Oman vertaistuen rajat? Minun vai kaverin tavoitteenasettelu

Kiitos paljon, Basi, ja hyvää ja raitista viikonloppua kaikille meille. :slight_smile:

Huomisiin! o/

Huomenta päivää!!! o/

Tuosta pelkästä kuuntelemisesta vertaistuessa…

Jos ajatellaan, että henkilö haluaa purkaa sydäntään ja käsitellä ongelmaansa kertomalla siitä toiselle ihmiselle eli jakamalla sen, riittääkö pelkkä kuuntelu? Mirä olette mieltä?
Ajatellaan siis että se kuunteleva osapuoli, jolta tukea haetaan, ainoastaan kuuntelee ihan keskittyneesti, ja lopuksi toteaa vaikkapa “aha”. Ja siinä kaikki.

:slight_smile:

Tai toinen tilanne ihan tosi elämästä:

Päihdehoitopaikassa asiakkaat kertovat vuorollaan omakohtaista kokemustaan jostain asiasta. Yksi ihminen avautuu ja jakaa rehellisesti tuntemuksensa ja kokemuksensa, kaikki muut kuuntelevat (tai nuokkuvat) hiljaa.
Puheenvuoro päättyy ja seuraa…

…hiljaisuus.

Pelkkä hiljaisuus. Jonka lopulta ehkä rikkoo jonkun ääni: “no nii voiks nyt mennä röökille?” :slight_smile: Miltä puheenvuoron pitäneestä nyt tuntuu, mitä kuvittelisitte?

Eli siis, tarvitaanko tukeen jotain muutakin kuin pelkkä kuunteleminen :question:

Huomenta,
joskus pelkkä kuunteleminenkin voi olla hyvä juttu, mutta kyllä silloinkin on syytä osoittaa se, että on kuunnellut. Itse tarkoitan kuuntelemisen tärkeydellä vastavuoroista kuuntelemista. Vastakkainen esimerkki esittämiisi, ja ihan todellinen on se, että puhutaan kuuntelematta. Vastavuoroisuus, dialogisuus onkin ehkä vertaisuudessa se ihan oleellisin asia sen lisäksi, että on se jokin yhdistävä kokemuspohja.

Niimpä juuri. Se dialogisuus onkin se juttu. :bulb: Siis ihan pelkkä kuuntelemisen osoituskaan ei aina riitä, jos se on tyyliä “ai niinkö, voi voi”, “kauheeta!”, tai “voin sinua parkaa, koita nyt jaksaa”. :smiley:

Joskus tietenkään muita sanoja ei löydä, mutta parasta on kertoa oma kokemus jos se on samantyylinen kuin kaverilla. Tai näkemys, jos sellaisen voi kertoa toista loukkaamatta.

En tiedä onko se suomalainen piirre, mutta me varotaan ehkä vähän liikaakin joskus sitä “toisen elämään puuttumista”, jopa niin ettei uskalleta antaa tukea tarvitsevalle sitä palautetta mitä hän kaipaa ja hakee.

Meillä on hirveen syvällä sellanen “jokainen pitäköön huolen vain omista asioistaan” tai “mikä minä olen muita neuvomaan” -tyylinen ajattelutapa. Silloinkin, kun ei tarvitsisi kertoa muuta kuin oma mielipide.

Olen itse tyypillinen esimerkki ihmisestä, jonka on vaikea (etenkin on ollut) ottaa vähänkään neuvomiseen viittaavaa vastaan ja siksi on ollut hienoa huomata, että kokemuksesta kertominen (ja kuuleminen) on jotain muuta. Kun perustaa kertomansa ja mielipiteensä omaan kokemukseensa, niin se harvemmin synnyttää korvat lukkoon vastustus -reaktiota. On varmaan totta tuo Suomalainen piirre, että kukin pitäköön oman tonttinsa asiat järjestyksessä kuten haluaa ja äärimmillään asioihin ei puututa, vaikka naapurista kuuluisi tappamisen ääniä. Alkoholismissa vertaistuki ei voi olla nyökyttelyä kohti tuhoa, vaan kyllä siinä täytyy uskaltaa kertoa mihin se johtaa sen kokemuksen perusteella, joka itsellä on. Voin aina kertoa sen mihin oma juomiseni oli menossa ja mihin se olisi päätynyt, jos olisin jatkanut, ottamatta suoraan kantaa vertaisen tilanteeseen. Olen itse hyötynyt paljon toisten kokemuksesta, mistään neuvoista en olisi saanut vastaavaa irti.

