Päiväkirjasein

Kotikanava
1

Moi kaikille. Ajattelin tänne kirjata ajatuksia, jos saisin apua sekavaan päähäni.

Luulin että kunhan mies lopettaa juomisen, niin kaikki olis hyvin ja meistä tulisi onnellisia. No, nyt hän on ollut hienosti juomatta puolisen vuotta ja hoitaa itseään monin tavoin. Mut tässäpä teille uutinen, jotka luulette samaa! Ei se onni löydykään sillä, että mies on kuivin suin!

Olen tajunnut jokin aika sitten olevani läheisriippuvainen. Kyllä se vaan menee niin että suhde on kahden kauppa ja suhde on sitä mitä siitä tekee. Ja jokainen on todellakin oman onnensa seppä. eli kyllä se onni on myös minusta ja omasta riippuvaisuudestani kiinni, ei vain siitä mitä mies tekee.

Olen eroa miettinyt pitkään ja kuvittelen millaista olisi olla yksin, mitä tavaroita jättäisin hänelle, miten hoidettaisiin yhteiset asiat. Uskon että ajan kanssa sitä oppisi taas elämään yksin ja nauttimaankin siitä. Toisessa vaakakupissa on tietysti se, että mies on kaikista puutteistaan huolimatta tavallinen, kiltti mukava mies, josta välitän ja jonka kanssa olisi vielä pieniä mahdollisuuksia yhteiseen hyvään elämään ja hyvään oloon kummallakin. Mut se taitaisi sittenkin vaatia liikaa töitä ja aikamoisen ihmeen.

Kun olen menneitä vuosia miettinyt, niin mieleen tulvii vain kiloittain paskaa, kaikkea kurjaa mitä olen surrut ja pelännyt, itkenyt ja ollut niin epätoivoinen. Miten ihminen voi antaa kohdella itseään niin, ja miten toinen voi kohdella toista niin???!!! Ei ole onneksi takana väkivaltaa, ei tietääkseni pettämistäkään (tietääkseni!), että siinä mielessä asiat on ok, mutta muuten kyllä jatkuvia pettymyksiä ja häpeää.

Mitä olen hänen ajatuksiaan ymmärtänyt, niin hänestä minä syyllistän ja vaadin liikaa. No, osaksi totta, vaadin paljon huomiota, kun minusta tuntuu että olen ihan nolla ja itsestäänselvyys, ja että hän ei halua tehdä minun kanssa mitään - aina on jotain muuta tai hän ei vaan jaksa. Itsetuntoni on aika olematon. Samalla olen loukkaantunut. Miksen olisi vihainen ja katkera ämmä, jos hän on juomisellaan pilannut monta asiaa? Ja miksen saisi vaatia, eikö se ole eri asia että voiko tai haluaako hän vastata niihin? Kyllä hänkin on vaatinut aika monta pitkää valvottua yötä, kyyneliä, häpeää ja valehtelua ystäville ja läheisille. mutta ai niin, sehän onkin ihan eri asia. Itepähän valvoin ja itkin, valehtelin ja häpesin, kai se oli sitten mun valinta.

Minusta tuntuu, että minulta vaaditaan jatkuvaa anteeksiantamista, jatkuvaa ymmärrystä, tukea, kiltteyttä ja kaiken nielemistä, ja että minä en kertakaikkiaan kestä enää! Alan oikein kihistä kiukusta kun kirjoitan tätä ja hakkaan kohta näppäimet tämän laitteen läpi! Tuleeko teille muille päihdeongelmaisten läheisille tällaisia vihanpuuskia? mun on pakko lähteä ulos juoksemaan!

2

Hei!
Kumppanin raitistuminen ei ole mikään piissofkeik. Kaikki kääntyy nurin - roolit perheessä, syyllisten etsiminen, sanomattomat sanat, tehdyt teot. Perheen valta-asetelma rakoilee, koska on ollut helppoa sälyttää kaikki ongelmat sen juovan syntipukin harteille. Raitistunut on niin onnessaan raitistumisestaan ja sisäisestä muutoksestaan, että se ihan riipii välillä: miksei kukaan ole kiinnostunut siitä, kuinka paljon toinen on joutunut uhraamaan omaa elämäänsä juovan rinnalla?
Jos haluaa päästä katkeruudestaan, on pakko käydä päästämässä patoutuneet höyryt jossain. Muuten ei voi katsoa kohti tulevaa, vaan jää jumiin menneisyyteen - valvottuihin öihin, itkettyihin itkuihin. Ehdotan Al-Anonia.
Voimia ja kestävyyttä!

3

Halaukset sinulle, Kultasiipi!

Lukaisin läpi viestisi jo eilen mutta jäin miettimään sen sisältöä yön yli. Onko miehesi lopettanut juomisen aivan itse ilman a-klinikaa tai aa-kerhoa tai veastaavaa? Siinä tapauksessa ilmeistä on että hän ei osaa omin avuin tehdä sitä henkistä työtä ja muuttumis prosessia itsensä kanssa ja yhdessä sinun kanssa, vaan nyt siinä on kysymys vain hänen omasta juomattomuudestaan… ei välttämättä raittiudesta sen oikealla nimellä.
Siinä tapauksessa sinä jäät ulkopuoliseksi ja hän tekee omasta mielestään arvokasta työtä itsensä kanssa ja odottaa että taputat käsisäsi ja osoittaist kiitollisuutta ilman että hän itse tarvitsee käsitellä kaikkia niitä laiminlyöntejä mitä hän on juomisensa ohella aiheuttanut sinulle! Ehkäpä kyse ei olekaan oikeasta raitistumisesta vaan siitä, monen inhoamasta ilmaisusta, “kuivahumalasta”! Oikea raitistuminen vaatii oikeeta motiivia ja asioitten käsittelyä ja parantumista niistä destruktiivisista tavoista askel askeleelta, yleensä asiantuntijoiden johdolla.

