Voi Delfi, kauheelta soutamiselta ja huopaamiselta tuo vaikuttaa, mitä luin viikonloppujuoppo -ketjusta. Toivottavasti löydät voimaa repäistä itsesi irti. Hävetä tuota ei tarvitse, tuo on varmasti meille kaikille kovin tuttua. Tietenkin olet halunnut katsoa tämän kortin kun mies on selkeästi osoittanut halua yrittää. Kiitos että jaoit tarinasi. Tästä voidaan me muut varmaan (yrittää) ottaa opiksi että todella paljon saa jaksaa jos vain antaa tilaisuuden… Joskus varmaan pitää vaan päättää ja sanoa että nyt riitti. Helppo sanoa mutta niin vaikea toteuttaa!
En tietenkään halua tällä sanoa sitäkään että jokainen tapaus on menetetty mutta omalla kohdallani tunne alkaa voimistua. Ylilyönnit alkaa vaan olla sellaisia mitä en vain halua nähdä enää. Luottamusta ei ole, arvostustakaan ei ole niin kuin sanoit, mun mielipiteellä ei ole mitään merkitystä ja ihan sama kuinka kärsin juomisesta, mies ei sitä vaan myönnä/tajua/tunnusta että paha oloni voi johtua hänen juomisestaan. Miten se voisi johtua, kun hän sitä viinaa juo, hänen käytöksensä ei muutu kovin paljon juodessaan (mutta sitäkin enemmän krapulaisena ja vieroitusoireisena) hän nyt vain ei pysty päättämään olla juomatta ja pitämään päätöstä. So what? Hän ei tietenkään ole muutenkaan niin kuin kaikki muut juopot, vaan pystyy tietenkin pitämään työpaikkansa ja olemaan sairastumatta mihinkään ja ennen kaikkea pitämään kulutuksensa nyt tällä tasolla eikä se tästä enää tule lisääntymään. Jos vaimo nyt lähtee niin sehän johtuu vain siitä että ämmä on hermoheikko.
Tämä arvostuksen puute on vienyt tätä parisuhdetta loppuaan kohti sellaista vauhtia että tunnen että päätös alkaa kypsyä. Juuri niinkuin joku jo sanoi, suhteessa pitää olla luottamus ja arvostusta. Ilman näitä ei suhdetta ole. Ja jos se puuttuu niin kyllä siinä kärsii koko perhe. Lapset aistii sen arvostuksen puutteen kyllä kodin ilmapiiristä ja puolittaisista lauseista yllättävän helposti.
Ja yrityksen puute saatiin nähdä taas eilen, kaljaa piti saada juoda vaikka selvästi on sovittu että viikolla juomisen pitää loppua. Yhden päivän sitten pystyi olemaan juomatta, 6 päivää taas juodaan. Luvut on ihan päälaellaan. Yrittää olla juomatta siksi että minä vaadin, muuten ei näe mitään tarvetta rajoittaa. Tuota omaa halua ja yrittämistä nyt todella pitäisi löytyä, jotta tämä avioliitto vois jatkua.
Täytyy kai tässä vaan myöntää itselleen että eipä se taida mua enää kovin paljon rakastaakaan. Ja hänen myöntää itselleen että oikeasti ei olekaan perhettään rakastava isä joka kuvittelee olevansa. Oikeasti hän ei siedä perheensä seuraa selvin päin, ja se on totuus. Meidän on aika muuttaa pois. Voidaanhan me kokeilla että jos se selvin päin olo sujuisi paremmin yksin, mutta perhe nyt ei vaan ollut hänen juttunsa, piste. Eikä me muuteta takaisin muutaman kuukaudenkaan selvin päin olon jälkeen. Se perhe-elämän rankkuuden, ajoittaisen vitutuksen ja loputtoman työn määrän kestäminen, sitä ei voi opetella erossa perheestä vaan nyt olis ollut aika sitä opetella, se on myöhäistä sitten kun me ollaan lähdetty. Näin mä tään oon ajatellut, se että pystynkö toteuttamaan niin en tiedä. En oo mikään paras pysymään päätöksissäni kun on näin paljon epävarmoja juttuja ilmassa, oon aina vähän “mitä jos…” mutta oon ajatellut että teen kuviosta sellainen että se on vaikea muuttaa. Ostan asunnon johon me muutetaan. Se on sitten siinä, kauppoja ei pysty purkamaan eikä asunnon myyntikään ole niin helppoa että siihen kannattaisi lähteä. Kynnys niin korkealle että takaisin palaaminen on yhtä vaikeaa jos ei vaikeampaa kuin lähteminen. Jospa se näin onnistuisi?
Hei kaikille! Olen lukenut tätä keskustelua alusta saakka ja totean, kuten Delfi tuolla ylempänä, että vastaavista aiheista löytyy keskustelua myös Viikonloppujuoppo -osiossa.
Minä kirjoitin juuri tuoreimpia tunnelmiani “Vapauttavaa, kun ei tarvi enää miettiä” -keskustelussa ja toivon, että jaksatte käydä lukemassa tarinoita siellä. Toivon, että kertomukseni tarjoavat teille rohkaisua ja luottamusta siihen, että “elämä kantaa”.
