Kultasiipi, oletko hakenut keskusteluapua? Itse olen menossa huomenna Al-anoniin ensimmäistä kertaa elämässäni. Samoin huomenna menen perheterapeutin kanssa juttelemaan. Jos kävisit vaikka työterveyshuollon kautta juttelemassa psykologin kanssa. Ammatti-ihmiset ovat taitavia keskustelijoita, pääset ehkä vaihteeksi ajatusten tasolla uusille urille sen vanhan kehän sijasta. Tämähän on henkisesti erittäin raskasta, joten ei siitä keskusteluavusta varmaan haittaakaan olisi, eikö niin?
Ellis79 
toivottavasti sulla on antoisa, voimia ja toivoa antava päivä
Käyn satunnaisesti al-anonissa, mutta nyt en jaksa tällä hetkellä keskustella yhtään sen enempää. Sielläkin istun yleensä aika hiljaa. Väsymys johtuu osaksi sairaudestani, sillä se heittelee nyt kovasti…mulla on siis kilpirauhasen vajaatoiminta, jonka oireita ovat mm. älytön väsymys, ajatuksen tahmeus sekä masentuneisuus, jota on nyt vahvasti ilmassa. Kävin jokin aika sitten kontrollissa ja arvot oli taas heitelleet…
Kävin eilen iltasella kävelyllä metsäpolulla ja siitä tuli paljon parempi olo. Happi ja liikunta auttavat.
Apua on kyllä haettu ja välillä jopa saatu, mutta nyt en käy missään kuin lääkärilläni kilpparikontrollien yhteydessä ja anonissa toisinaan. Mulla on jonkinlainen asennevamma ammattilaisauttajia kohtaan. Olen hyvin herkkä siitä, että miten he kommunikoivat ja millaisia tyyppejä ovat muutenkin olemukseltaan. Voi olla osaksi sitä minähän-pärjään-yksin -asennetta, mutta se mitä olen käynyt psykologeilla, niin kyllä heitäkin on niin moneen junaan ja on erilaisia tapoja työskennellä. Esimerkiksi jotkut vaikuttavat niin hermostuneille tai poissaoleville, huokailevat, vilkuilevat kelloa, että ihmettelee lähinnä miksi tolle pitäisi avautua. Joidenkin puheita en ole ymmärtänyt ollenkaan, kun koulutuksestani huolimatta ei esim. kaikki sivistyssanat aukene, tai kysymyksenasettelu on niin sekava etten ole varma mistä nyt ees puhutaan.
Olen miettinyt välillä onko se vain oma vikani, jos en osaa ottaa apua vastaan siltä kenen vastaanotolle olen sattunut pääsemään, mutta kyllä olen päätynyt siihen tulokseen, että pitää vaan löytää sellanen terapeutti jonka kanssa ainakin alussa homma sujuu. Olen muutamaan erittäin hyvään terapeuttiin törmännyt, mutta ikävä kyllä he eivät työskentele enää täällä lähimaillakaan.
No niin päiväkirja. Tänään on taas sellanen fiilis, että olen vain jollain pitkällä reissulla ja pääsen kohta takas kotiin ukon luo. On siis ikävä häntä ja muistan nyt vaan niitä hyviä puolia ja hyviä hetkiä. Näemme illalla (tuo tavaroita) ja mahassa lentelee jo perhosia ja tekis mieli tehdä jotain hyvää ruokaa illaksi.
Nukun tosi huonosti täällä uudessa kodissa. Välillä on kylmä, välillä kuuma, ja yläkerrassa asuu iltavirkkuja kantapääaskeltajia. Väsyttää siis senkin vuoksi.
Kävin eilen sitten kahdesti lenkillä ja ystävä kävi kylässä, teki hyvää.
Oon romahtanut. En saa nukuttua kunnolla. Ei maistu ruoka. Lojun kotona apaattisena. Vain pissahätä pakottaa nousemaan sängystä. Sentään vielä jokin.