Minunkin mieheni on tehnyt lukemattomia raitistumis yrityksiä, omin voimin, ja onnistunut olemaan juomatta jopa vuodenkin, yleensä puolivuotta, mutta kuivinakin periodeina tunnistan sen “kuivahumalan”, ja sehän ei johda mihinkään pysyvään tai oikeeseen PARANTUMISEEN siitä itse käytöksestä johon kuuluu juuri se" oma voimaisuus" jonka ainakin minä aistin erittäin tehokkaasti.

Mielestäni tilanteesi on juuri se että koet jääneesi sivuun ja aistit sen vahvasti osaamatta pukea sitä sanoiksi. Luottamus häviää luonnollisestikin ja sen rakentaminen takaisin vaatii töitä molemmilta, ei vain sinulta vaan myös miehesi on velvollinen ottamaan osaa siihen työhön. Jos vakava aikomus on jatkaa suhdetta niin ehdottaisin että hakisitte apua, jos mahdollista yhdessä sillä se avaisi luonnollisella tavalla myös puolisosi silmät huomaamaan oman vastuun “örveltämisistään” ja siten myös vapauttaisi sinut turhalta syyllisyydeltä. Yleensä ulkopuolinen, neutraali henkilö näkee ja huomaa paremmin avun tarpeen laadun ja pystyy myös samoista kriteereistä lähtien antamaan asiallista apua ja neuvoja.
Älä nyt vielä “heitä sitä tunkkia ikkunasta sisään” ennenkuin mietit tarkkaan mahdollisuudet!

Ja kuten itsekin järkevästi tuumailet, niin todellakin kyllä se onni on meistä itsestämmekin kiinni, siitä miten toimimme ja teemme ja ennenkaikkea siitä miten ajattelemme itsestämme.
SINÄ OLET ARVOKAS IHMINEN!

ONPA TILANTEEMME MIKÄ HYVÄNSÄ,
ONNEN-PIENEN TAI SUUREN-
TULEE KUMMUTA MEISTÄ ITSESTÄMME.
ONNI SYNTYY VALTAOSIN OMISTA
ASENTEISTAMME JA TEOISTA!
(Hannah Webter Foster)

4

Sitä vaan vielä että, tulipas paljon kirjoitusvirheitä tohon mun edelliseen :blush: -ja toiseksi, eihän siinä vitsissä tunkkia heitetty ikkunaan vaan kivi!
Oikeesti, tuli mieleen vielä yks’ mielestäni tärkeä pointti, kaikki nuo tuntemukset on niin normaaleja kun sotkeutuu siihen toisen ongelmaan. Se on niin inhimillistä, me ollaan vaan ihmisiä ja meillä on tunteet, siitäpä moinen sekoilu läheisilläkin, niin meillä kaikilla. Tärkeetä on ettet syytä ittees etkä kanna toisen ihmisen taakkoja. Sullakin on aivan ikioma elämä ja sun velvollisuus on pitää huolta ittestäs, sitä ei koskaan tee kukaan muu kuin sinä itse!

Olen sitä mieltä että ihminen oppii ja pystyy opettelemaan uuden tavan ajatella ja meidän aajtusmaailma on muokattavissa. Tsemppiä sulle ja auringon iloisia pilkahduksia elämääsi, halit<3

5

Kiitos cricket ja Peace and love kommenteista!

Olen käynyt pari kertaa Al-Anonissa, mutta mulla ei ole ollut hetkeen voimia mennä edes sinne - vaikka siellä onkin ollut todella ihanaa ja vapauttavaa. Nyt kesän aikana aion jatkaa…

Apua ollaan kyllä haettu, yhdessä ja erikseen. Ollaan käyty perheterapeutilla keskustelemassa siitä miten suhteessamme on kolme: hän, minä, pullo. Mies tuli mukaan minun mieliksi, lopetti sen ja olen ymmärtänyt, että hän koki sen niin että kaikki on hänen syytään. Hmph…Jatkoin siellä yksin, kunnes terapeutti vaihtoi paikkakuntaa. Nyt olen löytänyt hyvän lääkärin, jolla käyn säännöllisesti. Eli mulla on tää lääkäri, pari hyvää ystävää jotka tietää kaiken, al-anon odottaa mua, työasiat on ok ja harrastan mukavia asioita, että siinä mielessä asiat on oikein hyvin.

Miehellä on diagnosoitu masennus ja hänellä on mielialalääkitys. Hän on “hoitanut” itseään tissuttelulla, moni varmaan täällä tietää mitä sellainen hoito tarkoittaa. Hän käy terapiassa ja on ollut myös sairaalahoidossa, mikä kannusti häntä hoitamaan itseään ja jättämään tissuttelun väliin. Lisäksi hän käy aal:ssa, mikä on hieno juttu, mutta mä vaan ajattelen että eikö aa olisi myös hyvä osoite. Ajattelen sen niin, että hän ei vaan voi vieläkään myöntää olevansa riippuvainen alkoholista. Mutta jostainhan se pitää aloittaa, ja hän on käynyt ryhmässään enemmän kuin minä anonissa. Että pointsit siitä.