Tämän keskustelun otsikkoon voin lyhyesti vastata, että “Ei ole”. Mutta kun itsekin jaksoin ja jaksoin ja jaksoin vuosien ajan, niin tiedän, että asioille on olemassa joku oma aikataulunsa, jonka jälkeen ne ratkeavat. Minua auttoi päätöksen teossa mm. yhdenlainen terapia, jonka yhteydessä teimme elämänkaarianalyysiä. Kun siinä tuli eteen 90-luvun alku ja alkoi yhteinen taival mieheni kanssa, niin yllättäen “kartalla” nousi hyvien jaksojen keskellä esille kevät -95, kevättalvi -99, kevättalvi -04, kevättalvi -09 ja kevättalvi -13, kun elin ahdistavaa aviokriisiä ja taustalla oli aina miehen edellisen talven yli kestänyt perjantai"juoksu" juomisineen (toki myös useampia juomapäiviä, katoamisia yms).
Kevättalvella -14, kun tuota analyysia teimme ja oivalsin, että aviokriisi oli jatkunut jo yli vuoden ja että näitä samoja kriisejä tulisi sykleittäin esille koko loppuelämäni ajan, jos jatkaisin miehen kanssa, niin päätin, että nyt riittää. Ja niin myös riitti eli pian tuon jälkeen totesin miehelle, että mitä jos ottaisin pankista selvää, saanko lainaa ja voin lunastaa tämän talon itselleni. Siitä se eroprosessi sitten käynnistyi. Mutta tosiaan, elämästä eron jälkeen kerron tuolla Vapauttavaa, kun ei… -otsikon alla.
Voi Tuisku1, niin oikeassa. Tuo Toivo on vaan tapettava kylmästi, jotta pääsee eteenpäin. Miten sitä ihminen voi olla niin tavattoman tyhmä, että elättelee sitä pientä Toivon hiukkasta kerta kerran jälkeen. Ei meinaa oppia, että se ei muutu miksikään 
Itsellä mietinnässä lähteminen tästä toivottomasta suosta. Se on haettava itselleenkin apua, koska täytän varmasti läheisriippuvaisen merkit kun en meinaa voida irrottautua tuhoavasta suhteesta. Luuri käteen ja etsimään apua, se on ainoa mahdollisuus. Totaalinen ero, ei mitään kanssakäymistä enää tuon alkoholistin kanssa. Se on ainoa keino.
Moi kaikille!
Mä täällä pitkästä aikaa lueskelen, pitäisikin tehdä taas tilannepäivitys tuonne omaan ketjuuni “Kyllästynyt perheen alkoholikontrolleri”.
Tunnistan niin paljon samaa mietintää kuin mitä olette kirjoitelleet. Yksi tärkeimpiä arvostuksen puute!! Se on kuin syöpä joka nakertaa parisuhteen kaikkia osa-alueita 
Luottamuksen puute tietysti myös raastavaa, muttei meillä nyt välttämättä niin ajankohtainen, vaikka aina ja ehkä iäikaikkisesti saa olla pieni" entäs jos" alitajunnassa -ei sekään hyvää tee. Olen siis saanut itkun, huudon ja uhkailun avulla miehen ymmärtämään etten sulata sitä, että kun on lasten kanssa niin silloin EI juoda edes saunakaljoja. Joka kyllä tarkoittaa miehellä six päkkiä. Jossain vaiheessa lipsui tästäkin ja esitti idioottia kun asiasta raivosin. Nyt siis sentään voin hyvillömielin itsekin mennä jonnekin ystävien kanssa, kun ei tarvitse miettiä mikä kotona on kunto.
Mutta tuo arvostus. Kun olemne olleet piirun vajaa 10 vuotta yhdessä ja alkoholi aihe on kulkenut mukana kaikki nämä vuodet. No nyt kun tilanne on kaljttelun suhteen mielestäni ihan hyvä, että esim lomillakin on omasta tahdostaan täysin kaljattomia päiviä ym, niin silti en ole tyytyväinen. Huomaan epäkohtia joita on ollut olemassa alusta saakka, esim läheisyyden puute, puhumattomuus, yleinen saamattomuus, sosiaalisten kontaktien vähyys/olematon tarve jne… nyt en syytä näitä kaikkia johtuvaksi kaljottelusta.
Tunnistan myös täysin ajatuksen, jossa eron myötä joutuisin luopumaan niin paljosta muusta kuin vain miehestä, ihan niinkuin joku muukin tässä ketjussa kuvaili. Kun on vuosia rakennettu omaa omaisuutta niin ajatus siitä luopumisesta tuntuu kerrassaan kamalalta. Toisaalta mitä teen kaikilla kivoilla “puitteilla” jollen voi nauttia niistä onnellisena. Lasten kanssa viihdyn hienosti, mutta nytkin kun lapset nukkuu olemme eri huoneissa. Mitä parisuhdetta se on? Tuntuu että mies viitsii olla seurallinen vain jos ottaa kaljaa, muuten riittää tv. Minä en taas enää ota kotona “seuraksi”, joten vähiin käy.
Silti en haluaisi luovuttaa. Olen miettinyt myös parisuhdeterapiaa jälleen. 3 vuotta sitten kävimme muutaman kerran ja siitä oli apua.
Paljon mies on vuosien saatossa ottanut onkeensa, juo vähemmän ja jopa haluaa matkustaa, entisen kotona nysväämisen sijaan. Ihan omatoimisesti ehdottaa reissaamista. Mutta haluanko minä enää? Nautinko enää? Pystynkö arvostamaan ja kunnioittamaan? Onko meillä enää kivaa yhdessä? Kyllästyttää.