Minusta maailmasta voisi tulla parempi paikka, jos ihmiset puhuisivat vähemmän ja kuuntelisivat enemmän :wink:.

Mutta siis, voiko pelkkä ymmärtävä kuunteleminen riittää? Omien kokemusteni mukaan voi, mutta kuten Basikin tuossa totesi, kuunteleminenkin on aktiivista toimintaa, enemmän kuin vain kuuntelevan näköisenä olemista. Itse olisin sitä mieltä, että aika usein vastaukset elämän ongelmatilanteisiin ovat meissä itsessämme, mutta niiden löytäminen saattaa helpottua, jos omaa ajatusvyyhtiään saa selvemmäksi puhumalla (tai kirjoittamalla; tämäkin on ajatusten järjestämistä).

Jos olen vuorovaikutustilanteessa se, jolle kerrotaan jotain, voin osoittaa ymmärrystä toistamalla kuulemiani asioita jotenkin eri sanankääntein, yhteenvetona tms., eli tarjoan kertojalle hänen oman viestinsä eri muodossa :slight_smile:. Jos asia on sellainen, johon minulla ei ole mielipidettä tai jos tulkitsen, että ihminen haluaa lähinnä purkaa sydäntään, saatan vastata avoimella kysymyksellä, katsoa asiaa eri kulmasta tai vastakohdan kautta. Mielelläni vältän valmiiden vastausten antamista (aikuiselle ihmiselle), jos mahdollista, koska aika usein yhtä oikeaa ratkaisua ei edes ole olemassa, mutta sopivia mahdollisia vaihtoehtoja on paljonkin. Jos on otettava kantaa, saatan sanoa, miten itse menettelisin vastaavassa tilanteessa.

Näin siis kaikenlaisten isojen teemojen kohdalla. Arkielämän ongelmat sattavat sitten selvitäkin usein nopealla kysymys-vastaus -periaatteella.

–kh

Aivan totta, eli se valmiiden vastausten antaminen tai avoimeksi jättäminen pitää sovittaa sen tilanteen ja tarpeen mukaan. Samoin kuin se, onko enemmän paikallaan puhua vai kuunnella, vaiko vaihtelevasti molempia. :slight_smile:

Sosiaalitoimen asiakas: “Miten tämä toimeentulotukihakemus täytetään?”
Virkailija: “Niin, me voidaan pohtia tätä sun kysymystä, ja siihen voi olla erilaisia ratkaisutapoja. Minulla ei ole omaa kokemusta sellaisen hakemuksen täyttämisestä, joten en voi alkaa sinua neuvomaan.”

:smiley:

Vuorovaikutus on varmasti ihmiselle tärkeää, ja selkliinnyttähän se ajatuksia. Parhaimmillaan olmassaolevan tiedon ja luovan ajattelun tuloksena syntyy ensinnäkin uutta tietoa, toiseksi uskoa uuden tiedon olemassaoloon ja oivallusten myötä uskoa oman ajattelun voimavaroihin.
Ja niillä on hyvä edetä ongelmanratkaisussa.

Mutta, uskon että apua on myös siitä rinnalla kulkemisesta, yhdessä tekemisestä siten että ongelma, muun homman ottaessa tilaa ajatuksissa, “kutistuu kokoisekseen”.