Nyt hän on alkanut taas ottaa oluttaa viime aikoina. Oon tosi pettynyt ja samalla että no tulihan se sieltä, tätä odotin. Mut kaikki tää vain vahvistaa sitä, että ei tästä tule enää mitään ja en halua enää tätä. Haluaisin lapsia ja hänen kanssaan, mutta en tän juopottelevan hänen. Että ei tässä enää vaihtoehtoja jää…on surullinen olo, ja mistä ihmeestä aina kumpuaakin se toiveikas ajatus että entä jos sittenkin…

Tuo kuivahumala on oikein osuva ja itselleni uusi termi. Ei se mene ihan kuten pitäisi, jos raittius on juomattomuutta ja Suurta Kärvistelyä. Jos mies on ollut juhlissa kuivin suin, niin hänelle olisi pitänyt varmaan myöntää siitä jokin urhoollisuusmitali. Eniten inhoan sitä teennäisyyttä, jos tulee puheeksi jonkun muun tuttavan juomisongelmat ja mies on pää kallellaan nyökyttelemässä, että voi kun se tajuaisi oman parhaansa. Ei helvetti. Ja miksi ihmeessä muuten pitää yrittää lopettaa tupakointi heti samalla tai aloittaa kova treeni salilla?

Meidät on kutsuttu kesäjuhliin, mutta en ole varma haluanko mennä sinne hänen kanssaan. Hän loukkaantuu taatusti kun kerron tämän. Meillä on sentään mennyt jo pari päivää ihan mukavasti ilman kiukuttelujani tai hänen sanattomia loukkaantumisiaan.

Mua on ahistanut jo monta vuotta kaikki mahdolliset juhlatilaisuudet kavereiden grillijuhlista kihlajaisiin jo etukäteen. Viimeistään juhlissa paikan päällä olen hermokimppu. Vatsaan ja päähän koskee ja haluan vain mahdollisimman äkkiä kotiin. Tunnen itseni rumaksi idiootiksi, joka kykenee vain kyttäämään monesko olut tuo oli. Sekin on tosi mahtavaa, kun joku känninen miehen kaveri tulee sönköttämään, miten mahtava tyyppi mieheni on. Voi kun tietäisitte. Se on tosi mahtavaa kun toisen kanssa ei voi tehdä mitään, koska hänellä on aina jotain muuta, kiire juomaan tai krapula. Tai kun etsii puhelinta soittaakseen hätänumeroon, kun toinen solmii hirttosilmukkaa kännispäissään. Ai miten hauskaa.

En tiedä miten tuo “koet jääneesi sivuun” pitää ymmärtää, mutta ymmärrän sen näin: eniten kaipaisin huomiota ja läsnäoloa mieheltäni. Haluaisin, että hän kysyisi miten mun päivä meni, kysyisi mitä ajattelen tai tunnen eri asioista (yleensä se olen minä kun aloittaa keskustelut ja pidän niitä yllä, hän on “niin erakko”/väsynyt/krapulassa/jotain muuta/blabla) ja että hän joskus ehdottaisi minulle jotain kivaa tekemistä, joka myös toteutuisi. Ihan jotain yksinkertaista puuhaa. Olin todella yllättynyt, kun hän jokin aika sitten muisti minua suurella lahjalla erään merkkipäivän johdosta - koko ajan ajattelin ettei hän noteeraa sitä mitenkään, etten vaan pettyisi.

Olen alkanut katsella omaa asuntoa. Tarkoitus olisi muuttaa pois viimeistään syksyllä.

6

Moi, Kultasiipi!
Muistui mieleeni että kävimme mekin joskus perheneuvolassa tuloksella että olin oksentaa sen jälkeen! Meitä ei edes otettu vakavasti silloisine vaikeuksineen ja neuvot olivat jotain aivan käsittömättömiä pikkujuttuja joita toki olimme jo tajunneet aivan itsekin kokeilla ja parasta oli se kun terapeutti laukaisi että; . Kun kerran nyt vaikuttaa että olette niin paljon erilaisia niin olettekos ajatelleet eroa? No mutta, erohan nyt olis ollut helpoin ratkaisu ja sitä ei edes oltu siinä vaiheessa edes harkittukaan vaan vakaa päätöksemme oli etsiä apua aukoa omia solmujamme ja etsiä niihin avaimia! Että se terapia sitten jäi siihen.

Omasta puolestani voin kertoo että just ystävät ja hyvät sellaset ovat olleet parasta tukea, joskin jokaisella on sitten omat näkökulmansa asioihin ja kaikkeen on itse osattava suhtautua omalla harkintakyvyllään, kuinka paljon kukin osaa sit oikeesti neuvoa ja ohjata, ja sehän onkin jo kyseenalaista, tärkeintä on että on joku joka kuuntelee. Usein käy niin että huomaa jotain aivan itse omasta tilanteestaan kun pohtii niitä jonkun kanssa, ei siihen aina tarvita mitään “ruudinkeksijää” ulkopuolelta.

