Ollaan ihan samoilla ajatuksilla. Tajusin jo melko alussa, että jos yritän jatkaa elämääni samalla tavalla kuin juovana aikana, mutta ilman alkoholia, en koskaan tule toipumaan. Oma löytöretkeni on vasta alussa, mutta minäkin tykkään tästä enemmän.
Mikään konsti ei ole ainoa oikea, mutta tuo on varmasti vähemmän riskipitoinen. Jos päihdemieli kovasti haikailee alkoholilla buustatun juhlamielen perään, tulee varmasti monta vaaranpaikkaa jos tietoisesti hakeutuu noihin tilanteisiin ja juhliin.
Hyvin kuvaava tuo löytöretki… Minäkin tunnen olevani löytöretkellä, siksi tulevan kesän suunnittelukin oikein kutkuttaa masussa, kun odotan mitä retkiltä ja seikkailuilta löydän 
Tämä raittius on muutaman alkukankean ja haastavan kuukauden jälkeen, näyttänyt paremman puolensa. Mielenkiintoista, koukuttavaa (oho) itsensä löytämistä, ylittämistä ja maailma, luonto, ihmiset, elämä näyttäytyvät positiivisesti erilaisina, parempina. Elämä on seikkailu.
(vaikka sitten niitä tavallisia ja tylsiäkin hetkiä riittää 
)
Seitsemän viikkoa täynnä.
Eilen päivällä terassilla, alkoholiton olut, illalla juhlissa oman alkoholittoman kuoharin kanssa ja vielä yöllä baarissa, alkoholiton olut.
Missään näistä ei tehnyt mieli juoda sitä mitä muut. Seura joi kaikissa pelkkää alkoholia.
En kadehtinut enkä tuntenut jääväni mistään paitsi. Päin vastoin.
Johtopäätös: pelkkä alkoholin läsnäolo ei enää automaattisesti aja minua himoitsemaan sitä. Ja sitä paitsi yöllä juomani alkoholiton olut oli merkiltään uusi tuttavuus ja ihan todella hyvä. Se ei edes tuntunut miltään korvikkeelta - minkään korvikkeelta.
Se oli vain hyvänmakuinen olut, josta ei tule humalaan.
Johtopäätös: juomisen syyt ovat vähenemään päin.
Ei ole tarvetta turtua.
Ai niin ja - siellä juhlissa sanoin hyvälle ystävälleni, etten ole juonut mitään kohta seitsemään viikkoon vaan käynyt sen sijaan jumpassa.
Hän vastasi: sen huomaa.
Motivaatio olla repsahtamatta kohosi näistä kahdesta sanasta kutakuinkin kymmenentuhatta prosenttia. Vaikkei edes tehnyt mieli repsahtaa.
Onnea seitsemästä viikosta!
Eikö olekin ihmeellistä, kuinka sitä tajuaa pelänneensä vaikka ja mitä turhaa, kun palaset loksahtavat vihdoin oikeille paikoilleen.
Sitä ei todellakaan joudu lopulta luopumaan yhtään mistään, vaan ainoastaan saa entisen tilalle jotain paljon parempaa, ja kaikki ne uudet mahdollisuudet herättävät eloon aivan uudella tavalla.
Hei kaikki
On ollut kiva lukea teidän kuulumisia ja että on mennyt hyvin. Sama täällä, oli kerrassaan hieno viikonloppu ja maanantai ulkoilun ja liikunnan parissa. Siellä auringonpaisteessa tuli monesti mieleen, että ihmissuhteet ja pienien asioiden arvostaminen ovat ainakin minulle kultaa kalliimpia ja niitä pitää vaatia. Että olen aidosti läsnä ihmisten kanssa. Että arvosta vaikka omalta terassilta haettua ruukkupersiljaa.
Aiemmin tein hulluna uraa ja siinähän ei mikään koskaan riitä. Nyt koita hidastaa elämää ja hypistellä vaikka sitä persiljaa.
Ihanaa tiistaita teille!
