Täytin eilen 54 vuotta ja ajatukset ovat samankaltaisia. Vähän hassua olla näin vanha tyttö.
Syntymäpäivä oli mukava. Juhlistin sitä lähipiirin kanssa, ja vasta kun kaikki olivat lähteneet kotiin tai vetäytyneet omiin huoneisiinsa, tajusin, että olimme skoolanneet yhdessä alkoholittomasti enkä ollut illan mittaan kertaakaan edes ajatellut, että jotain olisi puuttunut.
Se oli hirveän hyvä tunne, tajuta tämä. Juhlan tuntu ei mitenkään jäänyt väliin vain siksi että lasista puuttuivat prosentit.
Yöllä täytyi lisäksi yllättäen viedä yksi äkillisesti sairastunut lähipiirin ihminen autolla käymään päivystyksessä. Olin hirveän ylpeä ja onnellinen siitä, ettei minun tarvinnut sanoa että sori, en ole ajokunnossa. Tai ylipäätään yhtään arpoa, olenko vai en.
No tämä on kyllä viisautta. Kiitos.
Ja erityiskiitos tästä @metsänpeitto1 ! Näinhän se varmaan on. Minulla vaan on taipumus viritellä kaikkia turhiakin solmuja.
Tänään on neljä kuukautta siitä krapulasta, joka sai minut aloittamaan tämän oman ketjuni. Se yksi tyhmä viinilasi on kumottu tässä välissä, enempää onneksi ei. En muista nyt, montako päivää siitä tyhmästä viinilasista on, eli virallista laskurilukemaa en osaa nyt tässä (itselleni) kertoa, mutta sen viimeisen krapulani päiväys on syöpynyt mieleeni.
Neljä kuukautta on lopulta kulunut yllättävän nopeasti. Olen myös yllättänyt tällä itseni: onkin aika hirveä ja pysäyttävä ajatus, että näin pitkiä jaksoja kokonaan ilman alkoholia (pl se yksi tyhmä viinilasi) on aikuisessa elmässäni ollut varmaan lähinnä vain raskausaikoina ja silloin, kun olen hoitanut vauvojani.
54-vuotiaan elämässä se tarkoittaa huomattavan paljon enemmän elämää alkoholin kanssa kuin ilman.
Eilen illalla lueskelin täällä ketjua, jossa keskusteltiin kohtuukäyttöön siirtymisestä kirjoittamisesta täällä Lopettajien puolella.
Se oli jotenkin valaisevaa. Ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa ihan kunnolla, miten vaarallista se ns.kohtuukäytön kanssa flirttailu alkoholistille on.
Samalla ymmärsin, että asia koskee minua itseäni myös. Mitä suurimmassa määrin. Että ne toistuvat ajatukseni hämärtyvän syksyn punaviinilasista, jota ei juuri nyt tee mieli mutta joka silti kummittelee, ovat juuri sitä flirttailua, ja että minun kannattaisi olla juuri nyt hyvin varovainen sen kanssa, mitä itselleni lähden selittämään.
Ensimmäisinä päivinä täällä kirjoittaessani minun oli hirveän vaikea kutsua itseäni alkoholistiksi. Siihen liittyi niin paljon epäonnistumisen häpeää.
Eilen huomasin, etä jotain on tapahtunut. Eräs vanha ystäväni onnitteli minua syntymäpäiväni johdosta myöhään illalla, ja päädyimme viestittelemään kuulumisiamme. Kerroin olleeni nyt nelisen kuukautta (lähes) juomatta, mistä hän onnitteli myös, ja sitten kun hän kertoi että hänen omassa kesässään viiniä on kyllä kulunut, minä huomasin kirjoittavani seuraavat lauseet:
“No mähän olen alkoholisti, niin että mun on parasta vaan yrittää olla ilman. Ei se enää edes ole vaikeaa. Ehkä siksi kun mun juomiseni ei enää ollut iloa nähnytkään.”
