Neppi, uskon että olet oikealla tiellä. Hyvä sinä!
Tuolla sivun alalaidassa on muuten valikko, josta voi rastia kohdan “ilmoita vastauksesta sähköpostiini”. jos rastitat tuon esim. oman ketjusi kohdalla, niin saat ilmoituksen kun ketjuusi on tullut uusi viesti. Yleensä foorumeilla voi muutaman ketjun laittaa tällä tavalla “seurantaan”.
Hienoa Neppi, että olet kertonut asiasta, tosi hieno juttu. Kyllä ne eroasiat saa aina jotenkin sumplittua. Itelläni on siinä mielessä tosi helppoa, kun ei ole lapsia eikä yhteisiä velkoja, mutta välillä silti tuntuu että kaikki on liian vaikeaa.
Oon Elliksen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllä sun kannattaisi kertoa ystävillesikin asiasta. Ainakin niille jotka koet läheisimmiksi, vaikka he asuisivat miten kaukana. Eikö ystävyyttä ole se, että voi pyytää apua, kertoa huolistaan ja tulla kuunnelluksi?
Mun miestä on alkanut taas janottaa kunnolla ja nyt hän on alaknut käydä taas baareissa kotona tissuttelun sijaan. Esimerkiksi viime viikolla kolme päivää putkeen ja joka kerta joskus aamuviideltä kotiin kyliltä. Sunnuntain hän vain nukkui ja ihmetteli kun maanantaina oli niin tuskaista lähteä töihin. On se niin jännä kun ei sunnuntain ja maanantain välisenä yönä oikein nukuttanut, kaikki oli helteen syytä. Nyt sillä on loppuviikko vapaata ja juuri lähti juomaan. Aattelin olla viikonlopun täällä kotona, mutta näköjään pitää lähteä jonnekin. En millään jaksa uskoa että juominen jäisi tällä viikolla vain yhteen iltaan.
Teki mieli sekä kysellä illan suunnitelmista (kytätä) että vittuilla avoimesti, kun ottaa niin päähän. Teki myös mieli kysellä, että eikö hän muista sairaalajaksoaan, alkoholin yhteyttä masennukseen, alkoholin ja mielialalääkityksen huonoa yhteensopivuutta. Tai sitä parempaa oloa, parempia yöunia ja ulospäinkin paljon terveempää oloa, mikä tuli kun hän onnistui jättämään röpöttelyn väliin pariksi kuukaudeksi. Tää on niin surullista. Minä en jaksa enää tätä.
En osaa tai oikeastaan ehkä haluakaan enää tukea häntä, kun tuntuu niin turhauttavalle huomata, että sama ralli alkaa taas. Olin vaan hiljaa ja toivottelin illanjatkot. Toivon niin hartaasti, että löytäisin oman asunnon, voisin tehdä oman kodin ja mun ei enää tarttis katsoa tyhjiä pulloja. Olen vaivihkaa aloitellut pakkaamisenkin sellasten harvoin tarvittujen tavaroiden osalta. Vaihtanut verhoja ja muita tekstiilejä miehen vanhoihin ja pakannut omani laatikkoihin. Jokin aika sitten toivoin, että tää loppuaika olisi sellasta asioiden selvittelyä yhdessä ja että voitaisiin puhdistaa pöytää juttelemalla kaikki mieltä hiertäneet asiat. Nyt tää juominen saa mut vain toivomaan että pääsen pois ja mulle on ihan sama, mitä mies ajattelee tai tekee. Ehkä niitä asioita voidaan käsitellä vasta kun oon lähtenyt ja pöly on laskeutunut.
No niin, mies nukkuu päiväunia. Mun iso rakas lapsi, heh. Tuttipullo on vaan ruskea ja haisee oluelle.