Ja sit toi mitä sinäkin olet joutunut kokemaan että on niitä päähän silittelijöitä juhlissa että, ompas sulla nyt fiksu mies ja niin huumorintajuinen ja rehti ja reipas :mrgreen: … ja sitten niitä jotka näkee vain sen ulkokuoren.
Monet kerrat minäkin olen kuullut sen kuinka sharmikas ja komea sun mies on! Joo, täytyy myöntää että totta on mutta entä sitten? Silläkös ne arkipäivän koettelemukset ratkaistaan ja kaikki se muu? Ei siihen komeus riitä eikä humalassa ollessa se ulkokultaisuus ja rehvakkuus, vaikka kerääkin kehän parhaat abloodit!
Monet kerrat itku kurkussa ja kiukun puna poskilla olen joutunut nielemään ne kommentit. Tiedän miltä se tuntuu!
Ymmärrän kun kerrot ahdistuksesta kaikkia juhlia kohtaan, niin se oli meilläkin aikoinaan.

Nyt meillä on eletty siihen vaiheeseen että juhlat on juhlittu, yhdessä ainakin, mun mies ei lähde mokaamisen pelossa enää minnekään ja jos on jotain edustus juttuja niin menen yksin. Ystävät, ne läheiset ovat tietoisia mieheni alkoholiongelmasta ja sen seurauksista joten en edes tartte pahemmin selitellä mitään. Onhan se harmillista mutta totta, mieheni on erakoitunut omaan maailmaansa enemmän ja enemmän, mutta en kanna siitä mitään syytä omilla harteillani. Apua on tarjolla ja hän tietää sen, menee sitten jos menee… pakottamalla motiivi ei ole oikea ja minua tai toisia miellyttämälläkin se olisi väärä.

“Koet jääneesi sivuun tai sinua ei kuulla”, joku lampsii omien mielihalujensa ehdoilla ja jättää puolisonsa huomiotta, sitähän se alkoholiongelmaisen läheisen elämä on, yleensä. Niin, meiiläkin! Mutta, ei kannata jäädä tuleen makaamaan ja ottaa vastaan sitä mikä ei ole oikeutettua, ja jos on vielä nuori ja elämä edessä sitä suuremmalla syyllä kannattaa ajatella omaa elämäänsä ja sitä mitä siltä todella haluaa! Tiedän omasta itsestäni että en olisi lähtenyt tähän jos tilanne olisi ollut tämä tavatessamme. Meillä yhteinen taival alkoi ilman alkoholin tai minkään muunkaan päihteen varjolla ja mieheni alkoholiongelma on tullut kuvaan mukaan vasta paljon myöhemmin.

Mielestäni aivan hyvällä syyllä katselet omaa asuntoa ja suunnittelet omaa elämääsi, niin pitääkin!
Toivon sulle kaikkea parasta ja pidä huoli itsestäsi, voimia ja halauksia sinne<3

7

Kultasiipi. Kirjoitit paljon niin tuttua, huokaan kanssasi, ja toivon sinulle voimia.

MInäkin hain meille apua, tuli mieleen tuosta miten ketjussasi on kirjoitettu, monella tapaa ja vaikka mistä. Kerran jos toisenkin on kännipäissä tehty verstaan kattoon hirttosolmua. Minä tyynesti totesin ovelta, että “älä jätä mulle saksia köyden viereen, jos et halua elää, minä en voi elossa pitää.” Kerran Mies lukittautui suuren veitsen kanssa kellarikerroksen kodinhoitohuoneeseen itkemään elämänsä tyhjyyttä ja hautomaan autuaaksi tekevää kuolemaa. Soitin Palvelevaan puhelimeen kysyäkseni apua. Työntekijä kysyy muutaman tyhjentävän kysymyksen: “Juoko Mies kaikki perheenne rahat?” “No ei se nyt ihan kaikkia…” “Onko Mies väkivaltainen sinua tai lapsia kohtaan?” “No e-ei ole…” “Kykeneekö Miehesi käymään töissä” “No kykenee…” “No, kenellä se ongelma päihteestä teidän perheessä on?” Niinpä. Minullahan se ongelma oli vuosia, se etten kyennyt sopeutumaan puolisoni “kohtuukäyttöön”. Jos jotain haluan itse oppia, on ettei minulla voi koskaan olla sellaista maisemaa kenekään elämän tilanteeseen kuin sillä, joka eloa todeksi elää. Minä en ole kukaan nuotittamaan kenenkään surun suuruutta tai huolen painavuutta.

Toivon sinulle siunausta seuraaviin askeliisi, yhdessä tai sitten ihan erikseen. Sinä tiedät parhaiten.

