Hyvä, että Päivän kysymykset edelleen pohdituttavat.
Ihannoitko päihdemaailmaa?
Tavallaa ihannoin, tavallaa en. Tiiän kyl et kandee tuntee ne korkeimmat tyypit ja sitä kautta saa parhaat kamat, parhaat yhteydet ja suurimmat rahat; toisaalt sitä kautta pääsee myös linnaa herkäst. Mitä enemmän porukkaa tuntee, sitä helpommin saat just sitä mitä tahdot. Nyt mul on taas tilanne jossa mul on koti-paikka-etu, eli mulla on jotain sellaista et mulle hommataan halvalla ihan mitä vaa mä tahdon, mut en sitä käytä hyväkseni muutoin ku noissa trambojen hankinnas.
Enemmän ihannoin kuitenkin juuri tällaisia siskoni/siskojeni kaltaisia normaaleja ihmisiä, ketkä ovat tyytyväisiä töihinsä, puolisoonsa ja selvänä olemiseen. Tahtovat lapsia ja oman kodin. Tavallaan kuulun siihen ryhmään. Kuitenkin tuo asia et mä oon tottun vuosikausia et mul on ollu kavereit (nimenomaa niitä) kokoajan joka sormelle joten se vaikeuttaa asiaa…
E n! Paljon itsellä jo niin pahoja kokemuksia. Myös tuntemillani ihmisillä. Hengenvaarallisia tilanteitakin… 
Päivän kysymyksiä kaipailen… 
Onko tapanasi ollut rakentaa asiat, suunnitelmat yhden vai monen kortin varaan? Mitä on tapahtunut, kun asiat eivät ole menneet niin kuin olet halunnut? Esimerkkejä?
Olenkohan mä koskaan suunnitellut mitään… 
Nyt on haave,joka on muuttumassa suunnitelmaksi, ja olen tehnyt jo tärkeitä asioita sen eteen. Kun asiat eivät ole menneet niin kuin olen halunnut, usein seurauksena on ollut pettynyt raivo 
Kokeillaanpa vastata 13.1 päivän kysymykseen(hyvä topic!):“Onko tapanasi ollut rakentaa asiat, suunnitelmat yhden vai monen kortin varaan? Mitä on tapahtunut, kun asiat eivät ole menneet niin kuin olet halunnut? Esimerkkejä?”
Kun mietin käyttöaikoja, en miettinyt tai suunnitellut kuin rikokset, ainakin useimmat niistä, olin ammattirikolliseksi luokiteltu petos+väärentäjä rikollinen. Eipä siinä paljoa sitten miettinyt tai oikeastaan välittänyt, mitä on seuraamukset, jääkö kiinni, useasti tiesin, että tuomio tulee. Mutta en ollut tarpeeksi ilmeisesti lusinut. Ainoa millä oli väliä, oli se, että on rahaa ostaa kamaa.
Mutta tähän päivään: aina on oltava varasuunnitelma, raittius ja normaalisti eläminen tuo vastuuta tullessaan…ensin oli opeteltava ottamaan vastuu itsestään…sivuaa kysymystä siinä mielessä, että enää ei voi elää vain tätä päivää kerrallaan, vaan on oltava myös ajatus huomisesta ja pidemmästäkin ajasta. Lapsi on suuri vastuu, mutta se on positiivista vastuuta, lapsen kehittymisen ja kasvamisen seuraaminen vierestä ensimmäistä kertaa selvällä kupolilla on ollut todella antoisaa ja rakentavaa, myös kehittävää itseni kannalta. (Menee OT:ksi)
Hmmm… kun asiat eivät ole menneet, kuten olen halunnut…Aina ei saa haluamaansa, mutta tänä päivänä riittää se, että perusasiat on kunnossa: on rahaa, ruokaa, rauhaa ja rakkautta. Esimerkkejä…esimerkiksi toimeentulotukipäätös ei ole aina mieleinen, mutta siihen on normit. Asumistuki on mielestäni onneton: siihen on normit. Yhteiskunnassa on elettävä sen laatimien sääntöjen mukaan, mutta ei niitä sääntöjä silti tarvitse hyväksyä. Yksinkertaista.