R
Onpas hienoa lukea tänään täällä. Vapaus! Se oli minulle se ihana tunne joka tuli melkein heti kun lopetin juomisen. Ja yhä edelleen vapaus on minulle tärkeä. Muissakin elämän tilanteissa kuin alkoholista, voin valita jäänkö johonkin, voin valita alanko kuuntelemaan liikaa negatiivista puhetta, alistunutta puhetta. elämä on ihanaa ja ennenkaikkea ainutkertaista. Eikä siihen tarvinnut muuta kuin ajatustavan muuttaminen.
En tiedä miksi minulla on ollut jälleen niin ihana vapauden tunne, tai tiedänhän minä. Yritin pakolla saada asioita luistamaan oman tahtoni mukaan ja kas kummaa, olo oli ihan kauhea, kireä ja ahdistunut… kun sitten höllensin otettani, päätin ajatella että vain päivä kerrallaan ja että asiat sujuu ilman minun jääräpäistä puuttumista asioihin, niin olo helpottui. Yritän olla sekaantumatta asioihin joihin minulla ei ole valtaa, vaikka haluaisinkin vääntää asiat niinkuin minä haluan.
Ihanaa, voin jättää huolet ja murheet pois ja elää vain tämän päivän.
Kaunista helluntaita kaikille selvinpäin!
@Räpistelijä miten menee? Kaksi kuukautta on hujahtanut vauhdilla!
Olipa hassua: esitit kysymyksesi 25 minuuttia ennen kuin kirjauduin tänne pitkästä aikaa!
Kiitos, menee hyvin. Elämä on vuoristorataa tosin mutta edelleen selvin päin. Repsahtamisen mahdollisuuksia on kannettu eteen tarjottimella mutta vielä ei ole tehnyt mieli tarttua niihin. Miten itselläsi?
Hei taas.
Ajoin autolla sata kilometriä rakkaan ystävän juhliin ja olin pedannut etukäteen mahdollisuuden retkahtaa, jos siltä tuntuu. Olin ajatellut että kokeillaan. Ihan pienesti vaan, ei krapulaan.
Ensin kuitenkin join nauravassa seurassa pullon alkoholitonta lempikuohuviiniäni. Se oli ihanaa.
Sitten tuli se hetki. Joku täytti pöytäseurueen lasit erityisen kuivalla kuohuviinillä, jota muistan joskus rakastaneeni. Minäkin sitten ojensin tyhjän lasini.
Skoolasimme ja minä maistoin.
Pettymys oli valtava. Se juoma oli kauheaa. Se ei maistunut siltä miltä viini minusta maistuu, se maistui pistävän väkevältä, jotenkin myrkylliseltä.
Se taisi maistua etanolilta.
Ajattelin: ei voi olla totta. Otin varovasti toisen pienen kulauksen.
Oli se totta. Ei minkäänlaista viinin makua, pelkän pistävän myrkyn.
Kävin salaa kaatamassa lasin sisällön keittiön lavuaariin ja kaadoin tilalle vichyä. Lasi oli onneksi vähän värillinen niin kukaan ei huomannut.
Seurue joi lisää ja pullo vaihtui. Annoin vielä mahdollisuuden rosekuoharille joka kiersi pöytää ja josta olin aivan varma että pitäisin siitä.
Yksi kulaus ja sama juttu: hirveä pistävä maku. Aivan sama kuin siinä edellisessä.
Kaadoin sen lasin sisällän vaivihkaa nurmikolle ja löysin puutarhapöydältä vielä jämät avatusta alkoholittomasta.
SE maistui minusta viiniltä. Oikein hyvältä. Oikealta, sellaiselta jota silloin tällöin kaipailen.
Menin vessaan, katsoin peiliin. Olen nuortunut viime keväästä jokusen vuoden verran, silmäni ovat iloiset, näytän hyvinvoivalta.
Nyt istun juhlatalon keittiössä yksin kirjoittamassa tätä. Puutarhassa juhlitaan edelleen, menen kohta takaisin mukaan nauramaan ja olemaan salaa selvin päin.