Eikä näiden lauseiden kirjoittamiseen enää liittynyt häpeää. Oma alkoholismini on vain tosiasia, jonka kanssa alan ehkä nyt hissukseen tehdä jonkinlaista rauhaa. Jonkinlaista alustavaa rauhaa.
Sekin tuntui hyvältä. Semminkin kun se ihana ystäväni vastasi:
“Sitten se on hyvä olla juomatta.”
Minun on ollut mahdollista aloittaa nämä rauhanneuvottelut oman alkoholismini kanssa lähinnä teiltä täällä saamani vertaistuen ansiosta. Kaikkia ketjuja ja teidän kommenttejanne omaan ketjuuni lukiessani olen saanut lohdullista ymmärrystä siitä, millainen sairaus alkoholiriippuvuus on, ja tajunnut, että se tulee ennen pitkää kaikille jotka vaan juovat tarpeeksi.
Tämä tekee oman alkoholismini omissa silmissäni lopulta jotenkin vähemmän hävettäväksi. Että en minä olekaan säälittävä epäonnistuja, kun näin kävi, vaan minulle kävi se mikä käy hyvin, hyvin monille. Ihan taustasta ja omista ominaisuuksista ja siitä kuuluisasta tahdonvoimasta ja ties mistä ryhdistäytymistaidoista riippumatta.
Se identiteettikysymys, jonka kanssa olen viime päivät painiskellut, onkin ehkä lopulta vain tämä: kohtuukäytön kummitus on hankaloittanut alkoholistin identiteetin omaksumista.
Kun nyt eilen olen näemmä ottanut yhden askeleen kohti rauhaa sen kanssa, voi olla että seuraavat askeleet sitten ovat vähän helpompia. Että ehkä minä todella jonain päivänä pystyn myöntämään itselleni ihan oikeasti että hei Räpistelijä, sinä hyvin todennäköisesti et vaan kuulu niihin ihmisiin jotka voivat nauttia sievästi yhden ja vain yhden punaviinilasillisen syksyn hämärtyessä.
Eikä se mitään haittaa että et kuulu. Meitä on täällä muitakin.
Kiitos jälleen kerran, ehkä tuhannennen kerran teille täällä silmieni lempeästä avaamisesta. Ja nimenomaan lempeästä: kun luin sitä yhtä ketjua, jossa kritisoitiin kohtuukäytön hehkuttamista Lopettajissa, sitä oli ilo lukea siksi kun kaikki kommentit olivat niin asiallisia ja rakentavia ja ystävällisiä, vaikka sisälsivät kritiikkiä. Myös ketjun alkuperäinen kirjoittaja vastasi asiallisesti ja oli ystävällisesti poistanut kommentin, joka sai osakseen kritiikkiä.
Sellaisessa yhteisössä kirjoittaminen täällä internetissä on hirvittävän helpottavaa. Että minä ainakaan en ole törmännyt täällä (nimettömillä alustoilla niin tavalliseen) kärttyiseen, riidanhaluiseen tai pahantahtoiseen kommentointiin, tai loukkaantumiseen, tai pöyristymiseen pöyristymisen ilosta. Vaan vain ihan todella aitoon kannustavaan vertaistukeen.
Kiitos kiitos. Ja kiitos.
Se olis nyt keskiviikko. Ja se olis sitten varmaan niin että tänäänkin se on vaan hyvä olla juomatta.
, mutta paino sanalla SELVÄ.
Aivoni tietävät hirveän tarkkaan mistä pidän ja mistä en pidä, eikä taustalla välttämättä ole mitään kummempaa syytä kuin että mielestäni joku sana näyttää rumalta kirjoitettuna tai tuntuu tyhmältä suussa tms. Toki alkoholisti on jotenkin latautunut sana ja usein mielleyhtymä ihmisillä on sellainen sillan alla housuihinsa kuseva ja paskova lasolinjuoja. Tai oli, kyllä mielestäni tuo on muuttunut kun alkoholismista on alettu puhua enemmän. Koska itse olen myös mielenterveysongelmainen ihminen niin jotenkin luontevasti käytän sanaa alkoholiongelmainen.