Menikö liikaa OT:n puolelle?
Ei ollut liikaa OT
Heitän tänään tällaista kysymystä.( aikaisemminkin ollut tästä kirjoittelua…)
Mutta:
Oletko tänä päivänä, tässä vaiheessa omaa toipumistasi, mielihyvä hakuinen?
Hmm, tarkoittanet sitä mielihyvän hakemista muista kuin huumeista…?
Ensimmäisen vuoden ajan söin lakritsijäätelöä joka ilta 1-1½ litraa, tulos +20kg. Ruokahan taitaa olla se yleisin mielihyvän kohde, varsinkin suklaa…? Sitten tuli siivousvimma, erikoisesti imurointi 
. viime kevät ja kesä menikin sitten kuntosalilla, sieltä saan sen parhaan mielihyvän. Ja kirjat, välillä tuntuu, että menee överiksi toi lukeminen. Mutta niinhän addikti tekee, yleensä kaikki pitää vetää överiksi. 
Kun on tuo pieni tytär, niin oikeastaan hän antaa sellaista mielihyvää nykyään, ettei tunne tarvitsevansa muuta.
(Paitsi hillitön bentsohimo iskee vieläkin joskus päälle). On pitkä tää toipumisprosessi.
Aivan totta… En tarkoittanut pelkästään päihteitä, vaan oikeastaan kaikkea, mitä tästä asiasta tulee mieleen.
Mä olen tänään siitä erittäin tyytyväinen että en retkahtanu tänään bubreen ja piikkiin. Tuo mun 20 vuotiaan kummin lapsen syöpä on ajanut mun mielen tosi alas ja oon itkeskelly. Kaiken lisäks oon muutenkii nukkunu huonosti ja en meinannut löytää synttärilahjaks saamaani lahjakorttia kosmetologille, vaikka kuinka etsin.
Mut tänää oon tehny erinäisiä asioita, jotka ovat estäneet päihteidenkäyttöä ja osa on sit ollu mielihyvääkin tuottavia asioita. Ensinnäkii soitin yli puolen tunnin puhelun klinikalle, koska olin niin retkahtamassa, en ole tottunut käsittelemään surua enkä tunne itseäni surullisena. Sain sit varmuuden että en petä sitä uudenvuodenlupausta ja niinpä jätin sekä bubren & piikin ottamatta. Aamulla oon nukkunu liian pitkään (ylellisyyttä), ja silti meikkasin. Kävin tapaamassa ystävää joka on pyörätuolissa; siitä sain tavallaan voimia jaksaa taas.
Mä oon liian väsynyt tänään tehdäkseni jotain muuta mielihyvää antavaa asiaa ku suihkussakäymistä ja nukkumista. Tosin suihkussakäyminen on omalla tavallaan nautinto, koska mulla on ihanat shampoot, hoito-aineet, pesuharjat, kuorinta-aineet (joko itämainen tai persikka) ja suihkusaippua, jossa on hunajaa seassa. Lisäks mä iltaisin harjaan hampaita tosi pitkään, puhistan hammasvälit ja kielen sekä vielä kurlaan suun vademecumilla, joka on sekin nautinto kun saa suun niin puhtaaksi.
Huomenna on sitten KUNNON hemmottelu-päivä mulle. Oon menossa mikrokuorintaan ja kasvojen puhdistukseen. Varasin ajan suoraan töiden jälkeen jotta saan kunnolla rentoutua rankan viikon päätteeksi. Sekin on juuri siksi huomiseks, et oon koko viikon tehnyt töitä 6 tuntia, jota en aiemmin tehny vaa tein vain 4. Oon tehny kovasti töitä kotona ja töissä tällä viikolla. Oon myös käynyt paljon kavereilla täl viikolla. Se on entisen palkinnon sijaan, joka siis ennen oli bubre, niin KUNNON lahja itselleni; koska en oo käyny kosmetologilla vuosikausiin… Olisipa jo huominen, on mentävä jo ennen yhdeksää klinikallekin et saa puhua omahoitajan kanssa…
Kyllä mä jotain mielihyvää haluan… Mut yleensä se ei tule iisisti muuten kuin bentsoilla/alkoholillla (mulla), sikäli kuin alkoholi edes aiheuttaa mussa mielihyvää, kun se meni aina niin onnettomaksi. Ja oikeastaan samoin bentsoilla, noin niinku loppupeleis, kun ei pysynyt hallinnassa, mitä mielihyvää siitä enää saa, kun ei pysy pystyssä ja silmät harittaa ja on kaikinpuolin surkea olo.