Juuri tuo “kokoisekseen kutistaminen”, eli huomion kiinnittäminen muihin asioihin, terveiden ja kehityskelpoisten, voimaannuttavien ja terveelliseempään elämäntapaan totuttaviin yhdessä tehtyihin ja koettuihin juttuihin on sellaista vertaistukea johon myös minunlaiseni yksinkertaisemmalla ajattelulla varustettu voi osallistua.

Pari päivää sitten sain ojennusta, ja minulle todettiin ettei tuollainen mitään vertaistukea ole.

Asiaa nyt olen sitten päässäni pyöritellyt ja tullut siihen tulokseen, että voin edelleen väittää sen sitä olevan.
Kun se kerran tukee “vertaisen” eli tavallisessa elämässä kohdatun ihmisen, voimaantumista, samalla omaanikin, niin en sille keksi muutakaan määritelmää joka sitä paremmin kuvaisi.

Ja se hyvä puoli siinä tosiaan on, että sitä voi tehdä tällainen hiukan yksinkertaisempikin äijä, jolla ei ole kanttia ryhtyä psykologisiin, henkisiin tai hengellisiin vaikuttamistoimiin toisen ihmisen päänupin suhteen.

Tuo Ketostixin esiinnostama dialogi sossuntädin ja asiakkaan välilläoli oikein hyvä.
Olen usein miettinyt sitä, miksi pitäisi korostaa tuollaisessa asiassa auttajan omia ongelmanratkaisuja ja elämäntilannetta.
Jos nyt minä lähden metsänreunanmiehenä juttelemaan avuntarpeestani sossuntädille, ongelmana se että rahat nyt tilapäisesti vallan loppuivat kun katto alkoi vuotamaan ja paikkausvärkkeihin upposi kokonaan tämän kuukauden työttömyyskorvaukset, ja sähkölaskukin tarttis maksaa… ei siinä suurta apua ole jos sossuntäti kertoo minulle miten hankalaa hänellä on kolmen alaikäisen lapsen yksinhuoltajana ja oman astmansa takia kalliita lääkkeitä maksavana, entisen avioliiton sotakorvauksia ja velkoja selvittelevänä pienipalkkaisena.

Ei.
Kyllä minusta viisainta on, että sitä minun toimeentulotukihakemustani täytettäessä hän käyttää nimenomaan ammatillista taitoaan ( hänen ammattitaitoonsa liittyy se, että tietää miten se kaavake täytetään) eikä sitä täyttäessä sekoita siihen omia ongelmiaan (vaikka ne ovatkin myös samoja, rahanpuuteongelmia) eikä omia selviytymiskeinojaan.

Ja luulen että ei- ammatillisessa tukemisessa on aivan samoin syytä lähteä sen kullloisenkin selviytymiskeinoja etsivän asioista eikä auttajan omista asioista.

Juu, kyllä minäkin odotan saavani apua lomakkeen täyttämiseen sitä ammattilaiselta hakiessani, enkä tarinaa hänen elämästään ja lomakkeentäyttökokemuksistaan. :smiley:

Myös minulta odotetaan tiettyjä asioita ammattini asettamissa puitteissa, eikä vertaisuus jota joidenkin kohtaamieni ihmisten kanssa voisinkin kokea, kuulu siihen pakettiin, muuta kuin sillä tavoin että se kenties lisää omaa ymmärrystäni.

Vertaisuudelta ja vertaistuelta (tämän alkoholismin suhteen) odotan kokemusten jakamista vastavuoroisesti, kiihkoilematta, tyrkyttämättä, keskustelevassa hengessä. :smiley:

kiih kiih tyrk tyrk* :sunglasses:

