Onko pakko jaksaa?

Kotikanava
1

Taas yksi aamuyö kun mies rymistelee kotiin kauheassa kännissä. Jotenkin olen sanaton, taas.

Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä reilu 10 vuotta. Alkuaikoina molemmat otettiin alkoholia reilustikin, mutta minulta se sitten ONNEKSI jäi raskauksien/imetyksien myötä. Jo silloin melkein 10 vuotta sitten mietin umpihumalaista miestäni vessan lattialta nostellessani viimesilläni raskaana ollessani, että onko tätä pakko jaksaa?! Näköjään olen jaksanu, mutta on se vienyt paljon. Joka ikisellä perheen yhteisellä tai meidän kahdenkeskeisellä lomallakin on ainakin kerran käytävä kunnolla ottamassa, niin että seuraava päivä menee krapulassa nukkuessa. Viikonloppukaan ei käynnisty ilman, että pääsee edes vähän humalaan. Monesti hänellä on tarkoitus ottaa “vain” ne muutamat, mutta kun ne ei riitä, niin lähtee baariin ja tulee aamuyöstä.

Työnsä mies hoitaa aina. Koenkin, että me, minä ja lapset, ollaan jotenkin vähempiarvoisia, koska aina hän voi ottaa silloin kun on “vain” meidän kanssa olemista. Olen jo monta vuotta suorastaan pelännyt miehen lomia ja jopa näitä viikonloppuja. Kesäisin miehellä on vain yksi päivä viikossa vapaata ja se menee yleensä, kuinkas ollakaan, krapulassa. Itse olen sitten neljän lapsen kanssa päivästä toiseen.

On aikoja, jolloin hän itse tajuaa, ettei juominen ole ehkä normaalia, mutta nyt on taas menossa kausi, jolloin saan vain kuulla, että “elämästä pitää osata nauttia” tai “haluan vaan, että kaikilla on hauskaa/kivaa”. Eli minä olen se tylsä kun en ymmärrä. Monesti sitten mietinkin, että ehkä olenkin!

Olo on jotenkin toivoton, koska en nää itseäni minkään arvoisena mieheni elämässä. Olen huutamalla, itkemällä, nauramalla, kirjoittamalla, sanomalla, olemalla hiljaa yrittänyt vuosia mittaan kertoa, että en jaksa ja että hänen juominen tuntuu pahalta. Ei auta ei. Eli onko tätä pakko jaksaa ja olenko minä tosiaan niin tylsä ihminen kun mies väittää??

2

Hei Väsynyt vaimo! Olen hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Mies on ollut taas “rentoutumassa” viikonlopun ja tulin tänne palstalle etsimään vertaistukea.

Olen miettinyt tästä suhteesta lähtemistä monesti (joka viikonloppu :mrgreen: ), mutta mies hoitaa työnsä ja kotona perusjutut ihan ok ja on lapsille tärkeä. En haluaisi millään rikkoa lasten (alle 10vuotiaita molemmat) turvallista kotia. Lapset toisinaan näkevät isänsä humalassa ja ainakin sitten aina sohvalla krapulassa, mutta muuten en koe että lapsille olisi tilanteesta haittaa. Lasten takia siis ajattelen, että ei ole järkevää erota.

Mies taitaa nauttia elämästään kun saa mennä melkein miten haluaa, lapsilla asiat ok…mutta minä. :cry:

Ymmärrän sinua Väsynyt Vaimo, valitettavasti. Tuo tunne, että olemme “tylsiä ja arvottomia”. Meillä mies aina sanoo, että olemme tärkeitä. Mutta kun viikonloppu alkaa niin “pari sauna olutta” ja sitten onkin jo soittorumba käynnissä jos jollain kyydillä baariin pääsisi.

Itsekin join nuorena ja käytiin baareissa. Tuli lapset ja nyt nauttisin ihan siitä että ollaan yhdessä kotona. Mutta miehelle se ei riitä. Olispa joskus kiva kuulla että “onpa kiva kun tulee viikonloppu niin saadaan olla yhdessä”, eikä niin että “onko sulla viikonloppuna mitään erityistä, jos mä menen käymään paikassa a tai b”.

Tätä on nyt jatkunut kohta sen 10 vuotta kun nuo lapset ovat olleet olemassa. Välillä myöntää, että juomista pitäisi vähentää, mutta kokonaan lopettamista ei edes suostu harkitsemaan. Juominen on kuulemma hänen “harrastuksensa” ja tapa irrottautua arjesta (muuten ei jaksa). Sekä hänen itsemääräämisoikeutensa kuulemma katoaa, jos hän ei saa juoda.

Ja joo, perinteiset itkut/huudot/keskustelut on käyty - tuloksetta.

Nyt ollaan tilanteessa, että yritän olla välittämättä. Päätin, että lasten takia yritän elää mieheni kanssa kuin kämppis. Sen aikaa että lapset hieman kasvavat tai jos tilanne menee jotenkin lasten kannalta huonommaksi.

Omat voimat vaan alkavat olla vähissä. Sattuu niin pirusti kun toinen ei arvosta, eikä välitä. Alkoholi on se rakkaus nro 1. Muutimme kun lapset syntyivät ja tällä paikkakunnalla en ole ystäviä löytänyt, entiset ovat jääneet. Kaiken muun lisäksi olen yksinäinen.

Harrastusten myötä kyllä tapaan välillä muitakin aikuisia, työnikin on yksinäistä. Tuttuja on muutamia, mutta ei ketään sellaista jolle voisi näistä asioista puhua. Sukulaiset (myös omani) pitävät miehestäni paljon ja veljeni ryyppäävät usein samassa porukassa. Olen yrittänyt heille kertoa tilannetta, mutta ovat asettuneet mieheni tukijoiksi.