Tiedän että pitäisi lähteä lääkäriin. Olen yrittänyt soittaa parina päivänä ja varata aikaa, mutta sitten jänistän. Mitäs minä nyt apua tarvitsisin, kyllä tämä tästä, olen ennenkin noussut epätoivon suosta. Pitäis syödä, pitäis tiskata, opiskella, pitäis pitää arki pystyssä, mennä al-anoniin, ei jaksa, huvita, kiinnosta.
Kun kirjoitan tätä, suutun itselleni. Luen koko päiväkirjani omat viestit läpi: ei vttu mitä pskaa. Oon aika hyvä valehtelemaan itelleni. Nyt kuria, kuria. Pieniä askeleita, ota ne.
Tällaista tänään. Kyllä tää tästä.
Moi kultasiipi,
Luin koko ketjun ja mulle tuli aika paha olla. Koita jaksaa. Sinulla tuntuu olevan niin kaunis mieli, että olet ansainnut paljon iloa elämääsi, et nykyisenkaltaista helvettiä.
Olen jo pitkään käyttäytynyt vaimoani kohtaan samoin kuin miehesi sinua kohtaan. Vaimollani ja minulla on kaksi lastakin, olen siis jossain määrin käyttäytynyt väärin myös heitä kohtaan. Toki kaiken mahdollisimman hyvin salaten, mutta eihän lapsilta mitään voi kokonaan salata.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa alkoholistien avovastaanotolla. Sain eilen psykiatriselta kehoituksen mennä sinne, sillä masennukseni ja ahdistukseni muita syitä ei voida tutkia ennen kuin alkoholittomuutta on kestänyt vähintään kolme kuukautta. Huomenna menen uudestaan ja koitan päästä johonkin ohjelmaan mukaan.
Koko päivän sen jälkeen olen tutkinut nettiä, enimmäkseen tätä palstaa. Vaimo haluaisi tulla seuraavaan psykiatrin tapaamiseen mukaan. En ensin halunnut päästää häntä sinne, sillä minusta tuntuu että olisi parempi jos hän ja lapset pysyttelisivät vain erossa minusta, koko loppuelämän. Ajattelin / ajattelen myös, että osasyy ahdistukseeni on juuri hän. Olen halunnut erota hänestä jo vuosia, mutta en ole kyennyt. Nyt alan kääntymään sille kannalle, että hänen olisi ehkä parempi olla mukana.
Minulla ei ollut aavistustakaan miten raukkamaista käytökseni on ollut häntä kohtaan. En tiedä voinko koskaan hyvittää näitä vuosia hänelle, mitenkään.
Toivon että sinä tai joku joka on ollut vaimoni asemassa jaksaisi joskus jutella kanssani. Se saattaisi opettaa minulle paljon. Koitan rekisteröidä nimimerkin pian.
Kultasiipi, ajattelen usein itsekin että en minä tarvitse apua, onhan paljon ihmisiä joilla asiat on todella paljon huonommin. Olisi jotenkin helpottavaa, että joku tulisi kotiin tekemään sellaisen totaalianalyysin ja toimintaohjelman, että mitkä kaikki asiat on nyt rempallaan ja mistä niihin saa apua. Mutta eihän se niin mene, aina pitää itse olla oma asianajajansa.
Viime viikolla eräs ystäväni otti asiakseen huolehtia siitä, että soitan kuntaan ja koetan saada itselleni keskusteluapua. Viisi päivää keksin itselleni selityksiä, kaveri kysyi joka päivä, joko olen soittanut. Lopulta sitten soitin, aika on huomenna. Puhelimessa tuntuivat vähän ihmettelevän sitä, miksi en ollut aiemmin ottanut yhteyttä. Kai siksi, että multa puuttui sairaudentunto, ihan niin kuin alkoholistimieheltänikin.
Saapa nähdä, onko käynnistä mitään iloa. Olen normaalisti toimelias ja aktiivinen ihminen. Nykyään on päiviä, etten kykene tekemään mitään, saan hädintuskin lapsille makaronit keitettyä. Lähestulkoon joka aamu toivon, että saisin jäädä sänkyyn makaamaan. En jaksa nousta, en halua nousta. Masennus oireilee eri tavoin, mutta uskon että tuo haluttomuus on yksi merkki.
