Vieraammaksi54: Onneksi se juominen on tällä hetkellä pahin pelkoni. Sillä pelolla pärjää toistaiseksi johonkin asti, mutta ei ikuisesti. Tiedän sen kokemuksesta.
Mä olen ajatellut asian samanlailla. En mä pysty loppu elämääni olemaan juovan kanssa, en edes satunnaiskäyttäjän. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Mites teillä? Kumpi lähti ensin. Viinan piru vai puoliso? Pystyitkö itse lopettamaan kun toinen vierellä joi? Meillä molemmat tietää, että nyt käydään jonkinlaista viivytystaistelua, vaikka molemmat pitkässä juoksussa tietää miten tämä päättyy jos molemmat jatkaa valitsemallaan tiellä.
Niin ja ei tuolle siipalle tullut nolla viikonloppua, mutta tuskin meistä ketään sitä oikeesti olettikaan. Ne on vaan juovan säälittäviä lupauksia, itselleen ja muille. Mä olin itsekkin helvetin hyvä siinä. Aamulla päättää että tänään ei juo, päivällä sitä pelkää ja illalla on jo tuhdissa humalassa. Niin se vaan menee. Valitettavasti.
Ehkä se parisuhteessa aika hankala yhtälö jos a-ongelma on, että yhtäaikaa lopetetaan, kumpikin elää omaa tahtiaan ja niin, hankalaahan se on. Toinen on aina edellä toista tai toinen jää tuntemuksissaan jälkeen, miten sen nyt aatella haluaa. Tahtotilat voi olla vielä niin eri asteella. Mutta jos sinun tahtotila on olla selvä niin pidä siitä kiinni niin kovasti kuin vain voit. Sinun elämä on kuitenkin vain ja ainoastaan sinun elämä ja siihen miten sen elät voit vain ja ainoastaan sinä itse vaikuttaa.
Moi Junking, pitkästä aikaa.
Tämä tunne,
“Olut tölkin avaus taas iskee sähköiskun lailla.”
Kun minä onnistuin irtaantumaan alkoholista ja oli kulunut jo muutamia vuosia selvänä. Eräänä yönä, kun puolisoni nukkui sikeää unta soffalla, minä toisella soffalla avasin kokistölkin.
Tuo tölkin suhahdus naksahduksen kera sai hänet säpsähtämään, kuin sähköiskun saaneena. Hänen kasvonsa muuttuivat tuskaiseksi, ahdistus valtasi mielen. Katsoin hämmästyneenä ja sitten ymmärsin että minä olin tuon tuskan häneen istuttanut. Vuosien raittiuden jälkeen, se tuska eli yhä.
Ikävä kyllä me erottiin. Yhteisesti päätettiin erosta, kun tuntui ettemme muuta osanneet kuin yhdessä juoda. Ei se ollut enää oikeaa elämää. Mutta mutta… sitten kun raitistuin menin AA:han niin tajusin että olisin voinut hakea itselle apua ja liitto olisi voinut jatkua jos itse olisin pysynyt raittiina ja saanut siihen tukea… no se on vain jossittelua… eihän sitä voi tietää miten siinä oisi käynyt. tehty mikä tehty, takaisin sitä ei enää saa. Ex-mieheni juo edelleen ja aikalailla hurjasti välillä.
Tsemppiä ja raitista päivää.
Onpas sinulla Putkis ollut avartava kokemus ja olet tajunnut kuinka me juopot olemme aiheuttaneet läheisissä vaurioita, ja ennnekaikkea itsessämme. Elämä päihde maailmassa vaurioittaa, sitä kasvaa johonkin ihan epänormaaliin tapaan ajatella, elää ja toimia. Menee vuosia jopa vuoskymmeniä että pääsee irti siitä epäterveestä ajattelun ja toimimisen mallista.
Minä olen nyt viime aikoina tajunnut kuinka menneet valinnat vaikuttaa kuitenkin tähän päivään, vaikka kuinka sanotaan että elä päivä kerrallaan niin ei sitä voi elää, menneisyys on olemassa ja vaikuttaa tähän päivään, joskus hyvinkin kipeästi.
Traumat jotka sain epäterveessä hurmoksessa, missä lie, elämisestä on nyt esteenä tielläni. Haluaisin jotain ja tajuan että en saa sitä mitä haluan, en enää. Joten on vain hyväksyttävä ja elettävä näillä keinoin mitä on.