Ensi viikolla kuulen saanko kämppää. Asun kaupungissa jossa on jonkin verran opiskelijoita, joten tähän aikaan yksiöt menee niin että viuhahtaa. Voisin tietty mennä itekin johonkin kommuuniin tai soluun, olis edulliset asumiskustannukset, mutta en enää haluaisi sellaista. Vaikka oliskin kivoja ja rauhallisia kämppiksiä, niin…ei. En halua etenkään nyt jakaa mitään, haluan että mulla on oma reviiri ja että määrään siitä yksin.
Sellaisesta tärkeästä asiasta aioin kirjoittaa kuin että oma lapsuuteni. Perheessä ei tarvi olla alkoholiongelmaa, että lapsesta kasvaa pelokas, itsetunnoltaan heikko, toisten tunteita myötäilevä ja läheisriippuvainen. Minun perheeni häpeä ja salaisuus on toisen vanhempani mielenterveysongelmat. Meillä ei ole ollut onneksi väkivaltaa eikä alkoholia, mutta ilmapiiri on ollut turvaton.
Olen rimpuillut kaikki nämä vuodet ylihuolehtivaisena, kontrolloivana, uhrautuen, pystymättä sanomaan ei. En aina osaa edes sanoa miltä minusta tuntuu, koska en tunnista tunteita ja ne ovat sellaista isoa harmaata jotain. Ei siis oikeastaan ole ihme, että mieheni kanssa tavatessa sytyimme heti liekkiin, koska me kaksi turvattoman lapsuuden elänyttä ja liian kilttiä ihmistä varmaan tunnistimme sen heti toisissamme. Ollaanhan me toki muutakin kuin onnettomia reppanoita, mutta kyllä tää tietty kiltteys ja muiden ihmisten mukaan eläminen määrittelee paljon kumpaakin.
Mulle on ollut tosi iso asia oivaltaa tämä asia, että olen tällainen ihminen ja käyttäydyn tällä tavalla. Olen syyttänyt miestä pitkään siitä, että kaikki on hänen juomisensa syytä, mutta sitten aloin tajuta että on syytä katsoa peiliin. Teen oman ja miehen kurjuuden eteen vähintään yhtä paljon kuin hän. Se on mielestäni ihmeellistä, että kun olen joitakin kertoja ollut esim. psykologin puheilla, niin kukaan ei ole edes maininnut termiä läheisriippuvaisuus. Jälkikäteen ajatellen olen joiltakin saanut oikein päänsilittelyä siitä, miten hyvä ja vahva ihminen olen, eli eipä ammattilaisetkaan aina hoksaa mistä on kyse. Mulle olisi pitänyt sanoa suoraan se, vaikka varmasti olisin heti kieltänyt asian. Minähän olen hyvä ihminen juuri näin ja kerään kerjäämääni kiitosta sietämällä mitä vain. Mutta sitä voi olla niin sokea itelleen. Tavallaan ymmärrän miestäkin nyt, että miksi on niin vaikeaa mennä aa:han ja pyrkiä raittiuteen. Toimiva suhde itsensä kanssa on maailman tärkein ihmissuhde.
…
Jee. Vuokrasoppari on kirjoitettu ja muuttopäivä sovittu. Pakkasin jo ekat tavarat. Odottavan aika on pitkä. Mies on luvannut auttaa muutossa ja uskon sen vilpittömän halun auttaa, mutta olen silti kysynyt omia ystäviä ja sukulaisia kantoapuun.
Mies on juonut taas enemmän useita päiviä/iltoja putkeen, sitten pari päivää hyvittelee olemalla kiltti, järkevä ja mukava, tekee kotihommia, tulee mukaan uimaan, silittelee ja suukottelee, sitten taas juoksee missä lie. Hirveää valittelua kun sitten väsyttää eikä mikään tunnu miltään. Uusin pelko on, että hän hukkuu, koska oli käynyt kännissä uimassa.