Meillä myös lomat ja pyhät menee miehen juodessa. Ei lomilla koko aikaa, mutta vähän tissuttelee lähes päivittäin ja sitten pari kertaa kunnolla. Joulunakin haluaa “saunakaljansa”, ruuan kanssa viiniä ja sitten vähän glögiä…eli aatto menee puolesta päivästä eteenpäin lasi kourassa ja sen sitten tietää miten skarppina isä illalla lasten kanssa lahjoja availee. Omasta mielestään on aina “ihan asiallisessa” kunnossa, eikä lapset kuulemma huomaa.

Eihän ne varmaan joo, kun isä naama punaisena tanssii ja pomppii kuin lapsi. Kyllähän lapsilla hauskaa on, mutta mä en näe että se olisi sitä aikuisen mallia jota haluan lapsille näyttää. Tai toki voi leikkiä ja tanssia, mutta joo…

Tulipa sekavaa tekstiä, kuten on ajatuksetkin taas.

Voi miksi en aikanaan valinnut miestä, joka olisi osannut käyttää alkoholia järkevästi tai olisi osannut olla sitä käyttämättä ollenkaan.

3

Hei, ja tervetuloa joukkoon tummaan!

Kuvio on tuttu kaikille samassa jamassa oleville tai olleille. Miehesi on alkoholisti, eikä tuo meno ainakaan paremmaksi muutu, kannattaa lueskelle alkoholismin vaiheista, niin huomaa, missä mennään.

Kun lapsia on kuviossa mukana, he kärsivät aina. Olen vahvasti eri mieltä Toinen väsynyt -nimimerkin kanssa: alkoholistin kanssa eläminen luo perheeseen turvattomuutta, vaikka itse alkkis ei olisikaan aggressiiivinen. Raittiin puolison on ehkä vaikea huomata lasten tilannetta OIKEASTI, kun on itse siinä kaikessa tunnemyrskyssä niin kiinni. Tunnetusti alkoholistiperheen lapset ovat kilttejä - “älä puhu, älä tunne, älä luota” - se on heillä selkäytimessä.

Itse olen eronnut alkoholistista viime vuoden lopulla vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen. Lapset ovat eron jälkeen puhjenneet kukkaan: he nauravat, uskaltavat näyttää kielteiset tunteensakin ja olla omia itsejään. Toki kipuilevat mennyttä elämää, ja sen käsittelyyn tarvitaan apua ja aikaa.

Ylen sarjaa Pullopostia lapsuudesta kannattaa myös katsoa, jollei jo ole katsonut. Sarjasta taitaa tulla vielä yksi jakso ja muut jo näytetyt jaksot löytyvät Yle areenasta. Sieltä saa perspektiiviä, miten alkoholismi vaikuttaa lapsiin.

Itse poden syyllisyyttä siitä, että en eronnut alkoholistista aikaisemmin - kuvittelin silloin myös, että lapsilla on oltava ehjä perhe ja ettei miehen juominen heitä haittaa, kun mies hoitaa työnsäkin ja on muuten “hyvä” isä. Kuinka vähän tiesinkään!

Vastaus kysymykseesi: Ei ole pakko jaksaa! Hae itsellesi ja lapsillesi apua, uskalla tehdä rohkeita päätöksiä. Alkoholistia ei voi auttaa kukaan muu kuin alkoholisti itse. Voi olla, että sitä hetkeä ei kannata jäädä odottamaan. Voimia!

4

Olen asiaa paljon puntaroinut. Olen itse kasvatusalalla ja perehtynyt paljon eroperheiden lapsiin liittyviin pulmiin. Tiedän myös alkoholismin vaikutuksista lapsiin. Oma isänikin on paljon alkoholia käyttänyt.

Tiedän, että alkoholisti ei ole hyvä isä lapsilleen, mutta tiedän myös että eroaminen ei ole hyvä juttu lapselle. Nyt tässä puntaroinkin jatkuvasti näiden kahden pahan vaihtoehdon välillä.

Toistaiseksi olen kokenut, että lapsille on parempi näin. Hyvähän tämäkään ratkaisu ei tietenkään ole, mutta kun tilanne on mikä on, niin hyvää ratkaisua ei ole.

5

Kiitos teille ihanista kirjoituksista!

Varsinkin just lasten takia mietin monesti kannattaako tätä jaksaa ja jatkaa. Meillä lapset ei koskaan ole isiä kunnon humalassa nähnyt, mutta pienessä “kivassa” ja krapulassa tietysti. Eivät vaan tiedä miks isi on sillon semmonen kun on, isommat lapset alkaa varmasti pikkuhiljaa tajuta. Se, ettei lapset ole nähnyt isää humalassa ja toivottavasti eivät näekkään on vaatinut minulta skarppina oloa. Aamulla kun ollaan jo lasten kanssa hereillä ja isi hoipertelee kotiin, niin kyllä siinä on harhautuskeinoja saanut monet kerrat käyttää. Ja muille sukulaisille yms. selitellä aina miks ei tulla sinne tai tänne. Oon siis ottanu sen tien, että suojelen miestäni, että kaikilla säilyisi se mukava kuva hänestä. En ymmärrä miks teen sitä!!? Jotenkii häpeän myös sitä, että mies juo, mutta ei minun sitä varmasti tarviis peitellä ja salailla. Sekin on nimittäin tosi raskasta ja nyt alkaa TAAS olla se olo, ettei jaksa tätä ihanaa kulissia pitää yllä vaan tekisi mieli kaikille läheisille läväyttää minkälaista paskaa tämä meidän elämä oikeesti on.

Tuo lause " onpa kiva kun on viikonloppu ja saadaan olla yhdessä" oli kuin minun suusta. Monesti oon sanonu miehelle kanssa miten kiva ois kuulla tuo lause. Mutta kun ei se hälle riitä, että tässä kotona kökittäs. Sehän on tylsää, kamalaa…

Ajatukset on taas kerran ihan solmussa, tekstikin sen mukaista, mutta jospa jostain kiinni saatte.