Ja silti olla päivä kerrallaan raittiina ja uskottava että elämä kantaa.
No niin!
Taas yksi viikonloppu selätetty. Perjantai oli todella vaikea, lauantaina oli hetkittäin vaikeaa. Kummaa, miten nuo viikonloput on just niitä vaikeita, vaikka omaan juomakulttuuriin kuului kyllä juoda viikon ympäri. Mulla oli ainakin viisi kertaa viikossa perjantai, yleensä useamminkin. Täytyy myöntää, että ehkä olisin selvinnyt ilman teitä, tai sitten en. Kiitos!
En tiedä, onko vain tunne, mutta tuntuu, että tämä on hieman erilainen lopettaminen kuin ennen. Tuntuu, että edelliset kerrat ovat olleet lähinnä suorituksia. Tavoitteena on ollut saada mahdollisimman monta päivää I Am Sober sovellukseen. Vaikka suoritusta teki, niin varmasti jossain alitajunnassa oli se alkoholin pois jättäminen elämästä. Silloinkin kyllä vihasin sitä ja varsinkin aamulla tyhjiä tölkkejä. Aikaisemmin mainitsin, että minkin aivastus (tölkin avaamisen ääni) on se himot herättävä sulosointu, niin maailman oksettavin ja ääni, jota vihaan, on tyhjien tölkkien kolina. Joka aamu tölkkejä pois korjatessa vannoin itselleni, että tänään en enää juo… ainakaan ennen iltaa.
Tällaisia aatoksia tähän päivään. Pitäkää itsestänne ja toisista huolta!
Just niin… niin minäkin tein ja ajattelin juovana aikana… en enää ikinä, ja vihasin viinaa ja juoppoja, ne muut oli juoppoja enkä tajunnut että itsekin olin.
Muistan oikein hyvin kuinka perjantaina iski levottomuus, samaistun oikein hyvin siihen. On olemassa kirjakin Eva Illoisen kirjoittama: Iltapäivällä tuli levottomuus. Luin sen ja ihan nauratti kuinka se levottomuus, oli se sitten mihin tahansa addiktiin mieli tekevä, se tuli. Kun sen kirjan luin niin en enää hätääntynyt kun levottomuus iski… sanoin vaan itselle että jahas se on vaan tätä.
Raitista päivää kaikille!
On muuten omituinen juttu. Pidän ihmisistä, haluan heille pelkkää hyvää. Lahjoitan mitättömiä ropojani hyväntekeväisyyteen ja mielestäni teen ihmisille hyviä asioita. Ainakin pyrin olemaan tuollainen.
Tämä palsta on pitänyt mut jo tämän lyhyen selvän kauden aikana pystyssä just niillä kaikkein vaikeimmilla hetkillä kun mieli meinaa pettää. Mutta…
Just nyt tuntuu, että kun aika on kypsä, niin haluan eroon tästä palstasta. En halua eroon teistä, hyvät ihmiset, vaan tästä palstan tuomasta viinanhuuruisesta tuskasta. Ei täällä kuivanappailla, eikä tämä herätä juomahimoja. Mä olen just nyt sen verran heikko, että en oikeesti tiedä, onko musta täällä “maksamaan velkaa” tuleville ja nykyisille palstalaisille. Ehkä kumminkin ja ihan vapaaehtoisesti. Kunhan nyt vaan kiukuttelen.
Tänään vaan elämä tuntuu tältä. Ei ehkä maailman paras päivä. Ahdistaa ja itkettää isoa miestä, mutta kun suomalainen mies ei osaa itkeä. Tiedän sentään, miltä se tukeminen sisällä tuntuu.Ei edes viinan piru ahdistele, että edes sen kanssa voisi painia.
Joitain tunteja tätä päivää jäljellä. Kohta siis pääsee nukkumaan, että saa herätä parempaan huomiseen.
Tälläisen kiukuttelun saattelemana toivotan teille kanssa taistelijoille hyvää ja raitista viikonloppua! Sorry.
Suosittelen tekemään juuri niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Siinä ei ole mitään väärää, että hilpaisee täältä matkoihinsa, heti kun on omat ongelmat selätetty. Siinä ei kukaan häviä yhtään mitään, jos näitä tekstejä vain lukee sen enempää osallistumatta. Ei tuo sisältö siitä lukemalla kuitenkaan mitenkään kulu.