Ne kolme kulausta nollasivat toki laskurin, mutta krapulaa ei edelleenkään tule. Olen nimittäin ilmeisesti menettänyt kykyni juoda alkoholia. Ainakin toistaiseksi. Se on vaan niin hirvittävän pahaa.
Että semmoinen retkahtaminen.
Tiistain ja keskiviikon välinen yö. Jostain syystä en nuku vaan olen täällä.
Viikonlopun juhlien retkahdus jäi siihen kolmeen kulaukseen. Pettymys viinin pahasta mausta naurattaa nyt - mitä oikein odotin? Että taivas aukenisi?
Tänään oli vähän apea päivä, eron jälkeen näitä aina välillä on. Illalla kyllästyin omiin ajatuksiini ja lähdin juoksemaan. Tuli paljon parempi mieli.
Suihkun jälkeen piipahdin lähipubin terassilla itsekseni. Oli ihana lämmin ilta, join kylmän alkoholittoman siiiderin.
Sitä tiskillä odotellessani vilkaisin tuttujen kanta-asiakkaiden kasvoja.
Poissaollessani ne kaikki ovat turvonneet entisestään. Se näyttää jotenkin vähän pelottavalta. Ne ihmiset ovat enimmäkseen mukavia, en toivoisi heidän terveytensä pettävän.
Siinä terassilla itsekseni istuessani oma oloni oli tyyni ja hyvä. Keväällä huolta aiheuttaneet kivut ovat jo pitkään olleet poissa, samoin omien kasvojeni turvotus. Olen alkanut viihtyä omassa kehossani.
Olen miettinyt tätä omaa periaatteellista retkahtamisen tarvettani, vaikka minun ei tee mieli juoda. Ei tee mieli juoda, tekee vain välillä mieli retkahtaa. Ihan vaan periaatteesta. Jotenkin pikkuisen.
Se on kovin kummallista. Tai ehkä ei - ehkä siinä on vain kyse kohtuukäytön kummituksesta, joka on alkanut huhuilla.
En nyt kyllä sitten tiedä että miten tästä voi näin äkkiseltään ryhtyä alkoholin kohtuukäyttäjäksi kun alkoholi maistuu niin pahalta että sitä on vaikea niellä. Tai että miksi pitäisi. Mutta joka tapauksessa:
jonkinlainen taivas aukeni siitä kun sain keväällä päähäni, että huhtikuun puolessa välissä ollut masentava krapulani voisi olla viimeiseni. Että ihan oikeasti voisi.
Toistaiseksi se on ollutkin.
Vieläkin on päiviä, joina hämmästelen tätä. Että tässä minä nyt sitten elelen tissuttelematta enkä sopertele aamuyöstä minkään baarin edessä. Ilman krapulaa heräämiseen sen sijaan olen jo tottunut.
Aamuisin on kiva herätä. Kaikista parasta tässä ovat ne kaikki aamut: uusi päivä, jota ei tarvitse aloittaa katumalla edellistä.
Tästä haluan pitää kiinni.
Ehkä annan kohtuukäytön kummituksen vaan huhuilla. Sitä kuunnellessani juon toistaiseksi kyllä mieluiten vaan alkoholittomia viinejä.
Alkuviikkoina ajatus päivästä kerrallaan oli jotenkin kannatteleva, auttoi. Auttoi irtautumisessa sellaisesta mistä ei enää halunnut olla riippuvainen. Auttoi selviämään alun rämpimisestä.
Nyt minua jotenkin auttaa ajatus siitä, että edelleen tässä mennään päivä kerrallaan, mutta jokainen selvä päivä on oma vapaa valinta, ei enää hirveän pinnistelyn tulos. Että voihan tässä ihan kohta taas heittäytyä dokaamaan, jos siltä tuntuu, mutta ensin pitäisi kyllä tosiaan tuntua siltä. Että tosiaan haluaa.
Toistaiseksi en ole halunnut.
