Mitä ihminen tekee UNELMIEN OMAKOTITALOILLA 
“Vieras”, vaikutat tutulta. Oletkos sinä taas se sama tyyppi, joka aikaisemminkin hyppelehti palstalta toiselle piikittelemässä meidän ongelmiemme kanssa painivien ihmisten ajatuksia ja elämää? Jos katsot tarvitsevasi vertaistukea, kerropa ongelmistasi, niin kuuntelemme sinua ja “neuvomme” vuorostamme 
Jos taas etsit vain huvia itsellesi heittelemällä inhottavia huomautuksia ahdingossa oleville ihmisille, niin olen onnellinen, että oletkin vieras etkä tuttu.
En ymmärrä miksi Rinalda ei salli kysymystä.
Mitä ihminen tekee unelmien omakotitalolla?
Ei kai sillä unelmien omakotitalolla tee yhtään sen enempää kuin millään muullakaan unelmalla tai haaveella.
Unelmat ja haaveet kuitenkin ovat kivoja.
Eikä se tarkoita sitä, että se unelmien omakotitalo (jollekkin se voi olla unelmien keskustayksiö) olisi jotenkin arvomaailmassa ykkösenä. Eiköhän meillä kaikilla ole arvoasteikolla paljon tärkeämpiä juttuja. Silti ne haaveet, unelmat ja omat kiinnostuksenkohteet ovat tärkeitä.
Korkkiruuvin elämässä myös omakotitalo oli asia, jonka kertoi tärkeäksi. Siksi kommenttini siitä. Jos se ei vieraalle ole tärkeä asia, niin sitten ei ole. Voit silti kunnioittaa toisten haaveita, eikö?
Mulla on koiria. Jos joutuisin pakon edessä (ero, eikä varallisuus riittäisi) asumaan kerrostaloon, joutusin todennäköisesti myös luopumaan myös koirista. Se olisi aika ikävää.
Antakaa mulle voimia luopua toivosta. Kaiken järjen mukaan sitä ei ole. Yritin alkuviikosta puhua, anoa itkien miestä ymmärtämään mitä tekee meille. Että rakastan mutta en kestä tuota juomista. Hän ei vaan tajua ja sisäistä sitä kuinka pahaa hän meille tekee juodessaan. Kuinka paha mieli siitä voi toiselle tulla. Kun hänhän vain vähän juo, jotta oma olo olisi helpompi. Miten siitä toinen voi pahastua? Itsesääliin vaan vaipui taas, voi kun häntä ei kestetä, onpa hän niin huono ihminen. Ja kaiken taustalla tietenkin että kun itselleen ei vaan voi mitään… Ei näköjään. Päivä on mennyt taas pihalla puuhastellen kaljatölkkejä napsutellen ja kännissä taas on nukahtanut tuohon. Tätä meidän yhteinen elämä nyt on!! Sanoo että haluaa olla mun kanssa mutta kun ei halua tehdä mitään muutosta, sen nyt näkee sanomattakin! Voi itkun perkele!!! Mä haluan: ei juopottelua viikolla, ei juopottelua lasten aikana (hyväksyisin 1 annoksen ruoan kanssa tai yhden saunakaljan), ei aamukaljoja, ei piilokaljoja ja pulloja, ei väkeviä. No kuinka paljon hän tulee vastaan: tällä viikolla on ollut 2 päivää juomatta alkuviikosta. On näköjään kohtuuttomat mun vaatimukset!!! No edelleenkään en saa vastausta kysymykseeni, mitä talon kanssa tehdään. Mä haluan pois täältä ennenkuin kesälomat alkaa.