Osa tykkää sitten jäädä myös tänne roikkumaan ja kannustamaan perässä tulijoita, mutta en minä ole ainakaan koskaan ajatellut, että kukaan sellaista olisi keneltäkään odottanut.
Oikein hyvää ja raitista viikonloppua kaikille myös omasta puolestani!
Ja on tosiaan sääli, että suomalaisten miesten pitäisi vieläkin muka vierittää kyyneleensä jotenkin salaisesti piilossa kaikelta. Kaikki tunteet ovat kuitenkin erittäin oleellinen osa elämää, toivottavasti se Pohjolassakin vielä ennen pitkää ymmärretään ja hyväksytään.
Vaikkakin varmaan kaikilla kansoilla onkin ne omat traumansa, niin tähän toivoisin kyllä muutosta.
Ei tarvitse tuntea huonoa fiilistä, jos haluaa poistua jostain. Ei kukaan täällä ole kenellekään mitään velkaa. Minä tein oman ketjun, mutta en kirjoittele sinne oikein mitään kun en jotenkin jaksanutkaan jakaa ajatuksiani ja alkoi jotenkin hävettämään kun voin niin huonosti koko ajan ja se kävi kyllä ilmi kirjoituksistani. Käyn kuitenkin täällä joka päivä lukemassa muiden kirjoituksia, tykkään lukea mitä muilla on sanottavaa.
Ihan muutaman päivän päästä tulee kuukausi minulla selvinpäin ja tällä kertaa aion murtaa “kahden kuukauden kiroukseni” (olen aina repsahtanut noin kahden kuukauden kohdalla). Muiden kirjoituksista olen saanut uusia ajatuksia ja kiitos kaikille kirjoittajille siitä <3
Nollana menin, eikä himojakaan ihan hirveesti ollut. Elämä se vaan lisää vaikeusastetta. Olis perkele lisännyt silloin kuin join, olis ollut lääkekin tiedossa. Mutta fiksuinta kohdata asioita selvinpäin, näkökulmakin on hieman eri, mitä olisi ollut pöhnässä. Näin on kumminkin parempi. Ottaa vastaan se mitä tulee ja jatkaa elämää.
Mä en tiedä, ottaako vaikeat asiat selvinpäin henkilökohtaisemmin kuin pienessä pöhnässä. Vai onko vaan uusi tapa kohdata asioita, tapa, mihin ei ole tottunut? En tiedä.
Onneksi huomenna pääsee töihin. Se sentään vielä on
Mutta selvisit kuitenkin selvinpäin! Muistan oikein hyvin kuinka itkin välillä kuin vesiputous ensimmäisinä vuosina, ja taas olin iloinen, onnellinen ja vapautunut. Ennenkaikkea vapautunut.
Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Myös ne hyvät päivät. Sekin on koettelemus kun kaikki on niiiiin hyvin että mitä jos vois… eli kumpikin ääripää houkutti mutten silti ottanut, kun edellä kulkijat kertoivat että niin se kuuluu mennäkkin.
Kun on omaa halua olla juomatta. Ajan oloon sitten tajuaa mistä pääsi pois ja mitä on raitis terve elämä.
Niin, eikä tarvi mennä niin alas että tulee traumoja niistä ajoista. Mutta niistäkin selvitään…
Tsemppiä eteenpäin.
Vaikka en päiviä laske, en halua ja ahdistaa, niin puolitoista kuukautta (noin) on tullut oltua juomatta. Tunteet on mennyt tällä matkalla laidasta laitaan euforiasta syvään masennukseen, vahvasta v***ksesta seesteiseen oloon. Tätä kai tämä on, edelleen en kyllä vaihtaisi ikuiseen olut pöhnään. Siviilissä kun menee hieman tasaisemmin. Rauhassa on saanut möllöttää ilman sen suurempia sirkuksia. Nautitaan nyt tästä mitä on. Itse asiassa paremmin ei voisi olla . Kai …
Illallakin ajokunnossa… Nyt jälkeenpäin huomaa, miten sitä elämänsä on ohjelmoinut, suunnitellut ja laskelmoinut aina niin, että illalla ei ole tarvinnut olla ajokunnossa. Ja kuinka paljon se on vaatinut turhaa energiaa sumplia asiat aina siten, että klo 16 jälkeen pystyi pyhittämään elämän pelkästään keskioluelle. Sitä mukaan kun toleranssi kasvoi, niin sitä aikaisemmin joutui aloittamaan juomisen, että aamulla oli edes suurinpiirtein ajokunnossa. En voi hyväksyä rattijuoppoja missään mielessä, mutta varmasti elämäni aikana on ollut hetkiä, jolloin ajokunto ei henkisellä tai fyysisellä tavalla ole ollut optimaalinen. Vaikka välttämättä promilleja ei ole ollut yli sallitun määrän, mutta se hutera ja tutiseva olo ei välttämättä ole ollut se ympäristölle turvallisin ajokunto. Joskus jopa toivoin, että puhaltaisin ratin, että se kaljan lotkottaminen loppuisi. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Onneksi sihen pisteeseen ei ikinä päädytty ja nyt saan olla selvinpäin ihan omasta tahdosta, en kenenkään pakottamana.