Toisaalta taas tämä on elämäni pisin suhde, joten se tahto rakastaa ja olla perhe löytyy vielä. Pitkissä suhteissa on varmasti ylä ja alamäkensä…puuh. Näitä asioita on ollut aikaa nyt vatkata mielessä. Huomenna paluu arjen pyöritykseen joten muita ajateltavia.
Tsemppiä kaikille!
Nyt on niin paha olla että ihan oksettaa tama pahan olon nieleminen ja pala kurkussa. Perjantaina taas kännissä, lauantaina kännissä, sunnuntaina en nähnytkään koko miestä iltaruuan jälkeen kun lähti saunalle juomaan. Aamulla jo krapulaan tasoittavat ja pitkin päivää vähän salaa tissuttelua (huomasin silti. koko viikonlopun! Voi s…a!!!
Oli pakko saada sanoa jollekin joten sanon tän teille.
Hei piitsu,
tunnistan kirjoituksessa omat mietteeni ja myöhemmätkin oivallukseni, mitä tulee suhteessa ent. mieheeni.
Kuvittelin vuosien ajan, että hänen satunnainen juomisensa rassaa suhdettamme ja on syynä myös miehen persoonan muutoksiin. No, olihan se, sitä ei voi lainkaan kieltää, mutta tosiasia taisi kuitenkin olla se, että miehellä on ylipäätään niin kuormittava persoona, etten yli 20 vuoden “sietämisen” ja hyväksymisenkään jälkeen voinut uhrata minuuttani sille, että pidän avioliiton kasassa.
Joskus takavuosina minulla oli tapana sanoa, että olen ihan tietoisesti ottanut miehessäni koko paketin eli hyvinkin v-moisen, mutta myös kultaisen persoonan. Tuo v-maisuus alkoi kyllä vuosien mittaan karista hänen piirteistään, mutta tietynlainen negatiivisuus ja esim. yhteiskuntakriittisyys vain pahenivat, kun mies oli viimeiset vuodet pääosin työttömänä. Voisi sanoa, että hän oli/on minun täydellinen vastakohtani ja jollakin tapaa täydensimme toisiamme, mutta kun vuosikymmeniä kuulee pääosin valitusta, kritiikkiä yms, niin alkaahan se syödä toisenkin mielialaa, ihan väkisin. Miehelleni voin kiitokseksi sanoa, että hän ei koskaan ollut sillä tapaa inhottava minua tai tyttäriämme kohtaan, että olisi nakertanut meidän arvokkuuttamme tai itsetuntoamme. Jos tuollaisia piirteitä olisi ollut, en olisi näin pitkään liitossamme pysynyt. Elimme tai ainakin minä elin todella syvästi miehen mielialojen mukaan. Jos oli ns. hyvä eli seesteinen kausi, niin minäkin voin hyvin, mutta jos tuli mielialanotkahduksia, juomista yms, niin se hiljalleen veti minut mukaansa. Muutuin ilottomaksi, ahdistuneeksi ja uupuneeksi naiseksi, jolla etenkin viikonlopun lähestyessä alkoi elimistö olemaan hälytystilassa ja hiljalleen se alkoi näkymään myös verenpaineena, tykytyksinä, jatkuvana päänsärkynä, hartioiden kireytenä jne.
Minä heräsin tavallaan miettimään samoja asioita, kuin piitsu ja moni muukin täällä; olenko valmis uhraamaan itseni tälle nykyiselle elämälle, mitä haluan loppuelämältäni… ? Vastaus oli se, että haluan iloisen, energisen ja jollakin tapaa huolettoman persoonani takaisin ja tiedostin, että se on mahdotonta tuon miehen rinnalla.
Kuten olen kertonutkin, nyt välit mieheen ovat läheiset ja lämpimät. Hän on ollut tukenani monessa asiassa, mutta toisaalta minun ei tarvitse vierestä seurata hänen juomistaan tai kuunnella jatkuvaa kritiikkiä vaikkapa politiikasta. Verenpaine on taakse jäänyttä, henki kulkee vapaammin ja monella muullakin fyysisellä mittarilla voin paremmin.
Tuosta saan hyvän aasinsillan kommentoidakseni paska vaimon kuulumisia. Minulla tuli aikoinaan myös fyysisiä reaktioita miehen käytöksestä ja kun jossakin vaiheessa myös työtilanteeni muuttui turhauttavaksi, niin sain lopulta sairauskohtauksen (ns. TIA-kohtaus), joka johti viiden viikon sairauslomaan ja parin vuoden psykoterapiaan. Työkuvioni myös muutettiin vastaamaan paremmin osaamistani ja pikkuhiljaa opin olemaan reagoimatta niin herkästi ulkoisiin kuormitustekijöihin. Tajusin kuitenkin sen, että päästäkseni eroon niistä vähäisistäkin “ulkoisista tekijöistä”, jotka minua aika-ajoin rajusti kuormittivat, jouduin eroamaan miehestäni.
Tuosta yllä olevasta saa herkästi sen kuvan, että syyttäisin omasta pahoinvoinnistani ulkoisia tekijöitä, mutta terapian ym. turvin opin myös oivaltamaan sen, että eniten minua kuormittaa oma persoonani 
Olen tietyllä tapaa perfektionisti ja joutunut tietysti tekemään työtä sen eteen, että elämä etenisi mahdollisimman laadukkaana, niin töissä kuin kotonakin. Olen myös kuvitellut, että asiat eivät suju riittävän hyvin, jollen juuri minä ns. pidä lankoja käsissäni ja “johda” asioita. Olen huolehtija ja jollakin tapaa myös kontrolloija. Kun kaiken tuon on ensinnäkin oivaltanut, mutta myös hyväksynyt itsessään, on ollut ymmärtäväisempi ja armollisempi itseään ja kanssaihmisiään kohtaan.