  • Hinni-
8

Kultasiipi,
tarinasi on kuin omasta elämästäni, sillä erolla perheeseemme kuuluu myös kaksi lasta.
Kirjoitan nyt ensi kertaa, mutta olen käynyt täällä lukemassa useasti eri viestiketjuja ja hakemassa tukea. Tekstistä taitaa tulla aikamoista tajunnanvirtaa :blush:
Minulla pyörii samat asiat mielessä kuin sinullakin.
Apua olemme hakeneet mieheni kanssa yhdessä: neuvottelukeskus, päihdehoitaja, AA, Al-anon
“Puheenlätinää” riittää, tekoja sitä vähemmän.
En enää kestä ajatella päivittäin eroa. Eihän se ole normaaliakaan…?
Kaikesta saamastamme avusta huolimatta, en pääse ajatuksesta eroon. En pysty aloittamaan omaa elämää toisen rinnalla. Al-anonissakin olen käynyt viikottain. Rauhallisempi olen tietysti. Luottavaisempi tulevaan. Omin ehdoin.
Itse olen oman onneni seppä kuitenkin.
Olen sanonut miehelleni, että haluan muuttaa erilleen. Katsoa, mitä sitten tapahtuu. Ottaa etäisyyttä. Nytkin hän on poissa ja olo on helpottunut. Vaikkakin yksinäinen. Ja varmasti sitten kun hän muuttaa pois, niin turvattomampi, tavallaan :unamused:
Mies on tietysti onneton. Yritän olla ystävällinen, mutta kuitenkin tiukka. Taitaa olla niin, että alkoholi on vaikuttanut jo hänen päätöksentekokykyynsä. Toisaalta muutto ja pärjääminen yksin on häneltäkin näytön paikka.
En vaan suostu olemaan enää itsestäänselvyys.
Lapset kasvaa ja muuttavat varmaankin joskus pois kotoa.
Mitäs me sitten tehdään? Käydään yhdessä tansseissa tai pyöräretkillä vai nukkuuko hän iltaisin pois humalaansa olohuoneen sohvalla ja minä luen vieressä kirjaa tai kuopsutan yksin puutarhassa. Sitäkö haluan? Kuka aikuinen kulkee minun rinnallani kun vanhenen? Keneen voin luottaa jos itsekkin sairastun? Saan sairaskohtauksen?
Mitä minä haluan? Mistä tulen onnelliseksi? Olenko nyt onnellinen?
Voinko kuolinvuoteellani olla edes osin tyytyväinen elämääni ja tekemiini päätöksiin? (tämän kysymyksen esitti perheneuvottelukeskuksen terapeutti)
Kiitos Kultasiipi viestiketjun aloituksesta.

9

En saa unta, sillä erosimme. Tuli hieman toisenlainen juhannus.

Hän sanoi ettei jaksa enää, minä ajattelin samaa mielessäni ja sanoin sitten, että tehdään sitten asia kerralla selväksi. Siitä oli jo sovittu, että muutan pois ja katsotaan tilannetta sitten, mutta itselleni oli epäselvää että millaisilla säännöillä suhde sitten muka toimisi. Nyt on tilanne harvinaisen selvä. Puhdistetaan pöytä kerralla.

On sekä niin tolkuttoman surullinen ja silti helpottunut, vapautunut olo. Enää mun ei tarvi olla vihainen, pelätä hänen puolesta tai hävetä. Voin olla ihan huoletta sen suhteen, juoko hän vai ei. Nyt voin keskittyä vain itseeni ja siihen, että opin eroon tästä liiasta välittämisestä ja toisten tunteiden mukaan elämisestä, liikakiltteydestä. Ja että pääsen eroon kaikista niistä ikävistä muistoista, joita mies on kännipäissään aiheuttanut.

Pakko tunnustaa että suren sitäkin, että samaan aikaan ystäväpiiri menee elämässään eteenpän juuri niitä uomia, joita minäkin haluaisin painella, mutta mitäpä minä teen? Palaan lähtöruutuun. Tiedän että jokaisella on taakkansa, mutta juuri nyt tuntuu että kaikkien muiden elämä on täydellistä. Itkettää myös, kun ajattelen miehen vanhempia ja muuta sukua, josta pidän. Kuvittelin meidät asumaan joskus hänen lapsuudenkotiaan, johon ihastuin heti ensinäkemältä. Toivoin että lapsemme perisivät häneltä pituutta ja hassut silmät. Nyt kaikki ne haaveet on mennyttä.

Toivon että löydän kämpän nopeasti, saan asiani muutenkin kuntoon ja että miehen kanssa voidaan vielä puhua. Toivon että hän jaksaisi puhua mun kanssa, sillä sitä kaipaan eniten. Yhteys välillämme on ollut pitkään poikki. Ennen me puhuttiin niin paljon. Haluaisin, ettei asioita jäisi kummallekaan hampaankoloon.

Kyllä on sekava olo. Itkettää vaan koko ajan.

Vieras, mukavaa että kirjoitit. Minäkin olen lukenut näitä sivuja paljon, ja siitä on ollut apua. Itse olen hyvin hitaasti kypsynyt eroajatukseen. En voi sanoa muuta kuin että ero pelottaa ja ahdistaa, mutta uskon että se on silti uuden ja hyvän alku. Ainakin itsestäni tuntuu sille. Minusta ei ole elämään omaa elämää tämän miehen rinnalla. En tiedä onko tää sairasta ja toisen puolesta liian pitkälle vietyä ajattelua, mutta musta tuntuu että jos jäisin tänne, niin mieskään ei löytäisi parempaa suuntaa. Tarkoitan että tavallaan ylläpidän itsekin ongelmaa. Nyt on kummankin pakko elää sitä kuuluisaa omaa elämää, kun tilanteeseen tulee muutos. Toivottavasti sinäkin löydät ratkaisusi. Lasten kanssa asiat ovat varmasti monimutkaisempia, mutta millaista elämisen mallia haluat heille?

Hinni, kiitos kovasti. Mua pistää niin vihaksi tuo miten sinuun suhtauduttiin! Minustakin tuntui pitkään sille, että vika on vain minussa. Terapeutti määritteli alkoholismin kerran niin, ettei määrällä ole mitään merkitystä, vaan sillä miten alkoholi vaikuttaa vuorovaikutukseen. Itseni ei tarvi kuin kuulla yksi tölkin lopsaus, pullon sihinä, tai nähdä mies oluen kanssa tai haistaa olut hänestä, niin mahaan alkaa koskea ja meen ihan sekaisin.