Mies ei myöskään auta missään kotitöissä, lasten kanssa kyllä leikkii, mutta se on siinä. Töistä kun tulee, niin syö ja menee sohvalle, kattoo telkkaria ja on kännykällä KOKO ILLAN. Käy kaupassa kyllä, mutta mitään jokapäiväisiä kotitöitä ei oo koskaan tehny. Aluks se oli minulle ihan ok, mutta nyt kun lapsia on enemmän ja minulla on muutakin elämää (opiskelut, välillä työt) niin oon tajunnu, että eihän tämäkään voi mennä näin. Mutta sitten tulen aina siihen tulokseen, että MINÄ oon vaan niin herkkä tai laiska tai jotakii, etten jaksa yksin. Mies saa ovelasti ihan parilla lauseella tuntemaan todellakin oloni nollaks tai lähinnä sillä, että ei välitä. Se on minusta pahinta, ettei puhu. Muuten kun on todella puhelias mies! Oikein tunnettu puheliaisuudestaan, mutta minun kanssa ei puhu.

Miehen oma isä on alkoholisti ja mies on katkera lapsuudestaan sen takia. Sen takia tuntuu hullulta, että hän tekee nyt koko ajan samaa omille lapsilleen! Ja tuo juuri ahdistaa kun ei oo kun kaks HUONOA vaihtoehtoa: erota tai jatkaa. Sitä kun miettii, niin tuntuu, että pää sekoaa.

6

Ja se, etten oikein koskaan voi kotoa lähteä ihan vain yksin yöksi pois, koska en voi luottaa, että mies olisi selvinpäin. Olisi ihana semmoinen hetki, että voisi luottaa, että lapset on OMAN ISÄNSÄ kanssa turvallisesti kotona. Joskus olin pienempien kanssa muualla yötä ja miehen veli sitten olikin yön isompien kanssa kun iskä lähtikin baariin. Eihän mies sitä minulle itse kertonu, mutta tässä on vuosien mittaan aika taitavaks tullu, että heti näkee naamasta/kuulee äänen sävystä miten asiat on. En sitten tuon kerran jälkeen ole uskaltanu kotoa yöks mihinkään lähteä. Ja mies jaksaa ihmetellä, että miks en käy missään! Ja miks en lähde enää hänen kanssaan ulkomaille yms. MIKSKÖHÄN!!?? Eikö alkoholisti oikeesti näe ja tajua mitä tekee??

7

Niinpä. Pitäisi päättää omasta ja lasten tulevaisuudesta. On olemassa vain kaksi huonoa vaihtoehtoa.
Miehellä olisi avaimet hyvään ratkaisuun (lopettaa juominen ja perhe pysyy kasassa ilman viinaa), mutta kun ei “vaan halua”. Niin raivostuttavaa. En ymmärrä, miten toiset pääsevät tämän vaiheen yli ja aidosti voivat mennä elämässä eteenpäin.

Tiedän, ettei tuo raivo ja viha mitään muuta, mutta en silti ymmärrä enkä hyväksy että oma mieheni on noin tyhmä. Itsekäs ja ajattelematon - pakottaa muun perheen kärsimään. Olisiko se juomattomuus hänelle sitten isompi kärsimys kuin mitä mulle ja lapsille hänen juominen tai ero?

8

Niin, tarkoituksenani ei ole arvostella kenenkään ratkaisuja. Lähinnä tunnistan noissa “jään, koska lapset eivät kärsi”, “jään, koska mies on tärkeä lapsilleen” -perusteluissa itseni. Näin myös minä perustelin itselleni vuosi vuoden perään, miksi en eroa paljon alkoholia juovasta miehestäni, josta suurkuluttajan jälkeen tulikin vauhdilla alkoholisti.

Tunnistan nuo “syy on minussa, koska olen tylsä” - ajatukset ja sen avuttomuuden ja arvottomuuden tunteen. Itse huomaa, että mies on alkoholisti, mutta muu ympäristö vain naureskelee tälle huomiolle tai korkeintaan leimaa sen sanojan hysteerikoksi. Ja alkoholisti ei muutu, vaikka puoliso päällään pomppisi - kuuluu kuvioon sekin.

Ja Toiselle väsyneelle vaimolle - avioero on aina kriisi - mutta alkoholistiperheessä eläminen on loputon kriisi. Kyse on vain siitä, missä alkoholismin vaiheessa alkkis on ja kuinka mahdollistajana toimiva läheisriippuvainen asian itsellleen selittää. Tylyä tekstiä, tiedän, mutta olen itsekin ollut sellainen, asiat itselleen parhain päin selittävä vaimo, koska niin sitä elämää on helpompi jatkaa - “parempi tuttu helvetti kuin tuntematon tulevaisuus”. Alkoholismin vaikutuksista lapsiin on niin tutkimustietoa kuin kokemusperäistäkin tietoa paljon saatavilla. Alkoholismi vaikuttaa AINA lapsiin kielteisesti ja tuhoavasti.

Nyt ymmärrän, että alkoholismi perhesairautena on prosessi, jossa alkoholisti käy omat vaiheensa kuten myös läheiset käyvät asteittain omansa. Kieltäminen kuuluu osana sairauteen - myös läheisillä, ja vie aikansa, kun he ovat lopulta valmiita hyväksymään voimattomuutensa alkoholin suhteen ja oman vaikuttamisen mahdollisuutensa suhteen.

Joka tapauksessa aurinkoista kevättä päihdelinkkiläisille!

9

Juurikin tuo pelko siitä, että minut leimataan hysteeriseks, liiottelevaks yms. saa pitämään suun kiinni ja olemaan kertomatta kenellekään mitään.