Mietitytti tuo ongelman kutistaminen kokoisekseen, josta Metsänreunan mies kirjoitti. Jos ajattelee vaikkapa että vertaistukea hakee pahoissa vaikeuksissa ja päihdekoukussa oleva syrjäytynyt addikti. Vaikkapa sellanen, jollasia tapaa katkoilla ja huumeklinikoilla.
Voi olla, että se tuki jota hän hakee olisi sen ongelman käsittelyä ja sen ongelman ratkaisua, johon ei riitä ihan sellanen ratkaisu että koitetaampas nyt unohtaa koko ongelma ja lähdetään kalaan.
Ei sillä etteikö kalaankin voisi joskus lähteä, jos kondis on kohentunut ja päihteettömänä on jaksettu olla jonkun aikaa. Mä olen käynyt narkomaanien ja alkkisten kanssa pelaamassa minigolfia ja mölkkyäkin. :slight_smile:

Mites muuten te AA:laiset tykkäisitte sellasesta, jos palaverissa ehdottas että eiköhän unohdeta nämä alkoholi-asiat ihan kokonaan ja mennä vaikkapa ulos potkimaan fudista? :smiley:

Ollenkaan väheksymättä fudista, kalastamista, kimpparetkeilyä yms. yhdessä tekemistä, niin AAhan mennessäni en toimintaa odota, enkä myöskään halua. Yhdessä tekeminen, kumppanuus, toisen tukeminen, kaveruus, yhteisöllisyys, vapaaehtoisuus, tukihenkilötoiminta ovat kaikki hienoja asioita ja niihin liittyvää toimintaa on tarjolla useissa yhdistyksissä ja projekteissa sekä erilaisiin hoitomuotoihinkin sisällytettynä. Hyvä niin ja hyvä myös niin, että AA tarjoaa vertaistukea ja askelohjelman, niille jotka sitä haluavat ja tarvitsevat. Miksi AAn pitäisi lähteä tekemään noita muita juttuja? Minusta on hyvä, että kullakin on oma tonttinsa ja erilaista toimintaa löytyy eri puljuista. Minä menen AAhan auttamaan itseäni ja muita, puhumalla, kuuntelemalla ja pohtimalla. AA on erikoistunut siihen mitä tekee ja on mielestäni hyvä siinä. :smiley:

Tämä saattaa olla yksi enimmin ajattelutapoja jakava kysymys täällä keskustelupalstallakin.

Ongelmakeskeisen elämäntavan muuttaminen sellaiseksi ettei se ongelma enää valtaakaan ajatuksia vaan selviytymisprosessin myötä päivä päivältä merkitsee yhä vähemmän, se oli minun selviytymisessäni varmaankin se olennaisin ja vaikuttavin asia.

No, se että minun yksittäistapauksessani homma toimi noin, ei todista oikeastaan yhtään mitään.
Olisi aivan mahdollista sekin että olisin itse tulkinnut kohdallani tapahtunutta muuttumista enemmän omien ennakkoasenteideni ja toivomusteni mukaan ja vain osan omistakin havainnoistani merkityksellisiksi hyväksyen.

Mutta, kun olen täällä elävässä elämässä tavannut useita ihmisiä jotka ovat samalla systeemillä muuttaneet elämäntapojaan niin uskon aika lujasti asiassa jotain järkeä olevan.

Tiedän, on myös niitä jotka eivät ainakaan tunnusta että heidän kohdallaan olisi ollut mitään hyötyä mielenkiinnon kääntämisestä pois ongelmasta, jopa sanovat että ainoa oikea tapa elää on heidän kohdallaan se, ettei ongelmaa päästetä unohtumaan tai mielessä hämärtymään.

Ja kun moni on ainakin alkoholiongelmasta päässyt eroon nimenomaan siitä toistuvasti ja vuosikausiakin puhumalla ja kertaamalla, niin myönnettävä on että toimii sekin. Kuten Basi kertoi, AA:n toiminta perustuu juuri tuohon. Ja se aivan selvästi monen kohdalla toimii.

Mutta, siltä näyttää että osa ihmisistä sitten taas hyötyy enemmän tästä muita puolia vahvistavasta ja omaan voimaantumiseen perustuvasta toipumismenetelmästä, joko ihan itsekseen tai sitten ryhmissä joissa toiminnallisuudella, onnistumiskokemuksin itseään ja kavereita vahvistaen ja toinen toistaan tukien ne ajattelun ja toiminnan painopisteet siirtyvät ongelmista jonnekin , voisiko nyt sanoa, terveellisemmän elämisen puolelle.