Kiitos myös Peace and love! Minäkin kun ekaa kertaa itkua tihrustaen soitin terapeutin aikaa, niin ajanvaraaja sanoi tilannekatsauksen kuultuaan, että ei tuosta tule mitään, turha juttu, erotkaa. Sain ajan kun intin, että kyllä tarvitaan apua siihen eroamiseenkin, ja onneksi saatiin aika sekä hyvä terapeutti. Silloin loukkasi kovasti noin suora tyrmäys, koska uskoin vielä että kyllä asiat saadaan parempaan päin, kun vain…Nyt ärsyttää enää se, että noinko ihmisiä todellakin otetaan vastaan? Vaikka tottahan se varaaja puhui, niin hieman saisi olla hellävaraisempi (tai vähemmän työhönsä kyllästynyt). Ei ihmiset huvikseen soittele. Se on suuri asia soittaa jonnekin ja pyytää apua. Vaikka ratkaisua ei heti tuliskaan, niin kyllä ihmisten pitäisi saada apua ajatuksiinsa, etenkin paikoissa jotka on sitä varten…Ohhoijjaa.

Yritän saada unenpäästä kiinni…Huoletonta ja turvallista juhannusta kaikille!

10

Kultasiipi, itken tässä hetken kanssasi. Minä olen niin monesti pohtinut sitä, että jos tämä kaikki ei onnistuisi, olisi minun pakko tästä lähteä. Juovan alkoholistin elämään minusta ei enää olisi. Itkettää, kun niin kipeästi kuvailet murtuneita siipiä ja särkyneitä unelmia. Mutta ystävä rakas, me emme onneksi tiedä huomisesta mitään, me emme tiedä mikä siunaus siinä muutoksessa on, joka sinua kohtaa. Muutoksessa asuu aina hyvän siemen, se näyttäytyy ajallansa. Sitä ennen on jaksettava uskoa siihen, että tämä mutka ja mäkipaikka tuli käydä tässä ja nyt. Siunausta askeliisi.

"Tultaessa tienristeykseen
joku kauhistuu
tieni näyttää päättyvän

toinen havahtuu
sydämestään ilahtuu
maisemat avartuvat
voin valita"

(Irja Askola)

Olkapäänä - Hinni -

11

Tällaisia me ihmiset olemme. Itkemme ja suremme haaveitamme ja omia odotuksiamme siitä, mitä elämä olisi voinut olla tai mitä sen meidän mielestämme tulisi olla. Mutta siinä, että ne ovat ‘vain haaveita’ on hyväkin puoli - ne voi korvata uusilla haaveilla ja antautua kuvittelemaan sitä, mitä elämä nyt, tämän ratkaisun jälkeen voi tuoda tullessaan!

Olen myös aloittanut ‘tyhjästä’, itse asiassa kaksi kertaa, ja harkitsen parhaillaan kolmatta :slight_smile: Elämä on lyhyt ja arvokas, ei sitä kannata hukata sen toivomiseen, että asiat olisivat paremmin.
Elä, ole ja rakasta! Itseäsikin :slight_smile:
Iloisia ja valoisia päiviä sinulle!

Edit: Hinnin siteerama runohan oli samaa asiaa, mutta paljon kauniimmin sanottuna :slight_smile:

12

Minäkin mukana tukijoukoissa täällä takana!
Uskon että olet tehnyt oikean päätöksen ja ymmärrän surun ja ikävän.
En osaa neuvoa enkä haluakaan leikkiä mitään “varajeesusta” tai “äiti teresaa”, kun itsellä ei ole vielä kokemusta erosta… mutta, sehän voi olla omallakin kohdallani ajankohtaista milloin vain!

Yhdyn edelliseen ja kuin myös itsekin koen samoin että, elämä on lyhyt keikka ja nää päivät täällä ei aina ole niin helppoja meille kenellekään mutta kyllä elämä kantaa, uskon niin, niin kauan kuin sitä ylipäätänsä meille annetaan!

(Nää nappulat on nyt hakusissa, on tullut motoriikkaan jotain häikkää taas, tää mun oma saitaus tekee kepposiaan, anteeksi jos okirjoitusvirheitä)
Mietin tässä itsekin miten kauan on viisasta jäädä mun asemassani tähän tilanteeseen??
Voimia ja lämpöisiä halauksia sinulle!
rakkaudella, P§L

13

Kiitos kommenteista :slight_smile:

Asunnonhaku on vielä vaiheessa, ensi viikolla ehkä jo kuulee jotain. Haaveilen, että saisin oman kodin jonnekin ja tulisin jotenkin toimeen raha-asioiden kanssa. Nyt tuntuu että mulla ei ole yhtikäs mitään. No, on mulla oikeasti asiat ihan hyvin, kun on esimerkiksi opiskelupaikka, jonkin verran töitä toisinaan, ystäviä ja perhe, jotka ovat auttaneet ja tukeneet, ja olen terve (jos ei lasketa lukuun erästä helppohoitoista ja ajoissa havaittua sairautta, joka ei ole haitannut elämää aikoihin). Välillä silti vaan ahistaa niin helevetisti.

Mies on ärsyttänyt mua jo jonkin aikaa, koska hän on alkanut viime aikoina huomioida minua! Heh, enpä olisi uskonut että voisin hermostua siksi että minut lopultakin huomataan! Hän on esimerkiksi halinut minua paljon, ja ollut muutenkin niin mukava. Heh. Meillä on ollut ihan leppoisaa, mutta ehkä siksi kun ite en enää niin paljoa stressaa niin hänen tekemisistään.

