Jaksoit sitten kuitenkin käsitellä sitä kuormitusta eilen. Kävit läpi ne tunteet. Ahdistuksen, huolen, pettymyksen…. mitä niitä nyt onkaan… ja sitten sait kiinni surusta (mikä ainakin mulla usein on se pohjatunne, jonka kohtaamisen välttämiseen käyttää välillä valtavasti energiaa. Surun tunnetta vaan ei aina jaksaisi. Mutta sitten kun sen saakin kohdattua ja vaikkapa itkettyä, olo saattaa sittenkin vähän ainakin helpottua, vaikka kuormituksen syy ei poistukaan). Sulla riitti sen verran resilienssiä, että jaksoit ne tunteet 
Ja kuten niin hyvin tiedät - sanonkin tämän enemmän nyt itselleni - yksi syy siihen, että jaksaa sitten kuitenkin vähän paremmin on se, että pystyy olemaan juomatta. Itseltäni juuri tämä vie tällä hetkellä vielä aika paljon energiaa, ja siksi yritän aktiivisesti jonkin rajata kuormituksia sen verran mitä pystyy. Kaikkea ei vaan sitten voi.
Tunnistan tuon, että oma ongelma (juominen) on hoiteissa mutta joka päivä joutuu niitä murheita käsittelemään, jotka aikoinaan ajoivat juomaan. Itselläni tämä jäljelle jäänyt “murhe” pyörii edelleen joka päivä silmien edessä - puolison juominen ja välinpitämättömyys perhe-elämää kohtaan.
Voisin olla tässä hetkessä täysi m*lkku ja jättää hänet juoppona yksin. Mutta onko sekään järkevää lasten kannalta? Vai siedänkö vain tuota itsetuhoa ja katselen vierestä? Mikään puhe ei toimi ja kun kaikki tunteet ovat itseltäni hiipuneet, en edes odota asioiden tästä paremmaksi muuttuvan. Sopivaa eron hetkeä vain odotan. Sekin murhe on sitten poissa päiväjärjestyksestä eikä enää vahingossakaan triggeröi uudelleen juomaan.
Olipas ilkeää puhetta. Mutta mitäpä tuota kaunistelemaan. Itse on mies todellisen luonteensa näyttänyt.
Tämä! Kun olisin niin että kaikki ongelmat ratkeavat sillä ettei juo niin olisi helppoa. Se asioiden käsittely selvinpäin on rankkaa eikä aina johda toivottuun lopputulokseen ja se itkettää ja väsyttää 
MUTTA kuten itsekin olet oivaltanut, se olisi tuhat kertaa pahempaa jos joisi. Ja se ettet juo on tärkeintä 
Onko sulla mahdollisuutta lähteä hetkeksi viettämään omaa aikaa, vaikka vaan yhdeksi yöksi? Herkkuja ja unta ja puhelin pois päältä? Saisit levätä hetken
Elämässä voi olla paljon ongelmia, joita juomattomuus ei ratkaise sen paremmin kuin juominenkaan. Siksi on hyvä lähestyä alkoholismia tunne-elämän sairautena. Ongelmat aiheuttavat negatiivisia tunteita ja ne saavat aikaan sen, että ihminen tarttuu pulloon. Oikeasti siinä paetaan niitä tunteita, ei niinkään itse asiaa.
Kun tunteita oppii käsittelemään, säätelemään ja sietämään, niiden ongelmien kohtaaminen selvinpäin on mahdollista. Mutta ei se siitä helpompaa tai vähemmän kuormittavaa tee.
Tätä tunneteoriaa perustelee se, että ei juoppo juomista lopeta, vaikka sen ongelman poistaisi. Aina löytyy tunteita, joihin pitää/voi/saa juoda.
Olet @Räpistelijä kulkenut upean polun ja sinulla juomattomuuden kanssa tuntuvat olevan palaset hyvin kohdillaan. Eivätkä nämä tunnehöpinät varsinaisesti sinulle olleet, tiedän sinun ymmärtävän tuon muutenkin.