En tiedä mitä nyt ajattelisin. Toisaalta ikävöin hyviä hetkiä miehen kanssa ja näen hänen hyvät puolensa, toisaalta tiedän että ollaan jo niin eri maailmoissa ettei suhteella ole mitään toivoa. Usko on mennyttä, toivo hiipunut, rakkaus kohdistuu nyt enemmän omaan napaan. Mietin että miten paljon asioiden pitäisi muuttua ja meidän pystyä puhumaan, että suhde jatkuisi, ja aina kun mietin tätä totean että mulla ainakaan ei ole enää voimia eikä halua, se on mahdotonta. Ja varmaan jatko olisi tasan kiinni siitä, että minä yrittäisin yksin pitää asioita kasassa. Sitä en halua enää.
Läheisyys on vaikea asia, on niin mukava olla sylissä, halia, ja etenkin kun mies on alkanut taas oma-aloitteisesti silitellä, niin en tiedä miten olisin. Pitäisikö torjua vai antaa olla nyt kun vielä voi nauttia haleista. Luin netistä, että eronneen kannattaa halata paljon ystäviään ja käydä usein hierojalla, niin tulee tietty kosketuksen- ja läheisyydentarve tyydytettyä. Pitää etsiä edullinen hieroja. Tuntuu että ero on vaikeampaa jos antaa fyysisen läheisyyden jatkua.
Haluaisin puhua miehen kanssa kaikesta, mutta hän kieltäytyy. En tiedä mitä teen kun olen saanut tavarat sisälle uuteen kotiin. Kiitänkö siinä hyvistä hetkistä ja pahoittelen huonoja ja vedän oven kiinni? Mitä jos hän ei halua missään kohdin puhua suhteesta ja erosta? Jään sitten yksin jauhamaan päässäni asioita, että miten ne todellisuudessa meni. Entä haluanko pitää mieheen enää yhteyttä ollenkaan? Ystävyys tuntuu nyt huonolle ajatukselle, sellaiselle että hajottaisin itseäni edelleen.
Mukavia asioita joita haluan ajatella ja tehdä, eli itsensätsemppausta
Olen myös ottanut yhteyttä ystäviin, en varmaan ole nähnyt moneen vuoteen niin paljon kerralla rakkaita ihmisiä kuin mitä nyt tulevan parin kk sisällä. Yhteyttä ollaan kyllä pidetty, mutta ollaan niin eri puolilla Suomea. Luvassa siis hetkiä jolloin voi unohtaa murheet.
Erittäin hyvä suunnitelma! Tsemppiä!
Hyvä kultasiipi! Kyllä elämä sut kantaa!
Kiitos tsempistä…nyton ollut taas ristiriitaisia tunteita, kun on ollut pari mukavaa päivää. Sitä alkaa taas arpoa että no mitä jos mies sittenkin pystyisi hoitamaan itseään ja sairauksiaan, ja mitäpä jos minä pystyisin elämään omaa itsenäistä elämää miehen rinnalla, koska rakastan miestä mutten hänen sairauksiaan…
mutta sitten tulee taas kaikki kurja mieleen, että ei se kuitenkaan onnistu. Viime kädessä meillä on sitä paitsi eri ajatukset siitä mitä muutenkaan halutaan elämältä. Vielä ollaan nuoria, elämä voi muuttua kummallakin siihen mitä haluaa.
Mutta edelleen, tuntuu vaikealle olla lähellä, se on samalla niin ihanaa ja niin surullista. Oon aika varma että siellä omassa asunnossani mietin asioita monta kertaa ja varmasti alan muistaa paremmin miehen lukuisia hyviä puolia, kun en ole seuraamassa miten pullo- ja tölkkikassit kasvavat ja silmät samenevat. Tuntuu surulliselle että jotenkin petän parhaan ystäväni, että kun hänellä on paha olla niin nyt hän on yksin. Tosin ei minun olemassaolo ole juuri estänyt juomasta suruun tai iloon, joten tuskin estää jatkossakaan. En kai voi muuta kuin toivoa parasta miehelle ja toimia kuten ystävä. Ehkä opin kuuntelemaan miestä paremmin nyt, kun saadaan etäisyyttä. Nyt pitäisi tosin malttaa olla tässä ajassa eikä miettiä, mitä elämä on parin kuukauden päästä.