Nyt kun mulla on jonkinlainen henkinen hajurako häneen enkä enää kärtä huomiota tai kyttää juomista, niin hän tuleekin mun perässä kuin ruokaa kerjäävä koira. En ole ihan varma pitäiskö mun vaan nauttia viimeisistä läheisyyden riepaleista, vai näyttää stop-merkkiä.

Tänään hieman itkeskelin ahistuneena ja itsesäälissä. Hän lohdutteli minua todella paljon ja se oli tietysti omalla tavallaan ihanaa, mutta silti olin hyvin torjuva. Tuntui että hän yrittää vain hyvitellä asioita ja että se on nyt liian myöhäistä. Tiedän että tämä on hällekin vaikea paikka, mutta tää äkillinen hellyttely hämmentää ja ärsyttää. Mies on juopotellut tässä pari päivää (nytkin liehuu jossain), mikä työntää minua vaan aina kauemmaksi ja voi olla että hän sitäkin tässä hyvittelee.

Kello on jo paljon, nyt alkaa olla sen verran viileää että voisi varmaan nukahtaa paremmin. Lämpö ei luita riko mutta aivot se sulattaa…

Voimia teille jokaiselle! Ja kiitos oikein paljon tuosta runosta. Kirjoitin sen itselleni ylös ja luen sitä toisinaan “voimamantrana”. Oikein ihania kesäpäiviä!

14

Tämä on minusta hyvä aloitus!

Tuttuja on teidän kaikkien tunteet. Kai tämä tauti etenee aina niin hitaasti, että sitä ehtii itsekin muuttua matkalla ennen kuin tajuaa edes että kysymys on alkoholismista. Ja sitten alkaa miettiä, että mihin olen hukannut itseni näiden vuosian aikana. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Ja miten osaan sen itse saavuttaa?

Olen alkanut miettiä, olenkohan itsekin läheisriippuvainen. Pitää ehkä ottaa asiasta selvää. Ainakin musta tuntuu, että olen tullut monien asioiden suhteen jotenkin aloitekyvyttömäksi. Tuntuu että niin moni asia on mun harteilla (koti, lapset, talous) että kun on niitä jotain “miehen tehtäviä” (kuten vaikka nurmikon leikkaus tai tavaran vieminen varastoon) niin minä en vaan saan niitä aikaiseksi. Jos mies ei tee, niin kukaan ei tee. Ja on paljon asioita, jotka voisin ihan helposti tehdä itsekin, mutta jotenkin tunnun aina odottavan että mies tulee siihen kaveriksi ja mukaan, että yhdessä tehtäisiin. Ehkä aika huonosti selitetty. Esim. nyt kesällä, olis kivaa päästä täältä kotoa jonnekin. Mutta lasten kanssa pitäis lähteä yksin, ja jotenkin mulla ei sinni riitä. Toivoisin jonkun mukaan. Miksen voisi mennä yksin? Jos musta joku päivä tulee YH niin sitten ei ole edes isommasti vaihtoehtoja. Tosin meidän lapset on 1 ja 3 v, että onhan niissä tekemistä.

Tai ehkä se sittenkin on käänteisesti. Että koska niin moni asia on mun vastuulla, niin tahtoisin että mies tekis edes jotain itse, oma-aloitteisesti, ilman sanomista. Kyllä alkaa kiehuttaa kun tätä mietin.

Mun mies ei nyt juo, ainakaan tietääkseni. Silti olen ihana raivona koko ajan. Tuolla se nytkin pötköttää sängyssä. On kuulemma huono olo. Voihan se olla oikeastikin sairas, mutta kun on ton näköinen ja olonen niin assosiaatiot on tässä 3,5 vuoden aikana kehittyneet niin vahvoiksi, että hermot mulla menee sen siliän tien.

En tiiä. Ei musta taida olla tähän. Ja tää tais olla aika OT, pitänee lähteä tilittämään tuonne omaan ketjuun!

15

Hei Ellis, kiva kun löysit tän ketjun. Pyydän tässä kohdin anteeksi ja sanon kiitos kaikille ketkä kommentoi tätä mun ketjua, koska ite en kommentoi muita, luen kyllä ketjuja paljon… :slight_smile:

Tuo kuulostaa niin tutulle, se että itse ei pysty tekemään jotain. Se että haluaisi niin kovasti, että toinen tekisi sen asian tai että se tehtäisiin yhdessä. Mulla on ollut ihan sama vika ja on siis toki edelleen. Jään helposti kotiin vaikka voisin lähteä tekemään jotain kivaa. Ja odotan koko ajan mieheltä jotain. En tietenkään sano mitään ääneen ja petyn itsekseni koko ajan.

Mutta ketään muuta ei voi muuttaa kuin itseään. Pienin askelin kohti parempaa.

Nyt kun olen alkanut olla itsenäisempi ja puuhannut omiani, niin muutoksen huomaa miehenkin käytöksessä. Hän tuntuu olevan aika yllättynyt siitä, että en nyhjötäkään kotona ja odota jotain tapahtuvaksi. Hän on vaikuttanut välillä mustasukkaisellekin. Itelleni tulee tosi hyvä mieli siitä, että olen käynyt uimassa, lenkillä, museoissa, kavereiden kanssa kahvilla ja niin edelleen, ihan itse. Huvittavaa että joillekin se on niin itsestäänselvää ja itelle se on tosi iso saavutus.