En sulkisi kumpaakaan reittiä pois, ehkä parempi on niin että itsekukin miettii kohdallaan kumpaa kokeilee, ja jos ei ensin yritetyllä linjalla ongelmat vähene niin sitten voi aina vaihtaa systeemiä ja kokeilla toista.

Ainakin tästä ongelmaa heikentävästä ja muita osia vahvistavasta periaatteesta on sitten vielä niin monta variaatiota että usemmanlaisille ihmisille vaihtoehto pitäisi löytyä. Ja voipa suunnitella ihan omankin selviytymistavan - luulen että olen aika paljon niin tehnytkin, en juuri uskaltautunut muiden oppeihin luottamaan missään vaiheessa…itse piti ymmärtää mitä on tekemässä, se turvasi hyvät yöunet ihan lopettamisen alusta alkaen.

hmm… tämä menee taas siihen että yritän todistella jonkun asian olevan totta koska minä olen niin todennut omalla kohdallani olevan… vaikka kaiken järjen se ei todista mitään muuta kuin että tässä yksittäistapauksessa asiat tapahtuivat (minun tulkintani mukaan) näin. Eli, tarinankerronnan puolelle menee…
Silti, kun nyt inttämään aloin, niin kysyn taas, ihan avoimesti ajatellen, vaikka hetkeksi omat tulkinnan omista kokemuksista sivuun jättäen, kumpi yleisesti ottaen ja todennäköisemmin paranee, sekö joka itsekseen ja porukassakin lujittaa uskoaan siihen että sairastan ehdottoman parantumatonta sairautta josta en koskaan voi parantua, vai sekö joka samoin lujittaa uskoaan siihen että paranen, olen jo parantunut, olen tänään jo terveempi kuin eilen ja huomenna olen vielä terveempi kuin tänään.

Minä uskon että tuossa asennoitumisessa on homman ydin.
Ja muistelen yhden parantajan joskus sanoneenkin että mene, sinun uskosi on sinut parantanut.

Kyllä vain ja onhan paljon myös niitä ihmisiä, jotka käyvät sekä AAssa että muissa toiminnallisuuteen ja yhdessä tekemiseen pohjautuvissa jutuissa. Sellainenkin on havaittavissa ainakin omalla kohdallani, että alkoholiongelma kutistuu myös sitä puhki puimalla ja päin menemällä. Tässäkin me ihmiset olemme erilaisia ja taidan olla sitä tyyppiä jota asiat ei jätä rauhaan ennen kuin ne on jollain tapaa käsitelty, eikä vain jollain tapaa, vaan juuri kuten olen tehnyt. Jotenkin ajattelen myös, että siitä huolimatta että olen käynyt terapiassa ja käyn AAssa raitistumiseni on omintakeinen prosessi, koska se tapahtuu minun päässäni, ei jonkun toisen päässä. Ei kukaan ajattele ja elä puolestani, vaikka kävisin ihan missä vaan. Yhtäläisyyksiä koen silti monien alkoholistien ja raitistuneiden tarinoissa ja kokemuksissa ihan siitä huolimatta, että ovatko he AAsia vai eivät. :smiley:

EDIT. Olit hiukan muokannut tuota loppua kirjoittaessani… Toivottavasti et ainakaan minun takiani koe tarvetta inttämiseen. Minulla ei ole mitään tarvetta osoittaa jonkin tavan raitistua olevan paremman kuin toisen tavan. Kerron omasta tavastani, koska sen tunnen ja samalla asetan sen puntaroitavaksi jollekkin omaa tilannettaan harkitsevalle. Se mihin tapaan sitten kukakin päätyy ei ole minun asiani, hyvä on jos johonkin päätyy.