Nyt on pakko lopettaa, ehkä vähän kesken, mutta toivottavasti saitte tuosta jotakin irti
Paska vaimolle kovasti voimia!!
Hemmiinalle kiitos kommenteistasi
Me taidamme olla myös toistemme vasta kohtia, minä tekevä, sporttinen ja sosiaalinen, muut huomioon ottava jne. Tietty mullakin huonot puoleni. Mies laiska, sohvaperuna joka ei puhu ei pukahda. Ei kyllä mitään negatiivistäkään vaikka olen sitäkin pyytänyt, että sanoisi jos joku ärsyttää. Minua sentään muistaa lahjoa tärkeinä päivinä, kun esim äidilleen ei ostanut mitään, vaikka täytti pyöreitä. Ei edes kukkia vienyt.
Minusta mies ei osaa nauttia elämän pienistä asioista, tuijottaa vaan telkkaria tai räplää puhelintaan. Ei ole läsnä. Ei harrasta liikuntaa. Saa nähdä milloin se alkaa näkymään, vetelyys kyllä näkyy jo mutta noin fyysisesti…
Saan moittia kyllä itseänikin kun olen ottanutkin vastuuta itselleni liikaa. Nyt kuitenkin pikku hiljaa tajunnut ettei se niin mene ja saanut miehenkin mukaan kotihommiin (imuroi ja tekee yhden ruoan/ vko). Tilanteetkin muuttuneet tietty, kun en enää ole vain lasten kanssa kotona. Tämä imurointi homnakin piti “rautalangasta vääntää”: toteutui vasta sen jälkeen kun pyysin listaamaan paperille hänen toistuvat viikkorutiinit kotimme hyväksi. Hänen listassa oli muistaakseni 4 kohtaa, joista niistäkin ulkoistanut yhden. Minun lista oli koko paperin mittainen, ja vielä vähän jatkui… Tällä “havainnollistamis”-menetelmällä vasta tajusi että koti on lähes yksin minun vastuulla ja se kuormittaa mua liikaa. Muuten ei puheella (halunnut) tajuta. Tämä tapahtui vasta tämän vuoden puolella, eli aika kauan on onnistunut lusmuilemaan.
Sitten väistämättä miettii että olenko vaan kyllästynyt, podenko ikäkriisiä, meneekö ohi…kehitystähän miehessä on kuitenkin tapahtunut. Mutta eihän se tee häntä sosiaalisemmaksi tai poista muita epäkohtia.
Ehkä jää nähtäväksi tulevina vuosina mihin tämä kehittyy 
Kyllästynkö totaalisesti vai tapahtuuko jotain muuta…
Taas ristiriitaisissa tunnelmissa vapaa päivien viettoon. Ihanaa kun saa huokasta raskaan viikon jälkeen, mutta toisaalta toivos että ei olis vapaata, ettei tartteis katella sitä juomista ja huomenna krapulaa.
Ei vaan voi kun taas kerran ihmetellä, että miten sitä ollaan taas tässä?!? Miehen käytös juomisen suhteen on jotenkin muuttunu. Ei se enää edes kadu seuraavana päivänä vaan on sitä mieltä, että pitää sitä saada ottaa. Ja on todennu että mikään eli minä en muutu vaikka olis juomatta kuinka kauan. On kuulema testattu ja nähty juttu se! Se vaan kun ei riitä parin kuukauden selväpäisyys siihen, että alkasin taas luottamaan ja rakastamaan. Sen eteen pitäs tehdä töitä!
Oon vaan niin pettyny ja surullinen. Taas.
[/quote]
Kylläpäs on sitten samanlaiset tunnelmat kuin minulla,aivan kuin olisin itse tämän kirjoittanut.Meilläkin juomatta oli kaksi kuukautta ja töistä kun tänään tulin niin oli ihan päissään 
kyllähän se verenpainetta nostatti,mutta jaksoin hillitä itseni etten ihan revennyt,kun ei se auta asiaan.Olen kuitenkin lähempänä omaa päätöstäni joka kerran kun minua satutetaan,joten kyllä se siitä 
Jaksamista sinullekin t: jellonatar.
Ihankuin sä puhuisit mun miehestä. 
Meillä eilinen sujui hyvin, eikä miehellä tänään ole krapulaa. Toivottavasti koko pääsiäinen sujuisi näin.
Väsynyt vaimo, kuulostaa hyvin tutulta. Tuntuu että miehellä ei ole enää edes tarvetta pahoitella juomistaan vaan siihen on ikään kuin oikeus. Varsinkin jos on alkuviikosta VAIMON MIELIKSI ollut pari päivää juomatta /vähemmällä juomisella niin pitäähän se ottaa takaisin viikonloppuna! Tuossa se jo kuorsaa, koko päivän on juonut. Lapsi hyppii isän päällä, herää! Leikitään! Mies kuorsaa. Voi helvetti että ottaa rajusti aivoon. Ja miehellä on talviloma edessäpäin. Sen tietää kuinka se sujuu. Ei helvetti, mä en kestä tätä. Mä en halua enää yhtään lomaa joka juopotellaan joka helvetin päivä ja aloitetaan jo päivällä, illalla ollaan jo ihan kännissä ennen kuin lapset on edes nukkumassa. Mitä sitten jos on pari päivää viikolla juomatta, tämä ei riitä mulle!!! No kai mä halusin nähdä vielä että onko sitä halua raitistua. No ei siis ole.