Täällä usein kehotetaan olemaan itselleen lempeä ja armollinen siinä vaiheessa, kun juomattomuus on alkuvaiheessa. Tärkeää se onkin, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan sen tarve vain korostuu, mitä pidemmälle juomisaika etääntyy.
Tämä juuri! Jossain mieleni sopukoilla ihan alkuun kuvittelin että kaikki ongelmat häviää kuin tuhka tuuleen ja kaikki stressi kaikkoaa kun ei juo 
No, eipä hävinneet ja uusiakin on tullut.
Kuitenkin, kuten @Räpistelijä itse mulle joskus sanoit; se tuntuu pahemmalta hetken ilman kokovartalopuudutusta, mutta vain hetken! Välillä lyhyemmän ja välillä pidemmän hetken mutta helpottaa joka tapauksessa. Jos ei kokonaan, niin pahin kipu ainakin.
Asiat ovat taas paremmin.
Ajateltu äsken, kun kirjauduin tänne katsomaan mitä muille kuuluu:
juuri nyt alkoholista pidättäytyminen on ihan sama kuin pidättäytyisi vaikka syömästä kukkakaalia.
Se on vain asia, joka joskus oli kamalan tärkeä, muttei enää ole. Kaupassa käydessäni kävelen aina alkon ohi. Katson aina sinne päin. Ei mitään tarvetta mennä sinne sisään. Mikään siellä ei enää houkuta, ei edes se alkoholittomien hylly, josta saisi sitä hyvää alkoholitonta kuohuviiniä. Ei mitään haikeutta, ei minkäänlaista menetyksen tunnetta.
Sinne päin katsominen on nyt kuin katsoisi ruokakaupan vihanneshyllyä. Ei sielläkään mikään huutele, ei kukkakaali sen enempää kuin mikään muukaan.
Vain suklaahylly huutelee. En pääse siitä ohi, en mitenkään.
Helmikuussa olisi nyt tarkoitus aloittaa se mikä tammikuussa meni pieleen jo toisena päivänä: lopettaa tämä suklaan lappaminen suuhunsa. Muutama kilo olisi nyt pakko pudottaa, polvi huutaa kevyempää lastia, särkee öisin. Vanhenevan rouvan vaivoja. Itse googlattu diagnoosi on nivelrikko, lääkäriin rouva ei jaksa lähteä. Buranaa rouva nimittäin osaa ostaa neuvomattakin.
Vanheneva rouva aikoo nyt laittaa suklaalle kampoihin. Pidättäkää hengitystänne, tästä tulee hirveää! Mukavaa lauantaita kaikille. 
Ja vielä lisäys, koska naurattaa:
keittiön laatikossa oli vielä kaksi suklaapatukkaa. Tiedän tämän siksi että ne niin sieltä huutelivat.
En kuunnellut sitä huutoa kuin hetken, sitten totesin: nythän on vielä tammikuu! Kävin siis äkkiä syömässä ne molemmat pois. Nyt kun vielä voin.
Nyt on sitten sekä huono olo että naurattaa. Miksen vaan voi olla riippuvainen kukkakaalista?
Suklaasta tuli mieleeni, että oman kokemukseni mukaan 70-80% tumma suklaa on tuotteena sellainen, jota pystyy helposti syömään pari palaa kahvin kanssa ilman että tulee himoa syödä koko levy. Pidän sitä terveellisenäkin.
Maitotuotteehan ei minulle enää käykään, enkä edes oikein muista, miltä maitosuklaa tai patukat maistuvat. Monet tuotteet in ihan suunniteltu koukuttaviksi; maku, suutuntuma, äklömakeus. On tahmeaa toffeeta, jotain hampaissa rapsahtelevaa, paljon sokeria jne
Oma makuaisti on ajan saatossa muuttunut ja tuo tumma suklaa tuntui herkulta ja siinä saa suklaan ja kaakaon terveyshyödyt ilman liikaa sokeria. Toki alkuun entisenlaista tyydytystä ei ehkä saa, mutta maku voi vähän muuttua ja suussa kuuman kahvin kanssa sulava suklaapala ollakin täydellinen herkku.