Näin reilun kuukauden selvän kauden aikana on tullut mietittyä vuosien takaista matkaa tähän pisteeseen. Jollain tavalla hieman katkeralta tuntuu menetetyt vuodet ja mitä ne olisi voinut olla, jos olisi saanut kokea ne selvinpäin. Se on kumma juttu tuo ihmisen psyyke, kun suojaa meitä kosteinakin hetkinä siltä tiedolta, mitä me aiheutamme meidän ympäristöllemme ja ennen kaikkea itsellemme. Heikkoina hetkinä sitä olisi keikkunut sillan kaiteella päiväänsä päättäen kaikesta siitä pahasta mitä juomisellaan saa aikaan. Nyt vasta pikku hiljaa järki palailee pätkittäin ja realistisesti näkee mennyttä elämäänsä ja menetettyjä mahdolisuuksia. Se on mulle henkilökohtaisesti tällä hetkellä se paras Antabus, katko, vieroitushoito tai muu sellainen. Kun vain tulevaisuudessakin tiukkoina hetkinä jaksaisi katsoa taaksepäin.
Taas uusi viikonloppu tulilla. Pitkästä aikaa tekee kaljaa mieli. Puolison parin viikon selvä jakso päättyi eilen ja olut tölkin napsahdus iskee sähköiskun lailla alkon himon pintaan.
Tänään pohdittiin sitä, olisiko fiksua jatkaa elämistä eri osoitteissa, koska ainakaan pidemmän päälle tämä ei toimi. Toinen saisi tuusailla kaljoinensa keskenänsä ja minä selvinpäin toisaalla. Turhaa toisiamme kiusaamme samassa osoitteessa. Toki helpommalla selviäisi, jos itse alkaisin juomaan. Se ei kumminkaan ole vaihtoehto.
Eihän sitä ole kiva katsoa vierestä jos toinen vetää kaljaa. Itselleni tulisi ainakin mieli juoda.
Hyvä että olet kuitenkin vahva etkä lähtenyt houkutuksen tielle.
Joskus ero on ihan oikea ratkaisu että elämä olisi sitten helpompaa. Toivotan voimaa päätöksen suhteen.
Vaikka samassa kiinteistössä ollaan, niin olen aika taitava sosiaalisesti eristäytymään ja sulkemaan daamin sillä hetkellä pois mun elämästä. Siitä ei todellakaan mitään tulisi, jos yhdessä ruusuisesti katsoisimme sohvalla elokuvia ja toinen joisi olutta. Lisäksi kun on vahva taustatiimi, jolta tarvittaessa saa voimaa just sillä oikealla hetkellä kun eniten koskee.
Ehkä suurin motivaatio on kumminkin se, että vuosia olen vihannut alkoholia, aamulla tyhjien tölkkien täyttämiä tasoja ja sitä kolinaa kun niitä keräilee muovipussiin pitkin päivää. Lopettamis kertoja en ole edes laskenut, mutta aivan varmasti lähempänä sataa kuin viittäkymmentä. Yleensä ne ovat kestäneet sen muutaman päivän, joskus jopa viikon ja vajaa pari vuotta sitten sen reilun puoli vuotta. Tällä hetkellä pahin pelkoni on se jos mä vaan yhden. Ja se pelko on mulle se paras motivaatio.
Ei tuo sisältö siitä lukemalla kuitenkaan mitenkään kulu.
. Kai …