Tsemppiä sulle lasten kanssa!

16

Moi Kultasiipi!

Niin paljon päässä pyörii samoja asioita, varsinkin kun tilanne on nyt niin ajankohtainen…
Vakuutin taas itselleni, että olen reipas ja keksin koko ajan tekemistä, jotten jäisi itkemään tätä tilannetta.

Olen siis kotona (mies onneksi töissä) ja mietin eroa ja miten se käytännössä onnistuu. Meillä on yhteinen asuntolaina, joten erilleen muuttaminen ei onnistu niin vaan… Pahimmaksi tilanteessa koen sen, että olen ihan yksin… En siis ole puhunut tilanteen vakavuudesta läheisilleni ja muutimme uuteen kaupunkiin, jossa minulla ei ole ystäviä, vain kavereita. Eli itken ja kärsin yksin.

Vuosien aikana miehini on huomannat, miten voi loukuta minua pahiten: lähtee töihin aamulla, tulee yöllä nukkumaan, eikä yritäkään ottaa kontaktia minuun, vaikka on itse aiheuttanut tilanteen… Ja kun en voi vaan ottaa ja lähteä, koska selvittämättömät asiat vaivaavat minua. Kaukana asuvat ystäväni ovat parisuhteessa, joten heidänkään elämää en viitsi sotkea.

17

Kuuleppas Neppi: älä mieti sitä, että sotkisit tällä asialla toisten elämän. Sitä varten en ystävät ovat, että heille voi asioitaan kertoa. Muutenhan sitä pärjäis ilmankin ystäviä, riittäis kaupan tätin kanssa juttelut.

jos ihminen on normaalilla tavalla empaattinen ja sympaattinen, ei hän ota toisten murheita omikseen vaan pystyy kuuntelemaan ja tukemaan ilman, että oma elämä menee toisen vastoinkäymisten vuoksi sekaisin. Minua suorastaan hävetti, kun olin pitänyt kaverit 3 vuotta asian takia pimennossa. Sain kuulla kyllä useammastakin suunnasta, että olisi ollut syytä puhua aiemmin.

Kokeile myös ajatusleikkiä: mitä jos joku sinun ystäväsi olisi samassa tilanteessa. Etkö toivoisi,että hän asiasta kertoisi? Emme me alkoholistien läheiset ole sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan.

18

Niin ja sitä mun piti vielä sanoa, etten usko että kukaan meistä kokee eroajatuksen helpoksi. Neppi sanoo, että on vaikea erota kun on asuntolaina ja vieraalla paikkakunnalla. Minä sanon, että olis kyllä helppo erota jos ei olis lapsia (meilläkin on yhdessä rakennettu velallinen talo). Toisessa ketjussa joku sanoi, että ero olis selvä, jos alkoholismiin liittyis väkivaltaa. Eli aina tuntuu, että se oma tilanne on jotenkin epäselvempi kuin muiden tilanne. Vaikka ei niin taida olla. Monen eroajatus ei tunnu olevan kirkas, vaikka asuis vuokralla ilman lapsia ja alkoholisti olis väkivaltainen ja pettäjä :unamused:

Älköön kukaan tästä pahoittako mieltään! Tätä ei ole kohdistettu kenellekään erityisesti. Aloin vain pohtia, että jokainen meistä sitä omaa alkkistaan rakastaa ja kaikki muu tuntuu suhteutuvan sitten häneen.

19

Hei Kultasiipi!

Kävin aamupäivästä lukemassa viestiketjua mutta kyyneleiltäni en kyennyt pitkälle.
Oman kirjoituksen vastauksien perusteella rohkaistuin ja kerroin mieheni alkoholismista siskolleni. Emme ole koskaan olleet mitenkään erityisen läheisiä siskon kanssa mutta viime vuosina olemme “oppineet tuntemaan” paremmin. Meillä on aika suuri ikäero.
Oloni helpottui huomattavasti ja hänen asenteensa tilanteeseen oli juuri sellainen mitä toivoin - ei tuominnut, ei neuvonut, pohti, kehoitti puhumaan ja tekemään ratkaisun mikä on minulle parhaaksi. Oli juuri sellainen tuki kuin tilanteeseen tarvittiin. Kannusti myös kertomaan muille läheisille. Tämän jälkeen oloni oli sellainen, ettei muuta ratkaisua ole kuin ero. Mutta suren samaa kuin sinä; Olen aina halunnut mieheni kanssa naimisiin, lapsia, rakentaa talon jne… Mutta nyt palaan sinkkuelämään, jossa kaikki on aloitettava alusta. :frowning: Sitä en jaksaisi… Meillä on yhteinen asunto ja tietenkin yhteinen laina… “Joudumme” asumaan saman katon alla kuitenkin hetken ja se tulee olemaan elämäni tuskallisinta aikaa. Erota järkisyistä rakastamastaan miehestä - tämäkö on minun elämä?

20

Olenpas näköjään loistava käyttämään tätä saittia :slight_smile: Nyt vasta “löysin” Ellis79 viestit :slight_smile: Kiitos jälleen niistä. Kuten kirjoitin, rohkaistuin ja kerroin siskolleni asiasta. Ehkä olen pelännyt puhumisessa sitä, että myönnön alkoholismin muillekin. En tiedä. Päivän olen itkenyt siskoni luona ja itken edelleen mutta olo on ainakin rahtusen helpompi.