Tsemppiä ryhtiliikkeeseen.
Anteeks ei sais nauraa mutta nyt on ihan pakko 
Mieti kun sitä istuiskin salaa keittiössä järsimässä kukkakaalta 
Mä en vielä oo mukana suklaan täyskiellossa mutta huomisesta alan vähentämään. Varaa kyllä on.
jossakin niistä lukemattomista alkoholia käsittelevistä kirjoituksista lähdettiin ajatusleikkiin siitä, että ihmisellä olisikin alkoholiaddiktion sijasta addiktio banaaneihin. Siinä oli tyyppi, joka yllätettiin piilottelemasta banaaneita milloin minnekin ja syömästä banaania salaa. Pakkohan tuolle oli nauraa. Kukkakaali on hyvää, mutta kas kummaa ei aiheuta ollenkaan sellaista euforiaa sen syöminen kuin suklaan.
Olin pitkään syömättä näitä makeita maitosuklaita ollenkaan ja tiedän pystyväni siihen. Kun iski joku hyvän himo otin tosiaan palan tai kaksi yli 70 % suklaata. Himo hävisi ja se tumman suklaan maku oli jopa hyvää. Jos satuin ottamaan palan maitosuklaata se lähti äkkiä suusta ulos, koska maku oli todella ällö. Tottumiskysymys siis, mutta ei ollenkaan ole helppo asia tämä. Voin lähteä messiin mukaan @Räpistelijä . Söin itsekin tänään vielä tuota ällömakeaa, joka oli oi niin hyvää, mutta huomenna on helmikuu. Liityn joukkoon ja koitan samalla myös rajottaa niitä leivonnaisia. Sellaisen sallin nyt jatkossa itselleni ainoastaan seurassa eikä todellakaan monta kertaa viikossa.
Mä todella toivon että rouvan suklaaton päivä on sujunut paremmin kuin mulla joka sorruin heti kättelyssä 
Toki, oma moka että jätin niitä tuonne kaappiin huutelemaan. Ajattelin fiksusti että ostan myös salmiakkia ja napsin niitä jos hätä tulee. Ei auttanut, salmiakkipussi odottaa avaamattomana parempia aikoja 
Siis ei hyvää päivää, olin yhden päivän syömättä suklaata. Yhden päivän! Tänään piti sitten sekoittaa maapähkinävoi-kaakaojauhe-vaahterasiirappitahna. Koska olisin ehkä kuollut ilman.
Rakkaat ihmiset, lopettakaa vaan dokaaminen, se kyllä ihmiseltä onnistuu mutta herkuista luopuminen - puuh.
Jatkan räpistelyä.
Hei sä vedit kuitenkin paremmin kuin minä 
Uutta matoa vaan koukkuun!
Hei joo tota - käsi ylös - täällä syötiin suklaata….öööö….jämäkästi menee….Mutta huomenna on päivä uusi. Eipähän ole mennyt alkoholia.
Täällä meni kaksi Runebergin torttua, viime aikoina se on ollut päivittäisannos.
Mietin että jokohan tämän uskaltaisi sanoa täällä ääneen. Ilman että tulee heti takapakkia:
kohtuukäytön kummitus ei ole palannut.
Televisiossa nosteltiin tänään kuohuviinimaljoja. Sen sijaan että olisin katsonut sitä haikeana, sainkin mieleeni vain että toi varmaan maistuisi aika pahalta.
Kohtuukäytön kummituksella oli tapana jupista itsekseen että juu juu, tosi hyvä kun et nyt juo mitään mutta joskus sitten taas ihan vaan pikkuisen, niinhän.