Hei kultasiipi. Nyt tulisin teet keittämään ja lohduttamaan. Voimia!!! Tiedän tuon romahtamistilan liiankin hyvin. Edelleen romahtelen silloin tällöin ja olen huomannut, että ei kannata yrittää sinnitellä vain itsekseen. Sinua pitäisi nyt jonkun muun lohduttaa kuin rentun. Ihminen tarvitsee toista ihmistä ja läheisriippuvaisen tarve on varmasti vielä ihan maksimaalinen. Anna itsellesi myös tilaa olla voimaton, mutta jossain vaiheessa jonkun pitää auttaa, vaikka väkisin ylös. Itselläni nuo romahtamiset on menneet kausittain. Jotenkin oon aina kammennut ylös ja päättänyt, et nyt en sure enää yhtään ja sieltä se suru ja turvattomuus on taas pintaan hypännyt. Käsittämätöntä, miten sitä aina niillä hetkillä ei meinaa muistaa niitä huonoja asioita siitä suhteesta. Olenkin yrittänyt läheisriippuvaisuuden siirtoa…siirtää muita läheisiä ihmisiä merkityksellisemmiksi ja tukeutua heihin. Al-anon tuntuu myös ihan hyvältä. Tosin en oo siellä vielä kovin paljoa visiteerannut. Halauksia ja voimia…kirjoitin jo yhden viestin ja sitten tietsikka sammui, joten nyt ei jaksa enää enempiä. Toivotaan, et huominen on parempi!
adent, kiitos ällistyksestä ja hämmentyneestä naurunhörähdyksestä, mieltäni ei ole koskaan kehuttu kauniiksi mutta se onkin vain mutu-tuntumaasi tämä piristi
Minusta on erittäin hyvä asia, että olet lähtenyt hoitamaan masennusta ja ahdistusta alkoholistin näkökulmasta. Siinä onkin aikamoinen kierre pysäyttää. Alkoholi ja masennus vain syöttävät palloa toinen toiselleen: kumpi ekana hautaan? Ja lopulta ei tiedä, onko masennus ja ahdistus sitä itseään vai vieroitusoireita.
Kaikkea tsemppiä sinulle. Kun eksäni oli (kiitos etenkin sairaalajakson) ehkä 4-5 kk juomatta, niin hänessä näki nopeasti muutoksen (laihtui, pöhötys lähti, nukkui paremmin, heräsi aamuisin helposti, mielialat tasaisempia, oli mielissään kun muut kehui miten hyväkuntoiselle näyttää). Ikävä kyllä siinä on vaan monta palloa, mitä pitäisi pitää ilmassa. Pitäisi vaan jaksaa yrittää uudelleen repsahduksista huolimatta, mutta en ole nyt mikään paras tyyppi sanomaan noin.
Olen ollut itse mukana muutamassa mieheni hoitokeskustelussa, ja minusta se oli tosi hyvä kokemus. Pääsin osalliseksi siihen, että mikä diagnoosi miehellä on, mitä hän ajattelee ongelmistaan (on eri asia puhua ammattilaisten edessä kuin kaksin kotona), miten häntä hoidetaan, ja minä tulin siinä samalla kuulluksi. Tämän kokemukseni mukaan on ihan hyvä, jos otat vaimon mukaan. Se voi auttaa molempia eteenpäin. Käytkö AA:ssa?
Ellis ja Renja, totta mitä kirjoititte. Kiitos tsempistä Osa läheisriippuvaisuutta on se, että on olevinaan niin kovin vahva, ettei apua tarvita. “Ei ole ennenkään tarvittu”. Olen myös kova pitämään kulisseista kiinni: kiitos ihan hyvin menee, hyvää kuuluu, vastaan jopa läheisimmilleni. Kylläpä suuttuisin, jos saisin selville että joku ystävistäni tekisi kuten minä! 