Note to myself: asiat eivät muutu hetkessä. Keskity haaveilemaan siitä, että tunnet (ja tiedät) olevasi vahva, kaunis, ehjä.
Pitäisi alkaa pakata kunnolla tavaraa, muutto lähestyy. Pitäisi selvittää mistä kannattaa ottaa kotivakuutus eikä yhtään kiinnostaisi.
En tiedä mikä mua väsyttää mutta oon ihan omissa maailmoissani ja todella väsynyt, ei tee mieli herätä. Se voi olla erään sairauteni tekosia, masennusta tai stressiä tai mitä tahansa, mutta joka tapauksessa väsyttää. En saa aloitettua, tehtyä enkä viimeisteltyä mitään. Istun vaan lamaantuneena. Tätä sentään kirjoitan, mutta pitkiä tuumailutaukoja tulee. Kahviakaan ei voi juoda määräänsä enempää…
Olen tehnyt ison virheen. Vuosien aikana olen eri syistä antanut ystävyyssuhteiden kuihtua ja nyt huomaan, ettei mulla ole enää tässä kaupungissa kovin montaa kaveria, joita pyytäisin muuttoon avuksi. Muutamia voisin lähestyä, mutta en muuton merkeissä, se ei olis hyvä tapa elvyttää vanhaa ystävyyttä…Toisaalta oon miettinyt sitäkin, onko tässä kaupungissa enää mitään muutakaan minua varten. Sitä on nyt turhan aikaista pohtia. Asiat kuntoon ensin.
Mies vietti hauskan viikonlopun ollessani reissussa (hyvä minä, lähdin jonnekin ja oli mukavaa vaikka väsytti!) ja ruikutti nyt sitten krapulastaan. Ei jaksaisi kuunnella enää yhtään. Katselin vaan hiljaa olutlaatikon pahveja, että minun kotiin tuollaisia ei sitten tulekaan. Tuskin tulee ikävä tölkkivuorta ja sen sumussa olevaa gorillaa. Tai no varmaan tulee ikävä, koska on joka suhteessa hyvätkin hetkensä, mutta tiedätte varmaan.
Hei Kultasiipi!
Minä taas olen tainnut olla koko aikuisikäni aika saamaton ystävyyssuhteissani - näen ystäviäni harvoin. Ne, jotka ovat ystävinäni pysyneet ovat kai tähän tottuneet, koska ihme kyllä heitä löytyy, ja kun näemme niin jatkamme vain siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. En jaksa enää kantaa huonoa omaatuntoa tästä omasta erakkotaipumuksestani, vaikka tiedän että petrattavaa olisi ystävien huomioinnissa.
Meitä on tietenkin moneen junaan, mutta itse en ainakaan loukkaantuisi jos joku soittaisi ja pyytäisi avukseen vaikka muutossa. Kun on itse muuttanut usein niin tietää kyllä sen vaivan mikä muuttoon liittyy ja mielelläni autan, jos ehdin ja voin. Aina ei tietenkään vaan voi.
Mutta oletko ottanut selvää, voisitko käyttää muuttopalvelua? Eivät ne kai mahdottoman kalliita ole, ja verrattuna kavereiden apuun tekevät muuton kuitenkin ammattimaisemmin etkä jäisi kiitollisuuden velkaa. Sen sijaan voit vaikka keskittyä suunnittelemaan jos kutsuisitkin ne harvat kaverit vaikka viettämään mukavaa iltaa uudessa kodissasi 
Niin, meitä on moneen junaan…jos mulle soitettaisiin että moi, ei olla oikeastaan nähty pariin vuoteen mutta tuutko muuttoavuksi, niin tekisi mieli auttaa toki, mutta toisaalta se tuntuisi myös sille, että on se jännä että juuri muuttoaikaan tekee mieli nähdä. Hädässä ystävä tunnetaan, mutta olishan se mukava jos ystävyyttä vahvistettaisiin joskus muulloinkin.