Toistaiseksi on ihan hyvä näin.
Hyvää yötä kaikille, ja uutta päivää. Toivon että saatte herätä siihen hyvällä mielellä katumatta edellistä. Koska sellainen elämä nyt vaan on aika mukavaa.
Laskuri nollattu.
Kävin eilen baarissa kohtuukäytön kummituksen kanssa. Join alkoholittomien siidereiden välissä yhden lasin viiniä, kivennäisvedellä jatketun.
Se oli mukavaa, mutta heti perään ajattelin että ehkä vähän turhaa.
Tästä pitäisi ehkä kertoa täällä häpeillen ja katuvaisena. En kuitenkaan jaksa häpeillä, katumuksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Enemmänkin harmittaa, etten viikon päästä voi sanoa itselleni olleeni kolme kuukautta kokonaan juomatta.
Kohtuukäytön kummitus on nyt flirttaillut siihen malliin, että tajusin, että kokeiltava on. Että sen saa rauhoittumaan. Ja minä sitten kokeilin.
Sen yhden lasin jälkeen ei enää tehnyt mieli toista. En siis ottanut, palasin takaisin alkoholittomiin ja se tuntui oikein hyvältä. Taivas ei viinilasin myötä auennut, ei tapahtunut mitään ihmeellistä ja ihanaa, eikä kauheaa, viinihimon portit eivät räjähtäneet auki sen enempää enkä halunnut olla humalassa.
Oli mukava ilta. Nauroin paljon. Aamulla heräsin päänsärkyyn. Mietin, voiko sen saada vain yhdestä lasista viiniä,
miksei voisi. Kehollehan on tarjoiltu myrkkyä.
En mene lupaamaan miten tästä eteenpäin, mutta tekee mieli kyllä jättää nyt se myrkky taas väliin. Hyvä olo, jonka kahden ja puolen kuukauden täysraittiudella saavutin, on niin hyvä ja niin tarpeellinen, etten kyllä halua sen kummituksen sotkevan tätä kuviota ihan kokonaan.
Tiedostan hyvin, että ei siihen montaa tuollaista yhtä lasia tarvita kun kyseessä taas on tapa, ja ensimmäisen perään tarvitaan toinen. Ja niin edelleen. Ja sitä minä en edelleenkään halua.
Luulen että annoin (varmaankin ihan perusriippuvuuden lisäksi) kohtuukäytön kummitukselle pikkusormen ihan vain näyttääkseni itselleni, ettei se nyt niin ihmeellistä ole, viinin juominen. Eikä ihmiselle välttämätöntä.
Taidan suhtautua tähän koko hommaan nyt kuin olisin lapsi, jolta jokin on kielletty. Ja koska menin kieltämään itseltäni juomisen (erittäin hyvistä syistä), sitä piti nyt sitten vaan kokeilla.
Onneksi se ei ollut ihmeellistä. Nyt tiedän, millaista on juoda baarissa lasi viiniä hauskassa seurassa. Se on ihan suht samanlaista kuin juoda siellä jotain alkoholitonta. Molemmista tulee kevyt olo,
se kevyt olo tulee siitä naurusta.
Tällaisesta oikeastaan aika tahallaan itse järjestetystä retkahtamisesta ei tietenkään voi olla ylpeä, etenkään täällä Lopettajissa. Enkä olekaan. Mutta olen nyt silti ylpeä siitä, etten ottanut toista lasillista. Että tunnustelin sen ensimmäisen jälkeen, että onko nyt todella niin että tätä olisi hyvä jatkaa, ja totesin että ei ole.
Olen ehkä edelleen sillä tiellä jolla haluankin olla. Suhteeni alkoholiin ei ole terve eikä varmaan tule koskaan olemaankaan. Alkoholi on asia, jonka kanssa minun täytyy koko loppuelämäni olla erittäin tarkkana.
Tämän verran tänään ymmärrän. Ja tajuan, että parasta olisi kyllä siksi olla kokonaan ilman. Koska siitä tulee kaikista mukavin olo. Ei pelkästään seuraavana päivänä, vaan jo siellä baarissa.