Väsynyt vaimo, kysyit tuosta että miten oman mielenterveyden laita on muilla. Mulla on voimat todella vähissä, lapset on pieniä ja ne on olleet melko paljon mun vastuulla, mies välillä auttaa vähän mutta ei kyllä millään lailla tasapuolisesti oo mennyt tämä lasten hoito. Välillä tuntuu että oon luisumassa kohti masennusta, aamuisin on tosi vaikea saada itsensä ylös sängystä. Jos lapsia ei olisi, olisi varmasti aamuja jolloin en nousisi ollenkaan. Antakaa mulle voimia repäistä itseni irti tästä. En jaksa olla vihainen, en jaksa jutella, en jaksa yrittää enää tehdä tästä suhteesta jotain, haluan vain pois! Tämähän menee koko ajan niin, että minä itken ja mies on hetken pahoillaan, sitten kuitenkin paskat nakkaa mun pahasta olostani kun itsellä on niin kova jano. Ja mä niin hyvin tiedän, että ei toista voi pakottaa välittämään. Ei ole mitään mitä voisin sanoa, ei mitään mitä voin tehdä. Nyt mun pitäis vaan pelastaa itseni ja lapset tästä paskasta, kun vaan saisin otettua sen ensimmäisen askeleen. Melkein sen jo otinkin kun olin niin ärsyyntynyt tilanteeseen mutta jotenkin sitten meni pupu pöksyyn enkä uskaltanutkaan viedä loppuun. Nyt ei saisi käydä niin enää uudestaan.
Paska vaimo ,voi että kun kuulostaa tutulta.Meillä ei kuitenkaan ole lapset enää kotona,joten helpompaa pitäisi olla ,mutta ei…Juomisiaan on ehken vähentänyt siitä mitä se on ollut.Juo vain viikonloppuisin ja nyt vapunkin oli kuivilla.Saa nähdä aloittaako tänään kun en aikonut tulla kotiin.Alkoholistit kun haluaa pitää molemmat,perheen sekä viinan.Mutta kumpaakin ei voi saada,siinä se pulma onkin. 
Olen hänelle sanonut että ottaa sellaisen naisen joka juo hänen kanssa,niin ei tarvii ainakaan viinasta luopua. 
Tämä siis tuttua tekstiä meilläkin,ihan melkeinpä sanalleen, ja sitten itsesäälissä rypevät.
Minulla oma asunto ollut jo vuoden,mutta silti tunteet käyvät vuoristorataa,yhtenä päivänä olo tuntuu hyvältä ja toisena masentaa hirveesti.Olen sairastunut keskivaikeaan masennukseen tämän asian tiimoilta ja senkin takia on vaikeampaa tehdä lopullisia päätöksiä oman elämän suhteen ,sitä vaan menee kuin sumussa päivä kerrallaan.Ei ole tahtotilaa tehdä juuri muu kuin se välttämättömin. Se ei ole helppoa tehdä se ensimäinen askel…tiedän…roikun itse tässä löyhässä hirressä,joka myöskin vie valtavasti voimia…kait jotain vielä pitää tapahtua ennen kun hakee eron 
,vai ootanko että hän sen tekee siis hakee eroa…joka ei tule tapahtumaan,hänhän ei halua sitä 
No mutta hyvää kevään jatkoa ja voimia sinulle ja lapsillesi,toivotaan että kaikki järjestyy vähitellen…-jellonatar-
On pakko jaksaa.
Älä jauha potaskaa, vieras. Pakko ei ole muuta kuin kuolla, muuten voi elämässään tehdä valintoja: jäädä kitumaan alman osaansa tai astua kohti juopotonta tulevaisuutta. En väitä, että valinta on helppo tai yksinkertainen, mutta se taatusti on ratkaiseva. Suosittelen jälkimmäistä.