Tässä alkaa muotoutua aikataulu ja suunnitelma miten häivytään tästä talosta. Ei kai tuota miestä täältä talosta ulos saa, en halua ottaa riskiä että se on kesälomankin tuossa röhnöttämässä juovuspäissään. Voi antakaa mulle voimia että saan toteutettua tämän! En halua pettyä enää yhtään kertaa!
Kuten “paska vaimo” kirjoittaa,minäkin halusin nähdä onko miehellä todellakin tarkoitus raitistua,vai vaan keino pitää minut saman katon alla ,kun lupaili melkein kuun taivaalta…huh pettymys taaaas…Repsahti eilen illalla 2 kk kärvistelyn jälkeen …Vikojahan tietysti minusta löytyi roppakaupalla,olen niin etäinen,en halua läheisyyttä ym.ym.ym… mistäköhän johtuu…juu minusta kun olen niin masentunut,ja mistä masennus johtuu?? Minä olen tässä pienein askelin edennyt omassa elämässäni eteenpäin, vaikka ei se helppoa ole. Pää on kuin haminan kaupunki kaikista ajatuksista 
Aika hurjaa väsyneet vaimot ja paska vaimo. Olen silloin tällöin käynyt täällä päihdelinkissä lukemassa kirjoituksia saadakseni voimia jaksaa rakasta juoppoani, mutta nyt tuntui löytyvän ketju, joka on avannut monia alkoholismin sivuvaikutuksia meikäläisellekin. Kuten sen, että töiden jälkeen toiseksi tärkein asia elämässä on kalja. Tai se, kuinka arvottomaksi ja tylsäksi juoppo voikin saada toisen ihmisen (minun) olon tuntumaan.
Meillä kaksi yhteistä lasta, joista nuorempi vasta 2kk. Mies hoitaa duuninsa, tekee kotitöitä ja on hyvä isä lapsille, mutta ei se kyllä kuukaudessa näe kuin yhden tai kaksi selvää päivää. Juominen ei myöskään ole millään lailla kohtuullista, vaan kerralla menee sellanen 10-15 puolen litran tölkkiä. Tänään on harvinaista kyllä sellasen sixpackin kunnossa ja juopottelukin alkoi pyhäpäiväksi verraten myöshään: Siinä kolmen kieppeillä.
Tässä on viimosen kuuden vuoden aikana nähty jon jonkunlaista sekoilua, kuten nurkkiin kuseskelua, kun on ollut niin sekasin ettei oo vessan paikkaa hahmottanut. Harmillista on se, että äijällä on sen verran kokoa, ettei edes krapulaa tuosta juomamäärästä tule tai sitten on jo niin rapajuoppo, ettei krapula iske kun on koko ajan viinaa veressä.
Juu, ja ei puhu. Tai puhuu, mutta ei juomisestaan. Sillon kun meikälikalta menee ämpäri nurin, niin vannoo raitistuvansa. Parhaimmillaan on ollut 4 päivää juomatta putkeen, mutta siitäkin on jo aikaa. Mitään luottoa miehellä ei enää ole. En vaan enää usko mitään mitä se lupaa. Viikko sitten kävi uusimassa antabus-reseptin. Haki jopa lääkkeet, tai ainakin väitti niin. Ei vaan ole raaskinu alkaa niitä käyttää. Tuokin potuttaa niin armottomasti, että mua miellyttääkseen menee jonkun reseptin uusimaan. Aikomus on jättää tuokin resepti varmaan käyttämättä.
Kyllä tässä kuulkaas on mietitty jo eroakin useaan otteeseen ja kuten todettua se oon minä ja lapset jotka tästä huushollista lähtee, koska mies ei sitä tee. Sekin on nähty. Viimeksi palaveria pitäessämme sanoin sille, että ny ukkoseni hankitaan sulle vuokrakämppä, jossa voit sitten vetää kännit ilman että se haittaa meidän muiden elämää. Sanoi kattelevansa. Eipä oo sitäkään tehnyt.
Ja niinkuin muillakin tuntuu olevan, niin minunkin ukko on varsin kunnollinen tapaus. Hoitaa työt ja lapset, on aktiivinen ja toimelias kaveri. Ainoa huono piirre on juopottelu ja sen lieveilmiöt. Ne vaan jyrää kaiken tuon hyvän päälle ja ainakin minun rakkaus alkaa olla aika vähissä miestä kohtaan.
Yritetään kuitenkin kaikki jaksaa omien juoppojemme ja päätöstemme kanssa. Ja suuri kiitos päihdelinkille. Täällä pyöriessä olo helpottuu ja en tunne olevani niin yksin tämän asian kanssa.
Voi että, Villaminna kun tuttua tavaraa. Piti jotain kirjoitustasi lukiessa tarkistaa että oonko mä kirjoittanut tämän joskus.