Eli istuisi lamaantuneena ja säälisi itseään, mutta ei voisi sanoa paria pientä sanaa: tulisitko käymään, tarvitsen apua. Ehkä otan nyt yhteyttä niihin, joita en voinut kuvitellakaan pyytäväni muuttoavuksi…
Minusta tuntuu että olen kuin estettä väistävä hevonen (vaikken nyt niin ratsastuksesta tiedä, tuli mieleen silti). Se este on minä itse. Kun olen hakenut itselleni ammattiapua, törmään aina siihen että apu on kuitenkin rajallista, koska minun itseni pitää tehdä päätökset ja toimia niiden mukaan. Sitähän en tahtoisi, vaan olisi ihanaa kun joku muu tekisi sen puolestani. Ristiriitaista. Näennäisesti vahva, mutta silti vikisee ettei vaan joutuisi olemaan itsenäinen ja vastuussa omasta elämästä. Pelkään itseäni.
Uusi asia on nyt se, että pyrin hyväksymään aaltoliikkeen - on ihan ok romahtaa, kunhan ei jää hautumaan pohjamutiin. Kunhan tavoite ei unohdu: pää pinnalle täältä kurjuuden merestä.
Nyt sain puhtia teidän viesteistä sen verran, että tein hyvin pienen listan siitä mitä pitää tehdä tärkeysjärjestyksessä (yleensähän pyrin tekemään kaiken kerralla ja ahistun ja luovutan). Kiitos taas. Pieni varovainen hymy.
Sama täällä! Kävin tänään psykologilla, ekaa kertaa elämässäni. Käynti oli ihan hyvä, mutta silti havaitsin muutosvastarintaa itsessäni. Ts. olisi kiva mennä sinne parannettavaksi, väsyttää ajatus siitä että pitää ITSE tehdä asialle jotain, harjoituksia tai muita.
Tätähän se on, tätä minäkin opettelen. Ja avun pyytämistä. Hyvä hymynalku sulla, jatka harjoituksia!
Ole hyvä. Naamaasi en näe mutta siltä minusta kaikki viestisi luettuani tosiaan tuntui. Haluaisin pyytää miehesi puolesta anteeksi, mutta kun siinä ei ole mitään järkeä. Välillä hävettää niin, että olisin mieluummin siellä Chilen kaivosmiesten joukossa kuin täällä. Hmm… 
taidan tosiaan olla prosessin aika alkupäässä…
Jep, tämähän ei ollut mun idea, vaan lääkärin. Itsehoitoja olen kokeillut, masennuslääkkeitä syönyt ja nyt aion uskoa välillä ammattilaista. En käy AA:ssa, enkä usko että alankaan käydä, sillä sen uskonnollisuus-sävytteisyys häiritsee. (Please, älä aloita tästä aiheesta, kävin lukemassa noin tsiljoona viestiä tästä aiheesta toisaalta 
) Mutta muista terapiapalveluista ja keskusteluryhmistä haen apua. Huomenna on aamulla taas yksi tapaaminen.
Tästä olen samaa mieltä. Kotona ei joko pysty puhumaan lainkaan (on se ammattilaisenkin edessä tosi vaikeaa) tai sitten alan inttää jotain typerää, joka äityy ilmiriidaksi.
Syy miksi en haluaisi vaimoa mukaan on se, että minulla on jotenkin sellainen olo, että osa ahdistuksestani on hänen syytään. Tiedän että tämä kuulostaa todella perverssiltä, mutta jos olen rehellinen itselleni, niin siltä minusta tuntuu. Enkä haluaisi pahoittaa hänen mieltään enempää. Ajattelin että voimme ottaa vielä kerran parisuhteessamme sen kuuluisan aikalisän ja pohtia suhdettamme vasta myöhemmin. Mutta kommenttisi rohkaisee minua päästämään hänet osalliseksi, vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä.
Kiitos adent vielä
Minusta tuo häpeäsi jopa miehenikin puolesta on hieman kummallinen, en ehkä ymmärrä noin totaalista häpeää. Sinulla on tainnut olla hyvin suuri oivallus siitä, miten käytöksesi vaikuttaa muihin?
Ammattilaista kannattaa uskoa. Se on ihan vaan tosiseikka, miten alkoholi vaikuttaa aivoihin (kuten eputkin laulavat) ja edesauttaa masennusta, lääkkeet eivät toimi kuten pitäisi jne. Mutta toivottavasti löydät sen oman motiivisi raitistua ja sitä kautta paremman olon. Ei näitä asioita ymmärrä ennen kuin ne loksahtavat omassa päässä.