10

Myös minä pidin kulisseja pystyssä pitkään, kunnes lopulta väsyin koko tilanteeseen. Ryhdyin puhumaan asioista niiden omilla nimillä, lopetin miehen toilailujen selittelyn yms. Kaikki ympärillä kuitenkin tiesivät, miten asiat ovat. Ja ne hysteerikoksi leimanneet, yllätys yllästys, olivat puolisoni kaltaisia alkkiksia!

Oma toipuminen voi alkaa, kun kohtaa tosiasiat. Se kirpaisee, mutta kannattaa kyllä. Ja eroa pelkääville - minun ja lasteni elämä on nyt elämisen arvoista, meillä on rauhallista ja tavallista perhe-elämää. Enää ei tarvitse kävellä munankuorilla ja pelätä arvaammattomuutta ja syyttelyä, alkoholistin tunnevaihteluita ja toimia täyshoitolan ylläpitäjänä. Suosittelen :smiley: .

11

Sehän se, miettiä milloin on aika lähteä. Ei mies yhdessä yössä alkoholistiksi ole tullut, niin että aamulla olisi tiennyt että nyt on aika lähteä.

Meillä ollaan nyt siinä tilanteessa, että alan huomata tilanteen jatkuvan ja pahenevan. Kelaan aikaa taaksepäin ja huomaan että samat asiat toistuvat ja toistuvat.

Kuten kerroin, niin lähtemistä olen pohtinut paljon ja sen vaiheen olen ohittanut että uskoisin miehen tuosta muuttuvan. Nyt puntaroin miten elää niin, että lapsilla olisi mahdollisimman helppoa.

Voi olla, että olen tilanteelle sokaistunut, mutta en näe että lapset vielä asiasta paljon kärsisivät. Tai ainakaan enempää mitä kärsisivät siitä että joutuisin ne repimään tästä kodista johonkin kaupungin vuokrakaksioon.

Mun vähäiset sukulaiseni asuvat 300km päässä. Olen monesti miettinyt, että jos tästä lähden niin lähden lähemmäs sukulaisiani - muuten en tule selviämään. Silloin veisin lapsilta isän.

Asumme nyt omakotitalossa, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia jäädä lasten kanssa tähän. En selviäsi taloon liittyvistä huoltotoimista, enkä pihan auraamisista yms.

Itsekin asun mielummin eläinteni kanssa näin eli avioeron myötä menettäisin mieheni (joka ei lienee iso menetys), mutta myös kotini ja itselleni tärkeitä asoita. Taloudellisesti mies huolehtii isoimman osan kuluista.

Tiedän, typerää ja turhamaista, mutta näin nelikymppisenä myös omalla pihalla, puutarhalla ja kodilla on merkitystä. Niistä luopuminenkin sattuisi. Lapset nauttivat kun voivat leikkiä omalla pihalla koirien kanssa ja pyöräillä. Syödä kesällä omasta kasvimaasta herneitä ja mansikoita. Olenko nyt sitten hyvä äiti ja pelastan lapseni, jos eroan ja vien lapseni kerrostaloon, eroon juoposta isästään? Kun lapset selvästi isästään tykkäävät? Meillä nauretaan paljon ja isä touhuaa lasten kanssa selvänäkin, käy pyöräilemässä, uimassa jne. Juopottelu tapahtuu useinmiten kun lapset ovat jo nukkumassa.

Ok. Se vaikuttaa, mutta pointti on siinä että vaikuttaako se enemmän kuin tuo mitä ero ja elämänmuutos toisi? Ero ei takaisi sitä, että mä olen onnellinen ja jaksan olla lasten kanssa superäiti. Mun taakkana olisi sitten taloudelliset huolet ja kaiken vastuun kantaminen yksin. Nythän, miehen “rentoutumisesta” huolimatta hän huolehtii kodin ja autojen huollot ja muut “miesten työt”, vastaa pääosin isommista taloudellisista hankinnoista jne. Osallistuu myös paljon ruuanlaittoon ja kaupassa käynteihin. Osallistuu myös lasten hammaslääkäri yms. käynteihin.

Eli ei ole täysin vastuuton. Ei ole väkivaltainen. Paljon siis hyvää tai oikeastaa hyvää kaikki muu paitsi tuo juominen.
Jos sössisi raha-asioissa, olisi aggressiivinen, jättäisi kodin/autot/työt hoitamatta niin lähteminen olisi paljon helpompaa. Nyt kun oikein muuta syytä ei ole kuin että tunnen itseni arvottomaksi ja lasten kohdalla pieni huoli siitä, miten heihin tämä vaikuttaa.

Mä en ole miestäni puolustellut enkä sen juoppoutta salannut. Mutta tuntuu, että miehen ja mun sukulaiset hyväksyvät vaan asian. Miehen työkaverit käyttävät kaikki paljon alkoholia ja juominen liittyy kaikkiin työreissuihin yms. Työt hoitavat eli? Tuntuu, että tänäpäivänä on täysin normaalia juoda ja tissutella sillon kun siltä tuntuu. Oudompaa on se, kun mä en juo. Juominen liittyy kaikkeen, jopa urheilutapahtumissa on kaljateltat. Lomalla “kuuluu” olla terassilla, grillatessa juodaan, saunoessa juodaan, juhliessa juodaan, hyvällä illallisella juodaan, keikoilla juodaan…

Miehen sukulaiset ovat muka asiasta huolissaan, kun siitä olen puhunut mutta kun kylään mennään niin aina löytyy ruokajuomaksi olutta tai viiniä ja “hihi hihi” kun juominen naurattaa aikuisia puheissaankin.

Mä taidan elää jossain alkoholistien keskuudessa, mutta harvalla tuntuu olevan tervettä suhdetta tuohon aineeseen. Eikä ole enää mullakaan. Mä olen tullut niin herkäksi asian suhteen, etten voi enää ite ottaa ollenkaan kun mua nyppii koko aine. Joskus mietin, että lasi viiniä olisi kiva ottaa ruuan kanssa mutta enpä viitsi minä kantaa meille yhtään desiä sitä myrkkyä. Ja onpahan lapsilla aina edes yksi selvä vanhempi.