Malibu: se on ihana joskus hemmotella itseään. Vaik mullon vähän rahaa, joskus mä törsään näihin ihonhoitotuotteisiin yms… Mullon ny mielihyvää siitä, että kamu anto ihanat korvikset, jotka sopii mul. Ja kosmetiikal voi nautiskella. Mitä sitä ny pitäis käyttää, mäntysuopaako (Linkola varmaan käyttää, mut mä en ole mikään linkola)? Tosin joku suositteli, että se ois kuival ihol hyvästä… Mut se haisee pahalle.
Ja ruoka kans… ai, ai. Vaihtelee. Nyt lentsun jäliltä on ruokahalu vähis, mut kyl se siit taas.
Mun mielestä ihminen tarvitsee mielihyvää… Mut jos se menee kaiken muun edelle, eijo asiat hyvin, sanoi latteasti hän. Mistä tuli mieleen, että lattekin on kiva joskus käydä siemasemassa.
Sit lukemisesta saa mielihyvää ja! Ja musasta! Ja tanssista, vaik se välil aikamoista ponnistelua onkin…
Olenko mielihyvähakuinen ihminen…hmmm. Mahdanksmää olla enemmän etsinyt kärsimystä kuin mielihyvää…
Tää on luultavasti juttu, jonka olen oppinut kotoa. Että kärsimys on jotain, millä saadaan jotain. Mut kun mun elämä on mun käsis, mä luultavasti opin tekeen enemmän ja enemmän asioita, joista mä saan mielihyvää, siis normaaleja asioita, ilman että pohdin muita. Kun mä olen ollut laitoshoidossa useita kertoja, siin tulee sellanen puhetapa, että puhuu ku tekis kuolemaa, vaik asiat eijois läheskään niin huonosti. Mut mä koitan päästä siitä eroon, ja pääsen!
On käyty keskustelua tunteista, niin positiivisista kuin negatiivisistakin. Olen myös kirjottanut siitä, että ei ole erityisesti olemassa negatiivista tunnetta. Mutta:
Mikä tunne/tuntemus on sinua itseäsi eniten rajoittava?
- Toipumisen näkökulmasta?
- Elämisen näkökulmasta?
Molemmista näkökulmista viha. Tosin joskus viha saa tekemään jonkin asian, joka pitäisi tehdä. Pelko taitaa rajoittaa eniten. En oikein tiedä mitä pelkään. Naurunalaiseksi joutumista…? Mustasukkaisuus on elämisessä vaikeaa.