Itse toivon edelleen että eksä kävisi edes yhden kerran kokeilemassa, millaista on AA:ssa. Minulle se olisi merkki siitä, että hän myöntää ongelmansa alkoholin kanssa. Mitä olen tutustunut AA:n ja al-anonin vihkosiin, niin minulle se hengellisyys on lähinnä asioiden laittamista mittasuhteisiin. Olen vain yksi ihminen tässä maailmankaikkeudessa, minulla on vain yksi elämä, en ole maailmannapa. Nietzsche on kuollut, Jumala on kuollut, enkä minäkään voi hyvin…
Haluatko siis suojella vaimoasi tunteiltasi? Minusta tuntuu, että nyt kannattaisi olla rehellinen itselleen ja muille, ei ole sinun vastuulla miten hän sen ottaa. Minun ja mieheni suhde oli sellainen, ettei mies voinut oikein koskaan sanoa minulle pahasti, tarkoitan ettei hän sanonut oikeastaan ikinä mikä minussa ärsyttää häntä, ei mitään negatiivista. Emme pystyneet puhumaan negatiivisista asioista juuri ollenkaan. Sitä puhumattomuutta vaan kertyi, mutta välttelimme konfliktia, kunnes alkoi tulla puolin ja toisin mykkäkoulua ja lopulta Suuri Itkukohtaus…ja sitä toistettiin koko ajan. Kun hän yhteiskeskustelussa sitten sai sanottua pari asiaa, oli se yhtä aikaa läps märkää rättiä naamalle sekä jess, anna tulla nyt kaikki.
Se puhdisti kyllä paljon ilmapiiriä ja sai minut lopultakin hereille, että ei kaikki kura ole pelkästään miehen juomisen syytä. Minä olin pitänyt itseäni aina oikeassa olevana täydellisenä olentona, jonka urheutta ja ihmeellisiä voimia sietää retkua ihasteltiin, ja sekös oli ihanaa. “Voi että, miten sinä oikein jaksat…?” (olikohan niissä lausahduksissa sittenkin sarkastinen sävy?)
Tosiasiassa olen pelokas minätön reppana, joka uppoutuu mieluummin toisen ongelmiin kuin opettelee olemaan itsensä kanssa. Se ei ole miehen eikä hänen alkoholiongelmansa syytä, vaikka hänen pullonhenkensä on vahvistanut sitä käyttäytymistä.
Jos annat vaimosi tulla mukaan, voi se auttaa paljon hänen omaa prosessiaan. Yhteinen juttutuokio ammattilaisten kanssa voi avata kummankin silmiä ja korvia. Tai teille voi syntyä uudenlainen keskusteluyhteys. Ainakin itelleni oli hyvä kokemus päästä osalliseksi siihen, miten miestä hoidetaan. Mikään ei olisi ollut hirveämpää tällaiselle läheisriippuvaiselle kuin se, että minut olisi suljettu ulkopuolelle! Kyseessä on kuitenkin rakas ihminen. Hoitoihmisten kanssa puhumisessa on muuten sekin, että heille saattaa kaunistella aika paljonkin asioita. Sinua hoitaville ihmisille voi olla hyödyksi se, että saavat vähän muutakin näkökulmaa tilanteen arviointiin.
Ellis, huippua että menit psykologille. Minunkin pitäisi, mutta mutta mutta…
Tässäpä meille paita, opetellaan kaiken muun hyvän lisäksi tunnistamaan tunteitamme…
[poistettu kaupallinen linkki - Päihdelinkin toimitus]
En ehdi nyt kommentoida muuta kuin tämän (vaikka kommenttia ei tähän varsinaisesti pyydettykään, niin sehän ei ole mua ennenkään estänyt ):
Jos on halua raitistua, niin silloin ei ole koiraa karvoihin katsominen. On syytä olla avoin kaikille hoitomuodoille, eikä valikoiden ja ennakoivasti päättää mitkä niistä itselle sopivat ja mitkä eivät.