Nyt ei enää kuulukaan mitään sellaista jupinaa.
Tämä ei tunnu miltään voitolta, ei saavutukselta. Tämä ei tunnu siltä että mikään olisi hallinnassa, tämä tuntuu vain joltain ihan tavalliselta,
tämä tuntuu rauhalta.
On huolia, on mietittävää. Lähipiirissä sekoillaan, on puheluita soiteltavana, täytyy sumplia. On ollut iltoja joina olen muistanut paremmin kuin hyvin oman unohduksen tarpeeni, sen, miltä tuntui juoda itsensä uneen. Ettei olisi niin paljon jaksettavaa.
Silti ei ole enää tehnyt mieli tehdä niin.
Viime vuonna näihin aikoihin viimeiset juomiseni alkoivat lähteä käsistä. Laadin silloin jatkuvasti suunnitelmia kohtuukäytöstä, joka alkaisi ihan kohta.
Jokainen niistä suunnitelmista sisälsi ensimmäisenä toimenpiteenä lasillisen viiniä, yhden vain. Että voisi sitten ottaa vielä toisenkin, kohtuuden nimissä.
Minulla on polvessani edelleen arpi siitä kuinka kaaduin kännissä melko lailla vuosi sitten. Jostain syystä se ei ole vielä haalistunut.
Katselen sitä toisinaan ja mietin, miksi ei.
Ehkä se on siinä vaan muistuttamassa. Siitä, millaista se ihan kohta alkava kohtuukäyttö oli.
Olen ajatellut: sinä päivänä kun se arpi on haalistunut näkymättömiin, eikä uusia ole käyty kännäämässä, voin ehkä jo uskaltaa luottaa tähän rauhaan ja siihen, että se pysyy.
Kiire on kadonnut jonnekin. Minulla ei enää ole kiire mihinkään, ei edes siihen päivään, jona sitä arpea ei enää näy.
Ehkä se ei vaan koskaan haalistu, mene ja tiedä. Aluksi se hirveästi hävetti, nyt se vain on.
Se muistuttaa minua siitä, mihin en halua palata.
Aina kun katson sitä, olen hyvin kiitollinen. Siitä että ehkä se arpi jäikin viimeiseksi lajiaan - ja minä henkiin. Kaatuessani en lyönyt päätäni.
Olisin ihan hyvin voinut.
Kiitos tästäkin selvästä päivästä.
Tiedätkö @Räpistelijä ihan samaa ajattelin tänä aamuna, ei mitään mielitekoja eikä kuiskutuksia olkapäällä! Vaikka puoliso juo joka ilta, ei mitään juomisen tuskaa ole itselle noussut, päinvastoin. Minulla juominen lähti käsistä viime vuonna maaliskuussa eli kuukauden ehdin räpiköidä ennen kuin tänne löysin 
Tänä vuonna ei tule tarvetta lipsua, vahvasti ainakin uskon niin. Toivotaan pikaista arven haalenemista sinulle!
Mahtavaa. Minusta tuo kohtuukäytön kummitus on niin hieno nimi sille mörköläiselle, että jos osaisin piirtää tekisin päihdesarjakuvan, jossa olisi päähenkilöinä Räpistelijä ja kohtuukäytön kummitus 
Jotenkin näen tämän taistelun hyvin visuaalisena. Kummitus on tällä hetkellä lakanansa kanssa hyvin rypyssä jossakin eteisen komeron perällä. Armeija koita on jo muninut sen liepeisiin. Hyvin menee!!!
En viitsi koko tarinaa lainata, niin otan vain tämän.
Kiire on tosiaan poissa, samoin kuin se ihmeellinen levoton hössötys aina johonkin ilmansuuntaan. Edes töissä ei jaksa hosua, vaikka ansiotaso perustuukin melkolailla omaan aktiivisuuteen. Nyt mennään sellaisella tulee mitä tulee asenteella.