Ehkä tämä pieni päänsärky auttaa taas eteenpäin. Ehkä se on hyvä muistutus siitä, mihin en takaisin halua.
Mukavaa viikkoa kaikille.
Tiistaiaamu.
Viikon takaisen yhden viinilasillisen jälkeen kohtuukäytön kummitus on rauhoittunut. Sillä ei enää ole ollut niin kauheasti asiaa. Jossain se varmaan lymyää, mutta ei enää häiritse arkeani.
Virallisesti olen tietenkin ollut kokonaan juomatta nyt vasta kahdeksan päivää, mutta
humalaton, krapulaton olen ollut kolme kuukautta.
En kaipaa humalaan, en kaipaa krapulaan. En kaipaa sitä huonoa, huteraa oloa ja itseinhoa, jonka vuoksi tänne viime keväänä tulin, en masentavaa peilikuvaa enkä kalvavaa huolta omasta terveydestä. Viikko sitten juomani alkoholia sisältäneen viinilasin jälkeen en myöskään ole kaivannut niitä enempää. Alkoholittomista tulee parempi mieli.
Syön terveellisesti ja lenkkeilen. Terveellisesti syöminen ei ole ollut mikään erityinen päätös, olen tehnyt sitä ennenkin. Mutta kun alkoholi on jäänyt pois, olen huomannut ettei minun enää tee sen ohessa mieli porsastella sokerin ja sipsien kanssa.
Omaa kehoa on jotenkin paljon helpompi kuunnella, kun ei se ole jatkuvassa myrkytystilassa.
Ihaninta on kuitenkin ilo, joka on alkanut hiipiä kintereilläni. Pysähdyn kauniisiin hetkiin, nautin niistä. Elämässäni on edelleen huolia, vanhaa surua ja ratkaisemattomia ongelmia, mutta olen alkanut suhtautua niihin jotenkin eri tavalla.
Ne eivät enää kaadu päälle.
Vieläkin on aamuja, joina olen hämmästynyt. Että täh, enksmä enää siis juo?
Silloin hymyilyttää. Vastaan itselleni: et näköjään. Ja sitten alkaa uusi päivä.
Ihanaa kesäpäivää kaikille.
Ai että, ihana ketju tämäkin. Juuri luin läpi. Itsellä menossa lopettamisen jälkeinen päivä numero 2. “Vähentänyt” olen jo 7 tai 8 vuotta. Nämä onnistumistarinat antaa niin uskoa siihen että miksi minäkin en voisi onnistua.
Pitäisi vain keksiä illaksi jotain tekemistä. Tylsää on. Viinakauppaan en lähde, se on varmaa.
Tänä aamuna herätessäni hymyilin. Aurinko paistoi, oli hyvä olla.
Keitin kahvia ja tajusin: olen viettänyt koko kesän selvin päin. Se yksi viinilasi toki meni, mutta jäi toistaiseksi ainoaksi.
Tänä aamuna katselen uskomattoman kaunista mökkimaisemaa ja ymmärrän, kuinka hyvin asiani nyt ovat.
Olen onnellinen.
Alkoholin jättäminen pois oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Se oli kai alkuun aika hankalaa, enää ei. Kohtuukäytön kummituskaan ei juuri nyt näytä pyörivän jaloissa.
Kaikille krapuloihinsa väsyneille, humaloidensa lannistaneille ihmisille haluan sanoa: sitten kun on oikea aika, ei tarvitse kuin tehdä päätös. Kun päätöksen on tehnyt, on helpompi tulla tälle puolelle.
Täällä on hyvä olla.
Tämä hyvä olo, tämä hyvä mieli, tämä kaikki ilo oli sen alun kärvistelyn arvoista. Siltä tuntuu nyt.
Nyt mietin, oliko tämä oikeasti niin kauhean vaikeaa edes. (Varmaan oli - voisin lukea tämän oman ketjuni läpi tietysti mutta nyt en jaksa - olen vaan jo unohtanut ja haluankin unohtaa.)