12

Alkoholismi on siinä paskamainen sairaus, että se etenee vaiheittain ja siihen jossain vaiheessa ikään kuin “tottuu” vallitsevana olotilana. Silloin kun meillä lapset olivat pieniä ja miehen alkoholismi alkuvaiheessa, juominen vaivasi vain minua. Minä olin se, jolla naama oli norsunveellä, se, joka pilasi lomat olemalla allapäin miehen juomisesta ja joka teki kaiken väärin ja ainakin yritti rajoittaa miehen omaa elämää. Minä kun luulin siinä vaiheessa, että se olisi perhe-elämää.

No, elämä jatkui, ja välillä oli selviäkin kausia ja ns. tavallista elämää, kunnes taas vanha meno jatkui, hieman vain vauhdikkaampana. Lapset kasvoivat, miehen alkoholismi eteni keskivaiheeseen ja minä upposin aina vain syvemmälle omassa läheisriippuvuudessani. Vähitellen juominen alkoi aiheuttaa ongelmia miehen töissä, meidän taloustilanteessa ja perheestä nyt puhumattakaan. Kului vuosia, ja sairaus eteni kaikilla rintamillla.

Kun lapset sitten lähestyivät varhaisteini-ikää ja teini-ikää, alkoivat heidänkin oireensa tulla näkyviksi. Olin jo aiemmin alkanut puhua alkoholismista avoimesti ja kertonut, mistä siinä on kyse - sairaudesta - ja miten se ilmenee ja vaikuttaa perheeseen. Itselleni olin hakenut apua alan kirjallisuudesta, Al-anonista ja täältä Päihdelinkistä. Edelleen jatkoin kuitenkin yhteiselämää alkoholistin kanssa; ulkoiset puitteet kyllä olivat mukavat, mutta niissä asui onneton perhe.

Monien lupausten, rikottujen lupausten, pettymysten ja alkoholistin avun hakemisenkin jälkeen totesin, että meidän tapauksessamme ero on ainoa ratkaisu, jotta minä ja lapset voimme jatkaa elämäämme ja mennä eteenpäin. Jokaisella perheellä on oma tarinansa ja polkunsa kuljettavana, mutta tässä alkoholismi-nimisessä sairaudessa on vain kovin kaavamasesti eteneviä ja toistuvia kuvioita jokaisessa tapauksessa.

Itselleen kannattaa hakea apua, tää foorumi on ollut itselleni toisinaan kirjaimellinen henkireikä, kun seinät ovat kaatuneet päälle. Samoin kaiken mahdollisen tiedon etsiminen alkoholismista, sen etenemisestä, hoitokeinoista yms. oli yksi keino, joka oli tukenani. Se saa näkemään, että vain itseään voi muuttaa ja vain omaan elämäänsä voi vaikuttaa.

Voimia kaikille, niin läheisille kuin juoppikselle tämän sairauden kanssa painiskelussa!

13

Täällä päihdelinkissä on paljon vanhojakin keskusteluja ja ketjuja, joiden lukemisesta olen itse kovasti saanut tukea, vaikka aihe ei asianomaisille enää ole ehkä ajankohtainen. Tässä yksi sellainen, josta saa paljon pohdittavaa:

http://www.paihdelinkki.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=2&t=22821&hilit=vaimon+kivinen+tie