Kas, tasan kuukausi edellisestä kirjoituksestani tässä ketjussa. Ja mikään ei ole muuttunut. Olen taas käynyt asuntonäytöillä, kerään rohkeutta tehdä tarjouksen. Nyt kun uskaltaisin ja laittaisin toimeksi, en enää seuraavan kuukauden päästä olisi täällä surkuttelemassa tilannetta ja kuinka olen jumissa, vaan muuttamassa omaan asuntoon. Tänään olen mielessäni jättänyt hyvästejä puutarhalleni jota olen tässä kevään aikana puuhastellut saadakseni ajatuksiani hetkeksi muualle… Mies on juonut taas aamusta alkaen, yllätys yllätys. Lapsi kertoi että heidän puistossa käydessään aamupäivällä isi oli juonut kaljaa. Eilen illalla oli ollut tutut lähes sanasta sanaan samat keskustelut kuin ennen… ja tänään sitten taas näin. Kesälomaa en tässä helvetissä enää halua. En. En! En!!! Nyt on pakko uskaltaa. Maksoi mitä maksoi. Jos se on mun elämän pelastamisen hinta niin mieluummin maksan kuin jään tähän.
Toivotan sinulle rohkeutta, PV! Se kannattaa varmasti. Elämä on tässä ja nyt!
Älä enää epäröi, muutos ei voi olla huonompaan. Mahdolliset vastoinkäymiset voitetaan. Olethan pärjännyt tännekin asti, selvinnyt kaikesta inhottavasta. Miten siis et pärjäisi vielä paremmin, kun jätät taaksesi sen, mikä eniten elämääsi rasittaa! Alkoholismin kaikennielevän läsnäolon.
Tsemppiä ja rohkeutta!
toivoo Rinalda
Täällä kans taistellaan jaksamisen kanssa. Juuri tuossa alkoholisti mieheni syytti minua siitä, että elämä on niin tylsää ku en enää juurikaan käytä alkoholia ja se kuulemma rajoittaa sosiaalista elämää. Minä kieltäydyn kohteliaasti juoppokuskina olosta. Miestä ei luonnollisesti saa lenkkipolulle tai muuallekkaan kuin baariin tai kaverin luo kännäämään.
Täällä mä olen taas, vieläkin, ottaa aivoon ja hävettää tunnustaa mutta en ole saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta. Uskoa ei juuri ole, toivo vielä nostelee päätään aina kun mies jotain lupaa. Pientä parannusta hetkittäin on tapahtunut mutta sitten pian taas ollaan samassa jamassa, mies käyttäytyy juuri niin kuin alkoholistin perikuva. Salailua, piittaamattomuutta, piilopulloja. Hermona jos pitää olla selvin päin. Minulla taas pinna kiristyy ja kiristyy, tiuskin lapsille ja sanon ihan anteeksiantamattomia juttuja ääneen. Viha, raivo nousee niin että on vaikea hillitä itseään. En vaan meinaa enää pystyä pidättelemään itseäni kun turhauttaa ja raivostuttaa niin. En pidä itsestäni tällaisena ja se masentaa!
Viikolla juopottelu on yhden viikon pysynyt poissa (ma-to), muina viikkoina erinäiset työhön liittyvät riennot on vieneet kupin äärelle. (No, niille en voi mitään, eikä mua niin paljon se haittaakaan missä kunnossa hän muualla ollessaan on.) Ja yhtenä iltana naksahti tölkki jos toinenkin kotonakin. Kun niin stressasi. Ja kun olin siitä vihainen ja huomautin niin mies oli ihan että mitä ämmä rähiset ihan turhasta, oikein sellaisella “mulla on oikeus juoda kun huvittaa” asenteella. Kun otan eron ja osituksen puheeksi niin silloin ollaan katuvana ja valmiina tekemään mitä tahansa, mutta ei mene montaakaan päivää niin unohtuu lupaukset ja aikomukset. Toivon niin että voisin jäädä ja pitää tätä taloa kotinani, mieheni olisi lapsille sellainen isä mitä mulla ei ollut. Mutta kesäloman lähestyminen ahdistaa, melkein tiedän mitä siellä on tulossa… ja kun tiedän että mitä tahansa mieheni lupaakin niin hän ei halua olla ilman viinaa, oikeasti. Hän ajattelee että mitä en näe, ei minua satuta. Mutta minä olen niin tottunut juopon kanssa saman katon alla elämiseen että näen jo vilkaisemalla milloin on juotu. Ja tiedän kokemuksesta että jos yhden piilon löydän niin toinen piilo tehdään muualle. En vaan voi voittaa tätä taistelua. Joten lähden kesäloman viettoon varautuneena siihen että joudun jonain päivänä toteuttamaan uhkaukseni. Se näyttää nyt hyvin todennäköiseltä. Kunpa saisin sen päätöksen tehtyä.