Niin kuin minullekin on aikanaan sanottu, niin tuolla AA:ssahan niitä ammattilaisia riittää! Päihdehuollon “ammattilaiset” puolestaan… kaikilla (useimmilla?) heistä ei ole itsellään päihdetaustaa. Olisiko paikallaan käyttää tässä sanontaa “sokea taluttaa rampaa”.
Päihdehuollon ammattilaiset sanovat, että päihderiippuvaista voi auttaa ilman omakohtaista riippuvuuskokemusta. Varmasti voi, mutta kuinka pitkälle?
Minusta voi olla paikallaan ottaa vaimo osaksi prosessia. Toisaalta, vertaistuki on sekä sinulle että vaimolle sitten asia erikseen. Teidän on erittäin vaikea keskustella tästä asiasta, koska te katsotte samaa kolikko eri puolilta ja siksi näky on erilainen. Vertaistukiryhmän tarkoitus on nimenomaan se, että löytää lohtua siitä, että näkemykset ovat samat.
Tavallaan joo. Ymmärrys on sikäli ehkä kaksikerroksinen, että olen tajunnut yhtä aikaa mitä omat vanhempani ovat sairaalloisella käytöksellään aiheuttaneet minulle ja mitä minä omallani omille lapsilleni. Tänään aamuryhmässä pohdittiin vähän sitäkin, että oli niitä juomisen syitä taustalla sitten kuinka monta tahansa, niin ihminen itse sen etanolin kurkkuunsa kaataa, ei muut. Kättäni ohjaavat minun aivoni, eivät jonkun muun aivot. Olen ajatellut asian niin, että on ollut tekijöitä, jotka ovat aiheuttaneet minulle (kokeilun jälkeen) halun juoda, joka on muuttunut tarpeeksi juoda. Jos maailmankaikkeudessa ei olisi yhdisteestä C2H5OH tehtyjä juomia, olisin ehkä purkanut pahaa oloani jotenkin muuten?
Tähän mennessä ryhmään meno on ollut minulle yksi elämäni vaikeimmista asioista tehdä. “Heräämisen” motiivi on jokaisella yksilöllinen. Minä taisin loppujen lopuksi vain kyllästyä elämääni, halusin uuden tilalle. En ikipäivänä olisi mennyt ryhmään sen takia, että haluaisin näyttää jolle kulle toiselle että minulla on ongelma. Toisaalta kyse on siitäkin, että olen antanut muiden auttaa. Kovan ulkokuoren riisuminen on vaatinut hirvittävästi töitä henkisesti.
Oikeastaan itseäni. Tiedän miten hän reagoi jos ilmoitan hänelle, ettei minulla ole enää tunteita häntä kohtaan, jos on koskaan ollutkaan. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen mennyt hänen kanssaan naimisiin sisäisen vimman pakottamana, halusin normiin. En siis rakkaudesta. Ammattilaisten seurassa ei toki tarvitse pelätä lautasten lentämistä… 
Mutta tuo ajatus siis, että hänelläkin on tässä vielä kyntämätön sarka edessään, siinä haluan auttaa. Olemme joskus käyneet pariterapiassa, mutta väsyin siihen silloin, se tuntui lässyttämiseltä. Silloin join vielä, joten ehkäpä tällä kertaa tunnen toisin. Katsotaan.
Näitä näkemyksiä on varmaan melkein yhtä monta kuin riipuvaisiakin. Yksi näkemys on se, että alkoholismi on ns. primäärisairaus, ts. sitä ei ole aiheuttanut masennus, ahdistus, väärä vaimo tai mitkään muutkaan ongelmat, vaan alkoholismi aiheuttaa juomistarpeen. Tietysti se edellyttää sitä, että alunperin juo. Ja suomalaisistahan jotain yli 80% käyttää tämän mahdollisuuden hyväkseen.
Onko pakko olla yltiörehellinen? Ketä se hyödyttää? Juotko vielä, vai oletko raitistunut ja milloin? Tarkoitan vain, että juovan alkoholistin kanssa eläminen on henkisesti lamaannuttavaa. Jos alkoholisti sitten raitistuu ja ns. uuten ihmisenä pariterapiassa toteaa, ettei oikeastaan ole puolisoaan edes koskaan rakastanut, niin eikö siinä jo ole pikkuisen liikaa kestämistä yhdelle ihmiselle?! Rakkaudessa pitää olla itsekäs! Hyvänen aika, jos olisit tajunnut tuon asian vuosia sitten, olisit kenties säästänyt puolisosi melkoiselta määrältä ahdistusta ja tuskaa.