Olen liian herkkä loukkaantumaan ja pettymään, mutta toisaalta olen ainakin ollut kova uhrautumaan. Minä olen mennyt kiltisti avuksi kun on pyydetty, joten se loukkaa kun nyt ei tulekaan apua niiltä joilta toivoin sitä saavani ja joita olen auttanut. Muutamaa pariskuntaa ei viitsi enää kysyä, koska eivät ole koskaan tulleet mihinkään - on esimerkiksi baarikierros ollut tärkeämpi tai siitä on pitänyt toipua. oon katkera juu…mutta mua surettaa esim se että jos kysyy kavereita kahville tai jonnekin kivaan tapahtumaan, niin pitää varata kuukautta, paria, ennen aika. Heillä ei ole esimerkiksi lapsia joihin vedota, vaan elämä on vaan niin hemmetin kiireistä. Melkeinpä pääsee hammaslääkärillekin aikaisemmin…Mutta on mulla muuttoporukka kasassa ja olen heistä iloinen ja kiitollinen.
Olen niin pa että melkein itkettää kun ajatteleekin. Ilman sukulaisen taloudellista tukea en selviytyisi nyt. Siitäkin tulee hirveä kiitollisuudenvelka ja paine hoitaa velka pian pois, vaikka hän on kyllä sanonut, ettei ole kiirettä. Yritän saada nyt vähän enemmän työvuoroja, mutta tuntuu etten jaksa enää sitä työtä ja haluan vain nukkua. Siellä vähän tehdään asioita eri lailla kuin mitä sanotaan juhlapuheissa. Se on varmaan sama kaikkialla, mutta olisi kiva jos löytyis sellanen mukava työ, missä on myös hyvä henki ja hyvä työporukka. Nyt samat ihmiset jotka hymyilee käytävällä, puhuu paskan nurkan takana.
Muuttoon tuli nyt mutkia. Se kämppä on paskainen, suunnilleen kaikki pinnat on tahmeita liasta ja jostain syystä eteiseenkin on roiskunut jotain (en halua tietää mitä), vessassa oli seinällä jotain mikä näytti homeelle!!! ja aika haju siellä oli. Ei sinne voi siis muuttaa ennen kuin se on siivottu (nopeammin kävis painepesurilla tai bensalla ja tikuilla). Huoltofirman siivoojat ei ehdi sinne, isännöitsijää en saa kiinni ja kadun kovasti suunnilleen kaikkea tekemääni sitten syntymäni jälkeen. Tiedän että mun pitää vaatia alennusta vuokrasta kuluvalta ajalta kunnes pääsen asumaan, mutta se on jotenkin vaikea ajatus: enhän minä mitään nyt voi pyytää, ja kai minä saan sen siivottua yksinkin…en aio edes purkaa kaikkia laatikoita, vaan etsintä jatkukoon kunhan saa tavarat nyt miehen luota pois.
Tässä sitä ollaan: ei-mitään, velkainen ja rahaton, pettynyt, unelmat revenneinä, työ ja opiskelu vääriä aloja ja paikkoja. Kato äiti, lapses on huipulla.
Olen tässä miettinyt mitä haluan elämältä yleisesti ja se on suunnilleen tässä: työtä, rahaa, opinnot loppuun, uusi työ ja velat pois, työtä ja säästöä, työtä ja pikku mummonmökki jostain maalta tai pikkutaajamasta ja etuveto/nelivetoauto. Pieni kotoisa mökki, jossa on hyvä olla, vaikkei niitä ystäviä nyt sielläkään kai vilise kahvia juomassa. Jossain kohdin kissoja tai koira tai molemmat.