Anteeksi että olen vallannut ketjusi, Väsynyt vaimo. Mitä sinun elämääsi nyt kuuluu? (Toinen väsynyt ja muut samassa tilanteessa olevat, sama kysymys?)
Voi kiltti… Huomasitko mitä juuri kirjoitit? Syyttömiähän he ovat sinun tilaasi ja kokevat varmasti tuon epäoikeudenmukaisena.
Sinulla on avaimet omaan hyvinvointiisi. Se ei riipu siitä, mitä joku toinen tekee tai jättää tekemättä.
Hae apua itsellesi!
Hei cricket, kiitos suuresta viisaudestasi mutta nyt menee helmet sioille. En pysty noin syyllistävästä lausunnosta suodattamaan itselleni sellaista mielialaa että pystyisin tekemään lopullisen päätöksen. Hukkaan menee “tsempit” nyt.
Ja ihan vaan tiedoksi, olen apua hakenut. Ja samaa ovat sanoneet kuin itsekin ajattelen, en voi lähteä ennenkuin olen varma lähtemisestä. Turha lähteä jos lähden miettien että jospa se vielä raitistuu.
Jaa no mitähän mä sitten haluaisin kuulla… mikä sai jonkun vastaavassa tilanteessa olevan lähtemään (pienet lapset, muuten kunnollinen mies mutta juo, enemmän kuin liikaa)? Mikä oli viimeinen pisara (pun intended), milloin rakkaus kuoli, milloin toivo kuoli? Usko on mennyt, rakkaus on vain hyvien muistojen varassa enää, toivo paremmasta elää vielä. Miten saan toivon kuolemaan? Sen tiedon ja tunteen mä haluan, että voisin lähteä! Mulla on jo se tieto että tämä nykyinen tilanne ei tee hyvää kenellekään meistä! Senkin tiedän ettei mikään mitä sanon tai teen muuta alkoholistia eikä vähennä hänen juomistaan. Kertokaa kuinka mä tajuan sen ettei toivoa enää ole!
Mäkään en pystynyt lähtemään ennen kuin olin täysin varma, vaikka tilanne meillä oli hyvin vastaavanlainen. Ajoin itseni melkein hoitoon vietävään tilaan ennen kuin lopulta ymmärsin. Mulla taitekohta tuli siinä, kun mies katosi viikoksi ja kaikki jäi yksin mun vastuulle. Oli erittäin helpottavaa kun mies ei ollut mailla halmeilla, joten tämä herätti aika tavalla. Lähdin itse reissuun ja sain sinne kännipuhelun, jossa minua itkemällä pyydettiin kotiin ja vannottiin rakkautta (meillä ei niin kovin tavallista tämmöinen “hempeily”). En lähtenyt samoin tein todellakaan vaan tulin kun oli tarkoituskin tulla, miestä ei näkynyt mailla halmeilla, oli siis ryyppäämässä edelleen. No lähdin uuteen reissuun, jonne sain seuraavan puhelun. Ambulanssi on pihalla, mies koheltanut kännissä, nilkka murtunut ja niin edelleen. Sairaalasta kyllä soitteli ja olisi niin tarvinnut “lohduttajaa”. Jälkeenpäin kielsi edes olleensa humalassa, alkoi kuulemma vasta ryypätä sen jälkeen kun haaveri sattui. Joopa joo. Lopulta kun tulin kotiin, sanoin hyvin tiukkaan sävyyn, että nyt on tajuttava tai minä lähden. Ei ole mitään järkeä että aikuinen mies aiheuttaa itselleen ja perheelleen sen tilanteen kännissä ettei pysty moneen aikaan töihin menemään. Ajohommia jalka paketissa. Joopa joo. Katselin pari viikkoa, mies piti mykkäkoulua, minä lähdin ja sillä tiellä olen. Rakkaus ja toivo eivät ole kuolleet, niiden kanssa pysytyn elämään, koska olen hyväksynyt etten miehen käytökselle mitään voi. Usko loppui siihen jalan rikkoutumiseen, kun ei siitäkään vielä tajunnut omaa tilaansa. Ja tietenkin näitä taitekohtia ennen on pari vuotta kaikenlaisia koottuja selityksiä, valehtelua, riitoja, katoamisia ja runsasta alkon käyttöä takana. Toivon todellakin, että taitekohtasi tulee pian, mutta ymmärrän täysin sinua siinä, ettei jotain asioita voi tehdä ennen kuin pystyy niiden takana seisomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä, jos kohta palaa takaisin samaan kakkaan.