14

Voi kuinka tuttua. Niin kuin mun näppiksestä nämä teidän kirjoitukset. Itse oon vielä vaiheessa että mietin vielä lopullista eroa mutta kyllä se valitettavasti tuntuu väistämättömältä. Mies on onnistunut hieman vähentämään mutta selkeä riippuvuus on vieläkin. Esim. kaikki vapaapäivät juo, myös sairaslomapäivät joita nyt on ollut aika tiuhaan viimeisten kuukausien ajan. Viikonloppuisin juo pe-su känniin asti, viikolla yrittää olla juomatta mutta usein sortuu tissuttelemaan salaa. Epäilen että juo myös töissä salaa. Yksi rimanalitus sattui hiljattain kun hän oli kipeän lapsen kanssa kotona. Oli juonut reippaasti jo päivän aikana ja kun tulin kotiin, jatkoi koko illan. Satuin vaan huomaamaan että muutama kalja siinä oli mennyt ja lähes laatikollinen viiniä. Kyllä, toleranssi on melkoinen kun pystyy vielä kävelemään kahdella jalalla tuollaisen määrän jälkeen. Näitä riman alituksia tulee sen enempää miettimättä mieleen useampia. Joululoma juotiin, viime kesäloma juotiin, sitä edellinen ja sitä edellinen jne… jopa lapsen syntymäpäivänä (viime kesänä) joi jo aamupäivällä ennen kuin vieraat tulivat. Pyysin auttamaan siivoamisessa niin hän innostuu että joo mikäpäs siinä, ja katosi ulos pesemään terassia painepesurilla. Ja jalomielisesti pari mattoa siinä sivussa. Jos olisi kysynyt tai minä jotain ehtinyt sanoa ennen ulos katoamista, olisin pyytänyt vaikka raivaamaan pöydän että saamme kahvit juotua. No seuraavana aamuna löytyi syy miksi niin innokkaana oli ulkona siivoamassa. Lapsen polkupyörän kopasta(!!!) löytyi puoliksi juotu kalja, pari tyhjää siinä lähistöllä. Voi että mua riepoi. Illalla oli toki juonut sitten ihan minun nähteni myös. Nuorimmaisen syntymän jälkeen en oo uskaltanut lähteä illalla ilman lapsia mihinkään, koska mies juo ja saattaa sammahtaa sohvalle nukkumaan jo ennen lasten nukkumaan menoa. Ei herää jos lapsi hyppii päällä ja huutaa isä, herää! On nähty. Ja jos lähtisin jossain käymään niin juo vielä tavallista enemmän kun en oo kotona vahtimassa. Niinpä en voi harrastaa mitään, en voi edes lähteä iltakävelylle kauniina kesäiltana. Kaikki läheisyys on kadonnut suhteesta tuon juomisen takia. Porno kyllä kelpaa ja ties vaikka olisi joku suhde tai satunnainen naikkonenkin ollut kuviossa mukana. Paljon helpompaa kuin olla selvin päin ja olla oman vaimon kanssa. Liikaa vaivaa, miksei se pihtari voi vain antaa???
Meillä aika samat sävelet kuin muilla tämän ketjun kirjoittajilla. On muuten ihan kunnollinen, suorastaan hyvä mies ja isä, mutta alkoholi on ainut mutta sitäkin suurempi ongelma tällä hetkellä. Ensimmäisen kerran pyysin vähentämään juomista n. neljä vuotta sitten. Sen jälkeen useamman kerran kunnes viime syksynä erittäin painokkaasti aloin vaatia. Kuten sanottu hieman on vähentänyt, mutta näyttää että tilanne on menetetty. Mies on alkoholisti ja pystyy korkeintaa pari päivää olla juomatta, sitten taas juodaan kaksin käsin että saadaan korvattua menetetty aika. Minä taas en näe meillä enää tulevaisuutta, miten tämä voisi tästä koskaan korjaantua sellaiselle tasolle että pystyisin sen kanssa elämään? Isäni on alkoholisti, ja valitsi aikoinaan viinan ja menetti perheensä. Nyt olen taas jäämässä kakkoseksi viinalle. Niin kävi lapsena ja niin käy taas. Voi kuinka ihanaa se juominen onkaan, ei siinä merkitse mitään vaimo ja ihanat lapset kun janottaa ja ahdistaa, ja juomalla saa olon taas, jos ei hyväksi, niin normaaliksi. Kaikki viikonloput on juomista. Kun saan lapset nukkumaan ja olisi aikaa olla miehen kanssa kahden, jutella, pitää hyvänä, mitä hän tekee? Itsesäälissä rypee ja juo, katoaa puuhastelemaan jotain tai saunalle, mihin en voi lähteä seuraksi kun lapsia ei voi jättää yksin nukkumaan. Ja entäs sitten se tulevaisuus? Ollaan puhuttu että mentäisiin yhdessä, koko perhe, tai kahdestaan, lomareissulle pitkästä aikaa kunhan lapset on vähän isompia. Mutta koko ajatus tuntuu oikeastaan sietämättömältä. Siellähän se ryyppäisi taas aamupäivästä lähtien kunnes illalla olisi tuhannen pieruissa ja sammahtaa kuorsaamaan. En pääsisi edes mihinkään pakoon hotellihuoneesta, siellä sitä sitten olisi jumissa.
Meillä on nyt harkinta-aika menossa ja enimmäkseen on toivoton olo, ei tästä mitään enää tule. Toisaalta meillä on ollut huonoja aikoja ennenkin ja niistä on noustu ja elämä on ollut taas hyvää, mutta järjellä tiedän että eihän alkoholisti parane jos ei ole itsellä mitään halua lopettaa. Ja tällaisena en elämää halua jatkaa. Kun ei alkoholisti parane ei meidän elämäkään tästä parane. Voi mennä enää huonompaan päin ja sitä en halua olla todistamassa saman katon alla. Että nyt on jäljellä enää päätös, mitä tehdään uudelle talolle jonka itse ollaan rakennettu. Sääli olisi myydä, ja aikakin huono. Kaipa tuo mies tähän jäisi, milläpä sen tästä saisi lähtemäänkään. Asunnosta oon haaveillut pitkään ja pari sopivaa vaihtoehtoa katsottu valmiiksi.
Mutta kun on sinnikäs luonto ja kova pää niin ei se toivo niin vaan kuole. Että jos tästä sittenkin vielä tulis jotain. Sitä miestä nimittäin rakastan niin hemmetisti ja lasten takia toivon että hän ryhdistäytyisi. Tuo juominen vaan on niin sietämätöntä ja vastenmielistä että en jaksa enää, ja voimat on vähissä. Pitäisi lähteä kun on vielä voimia pitää itseni kasassa, olla äiti lapsilleni ja huolehtia heidän hyvinvoinnista tarpeeksi hyvin. Tiedän että pohjakosketuksen jälkeen voi nousta vain ylöspäin mutta nyt mulla itsellä ei ole varaa ottaa pohjakosketusta, kun kuka noista lapsista silloin huolehtisi? Miten tuon toivon saisi kuolemaan ja päätöksen aikaiseksi? Sitä on turha enää odottaa että tuo mies raitistuisi. Viina on tärkeämpää kuin me, sille me ei vain voida mitään. Ei ole mitään mitä me voitaisiin tehdä, ei mitään mitä voitaisiin sanoa.
Ja anteeksi että tulen toisten ketjuun avautumaan. Nämä kokemukset oli vaan niin samankuuloisia kuin omani, tuntui sopivalta paikalta.

15

Luin juuri Lena Anderssonin kirjan ”Omavaltaista menettelyä”, joka kertoo viiltävän kauniisti, miten vaikea on irrottautua tunnekoukusta, kirjan tapauksessa rakkaudesta, joka ei saa vastakaikua. Ja miten pienen pienikin toivonkipinä herättää toivon yhä uudelleen ja saa sen pysymään hengissä vastoin mitään järjellistä syytä. Kirja päättyy tähän osuvaan turhan toivon luonnehdintaan.