[/b]
Mul tulee sellanen pelko ja ahdistus-tila välillä joka johtaa siihen et oon tosi vihanen ja joitain muita (useitakin) negatiivisia tunteita esillä (en tunnista kaikkia) ja JUST SILLOIN, mä en välitä pätkääkään retkahdanko mä vai en. Jos retkahdan, mä todennäkösest itken ja kadun ja joudun psyykkaa itseeni kokoajan et pysyn ees jotenkii psyykkisest kondikses (tää yleensä bubren kans), trambojen kans saatan vaa säätää, mut jos en retkaha, ni se on hyvä. Yleensä en retkahda silloin jos oon saanu puhuttua pitkää vaik jonkuu klinikan työntekijöiden kans asiast ja itkettyä sitä surullista/ahistavaa/pelottavaa olotilaa jonka takia tahtoisin et se paha olo joka tulee ulkoapäin, kääntyis muhun itseeni, ku retkahan… Nykyää oon alkanu käsittää etten voi joka kerta retkahtaa ku joku asia menee pieleen, vaa mun on PAKKO käsitellä se; ennemmin tai myöhemmin. Siit kyl oppii aina jotain uutta, tai pyrkii ainakin oppimaan. En tiiä ymmärskö tost kukaa mitää mitä selitin. Noin se kuitenkii on, et kaiken pahan olon pitää olla mun oma vika… se on must surullist et kaikki ois mun vikaa
[/b]
Mä yritän jatkuvast kehittää tunteitani, yrittää oppia tunnistamaan niitä ja käsittelemään erilailla. Nykyään osaan aika paljon jo surua ihan vain sängyllä makaamalla miettiä ja ehkä itkeäkin. Mun mielest elämisen näkökunnalt pahin on jos jatkaa sitä tunteiden tukahduttamista. Mun mielest tunteet on helpompi yrittää tukahduttaa ku tuntea, vaik eihän se tietenkää oo totta. Se tulee sit esii jossaa joka tapaukses ja käy ahdistaa yms. Yritän siks kokea ja tunnistaa tunteet ettei niist tulis elämälle haittaa… Ja opettelen myös sellasia tunteita kuin ylpeys, lempeys itseään kohtaan (eli ei aina oo se kuka on syypää vaa oon välil myös tehny aivan oikein)… Sit nytkin kun ON ahdistava elämäntilanne, ettei oo rahaa, ni oon soittanu kaikille tarvittaville laskuille lisää aikaa ja yritän olla stressaamatta tuost tulevast työ/työttömyys/oppisopimus-asiasta, etenkii ku pomon kans on nyt sit riitaa ilmeisest… Mut menee offiks, toivottavast näis vastauksis oli mitää järkee 
Oli järkeä, kiitos hyvistä vastauksista.
Hyviä kysymyksiä, antaa ajattelemisen aihetta…
Eniten rajoittavia tekijöitä oli hoidon alussa avun pyytäminen ja sen vastaanottaminen, siis turhapäiväinen ylpeys. Omavoimaisuus ja itsekeskeisyys ehdottomasti. Kaikista yrittänyt kasvaa irti: nykyään pyydän apua heti, jos tuntuu siltä, että sitä tarvitsee. Omin voimin en päässyt puusta pidemmälle, aina toistui sama kuvio:retkahdus.
Elämisen näkökulmasta…joskus tuntuu, ettei jaksa hoitaa arjen asioita, eli väsymys. Rutiinit…ne tuntuvat toisinaan tylsältä vieläkin. Mutta rutiinit taas tuovat turvaa…Huomaan, että kasvu on kuin lapsella, samankaltaisuutta paljonkin. Yritän aina muistaa mistä tulen, heikkoina hetkinä. Nyt elän sitä elämää, mitä ikäni juoksin pakoon. Ja parempaa elämää en ole koskaan elänyt kuin tänä päivänä. 
Olet erilainen kuin minä. Minä olen nynny ja marisija… Sinä olet pyrkinyt itsenäisyyteen. Mutta sun kohdalla se tietty kääntyi sua vastaan… Kyllä toisaalta mullakin on ollut paljon sitä, että on reilumpaa ( 
) turvautua kemiaan kuin toisiin ihmisiin… Ei sekään hyvä ole. Apua voi pyytää, kun sitä tarvitsee, mutta ei saisi olla liian riippuvainen toisista. Sitäpaitsi olenhan mä paljon tehnyt aivan itsenäisestikin. Opiskellut mm. Yks kamu kävi mun kotona, ja kun ankarasti tuomitsin itseäni siitä, että olen tumpelo, hän katsoi tekemiäni maalauksia, piirroksia, suomennoksia ja kysyi, että tumpelotko näitä tekevät… Ankaruus on kanssa mussa sisällä.
Olen samaa mieltä, että kasvu on lapsen kasvua, ja se on minulla aivan kesken… Kyllä toiset siinäkin voivat auttaa. Tuomio ei auta. Minusta.
Ja edelleen onnittelut sulle 