Ehkei se ollut helmi, koska sinä et ole sika 
Syyllistää en halunnut. Sinun elämäsi, sinun päätöksesi.
Omasta kokemuksestani puhun: nyt jo aikuiset lapseni ovat kysyneet miksi annoin kaiken jatkua niin kauan. Vanhempi lapsista oli 8-vuotias erotessamme.
Oletko käynyt tuon ajatuksen loppuun asti? Mitä tapahtuisi, jos mies raitistuisi? Elämä jatkuisi niin kuin se oli ennen juomista?
Minä en enää olisi halunnut jatkaa, vaikka mies olisi raitistunutkin. Liian paljon oli ehtinyt tapahtua. Liian paljon oli sanottu sellaista, mitä ei voinut pois pyyhkiä.
Pikainen raportti meidän tilanteesta. Mies on ehkä itsekin hieman ollut huolissaan tilanteestaan, muttei missään nimessä ole valmis luopumaan alkoholista kokonaan. On yrittänyt vähentää juomistaan ja on siinä onnistunutkin. Silti määrät ja kerrat ovat vielä aika runsaita. On nyt itsekin havahtunut asiaan.
Tilanne siis siltäosin paljon parempana, että mies juo vähemmän ja tajuaa jo juodessaan, että “nyt meni väärin”. :mrgreen: Siis ennen joi rehvakkaasti ja omahyväisesti, ylpeänä “minähän voin juoda silloin kuin haluan, kyllä minä hallitsen juomiseni”. Nyt juominen on selkeästi “noloa”. Eli mies tajuaa itsekin, että juo kun ei pysty olemaan juomatta.
Tuo helpottaa minua siltä osin, ettei juominen ja miehen käytös juodessaan ole niin ärsyttävää. Toivon myös, että tämä olisi asken asian todelliseen myöntämiseen ja muutoksen haluun. Tai tosiaan mies myöntää juovansa liikaa, mutta on vielä siinä uskossa että helposti pystyy vähentämään. Nyt vaikuttaa, että itsekin huomaa, ettei se vähentäminen niin helposti sujukaan tai sen että vaikka on nyt jo vähentänyt niin ne määrät ja kerrat ovat edelleen aika hurjat…
Olen paljon käyttänyt nyt aikaa itseeni ja oman elämän hallintaan. Yritän kytätä miehen juomista mahdollisimman vähän ja keskittyä omiin juttuihin. Elämä tuntuu nyt paljon helpommalta (osittain tän takia ja osittain miehen juomiseen suhtautumisen vuoksi) ja talvella pinnalla olleet eroajatukset on nyt haudattu ainakin toistaiseksi. Huomaan, että tällaisena juominen ei minun elämää pilaa. Ja hyviä hetkiä on moninkertaisesti enemmän kuin niitä harmittavia.
Loma alkupuolella täälläkin ja saas nähdä kestääkö nöyrä linja vai lähteekö lapasesta.