Mua vaivaa kun mies ei puhu mitään. Kun sanoin tämän päivittäin juopotellen vietetyn talviloman jälkeen että oli muuten viimeinen loma kun ollaan yhdessä, kesälomaa en sun juopotteluas katsele. Oli vaan että jahas. Ja lorotteli mukin täyteen viiniä. Jälleen kerran kuorsaa humalaansa tuossa sohvalla. Minä hoidan lapset, jälleen kerran, nukkumaan. Heräilee kun minä menen nukkumaan ja todnäk juopottelee pitkin yötä.
Ja reaktio tähän mun ilmoitukseen: juopottelee ihan niin kuin tähänkin asti. Ja kun kysyn mitä tehdään talon kanssa, ei vastaa mitään. Nyt ei todellakaan ole hyvä aika myydä, mutta ei kai tässä muutakaan voi kuin muuttaa pois ja odottaa että myynnistä kilahtaa rahaa tilille jonain kauniina päivänä. Ja toivoa ettei mies juopotellessaan tuhoa taloa siihen kuntoon että sen arvo alenee. Ja turha on sitten alkaa oikeudessa mitään vaatimaan ja riitauttamaan kun ei oo voinut ajoissa jutella ja sopia asioista.
Tämä vaan on jotenkin kova pala niellä ettei se mies enää rakastakaan mua. No ei ole ensimmäinen kerta elämässä kun näin mulle käy, mutta kuitenkin… ollaan niin kauan oltu yhdessä, ja aina oltu mun mielestä hyvä pari ja meillä on ollut hauskaa, rakkautta ja läheisyyttä, aina on juteltu asioista. Rankkojakin juttuja yhdessä käyty läpi ja selvitty. Ja nyt näin. Olo on vaan jotenkin epäuskoinen, käykö meille tosiaan näin. Mutta mä en VOI enää jäädä odottamaan josko se siitä raitistuisi, kun tuo meno on vaan jo niin tolkutonta etten voi uskoa että siitä pystyy enää raitistumaan mihinkään kohtuukäytön tasolle. Se viinanhimo on niin kova, ilman ei voi olla yhtään, mitään ei voi tehdä ilman juomista. Jos joutuu olemaan vähän aikaa juomatta niin on ihan hermona ja odottaa vaan sitä että koska saa taas napsauttaa ekan kaljan tai ekan viinimukillisen. Että jos nyt päättäiskin tehdä täyskäännöksen ja lopettaa lopullisesti, niin saisin aina ja ikuisesti pelätä sitä repsahtamista. Mä vaan haluaisin päästä tästä pois. Tai ei, haluaisin että oltaisiin yhdessä mutta viinaa ei enää ikinä olisi. Se vaan ei ole mahdollista, ymmärrän sen nyt. En voi vaatia raitistumista mun takia, koska se ei tule kestämään. Joten ainoa ratkaisu oikeasti on että me lähdetään pois. Ja vaikka vaatisinkin niin nyt näyttää siltä ettei edes mun takia halua lopettaa. Mitään halua sillä ei muutenkaan ole ollut olla mun kanssa. Pakenee vain mua juopottelemaan saunalle. Joskus oon miettinyt että sillä on varmaan joku toinen. Ja nyt tuntuu hyvin vahvastikin siltä kun ei millään lailla hetkauta tuo ilmoitus että mulle tämä juopottelu alkaa riittää.
Harkinta-aikaa on enää vajaa pari kuukautta jäljellä joten soppelisti tässä ehditään ero saada ennen kesälomia. Kyllä mä toivoin että tää menisi toisin mutta täytyy kai alkaa totutella ajatukseen että eihän tuo mies enää mua edes rakasta. Ei siis ainoastaan niin että rakastaa enemmän viinaa kuin mua. Ei vaan enää rakasta mua ollenkaan, piste.
Tsemppiä paska vaimo! Pystyn osittain samaistumaan tunteeseesi. Itsekin yritän tässä juuri sitä asiaa ymmärtää ja hyväksyä, että on aika luovuttaa. Sitä vain toivoo, että tapahtuisi ihme ja juoppo heräisi ja palaisi entiselleen, aikaan ennen alkoholiriippuvuutta. Kaikki faktat vain puhuvat sen puolesta, että näin ei tule käymään.
Ja silti joku toivonkipinä on, koska “mies on muuten niin fiksu ja ihana”.
Tavallaan tiedän jo mihin tämä päättyy, mutta vielä en taida henkisesti olla valmis luopumaan. Teen asian eteen töitä ja yritän saada oman itseni kasaan, tunteeni hallintaan. Kun aika on kypsä ja olen riittävän vahva, sitten on eron aika.
Yritän nyt irrottautua hiljalleen siitä haaveesta, joka mulla perhettäni koskien on ollut. Luopuminen (haaveista, unelmista, kuvitelmista) on raskasta, mutta yritän uskoa että saan vielä joskus jotain parempaa tilalle. Uusia haaveita, unelmia ja asioita, jopa niin että ne joskus toteutuvatkin.
Se on oikeesti niin hämmentävää lukea näitä kirjoituksia ja todeta, että kylläpä meillä on samanlaista kuin noiden huushollissa.
Itse olen ilokseni päässyt itsesääli- ja itkuvaiheesta ohi ja sisäistänyt ajatuksen, ettei tuo juoppolalli halua olla meidän (tai pikimminkin minun) kanssa. Tämän vuoden puolella on sikälikin hankkinut itelleen ikäviä piirteitä, että tiuskii ja vihottelee ilman omasta mielestäni näkyvää aihetta. Ei vastaa kosketukseen, ei katseeseen, välillä ei edes kysymykseen. Ja nämä oireet ovat siis ilmestyneet siihen selvänä esiintyvään ukkeliin. Kännissä kun on, niin kohtelen häntä kuin ilmaa, kun ärsyttää koko känninen olemus.
