Rauha jatkuu.
Pakko myöntää: en ole tottunut tällaiseen tyyneyteen.
Kerroin jälleen yhdelle hyvälle ystävälleni että tarkoitus on nyt lopettaa juominen ihan kokonaan ja pysyvästi koska olen alkoholisti. Ikään kuin tulin kaapista tämän suuren ja merkittävän tittelini kanssa.
Hän huitaisi rennosti kättään (whatsapissa tosin, mutta jotenkin näin sen mielessäni) ja vastasi: no tämä ei ole kuule mikään uutinen koska mulle sä olet kutsunut itseäsi alkoholistiksi jo monta vuotta. Ja olen siksi ollut susta huolissani.
Miten ihmisen mieli oikein toimii? Tämä ei ollut ensimmäinen ystäväni, joka on kertonut minun tituleeranneen itseäni näin jo aikapäiviä sitten. Hän taisi olla peräti kolmas tai neljäs. Miten minä olen pystynyt ihan pokkana tulemaan kaapista jo ties kenelle kuitenkaan myöntämättä omaa alkoholismiani itselleni? Ihme touhua.
Tämä samainen ystäväni pitää nyt suurena rohkeutena sitä, että joku myöntää itselleen oman ongelmansa ja lisäksi jopa tekee sille jotain.
Niin kai se sitten on. Se, mitä itse pitää hävettävänä, onkin toiselle jotain mitä voi arvostaa.
Osaisimmepa me täällä paremmin itse arvostaa sitä, että olemme myöntäneet itsellemme jotain ja päätyneet siksi Lopettajiin. Sillä sehän on aika urheaa, tämä kun ei ole ollut yhtään helppoa.
Tosin eräät meistä ovat tehneet sen itselleen vähän helpommaksi mm.saapumalla kotiin polvet ruvella vailla varsinaista tietoa siitä, miten ihmeessä nämä sukkahousut nyt ovat tällä lailla riekaleina. Koska kotimatka on pyyhkiytynyt kovalevyltä ihan kokonaan.
Tänään on ollut niin tyyntä, että olen jopa alkanut iloita siitä että vedin juomiseni sen verran päätyyn asti, että kerrottavana olisi suht hirveitä tarinoita siitä kuinka on kännissä törttöillyt. Ilman niitä tarinoita, joista osaa ei kuuna päivänä kehtaa kenellekään kertoa (ja joista osalle osaa jo itse nauraa - niille vähemmän vakaville siis) ei olisi tullut mitään syytä lopettaa.
Enkä tarkoita, että tässä oikeasti olisi yhtään mitään hauskaa. Joskus on vaan silti pakko nauraa. Ettei kuolisi häpeään.
Itselleen nauraminen on askel kohti itsemyötätuntoa, niin minä ajattelen. Ja itsemyötätunnon avulla on jotenkin helpompi räpistellä eteenpäin kuin itseruoskinnan.
Ruoskimalla minä en koskaan ole saanut itseäni tekemään yhtään mitään muuta kuin lamaantumaan ja olemaan ahdistunut - ja ruoskittu on. Miksi siis enää ruoskia, kun ei se auta mitään? Sen sijaan voi vain katsoa peiliin ja todeta että jaaha, ihminenhän se siellä. Että pitäiskö sille vaan antaa jotain armoa.
Minulla taisi olla jotain häikkää jossain identiteettiasioissa vielä hetki sitten. Tämä uusi yllättävä rauha on nyt kuitenkin saanut aikaan jotkin uudet säädöt:
alan solahtaa juomattoman alkoholistin identiteettiin. Ei niin että tässä nyt olisi edes ehditty olla kovin kauaa juomatta, mutta silti. Alkoholistina kuitenkin on ehditty olla. Niin kiire ei ole ollut vuosiin etteikö siihen olisi riittänyt aikaa.
Juomattoman alkoholistin identiteetti ei vaan tunnu yhtään pahalta. Olen siihen mielestäni ihan sopivan kokoinen. Se ei kiristä.
Että voin ihan hyvin jatkossa pukeutua siihen joka päivä. Kunhan en vaan enää juo.
Yksi ihanimmista juomattomuuden puolista on muuten sen aiheuttama toistuva ilahdus lasteni kasvoilla.
Se on niin vilpitöntä. Kun äiti tömäyttää kauppakassista viinipullon keittiön pöydälle, lapsi rekisteröi nanosekunnissa etiketistä sen prosentit. Ja kun niitä edelleen on nolla, lapsi on silminnähden helpottunut.
Minä olen näyttänyt lapsilleni päihteiden käytöstä ihan järkyttävää mallia. Tästäkin sitä voisi itseään ruoskia - ja ehkä myös pitäisi. Ja olen minä ruoskinutkin. Mutta silti -
nyt näytän lisäksi mallia siitä, että kun elämässä on lipsunut ja luistellut väärään suuntaan, sieltä voi vielä lähteä luistelemaan takaisin. Valita paremman suunnan.
Näin tyynenä päivänä voi asettaa käden omalle olkapäälleen hyväksyvästi ja todeta: okei, vituiksi meni, aika monikin asia, mutta hyvinhän sä nyt vedät.
Minä pidän näin tyynistä päivistä. Näiden jälkeen tulee tyyniä unia.
Hyvää yötä.
)