa ja kuvitellut olevansa kuivilla? Kertokaa mulle tämä
Mukavaa kuulla, että pari vuotta olet ollut kuivilla. Hienoa.
Retkahtamisesta. Minun näkemys osaltaan on se, että ei kannata viettää aikaansa päihdekäyttäjien kanssa, jos meinaa itse pysyä kuivilla. Voi olla ajan kysymys, että milloin sitten aloittaa käytön uudelleen. Nuo muutkin esittämäsi kysymykset ovat oikeita, sillä noita asioita yleensä esiintyy näissä retkahtamisissa. Joskus voi olla niin, että on ollut päihteettä, mutta ei ole ollut oikeasti raittiina. Eli ei ole työstänyt päihdeongelmaansa kunnolla ja on ikään kuin mennyt pää kolmantena jalkana. Eli varsinainen raittiustyöskentely on jäänyt tekemättä.
Jos on riippuvainen, addikti, niin kaljoittelukin on päihteilyä… eli päihde kuin päihde. Koukussa tavalla tai toisella.
Mutta kuten Malory kirjoitti, niin mielipiteitä tästä!!!
Tossa hyvä kysymys ja pohtimisen arvoinen…Siihenkään ei yksiselitteistä vastausta ole…mutta osittain uskoisin että on jäänyt se toipumistyö tekemättä, eli ‘kärvisteltyä’, kuten sanoit. Ja tosi moni käyttää alkoholia…ja puhuu raittiudesta hörppyjen välistä pullo kädessä 
. Sä tiedät, että tää toipuminen on rankkaa hommaa, eix niin ja mitä voimakkaammasta riippuvuudesta on kuivilla, sitä kauemmin saat tehdä töitä raittiina pysymisen eteen. Joskus mainittu jotta tämä on loppuelämän sairaus… 
Tää on must sillee totta et jos asialle ei VOI tehdä mitää, on yritettävä elää sen kanssa. Jos oot esim työtön ja ei ole rahaa, sun on yritettävä pärjätä niil rahoil mitä saat ja keksittävä jotain tekemistä, ettet koe elämää täysin turhaks. Jos vaa jätät laskut maksamatta ja murehit et töitä ei ole, et saa kuin lisää huolia. Pitäis osata elää hetkessä, koska kokoajan löytyy jotain murehdittavaa ja kaikilla on joitain huolia lähes aina. Ei pitäis huolehtia liikaa. Ja mul itellää on paha taipumus yrittää viäl huolehtia muista, itestäni en osaa pitää huolta, ku en koe itteäni ees sinänsä täys-ikäseks muilt osin ku et saan asuu omas kämpäs oman äijän kans ja ostaa mitä tahon. Päätöksiä oman elämän suhteen en osaa tehä.
Tää on ku mun lopettaminen. Ei riitä motivaatio hoitaa hommaa loppuun saakka. Tai en tiiä onks kyse motivaatiost, ei ole vain uskallust vaihtaa täst suht turvallisest elämäst pois. Jos huomaisin olevani vaik raskaana, ni tietty olisin samantien selvänä ku kyse ei ois vaa itestä. Ei kai sitä tarvi kymppiin heti osua, voi osua pienempiikin numeroihi, eli väli-tavoitteisiin, mut on kuitenkin osuttava. Mä oon osunu kyl, mut en oo sinne kymppii ast päässy vaa oon jääny jumii tähän samaa vaiheesee jo vuosiks.
Tää ei ihan näin ees menny, tais olla et “ne ketkä eivät koskaan epäonnistu, tekevät tuskin elämässään mitään muutakaan” tms. Nii on yritettävä vaik välil onnistuu ja välil ei. Tätä en tahtois uskoo mut nyt se kyl on nähty. Ennen tein just sen mitä tahoin. Pääsin töihi minne tahoin, tiputin painoa jos tahoin; oli vaa tahdonvoimaa. Sit kuitenkii piestii kunnol alas ja nyt en jaksa enää ees tapella vastaa. En jaksa ees uskoo et saa töitä. Eka tuli liikaa onnistumisia ja nyt sit liikaa epäonnistumisia. Kaikist kurjint on, et onnistuin työelämäs myös kamoissani. Ois ollu kiva ku piri-nisti ei ois saanu töitä, tai kunnon sekakäyttäjä. Mut ei, sain kaikki työt mitä tahoin. Nyt sit en oo saanu töitä ja jatkuvast saa tapella vastaa.
Masentavin lause tuolt lainauksist, mitä katoin tänää oli et; tuhannen askeleen matkan voi kävellä vain ottamalla sen ensimmäisen askeleen" tai jotain sinnepäin. Ja sit vertaus aaltoon, et “aalto ei voi edetä yksinään, sen on mentävä veden mukana” jne…, et sinunkin on mentävä eteenpäin kaiken paskan joukos vaik kuin elämä murjois. Mä en pidä noista oikeest, ne PAKOTTAA ottaa vastuuta ja mä en taho sitä. Mä tekisin sen jos mul ois lapsi, silloin ois toinen elämä kysees. Mä en OSAA nähdä parisuhdetta asiana, jonka takia luopuisin omast elämäst tai päihteist. Eihä omast elämäst luovutakaan. Mun pitäis luopuu päihteist itseni takia, lapsen takia sen tekisin ehdottomast, koska se olis mun vartalos ja mä myrkyttäisin sen, mut itelleni saan tehä mitä tahon. Mä en tykkää en mun ois mentävä kuten aalto myrskyn mukana ja kestää kaikki mitä mun ympäril tapahtuu. Mut alkaa väsyttää, ei jaksa enää pohtia…