Eli kun me kirjoittelemme tällä ongelmakeskeisellä foorumilla päihteistä, päihdeongelmista ja niistä toipumisesta, me itse asiassa pidämme ongelmaamme mielessä emmekä päästä sitä unohtumaan?

Olisiko meille kaikille hyödyllisempää ja tervehdyttävämpää kirjoitella ihan muilla foorumeilla muista asioista kuin päihteistä ja päihdeongelmista? (joojoo, tiedän tiedän! Aika moni toivottaisi mielellään ainakin minut ihan muille foorumeille. :laughing: )

Tai… voidaanhan me lopettaa (entisestä) päihdeongelmastamme ja päihteistä kirjoittaminen, ja kirjoittaa tälle foorumille ihan muista asioista. Mä voin esim. kirjoittaa liikunnasta, musiikista ja vaikkapa karppaamisesta, Metsänreunan mies voi kirjoittaa vaikka lintubongaamisesta, joku voi kirjottaa golfista, joku postimerkkeilystä… Pääasia ettei päästetä ongelmaa valtaamaan mieltämme ja mainita päihteitä tai päihdeongelmia sanallakaan.

Olisi siinäkin varmaan palstan uusilla lukijoilla ihmettelemistä. :smiley:

Kertoiko Basi tosiaan tämmöstä? :astonished:

Mä lisäisin kyllä, että kannattaa myös kerrata sitä raitistumista ja raittiina elämistä. Eli siitä alkoholiongelmasta toipumista, eikä vain itse ongelmaa jota ei enää edes ole. :slight_smile:

Minusta oleellisinta on se, että ihminen oikeasti haluaa lopettaa juomisen, ja vasta toisena tärkeysjärjestyksessä tulee raitistumismenetelmän valinta. Tämä ei toki mitenkään vähennä sen itselle sopivan menetelmän löytymisen merkitystä, ja tuo Metsänreunan “kaksi lähtökohtaa” -teoria on eräs tapa aloittaa hakeminen. Käytännössä jako ei liene noin jyrkkä, sillä veikkaanpa että aika moni soveltaa noita molempia lähtökohtia joko peräkkäin, vuorotellen tai jopa päällekkäin, koska raitistuminen etenee vaiheittain, ja takapakkiakin voi tulla.

Motivaation merkitys tulee mielestäni esille siinä, että valitseepa kumman tahansa lähtökohdan - joko suuntaa ajatuksensa pois juomisesta tai pitää ne siinä “toistaiseksi” - sen toimivuus riippuu aivan oleellisesti siitä, onko ihminen pohjimmiltaan aloittamassa raitistumista vai juomataukoa.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa luultavasti jokainen meistä on ollut monta kertaa: ollaan juomatta ja touhutaan jotain muuta, kunnes juomahalu voittaa. Ajatusten poissuuntaaminen juomisesta ei onnistu kuin aikansa, koska oma mieli on edelleen pohjimmiltaan juomisen puolella, mikä lopulta kääntää kelkan humalaiselle uralle.

Toinen esimerkki olkoon vaikkapa AA:lainen “persettä penkkiin” -metodi, jossa ihminen käy palavereissa suunnilleen päivittäin sanomassa itselleen “olen alkoholisti”, koska - aivan oikein, oma mieli on edelleen pohjimmiltaan juomisen puolella. Lopulta hän alkaa jättää palavereita väliin, selvänä elämisen haasteet alkavat kaatua päälle, ja juominen alkaa.

Edellä tuli esimerkit siis noihin Metsänreunan molempiin menetelmiin sellaisina versioina, kun ihmisellä ei ole aidosti haluja lopettaa juomista. Vastaavasti tälläkin palstalla on useita esimerkkejä onnistumisista molemmilla menetelmillä, kun halu oppia elämään selvänä on ollut suurempi kuin halu jatkaa juomista.