Varmasti meistä monet muutkin painiskelevat samanmoisten ajatusten parissa. Välillä on vaikea muistaa, mitä tuossa alkoholistipuolisossa oikein rakastikaan, ja usein miettii, saako sen menetetyn tunteen tilalle vielä jotain muuta. Vai pitääkö vaihtaa puolisoa. Mutta menneet on menneitä, en tiedä auttaako niiden liiallinen kaiveleminen. Jos rakkaus on kuollut, eikö riittäisi sen asian tilan toteaminen tällä hetkellä. Yrittäisi välttääsitä, ettei puoliso katkeroidu omien virheiden vuoksi.
Koskaanhan elämässä ei voi takuita antaa, enkä itsekään tiedä miten oman parisuhteeni käy hauraan raittiuden alkumetrien jälkeen. Mielipiteitä on monia, mutta itse en ole raa’an rehellisyyden kannalla. Joskus on parempi jättää kertomatta.
Minulla ei ole aikomustakaan elää sellaisen ihmisen kanssa loppuelämääni, jota en rakasta, vain sen takia, että olen sairastanut / sairastunut alkoholismiin. Jos tunteeni eivät siis muutu kun raitistun, aion erota. Mielestäni on parempi että hän saa tietää sen nyt, kuin myöhemmin. Mutta… voi olla, että tunnevammaisuuteni tekee minulle tässä tepposet, olen valmis toimimaan toisinkin. Esim. kinuskin neuvot otin kiitollisuudella vastaan, vaimo saa tulla istuntoihin jos haluaa.
En juo enää. En ole ikinä ollut rakkaudessa itsekäs, en osaa.
En haluaisi “kaivella vanhoja”, mutta tunnen vaimoni, hän haluaa. Loputtomiin.
No joo, olen tosiaan sitä “laastari irti kertarykäisyllä” -koulukuntaa, mutta ehkä tässäkin suhteessa voisi välillä kokeilla jotain muuta.
My point exactly. Niitä tapoja vaan on monia, itse ehkä mieluummin kuulisin että “tunteita ei enää ole”, kuin että “en ole koskaan sinua rakastanut”. Eikös se puolisokin jonku arvon ansaitse, ehkä hänkään ei olis alunperi mennyt naimisiin jos olisi tiennyt että kyse ei olekaan rakkaudesta vaan velvollisuudentunnosta.
Että jos on itsellä paha mieli ja katumus, niin helpottaako se omaa oloa jos aiheuttaa toiselle saman?
Mut siis, me ihmisethän ollaan kummia elukoita, ja tehdään vielä kummallisempia asioita itsellemme ja muille Erehtymätön ei ole kukaan, ja sinähän tietenkin parhaiten oman tilanteesi tunnet. Joka tapauksessa toivon että raittius kantaa, hyvällä alulla ainakin olet.
No, minä nyt sitten palaverin lopussa sanoa paukautin sen mitä aioinkin. Koitin pitää kyllä kieleni kurissa, olin päättänyt että en sano mitään meistä. Mutta jotenkin se sitten vaan ryöpsähti suusta kun aloin purkaa muita tunteitani. Reaktio ei ollut itse asiassa mitenkään ihmeellinen. Vaimo sanoi että olen sairas, jonka myönsin uudelleen. Pehmensin kyllä sanomisiani sillä, että kun raittiuteni etenee, on erittäin mahdollista (ehkä jopa todennäköistä) että tunteeni häntä kohtaan muuttuvat. Mitä enemmän tätä asiaa pohdin, sitä varmempi olen siitä, että minulla on vakavia ongelmia tunteideni käsittelemisessä.
En edes ajatellut vaimoani sillä hetkellä, tai hänen olojaan. Mutta minulle tuli parempi olo siitä, että sain ilmaistua tunteeni.
Vilpitön kiitos. Toivon ettet väsy juttelemaan mun kanssa.