Tähän en valitettavasti osaa vastata, kun itsekin ajoittain samaa pohtinut. Ja asiaa mutkistaa yhteiset talot, lapset jne. Tiedän, että olisin lähtenyt jo vuosia sitten jos lapsia ei olisi. Tiedän, että pitää ajatella myös itseään ja lapsille juova isä ei ole täydellinen, mutta silti olen sitä mieltä ettei ratkaisu ole aina niin yksinkertainen ja mustavalkoinen.
Selkeitä tilanteita minulle olisi, jos suhteessa olisi väkivaltaa tai meidän yhteiset rahat ryyppättäisiin (tai muuten talous menisi kuralle juomisen takia). Myös toistuva pettäminen, putkaan joutuminen tai reissujen venyminen aamuun/useampaan päivään olisivat minulle liikkaa. Yhden kerran voisin ehkä(?) vielä antaa anteeksi, mutta en ole varma venyisinkö siihenkään.
Meillähän myös tilanne se, että mies hoitaa työnsä, kotihommat, lapset ja kaikki ok. Juo vain liian usein, ei aina edes liian paljon, mutta juo iloon, suruun ja kaikkeen siltä väliltä.
Yksi asia mitä mietin, joka voisi minulla toimia olisi se, että ottaisin selkeästi pitkän aikavälin “tavoitteen”. Ilmottaisin miehelle, että “mikäli meidän elämä on vielä kesällä 2016 tällaista niin sitten haluan eron”. Enkä painostaisi, kiristäisi miestä mihinkään. Merkkaisin päivän kalenteriin ja lopettaisin miehen kyttäämisen. Samalla pystyisin ajatusten tasolla työstämään tulevaa eroa. Ja mikäli keväällä 2016 vielä puntaroisin erota vai ei, niin kyllähän sen pitäisi olla päätöksen apuna että on kirjannut ylös tuntemukset vuodelta 2015 ja vuosi on mennyt samassa murheessa.
Mites sulla paska vaimo, jos nyt kirjoitat (tai näkyyhän ne täältä plinkistäkin) tuntemuksia ylös. Mietit, että tammikuussa 2016 alkaa uusi elämä, jos muutosta parempaan ei syksyn ainana tule. Kerro ratkaisu hermostumatta/kiristämättä/uhkaamatta miehellesi. Ala valmistua henkisesti ja taloudellisesti eroon. Joulukuussa mietit tilannetta. Onko edelleen liian ahdistavaa sinulle vai onko mahdollisesti jotain muutosta tapahtunut.
Voihan päätöksen myös tehdä niin, että sinä tai mies muuttaa vähäksi aikaa erilleen. Ihan yhteisesti sovitte, ilman eroa että kokeilette onko elämä helpompaa niin. Silloin ratkaisu ei ole niin lopullinen ja toisesta ei tarvitse vielä luopua. Se muutama kuukausi kuitenkin näyttää mitä elämä olisi ilman sitä toista siinä rinnalla ryyppäämässä.
Tiedän, että nuo neuvot “ajattele itseäsi” tuntuvat mahdottomilta. Se vain on valitettavasti (?) se avain kaikkeen. Se voi olla avain myös siihen, että mies alkaa havahtua tilanteeseen kuten meillä on käynyt.
Tosin en nyt meidänkään tilannetta mitenkään vielä onnellisesti päättyneenä pidä. Enemmän ehkä sitä, että itse alan päästä siitä pahimmasta raivosta, pettymyksestä ja muusta yli ja samalla huomaan miehessä huomattavia muutoksia alkoholiin suhtautumisen suhteen. Suunta on siis nyt oikea.
Tsemppiä kaikille vastaavassa tilanteessa oleville!
Sorry, nää mun kirjoitukset on aina vähän sekavia kun ajatukset hyppii ja pomppii. Riippuu ihan millä fiiliksellä ja miltä kantilta asiaa miettii. Älkää siis ihmetelkö, jos yhdessä viestissä kirjoitan tätä ja yhdessä tuota. Se vaan kertoo siitä, että pohdin ja pyörittelen asioita ja välillä ne tuntuu liian isoilta, välillä taas hyvin hallinnassa olevilta. 