–kh

^No, enpäs tainnut ihan tuollaista kertoa, omista raitistumisen tavoistani kerroin kyllä. AAssa ei niinkään jankata ongelmasta, vaan painopiste on raitistumiseen liittyvässä tarinoinnissa, kuten Ketokin tuossa toteaa. AAn avulla raitistuminen ei tarkoita myöskään, ainakaan minun kohdallani, sairauskäsityksen korostamista ja sen mantraamista, että olen sairas, sairas, sairas. Kyllä minä koen olevani enemmän terve kuin vuosikymmeniin. :smiley:

Kuivis, luen vasta kun olen lähettänyt tämän…

Mutta jos aattelis mieluummin että se metodi on 12 askelta, niin johan sanana “askeleet” viittaavat pikemminkin eteenpäin menemiseen kuin pepun penkkiin liimaamiseen. :slight_smile:

Aivan kuten Basin edellisestä viestistäkin voi käsittää: toipuminen on etenemistä eikä jähmettymistä. :bulb:

No, mut mulla olikin ajatuksena sen suuntaista, että ei kai niin väliä meneekö päivittäin palavereihin istumaan vai askeltamahan, jos ajatuksena on olla juomatta mutta ei sentään lopettaa juomista. Tai jos ajattelee väkisin muuta kuin sitä juomahaluaan, kunnes ei jaksa enää panna halulleen kampoihin.

Mutta mistäpä minä varmuudella tiedän, vaikka se ehta motivaatio voi syttyä alun pelkällä juomattomuudellakin. Eikös jossain Pohojammaalla ole se yksi maksullinen hoitopaikkakin, jonne voi mennä vaikkei kiinnostaisi pätkääkään, mutta josta tullaan kuukauden kuluttua ulos muuttuneena?

–kh

Väkisin raitistamisesta en ihan varma ole, mutta monenlaisilla konsteilla näkyy onnistuvan.
En lainkaan epäile etteikö selvää totuutta olisi kun täällä on nyt useampi vakuuttanut että nimenomaan juomisesta puhuminen ja ne suunnitelmalliset askeleet ovat elämän raittiiksi muuttaneet.

Mutta ihan yhtä totta on se, että on tällaisiakin kuin minä, jotka ovat parantuneet sillä että ovat tehneet pesäeron koko sairastamiseen ja siitä puhumiseen, alkuun vähän kierosti houkutelleetkin itsensä ajattelemaan ja tekemään ihan muita asioita kuin juomiseen liittyviä ja niiden sitten tavaksi tultua unohtaneet koko juopottelevan tai juopottelun ympärillä pyörivän elämäntavan.

Ei siinä m inusta pitäisi mitään ongelmaa olla, kenelläkään, myöntäessä että me ihmiset nyt vaan olemme erilaisia ja sama toimintamalli ei ole kaikille hyvä.

En muuten usko ihan siihenkään, että kenellekään olisi vain ja ainoastaan yksi ainoa mahdollinen temppujen ja uskomusten lajitelma jolla viinasta eroon pääsee. Helposti minäkin saan itselleni uskoteltua että vain ja juuri tällä menetelmällä olen asiani näin hyvään kuntoon saanut, mutta ei minulla todellisuudessa ole minkäänlaista varmuutta siitä että asia näin olisi.

Jos olisin saanut päähäni että minun onkin tämän elämänmuutosmeiningin asemesta istuttava vaikka AA-ryhmässä loppuikäni kertaamassa juomistani ja kuuntelemassa toisten tarinoita juomisesta niin mikä ettei, mistäs minä tiedän vaikka olisin silloinkin saanut juomiseni lopetettua.
Sen tiedän että kovemmalle se olisi ottanut, kun olisin joutunut selviämisen ja vanhoista tavoista poisoppimisen lisäksi vielä siinä alkuun vääntämään itseäni sellaisiin henkisiin mutkiin joihin ei tämä yksinkertainen mielenlaatuni sovinnolla notkistu. Mutta, ihminen tottuu, ja mistä minä tiedän vaikka jo vuodenkin aktiivisen mukanaolon jälkeen olisin vallan ihastunut hommaan.