Mäkin kuvittelen, että sillä on joku toinen, kun menee ulos puhumaan puheluita milloin mihinkin aikaan. On tosin tehnyt sitä aina, kun kotona on aina meteliä, joka häiritsee varsinkin työpuheluita. Miten vainoharhaseksi sitä ihminen voikaan tulla?
Joo, se on taas viikonloppu. Ja sillonhan pitää ottaa. Edes vähän. Sitten jaksaa olla ja leikkiä lasten kanssa. Muutenhan sitä ei jaksa.
Oon niiiiiin väsyny tähän. Minun ja miehen välit on viimesten viikkojen aikana viilentyny ihan silmissä. Ei sitä kiinnosta minun kanssa oleminen, mutta pakko varmaan ku on lapset ja talo ja laina jajaja…
Jotenkii ei löydy enää sanoja. Ja uskomattomalta tuntuu lukea teidän muiden kirjoituksia ku tuntuu että oisin melkein ne kaikki kirjottanu.
Melkein käy säälikskii tuo mies välillä. Ihanhan se on rassukka!!! Mutta ei niitten tarviis meidän muitten elämää pilata ja tehdä arvottoman tuntuseks.
Tuntuuko teistä muista joskus siltä, että oma mielenterveys alkaa reistailla miehen juomisen takia? Minusta kyllä. Se alkaa huolestuttaa päivä päivältä enemmän ja enemmän.
Sekavaa on teksti, mutta niin olokii. Taas.
Minulla oli eroa suunnitellessa slogan ‘parempi yksi hullu kuin neljä hullua’, koska tunsin juurikin noin. En ollut enää oma itseni, enkä ollut varma lastenkaan mielenterveydestä vaikkei heissä suurempia merkkejä näkynytkään.
Oma mieleni askarteli kuitenkin jatkuvasti miehen juomisessa/juomattomuudessa, joten järkeilin etten minäkään enää siinä tilanteessa ollut lapsilleni paras mahdollinen vanhempi.
Se miksi ero venyi oli tavallinen tarina - toivo. Rakkautta en enää tuntenut, niin paljon oli loukattu puolin ja toisin. Elämä oli vain kriisistä toiseen, juomakerrasta toiseen selviytymistä . Mutta kuten niin moni teistäkin, ajattelin että mies on sentään ‘muuten kunnollinen’ - hoitaa lapset kun minulla on menoa ja käy töissä.
Kunnes sitten tulin puoliltaöin eräänä iltana kotiin ja kämppä oli piukassa miehen möykkääviä, minulle tuntemattomia ördäyskavereita (myös naisia). Alle kaksivuotias tuli ovelle vastaan itkien ja vaipat maata viistäen, ja viisivuotias oli lukkiutuneena omaan huoneeseensa. Alamäki kiihtyi järkyttävää tahtia sen jälkeen sisältäen mm. miehen irtisanoutumisen töistä (kertomatta minulle, yhteiset maksut hoiti lainaamalla äidiltään rahaa) ja niin paljon paskaa, etten halua edes sitä muistella!
Pitäkää itsestänne ja lapsistanne huolta, nettiystävät.
Heippa vaan Väsynyt vaimo ja muut kirjoittajat.
Olen täällä päihdelinkissä kirjoittanut joskus vuosi sitten viimeeksi, oma topikkikin on, “Nuoren alkoholistin vaimo” tai jotain sinne päin. 
Kyllähän nämä tekstit koskettaa ja syvältä. Toisaalta on niin helpottavaa kuulla, että en ole ainut ja yksin tässä tilanteessa.
Me olemme olleet myös yhdessä 11vuotta, naimisissa kohta 7vuotta. Lapsia on 3. 1-8 vuotiaita. Olen tarponut tämän aiheen kanssa jo niin kauan kuin muistan, ainakin siitä asti, kun aloin odottaa esikoistani. Silloin tajusin, että jotain pitäisi nyt muuttua miehessäkin. Eikä ole muuttunut. Muuta kuin pahemmaksi. Minusta mieheni ei ole kasvanut koko tänä aikana isäksi ollenkaan. Ei vietä aikaa yhtään lapsiensa kanssa, mutta pullon kanssa kylläkin. Juo 5-6 kertaa viikossa, 13-24 annosta kerrallaan. Siihen päälle pelaa; pleikkaria, kännykässä, tietokoneella. Aina kiinni jossain mediassa. Se kaikki on tärkeämpää kuin meidän kanssa oleminen. Olen raahannut miestä moniiin eri paikkoihin puhumaan suhteestamme, mutta olen joutunut hyväksymään nyt tilanteen, että mikään apu ulkoa ei auta, jos mies ei tajua itse olevansa alkoholisti. Itse ei koe juomisessaan olevan mitään vikaa. “Joskus vähän ottaa reippaammin, mutta voisi lopettaa milloin vain”. Kuten tupakoinninkin. Lupauksia olen kuullut lukuisia, viimeeksi nyt torstaina, toissailtana lupasi olla viikonlopun juomatta, mutta eilen kuitenkin “tuli muuttuvia tekijöitä”, jonka takia ryyppää nyt sitten toista päivää putkeen. 