”Varmaa tietoa on helpompi käsitella kuin epämääräistä. Se johtuu Toivosta ja sen luonteesta. Toivo on ihmisruumiissa asuva loiseläin, joka elää täydellisessä symbioosissa ihmissydämen kanssa. Ei riitä, että Toivon pukee pakkopaitaan ja telkeää pimeään loukkoon. Myöskään nälkäkuuri ei auta, loista ei voi tuomita vedelle ja leivälle. Ravinnonsaanti on tyrehdytettävä tyystin. Jos Toivo pystyy hankkimaan jostain happea, se hankkii sitä. Happea on väärin suunnatussa adjektiivissa, ajattelemattomassa adverbissa, hyvittelevässä myötätunnon eleessä, vartalon liikkeessä, hymyssä, silmän pilkahduksessa. Se joka toivoo, ei ole tietävinään, että empatia on mekaaninen voima. Välinpitämätön tekee vaistomaisesti huomaavaisia asioita suojellakseen sekä itseään että hädänalaista.

Toivo täytyy tappaa nälkään, jotta se ei viettele ja sokaise isäntäeläintään. Toivon saa hengiltä vain häikäilemättömällä selkeydellä. Toivo on julma, sillä se kietoo pauloihinsa ja kahlitsee.

Kun loiseläin Toivo otetaan pois kantajastaan isäntäeläimestä, kantaja joko kuolee tai pääsee vapaaksi.

Toivo ja sen symbioosi eivät usko, että rakastetun perimmäinen tahto muuttuu, se on sanottava. Ihmissydämessä asuva toivo uskoo, että tahto on jo olemassa; että rakastettu oikeastaan – oikeastaan – tahtoo sitä mitä ei ole tahtovinaan, mitä paha maailma on houkutellut hänet tahtomaan: lyhyesti sanottuna ettei asianlaita ole sellainen miltä näyttää. Että se pieni pilkahdus jostakin muusta on totuus.

Tätä on Toivo.”

Toivon kaikille alkoholistin kanssa eläville rohkeutta nähdä selkeästi ja voimia toimia sen mukaan, mikä on totta eikä toivon luomaa kuvitelmaa.

16

Tuo toivo se on, joka muakin häiritsee. Järki sanoo, että anna olla. Elä elämääsi, ei se juomista lopeta. Mietin eroa ja lähtemistä. Mutta en osaa kuitenkaan olla toivomatta. Jatkuvasti yllätän itseni miettimässä sitä, että jos lasten kanssa muutamme pois niin sitten mies varmasti “herää” ja lopettaa juomisen. Järki sanoo, että ei mikään muutu ja mies on jo menetetty, mutta silti. Toivon. Ja siksi päivät vierii, viikot vierii ja kaikki kakka ennallaan.

Voi kun joku osais selittää tuon viinan mahdin, niin että sen ymmärtäisin. Ymmärtäisin miksi muuten niin järkevät ihmiset ovat valmiita sössimään alkoholin takia taloutensa, perheensä, työnsä… ja eivät silti voi myöntää, että ovat alkoholisteja tai eivät ainakaan halua luopua siitä.

Itse olen hieman ylipainoinen ja todellakin haluaisin päästä kiloista eroon. Tiedostan mässäilyni ja olen niistä harmissani. Sanon sen myös ääneen. Mies taas ryyppää ja koheltaa. Ei sano koskaan katuvansa sitä vaan krapulassakin on iloinen siitä että on päässyt juomaan. Harmissaan vain siitä, että minä en osaa olla iloinen näistä hänen ryyppyreissuistaan ja krapulapäivistään. Nytkin oli taas telonut itseään, mutta mitäs siitä. Hups, kato tekevälle sattuu. Ei tule mieleenkään, että syy voisi olla alkoholin liiallisessa käytössä ja ehkä sitä olisi syytä vähentää ennen kuin sattuu pahasti. Eipä ei.

17

No nyt on saanu mies ottaa ja rymytä sen lauantai illan ja voinu huonosti sunnuntain. Ja kuten aina, eilen ja tänään tuli taas lupauksia. “Kyllä minä nyt vähennän, oon vaikka aluks pari kuukautta juomatta…” Mutta aikomustakaan ei oo kokonaan lopettaa.
Mutta TAAS KERRAN joku idiootti tuolla minun pään sisällä uskoo, että kyllä se nyt muuttuu. Mutta eihän se muutu!
Minä myös haluaisin joskus, hyvin harvoin, ottaa ruualla lasin viiniä, mutta tuo miehen juominen on saanu niin vihaamaan koko ainetta. Joskus on tehty hyvää ruokaa ja on ollu tarkotus ottaa molempien lasilliset, mutta kappas, ilta on loppunu siihen ku miehen suuta on alkanu kuivumaan enemmän ja lähteny baariin. Joten näitäkään yhteisiä hetkiä meillä ei oo ollu enää aikoihin, koska sillonkaan en oo sen arvonen, että mies jaksais kotona minun kanssa olla, vaan oon taas kerran se tylsä akka, joka ei ymmärrä, että pitää kai muutamat saada ottaa.
Mutta nyt siis on se vaihe viikosta kun kaikki uskoo, että kaikki muuttuu. Keskiviikon vaiheilla alkaa yleesä miehellä mieli kallistua toiseen suuntaan ja viikonloppuna sitten voi taas ottaa ku akka on taas niin tylsä ja töissäkii ollu niin rankka viikko.

18

Lupauksia tosiaan aina satelee… En ole täysin 10v aikana päässyt selvyyteen, uskooko mun mies niihin itsekin sillä hetkellä vai onko se vaan semmonen liturgia, että saa tilanteen rauhoittumaan. Meillä aina stressi on ollut syy juoda… Yrityksen lopetus, töissä olo, lomautus, työllisyyskoulutus, työttömyys on tässä ollut stressin aiheita ja niihin on pitänyt juoda. Ja stressin takia ei voi tehdä kotitöitä tms. Viimein olen tajunnut, ettei tällä ole stressin kanssa mitään tekemistä. Miehen perusluonne vaan on tuommoinen negatiivinen jurnuttaja ja uhri, joka ei kykene näkemään missään mitään hyvää olipa elämäntilanne tai parisuhdestatus mikä hyvänsä.