Miksihän ihmiset aina miettii että heidän pitäisi tappaa rakkaus ja toivo, yms hyvät asiat:D
No mun on helppoa sanoa, koska mulla ei mitään toivoa ole koskaan ollutkaan.
Mutta mikä auttoi suhteesta alkoholistin kanssa pääsemään irti? Se, että otin pieniä irtiottoja.
jokaisen vapauden tunteen jälkeen tuntui entistä sietämättömämmältä kaikki se paska. Eli mun pointti ei koskaan ollut kiristää millään aikarajoituksilla miestä juomattomaksi, mietin vaan aina sitä, että kuinka elämäni paranisi.
Ja kyllähän se parani kun tuli hyviä hetkiä, niin sitten ihmetteli yhä enemmän että miksi katselisin mitään mikä ei ole kivaa, kun elämässä on myös kivoja ihmisiä ja asioita. Mutta pitää etsiä ne kivat asiat, niin se sietokyky nousee.
jos on kokoajan suossa, niin ei edes muista miltä tuntuu olla vapaa ja onnellinen, niin siksi sitä huonoa elämää jaksaa päivästä toiseen.
Jos kääntää asiat niin, että on jokin rakkaus olemassa jota pitää toivoa, niin sittenhän ei tuu tehtyä mitään koska ehtona omille tekemisille on että ensin pitää tapahtua jokin mitä toivon.
Mutta entä jos sitä ei tapahdu koskaan? Siihenkin on hyvä varautua ja alkaa elää pienin askelin jo nyt.
Ne voi olla pieniä asioita, ja sitten yks mitä voi tehdä on ettei siedä oman kotinsa sisällä huonoa käytöstä. Esim naisten dissaamista ja juomista, kielenkäyttö kuriin yms. Jos niistä pienistä asioista aloittaa, niin kohtahan suhde käy mahdottomaksi kun ei alkoholisti pysty noudattamaan mitään sovittuja asioita.
Mut jos lähtökohta on että antaa miehelle jotain armonaikaa, niin ehkä se itseä voi helpottaa.
Mua ei koskaan helpota ne aikarajat, koska en sitten maltakaan odottaa vuoteen 2016 tai jotain. No siksi olenkin eronnut kun en malttanut odottaa enää päivääkään.
KOmppaan kovasti edellistä kirjoittajaa. Kun on myrskyn silmässä ei tajua kuinka ahdistavaa ja ankeaa kaikki on, näkee vasta kun on hieman etäisyyttä. Ja ainakin mulla se voima muutokseen lähti oivalluksesta, että ihan turhaan minä toiselle listoja teen millainen sen pitäisi olla ja kuinka käyttäytyä, mun piti tehdä niitä itselleni: millaista elämäni on ja miten itse siinä käyttäydyn - ja olenko siihen tyytyväinen. En ollut, en pitänyt omasta käytöksestänikään. Hyväksy asiat mitä et voi muuttaa (toinen juo tein mitä tahansa), muuta ne mitkä pystyt (en halua pilata elämääni väsymällä täysin kun yritän muuttaa toista, siispä luovun siitä. Toisaalta en halua pilata elämääni ja lasteni elämää ahdistuksella ja masennuksella juovan puolison vuoksi, siispä hyvästelen puolison), tuossa oma ohjenuorani tyyneysrukousta seuraillen. Minulle kamalin ajatus oli katkeroituminen. Jos itsensä kunnolla päästää katkeroitumaan ei elämä maistu hyvältä vaikka olosuhteet paranisivatkin. Ja PS lapset toipuvat hyvin erosta jos heitä on prosessissa tukemassa tasapainoinen aikuinen, joskus lasten vuoksi ehkä kannattaisi lähteä vähän ennemmin kuin silloin kun on itse jo ihan puhki.