Nyt on taas pari vuotta mennyt lähes joka päivä humalassa. Kuukausien nolla päiviin riittää kevyesti yhden käden sormet. Helppo joka päivä ryypätä, kun puolisolla on sama ongelma. Jollain tavalla meidän parisuhteen kolmantena pyöränä on eversti Sandels ja tuntuu että siitä on mahdotonta kummankaan luopua. Aamulla aina päättää, että tänään ei juoda, päivällä sitä pelkää ja illalla hakee täyden lastillisen. Juuri sen tarkan määrän, että aamulla on ajo- ja työkunnossa. Töissä pienessä krapulassa olo on jo normaali olotila. Harvoina nolla päivinä olo töissä on lähes luonnoton, mutta hyvä. Niin hyvä, että sen kunniaksi voi illalla ottaa taas muutaman. Joskus ollaan yritetty taktikoida ostamalla vain mutama kalja, mutta lähes säännöllisesti ennen yhdeksää allekirjoittanut polkasee viime hetken ostokset ostamassa. Jossain vaiheessa oppi jo ennakoimaan että sen ensimmäisen kaljan jälkeen lähti kauppaan kun vielä pystyi autolla hakemaan. Nykyään ostaa siis suoriltaa sen täyden lastin. Eipähän tarvitse sitten erikseen lähteä ravaamaan, kun lopputulos on sama joka tapauksessa.
Alkoholisejahan me emme ole, näin ainakin joka ilta sitä toisillemme uskotellaan, juovathan ne muutkin. Toki ne muut tekevät sen korkeintaan kerran viikossa, meillä korkeintaan kerran viikossa on selvä ilta. Aamulla taas luvataan että tänään ei juoda.
Kaksi vuotta ollaan puhuttu, toivottu lopettamista tai vähentämistä. Tuloksetta. Molemmat tahoillaan tietää, että vähentäminen ei ole se vaihtoehto. Kun juon sen kuuluisan yhden oluen nolla päivän jälkeen, niin se poikkeuksetta tarkoittaa vähintään viikon tai muutaman kuukauden kestävää “yhtä olutta”. Varsinkin kun kulissit ulkopuolelle pystyy pitämään kasassa, niin mikäs tässä juopotellessa.
Henkisesti alan olemaan jo aivan loppu tämän juomisen suhteen. Halu olisi lopettaa, mutta sitä pelkää parisuhteen ja elämän puolesta. Elämä ilman iltakaljoja tunnetusti on helvetin tylsää. Alkoholistin tekosyitä, tiedän.
Apua en tällä kylällä voi hakea. Itse työskentelen alalla ja joka ainut psykiatrian ja päihdepuolen ihminen on mulle työstä tuttu ja jotkut jopa hyviä ystäviä. Ja hoitoalallahan sanonta kuuluu että omia ei hoideta.
Eilen oli rouvan kanssa pienessä keskiolut pöhnässä vakava keskustelu asiasta ja tänään mieliala on ollut todella maassa. Vanhalla äijällä ollut tippa silmässä koko päivän. Jospa vihdoinkin oltaisiin edes jotain pientä opittu. Molemmat kumminkin tietää, että jossain vaiheessa tulee se seinä vastaan, tavalla tai toisella. Kummallakin on ilmeisesti tarve kokea se.
Hyvää syksyä kaikille ja tsemppiä ja taistelutahtoa kaikille asian kanssa painiville.