Täällä ollaan, uudessa kämpässä. Työtä on paljon jäljellä, kyllä tästä kodin saa. En ole ollut aikoihin näin väsynyt, voisin nukkua vuorokauden ympäri. Ainoa ilo nyt on se että ei tarvi kompuroida tölkkikasoihin. Miehestä olen huolissani et miten paljon hän juo nyt, mutta onneksi on kivaa tekemistä tiedossa.
Hei kultasiipi! Olen aivan uusi kävijä sivustolla, mutta tarinasi kuulostaa niin tutulta, että päätin laittaa viestin suoraan viestiketjuusi. Tsemppiä paljon uuteen alkuusi ja yritä pysyä päätöksesi takana ikävän hetkillä. Minä muutin erilleen ´alkoholistini´ kanssa noin 1 1/2 vuotta sitten. Isoin hyppäys on siis tehty. Alku oli hyvin väsyttävää ja raskasta, mutta vähitellen asiaan tottui. Olen kuitenkin ollut edelleen yhteyksissä häneen ja tunnen edelleen olevani läheisriippuvainen hänestä. Meillä ei myöskään ollut yhteisiä lapsia. Jonkunlainen psyykkinen riippuvuus on kuitenkin edelleen voimissaan. Menin jopa vihdoinkin vertaistukiryhmään ja se tuntui hyvältä. Olisi mukava vaihtaa kuulumisia kanssasi. Pystyn liiankin hyvin samaistumaan tilanteeseesi. Erilleen muuttaminen oli ainakin omalla kohdallani erittäin hyvä ratkaisu. En olisi kertakaikkiaan jaksanut enää sitä pelon tunnetta. On jo ollut aikoja, että olen tuntenut itseni itsenäiseksi ja vahvaksi, mutta vieläkin retkahtelen ikävöimään ja suremaan. Uutta kumppania en ole edes halunnut vielä saada. Toisaaltaan välillä tuntuu, että uusi rakkaus ehkä lopettaisi kokonaan tämän psyykkisen riippuvuuden. Kuitenkin kaikkea hyvää sinulle ja paljon tsemppiä…kaikki nuo lamaantumisen tunteet ja väsymys ovat aivan normaaleja tuossa tilanteessa. Itse olen jo melkein unohtanut, että miten tärkeää on rauhallinen ympäristö, missä olla. Voi tosiaan neuloa rauhassa, juoda teetä ja mennä vaikka näyttelyihin kun siltä tuntuu. Tilanteesi on myös hyvä muistutus minulle. Kiitos siitä.
Hienoa Renja että sinäkin olet löytänyt tän palstan! Ja kiitos tsemppauksesta! Hyvä kuulla pidemmälle edistyneeltä, että mitä on luvassa…onneksi täällä on siivoamista ja raivaamista vielä niin paljon, että kaikki vähäinen energia menee siihen.
Ai niin, mulla on uusi tukka menin kaupungin kehutuimpaan, kalliiseen liikkeeseen, vaikka rahasta onkin tiukkaa. En ole piiitkääään aikaan hymyillyt itelleni näin paljon peilin edessä ja peilannut itteäni suunnilleen kaikesta mahdollisesta! Näytän ihan sähäkälle naiselle, ryhtikin parani!
Niin sitä pitää Eikös se sisutamisessakin ole niin, että mitä ei voi peittää, sitä pitää korostaa. Että vaikka on suru puserossa, niin ainakin on hyvännäköinen tukka! Kun saa ilon päästä kiinni niin elämä näyttää eriltä.
Tsemiä!
Hee, tuo sähäkkyys kuulostaa hyvälle. Tartteis itsekin hankkia jostain vähän sähäkkyyttä!
Juu, pidempään oon eroprosessia tehnyt, mutta välillä on ollut hyvin vapautuneitakin ja hyviä aikoja. Nyt vaan tämä läheisriippuvaisuuteni ruma pää nousee taas pintaan. Hienoa, että olet noin näpsäkästi lähtenyt liikenteeseen ja uuden alkuun! Mulla taas sellainen vaihe, et tuijottelen ja yritän saada joitain asioita hoidettua.