Ja ihan yhtä hyvin olisi moni AA:ssa selvänäolonsa alkutaipaleen viettänyt voinut itsensä kasata parempaan malliin ilman minkäänlaisia askeleita, jos olisi sattunut sen asenteen ottamaan. Ja ihan samoin olisi voinut vuoden-parin päästä miettiä että kävipäs kerrankin maailmassa hyvin kun ymmärsin jo alkuunsa kääntää kelkkani ihan pois viinan miettimisestä…

Juomisen suhteen minulle nyt on pääasia se, että tiedän onnistuneeni, pystyin muuttamaan suhtautumistani juomiseen ihan tahtoni mukaan, minkäänlaista halua juomiseen ei enää ole, eikä asialla ole minulle enää merkitystä. Riippuvainen olin mutta en ole enää, ja kun asia ei enää minua pysty mihinkäänpäin heilauttamaan niin siitä taudista olen parantunut ihan niin täysin kuin toivoinkin.

Se on nyt sitten jo samantekevää paraninko oikein vai väärin, kun itselleni helpompia tapoja katselin.

Jollekin toiselle joku muu tapa on helpompi, ja sen mukaan jokaisen kannattaa omaa reittiänsä suunnitella.

Eikä sekään muuten millään tavalla minua kiusaa jos joku on sitä mieltä että hän ei voi ikinä eikä milloinkaan parantua alkoholismista vaan sitä sitten sairastetaan vaikka satavuotiaaksi jos henki pihisee. Omapa on asenteensa ja päätöksensä. Senkun sairastaa.
Mutta silloin kun joku julistaa että me kaikki olemme saman tuomion alaisia emmekä ikinä taudista voi toipua niin silloin kyllä, asetun niiden tuomittavien puolelle ja sanon että älkjääs nyt uskoko, ei tämä ole millään tavalla toivotonta. Parantuneita on ja tulee olemaan. Ja silloin , ehkä, vain ehkä, voin osoittaa sormella itseänikin ja sanoa että jos asiaa ei voi muuten uskoa niin saa tästä vaikka minut viedä minkä tohtorin tutkittavaksi tahansa, ja kovasti varma olen että tupon viina-asian suhteen minun ei voida millään konstilla todistaa enää sairastavani yhtikäs mitään.

tarpeeksi tutkimalla varmasti tämänikäisestä ruhosta jo jotain muuta vikaa tarkkaan hakien löytyisi, arvatenkin päänupistakin jos tarkkaan haravoitaisiin… mutta kun ei kovasti tutkita niin eipä mikään vaivaakaan. Paitsi nyt tämä laiskuudesta, ylensyönnistä ja liikunnan vähäisyydestä johtuva kankeus…

Minkäs mahtaa kun ihmistä on siunattu mahtavalla ruokahalulla ja erinomaisilla unenlahjoilla?
Ja tässä on nyt se sama juttu… jos alan ajattelemaan syömisen vähentämistä, pienessä nälässä olemista niin eikös vaan ne mieliteot senkuin lisääntyy. Täytyy taas käydä jääkaapilla…

Taidanpa ottaa käyttää ihan samat konstit kuin aikoinaan tupakan kanssa ja sittemmin alkoholin kanssa… alan kutistamaan asiaa omaan nurkkaansa ja keskittymään muihin juttuihin kuin syömisen ajatteluun. Sittenpä sekin nähdään vieläkö siinäkin toimisi se positiivinen ajattelutapa, niiden hyvien ja tavoitetta edesauttavien tekemisten pinnalla pitäminen.

(tilanne selvitetty, sataneljä kiloa, perskules.) Nyt on sitten löydyttävä muuta sisältöä metsänreunan päiväohjelmaan kuin ruuan teleminen, ruuan ajatteleminen, ruuan syöminen… Hmm… tässä ei vaan onnistu se helppo ratkaisu joka toimi tupakan ja viinan kanssa, kokonaan pesäeron ottaminen… nyt on otettava varmaan tavoitteeksi se kohtuus?