Itse olen paininut tämän asian kanssa niin paljon ja niin kauan, että olen siinä pisteessä, etten usko enää miehen muuttuvan. Olen kotona vielä pienimmäiseni kanssa ensi vuoden alkuun ja sitten kun raha-asiat helpottavat (menen töihin) aion lähteä kaikkine lapsineni. Ei tuo tuosta muuksi muutu. Oma lapsuutensa ollut jo niin kurja ja tunneköyhä, ettei osaakaan muuta, mutta minä en tätä enää kestä. Olen niin väsynyt tämän kanssa että oikeasti alkaa jo tuntua hyvältä ajatukselta päästä miehestä eroon. Suurin suru minulla on haudata toiveet, haaveet ja unelmat ehjästä perheestä, omakotitalosta. Asumme mukavasti nyt unelmiemme talossa, mutta senkin ohi menee haave elää elämää, jossa ei tarvitse koko ajan stressata miehen juomasta ja olla aidosti onnellinen. Olen kyllä onnellinen lapsistani, ystävistäni, mutta surullinen samaan aikaan, että minulla ei ole puolisosta turvaa ja tukea, ei miestä rinnalla, joka arvostaisi ja rakastaisi. En pysty jatkamaan tätä kulissiliittoa. Lapsemme ovat alkaneet oireilla, kaksi vanhinta käytöshäiriöillä. Vanhin on muutenkin erityislapsi, joten tilanne ei ole paras mahdollinen tukemaan lapseni kehitystä.
Olen itse hetkessä eläjä, osaa nauttia asioista elämässäni, jotka ovat hyvin. Uskon että nousen vielä jaloilleni sittenkin, kun me lähdemme elämään elämääämme muualle. Vaikka mies lopettaisi juomisen tähän paikkaan, en usko, että pystyisi jatkamaan enää. Hän on tehnyt hyvn syvät haavat sisimpääni, enkä voi enää antaa anteeksi näitä asioita. Enkä unohtaa koskaan. En koe, että hän on paras ystäväni, ei sielunkumppanini, ei arvostava ja rakastava puolisoni. Hän on juoppo, josta haluan eroon. Vihaan häntä, olen katkeroitunut häntä kohtaan. Suunnittelen kovasti jo tulevaisuutta muualla, vaikka yritänkin elää nyt tässä hetkessä ja nauttia elämässäni hyvin olevista asioista. Ristiriitaista. Olen miettinyt meneväni siihen kerhoon a-klinikalla, johon päihderiippuvaisten omaiset voivat mennä (alanon?), mutta pelkään oman ammattini puolesta mennä. Saa nähdä, jos saisin joskus ylitettyä pelkoni… 
Silloin tällöin luen täällä aina muiden kertomuksia, koska itselläni ei ole läheisissäni samassa tilanteessa olevaa. Paljon hyviä ystäviä, mutta onneksi ja harmiksi ei samaa kokevia. Täältä saa hiven edes voimaa, että oikeasti en ole yksin maailmassa. <3
Voi korkkiruuvi, iso halaus sinulle!
Hurjalta kuulostaa tuo touhu teillä. Toisaaltaan ihana ajatus, että teille on helpostusta tulossa. Sulla on nyt myös reilu puoli vuotta aikaa tehdä omaa surutyötä eron eteen ja samalla rakentaa jo uutta omaa tulevaisuutta. Yritä keskittyä positiiviseen. Älä murehdi menetettyä omakotitaloa tai parisuhdetta. Voihan olla, että tapaat vielä jonkun ihanan miehen jonka kanssa saat oikean parisuhteen ja voitte rakentaa unelmien omakotitalon. Aina kannattaa haveilla.
Mutta ensin on saatava oma elämäsi ja lasten elämä kuntoon. Kirjoittaminen auttaa. Itse teen itselleni aina välillä muistiinpanoja, että muistan miten usein lupaukset rikotaan ja miltä se tuntuu. Sitä kun on niin pöljä, että kun toinen taas kerran lupaa niin uskoo ja toivoo… Silloin kun lukee ne faktat eli kuinka usein on luvattu ja kuinka usein on ne lupaukset rikottu ja miten monesti loukattu, niin helpommin muistaa miksi on päätöksensä tehnyt. Kannattaa myös kirjoittaa ylös ne asiat, joita elämältään haluaa.
Mulle tuli se oivallus tilanteesta silloin kun mies alkoi mun toiveesta vähentää juomistaan ja tajusin, että silti joku mättää. No, miehellä oli ennen ollut piilotölkkejä eli vaikea luottaa miksei niitä nyt olisi. Huomasin myös sen, että en ollutkaan tyytyväinen siihen että mies oli juomatta koska hänen suhteensa alkoholiin oli ennallaan. Hän oli juomatta mun takia, joka tavallaan oli ihan kivaakin, mutta kun se meidän yhteinen aika (selvänä) oli sitten sellaista kireetä “kaljan haikailua” niin enpä siitä sitten nauttinutkaan. Ja kun mies mun takia oli juomatta niin toki hän piti sitten oikeutenaan välillä elää omalla tavallaan.
Eli hän ei pitänyt juomistaan ongelmana ja kun se ei ole ongelma niin silloinhan sitä ei tarvitse kokonaan lopettaa. Jep. No, mua se haittaa eli ehkä olemme sitten kasvaneet ns. erilleen. On kamalaa tajuta se.