Varmaan oli. Mutta lopulta ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla juomatta enempää. Muu ikään kuin parani siinä sivussa, sen ohessa, aivan kuin itsekseen. Keho alkoi liikkua, suu alkoi syödä parempaa ruokaa, mieli nukkua yönsä.
Olen iloinen ja virkeä ja levännyt. Ja toimelias!
Elämäni paras kesä vuosiin.
Kaikkea hyvää teidän kaikkien muidenkin kesään!
Sydäntä lämmittää kuulla, että sinulla on hyvä olla, olet onnellinen, iloinen, virkeä, levännyt, toimelias. Ja ajattele, lopulta ei tarvinnut ‘tehdä mitään’ -lopettaa vain juominen.
Kiitos kirjoituksistasi @Räpistelijä - antoi tosi paljon toivoa 
Mulla on kolmastoista päivä menossa tätä holitonta elämää.
Välillä tuntuu tosi hyvältä, ja välillä ei.
Mutta tämä Plinkki ja ihmisten jakamat ajatukset rakentavat uskoa homman mielekkyyteen.
Päivä kerrallaan, kesästä ja auringosta nauttien!
Hei @TästäAstiAikaa2 , tosi hienoa että sinulla jo melkein kaksi viikkoa täynnä! Älä anna periksi. Vielä toiset kaksi viikkoa, päivä kerrallaan, ja alat varmasti huomata eron siihen, mistä lähdit.
Minäkin mietin alkuun koko homman mielekkyyttä ja etenkin sitä, jäänkö jostain paitsi.
Nyt ymmärrän: kaikki mistä olen viimeiset kolmisen kuukautta jäänyt paitsi, on ollut lähinnä kauheaa.
Tilalle on tullut jotain mistä en yhtään uskaltanut haaveilla: jotain paljon parempaa kuin se, että joutuu dokaamaan. Ja väsymään siitä. Ja häpeämään sitä.
Tsemppiä uusiin päiviin!
Kiitos 
On yö. Istun mökkikeittiöni pöydän ääressä kynttilän valossa, litkin lempijuomaani alkoholitonta kuohuviiniä ja ajattelen päättynyttä päivää.
Se oli merkittävä päivä. Merkittävä tämän pienen tarinan takia:
Viime kesänä eräs ystäväni vei minut ex-tempore käymään eräällä ihmeellisen kauniilla, kirkasvetisellä järvellä.
En kehdannut sanoa, että minulla on jäätävä krapula enkä millään jaksaisi nyt mitään retkeä yhtään mihinkään. Lähdin siis mukaan - ihan vain siksi etten kehdannut olla lähtemättä.
Meinasin oksentaa autoon.
Perillä kontrasti oman hirveän, masentavan olon ja loppukesän tyynen kauneuden kesken oli kammottava. Kiersimme ihmeellisen järven ympäri kulkevaa luontopolkua ja minä en pystynyt ajattelemaan juuri muuta kuin että näin ihanassa, kauniissa ympäristössä ihmisen ei pitäisi olla tässä kunnossa. Että ei todellakaan pitäisi ja miksi, miksi minä silti olen?
Tänään hain siltä samalta järveltä korjaavan kokemuksen.
Ihana, tyyni, aurinkoinen loppukesän päivä. Istuin hyvässä seurassa sen ihmeellisen veden äärellä, enkä muistanut, koska olisin voinut näin hyvin.
Pulahdin kirkkaaseen veteen uimaan. Oli aivan hiljaista. Uin pitkiä vetoja, pitkiä ja tasaisia, se tuntui hyvältä: ei tarvinnut pelätä että sydän pettää.
Ei tarvinnut pelätä krapulaisen pelkoja.
Lämmin, leuto tuuli ihollani uimisen jälkeen.
Ei tarvinnut ajatella mitään. Ei mitään muuta kuin: voi miten kaunista täällä on.