Pitkästä aikaa kirjoitan tänne…
Eksän nykyisistä juomisista en tiedä. Pidämme yhä yhteyttä lähinnä puhelimitse ja minulle hän pyrkii näyttäytymään hyvässä valossa, mut en oikein usko. Kaverin mukaan eksä pöhöttyy ja juo hirveät määrät. Noh, oli miten oli, niin minun ei tarvitse katsoa enää täysiä pullokasseja ja siitä tulee oikeasti hyvä mieli.
Tunteeni menevät yhä vuoristorataa, ehkä vaan pidemmillä sykleillä kuin syksyllä. Välillä iskee ikävä ja mieleen tulevat hyvät ajat. Välillä sitten tuleekin raivoa ja pettymystä.
Eniten vihaa aina aika ajoin nostattaa se, että eksällä oli ihastus/ihastuksia ja hän kävi rilluttelemassa sen/niiden kanssa reissuillansa. En tiedä kuinka monesta on kyse, koska jälkikäteen on paljastunut uusia nimiä…Eksän mukaan kyseessä on ollut vain ystävyyttä eikä ole ollut seksiä eikä hän ole pettänyt, mutta ei se oikein minua helpota enkä oikein usko häntä. En usko yhtään mitään, mitä hän sanoo. Minusta on erikoista, että ystäviä ei esitellä pitkäaikaiselle kumppanille eikä koskaan muuten edes mainita.
Olen niin vihainen eksälle ja vielä enemmän itselleni. Minun on ollut hirveän vaikea käsitellä tätä. Tunnen itseni typeräksi, naurettavaksi pikkuääliöksi, joka turhaan istui kotona ja huolehti miehestä, joka olikin pitämässä hauskaa ilmeisen rakkaiden ystäviensä seurassa. Olin se siivousmoppi, joka hoivasi. Kertoikohan eksä näille ystävilleen hassusta siivousmopistaan, jolle ei tarvii kertoa mitään ja joka on täysin tyhmä?
Luojan kiitos se on ohi, nyt en osaa muuta sanoa. Itsetunto on tosin nollissa ja seksi sekä miehet noin yleisesti ottaen kuvottavat, mutta onneksi on töitä ja muuta hyvää, mihin keskittyä.
Tervehdys kultasiipi. Olen niin otettu tekstistäsi. Olet tehnyt hienon päätöksen ja selviät kyllä ajan kanssa.
Eniten se mikä kolahti oli justiin tuo miten me ei juovat syyllistetään itsemme. Miten me nähdään kaikkialla ympärillä niitä onnistujia jotka löytää afrikan tähden ja me itse vaan niitä rosvoja jatkuvasti,Ja kaikki mitä tekee tuntuu et vain epäonnistuu.
Se on niin hyvä sanonta toi I started with nothing and I have the most of it left.
Munkin ystäväpiirissä on niitä onnistujia. Kerran erään kanssa otin asian oikein puheeksi ja tiedätkö , ystäväni suuttui. Sanoi etti se ole helppoa hänelläkään miehellä on kuulema iso maha ja selailee pornosivuilla netissä kaiket illat. …Ja ulospäin kaikki näyttää loistokkaalta; hienot autot, ihanat lapset, kaunis talo ja molemmilla työ.
Että tuli vain mieleen et vaikka kaikki muilla näyttää olevan niin kovin auvoista niin se voikin olla pelkkää silmänlumetta.
Se voikin olla kuule niin että me jotka erotaan tällasesta tuhoisasta parisuhteesta ollaankin niitä fiksumpia ja kykeneväisempiä kuin ne jotka koko minuudellaan pitää kulisseja pystyssä ja juuri ennen kuolemaansa vain toteaa että monenlaista tuli tehtyä mutta onnellinen en ollut koskaan…
Ja kuka sanoo ettei yksin voi olla onnellinen. Lapsia voi adoptoidakin tai sitten tehdä vahingossa ja kyllä yksinkin voi saada elämänsä onnelliseksi jos vain haluaa ja ottaa apua mitä tarvii vastaan ja oppii itsestään ,kenties sinne hautaan asti.
Mutta tsemppiä kultasiipi,