Sama asenne sopii hyvin myös ihmiseloon, ei siitäkään koskaan tiedä.
Usko tulevaisuuteen kasvoi myös jostain syystä lopettamisen jälkeen, sellaiset ahdistuskohtaukset, jolloin tuntui, ettei valoa ole missään, on kadonneet.
Alkoholi sotkee aivokemiat, en ole mitään muuta syytä keksinyt. Niitä mielialojen vuoristoratoja ei saa joogalla tai millään ihmepillerillä suoristettua, eikä ne kyllä suoristu raittiinakaan, mutta kyydissä ei tarvitse enää turvavyötä.
Huomenna on kulunut seitsemän kuukautta viimeisestä viinilasillisestani ja ensi viikolla kymmenen kuukautta viimeisestä humalastani.
Ajan laskeminen ei enää pitkiin aikoihin ole tuntunut tärkeältä. Aika vain on ja kuluu, minäkin vain olen. Ja kulun, omaan tahtiini. Mutta paljon, paljon vähemmän kuin silloin kun vielä join.
Ajatella, että voin nyt sanoa, tulen nyt sanoneeksi: silloin kun vielä join.
Tuossa lauseessa on jotain luottamusta jo. Siihen, että olen siirtynyt johonkin toiseen aikaan siis, tähän nykyiseen, jossa en enää juo. Ollenkaan. Enkä enää edes siitä haaveile.
Uusien Lopettajien ketjuja lukiessa olen muistellut omia alkuaikojen tuntemuksiani siitä, kuinka kiinni jäävä korkki on tuntunut hirveältä menetykseltä ja tulevaisuus ilman yhtään viinilasillista (eli humalaa) pelottavalta.
Nyt sellainen tuntuu aivan hullulta. Aivan hullulta. Miksi sen pahan olon perään on pitänyt haikailla? En enää muista.
Olen ollut nyt tovin uudessa työssäni. Siellä on ihanaa. Siellä on hyvät puitteet, kivat ihmiset, palkalla tulee toimeen ihan hyvin eikä työ kuormita. Siellä saa olla toisille hyödyksi ja iloksi ja silti kotiin tullessa ei tunne olevansa märkä rätti, josta on puristettu kaikki mehut.
Jos joku olisi vuosi sitten uskonut, että minun elämäni voi olla nyt tällaista, se en totisesti olisi ollut minä.
Joskus, edelleen, erityisesti töissä vessan peilin edessä minä hämmästyn toistuvasti sitä, että peilistä katsoo takaisin ihminen, jonka ei tänäänkään ole tarvinnut miettiä, näkyykö eilinen tissuttelu ehkä naamasta. Tai se, näkyykö sekin ettei eilinen suinkaan ollut viikon ainoa tissuttelupäivä, vaan ehkä jo toinen tai kolmas ja jokunen humalakin olisi ehkä ennen ehtinyt jo tällä viikolla olla takana kun nythän on jo torstai.
Voi miten outoa elämää se on ollut. Olla aina matkalla krapulasta seuraavaan humalaan.
En ehkä oikeastaan muista siitä enää muuta kuin sen, kuinka masentavaa se oli. Ja kaikki se masentavuus mukamas hauskanpidon nimissä.
Ei siinä vaan ollut mitään hauskaa.
Tässä on nyt välillä ollut lähipiirin sekoilun vuoksi näitä päiviä, joista hauskuus on ollut kaukana. Ja nyt, kun takana on muutama vähän seesteisempi päivä ja lähipiirin sekoilu laantumaan päin, on pakko todeta taas:
ei ole koko ajan hauskaa, mutta joka päivä on jotain iloa. Koska en enää juo.
Tämän arkisen ilon takia tälle puolelle kannattaa tulla. Tervetuloa kaikki uudetkin Lopettajat,
ette tule katumaan.