Pitäisköhän hankkia itsekin taas vähän punaisuutta tukkaan, niin tuliskohan sen myötä sitä sähäkkyyttä tännekin? 
Uusi tukka tekee kieltämättä nannaa itsetunnolle vieläkin jaksan peilailla vaikken saa laitettua niin hienoksi kuin kampaaja
Mun tekisi aivan hirveästi mieli soittaa miehelle ja pyytää käymään tai kysyä saisko tulla sinne kattomaan vaikka telkkaria. Niin älytön ikävä. Itkettää kun ajatteleekin. On niin kamalaa kun ei voi illalla jutella ja vaan köhnöttää sohvalla ja katsoa elokuvia. Nyt tulee kaikkia niitä hyviä hetkiä mieleen ja miehen selvät illat. Oon siitä iloinen että hän on alkanut hoitaa itseään nyt enemmän. Toki samalla siinä elää toivo, että palattaisiin yhteen vielä, mutta pitäisi vaan pitää pää kylmänä…jos hankin lapset jonkun toisen kanssa ja me palataan sitten eläkevuosiksi yhteen, siihen mennessä hän on ehkä raitistunut? 
Muuttoporukasta pari jäi yöksi ja ottivat olutta, jääkaappiin jäi muutamia. Mulle tulee välillä ahaa-elämys, että voisin tosiaan juoda yhden oluen ilman että aiheuttaisin kiusausta kellekään muulle kuin itselleni (oon kyllä hyvin kohtuukäyttäjä), mutta ei vaan pysty.
Ellis, se on totta kyllä…kun suruissaan näkee kaiken harmaana ja ei-se-tuu-onnistumaan, niin iloissaan sitä näkee asiat aivan toisin.
Renja, aika kampaajalle mars taitaa kuulua sellanen aaltoliike näihin muutoksiin, ne on vaan käytävä läpi. Ei kai auta kuin kuunnella itseään ja tehdä sen mukaan mitä pystyy.
Heippa taasen kultasiipi. Ihan samaa ajatuskuviota olen käynyt läpi, että jos hän joku päivä raitistuisi, niin voisimme sitten eläkkeellä kenties olla yhdessä…itsepetosta sekin. Hurjaa, et toisilla samassa tilanteessa olevilla voi olla tosiaan ihan samanlaisia ajatuksiakin. Sitä luulee aina olevansa niin ainut näissä kaikissa kokemuksissa ja varsinkin tuo ajatuksenkulku tuntuu niin järjettömältä välillä. Tosin olen kyllä sitä mieltä, että jos jokin ajatus helpottaa yksin olemisen opettelussa, niin ei siinä ole mitään pahaa. Ei sitä rakkauden tunnetta voi noin vain tukahduttaa. minä en ainakaan pysty jatkuvasti vihaamaankaan. Jotenkin pitäisi vaan pystyä hyväksymään tilanne ja yrittää keskittyä muihin asioihin.
Oihjoih että väsyttää. Kun olen muiden seurassa pystyn tsemppaamaan, pysymään ainakin hereillä päivän ajan. Kotona yksin tuijotan seinää ja havahdun välillä, että tartteis tehdä jotain, ja jään vaan istumaan paikoilleni.
Renja, onhan se niinkin…minä vaan epäilen tällä hetkellä kaikkia ajatuksianini, mietin mihin uskoisin ja pelkään sitä, että jään johonkin ajatukseen kiinni joka viekin minut huonommille vesille…kaikki on päässä nyt kyllä ihan levällään. En vihaa, en rakastakaan, ihmettelen vaan mitä on tapahtunut, missä mä oon ja oonks mäkin siellä. Nyt ei ole energiaa. Olo kuin olisin tyhjässä valkoisessa huoneessa mistä katsella muuta elämää, ja vähän kuin olisin irrallaan kaikesta.