En enää jaksa, vein eropaperit ja olen hommannut ukolle asunnon ja kaikki asiat kuntoon, muuttaa huhtikuun lopulla. Tää on vaan niin pitkä aika oottaa ja järjestää kaikki, kun toinen on täysin vetelä, on ollut aina. Pahinta on, ettei mulla ole mitään paikkaa minne mennä, eikä hänelläkään, eikä rahaa vuokrata mökkiä tms väliaikaista juttua. Monien miehet katoaa reissuilleen, mutta meillä tuo ei lähde minnekään, on kuin iilimato minussa kiinni, natkuttaa ja vaatii… Jos itse yritän lähteä edes muutamaksi tunniksi jonnekin, ottaa sen loukkauksena ja vaatii mukaan ja alkaa heti vääntää hommaa mieleisekseen eli menoksi johonkin räkälään. Juotiin siis aiemmin yhdessä, ei lapsia. Eilen järjettömässä päänsäryssä pyysin, että menisi edes lukemaan lehdet lähikirjastoon, että saan hetken levätä, niin suutui ja paiskoi ovia.

Heräsin itkuisena, kun olin nähnyt unta, että puoliso oli “muuttunut” ja puhui kuinka ymmärtää kuinka väsynyt olen… Eihän sellaista tapahdu… Ei tuolla tavalla empatiakyvytön ihminen tule koskaan näkemään asioita toisen kannalta. Miten sitä jaksaa edes alitajuisesti toivoa jotain noin mahdotonta? Meillähän ei siis koskaan ole ollut mitään “hyvittelyä” tai katumista edes väkivallan jälkeen. Kaikki on aina ollut “minkä minä sille voin”. Särkynythän tuo ihminen on ja varmasti omalla tavallaan onneton. Mutta tää on kyllä viimonen “Jeesus”-hommeli mulla. En enää rupea “pelastamaan” ketään.

Voimia muillekin! Asiat järjestyy, sitten kun on niitä kypsä järjestämään. Seuraavaksi järjestän itselleni yksiön ja saan pikkuhiljaa oman elämäni takaisin. Oman ajan ja omat touhut. Sitten olen taas “minä” enkä tuon ukon elämän apuhenkilö. Edellyttäen, ettei tuo haudo päässään perhesurmaa… Mistä noiden vaikenevien pään sisällöstä mitään tietää…

19

Väsynyt vaimo, noi sun kirjoitukset voisivat olla mun kirjoituksia. Ihan samoin käy meillä, jos vietetään “romanttista iltaa” hyvän ruuan ja viinilasillisen kera. Viinit loppuu, kaljaa löytyy jostain, sekin loppuu ja sitten ollaan jo soittelemassa kavereille. Jep. Kiva yhteinen ilta meillä.

Ainostaan tuo on meillä toisin, että mies ei edes alkuviikosta lupaile vähentää tai pitää mitään taukoja. Ei lupaa kun ei kuulemma halua luvata, pystyis kyllä olemaan juomatta mutta ei halua. Muutama kalja kun rentouttaa ja hän tarvitsee omaa aikaa ja se on hänen harrastuksensa…joopa, joo. Sen myöntää aina toisinaan, että ei pitäis ehkä juoda ihan niin paljon. Senkin taitaa myöntää ihan vaan mun nalkutuksen vuoksi.

Mutta kiva tuntea itsensä kovin arvostetuksi. Tee mitä teet, kärsi miten kärsit, mutta alkoholista en luovu. Näin mulle on sanottu. Ihmettelen itsekin miksi tässä vielä olen. Kai jonkun epätoivoisen toivon vuoksi tai lasten? Tai vain oman heikkouden ja saamattomuuden? On kuitenkin helpompi olla kuin lähteä?

20

Käynpä nyt täälläkin, kun kerran täällä olen. Ollaan Hemminan kanssa puitu samoja asioita tuolla Viikonloppujuoppo-ketjussa aiemmin.

Juuri näin meilläkin. Tämä arvostuksen puute on tullut minullekin oikeastaan vasta vähän aikaa sitten pinnalle. Aikaisemmin oikeastaan olen tuijottanut vain tuota alkoholia, mutta nyt viime aikoina alkanut miettimään näitä “sivuvaikutuksia”. Juurikin tämä arvostuksen puute ja toisaalta luottamuksen puute. Mitä ei lupaa, niin sitä ei tarvitse pitää. Viis veisaamatta muiden tunteista tai ajatuksista. Niinhän itse sanoo: “Teen mitä itse haluan”.

Tuota lähtemistä mietin minäkin. Tällä hetkellä olen itse sen verran “vahva”, että pärjään kotona. Käytän vahvuuteni omaan itseeni ja lapsiin. Miehelle siitä ei riitä.
Toivo: löytyy. Josko tästä vielä jotain tulisi. Lasten vuoksi: jep, kyläkoulu tuntuu paremmalta meidän kokeilunhaluiselle lapselle. Heikkous ja saamattomuus: en usko. Vahvuus itsestä on löytynyt. Pärjäisin kyllä lasten kanssa yksin.

Joku täällä ketjussa kirjoitti tuosta miehen juomisen salailusta. Siihen minulla on nykyään aika jyrkkä kanta: ei missään nimessä! Et sinä juo, vaan mies. Se ei ole sinun syysi, etkä sille mitään voi. Itse sukujuhlissa nykyään vastaan kyselyihin suoraan: Juomassa. Loppuu muuten kyselyt hyvin nopeasti. Samalla pääset itse salailun verkosta ja voit jopa saada tukea ulkopuolisilta. Oma olosi helpottuu.