Oman vertaistuen rajat? Minun vai kaverin tavoitteenasettelu

Päihdeongelmiin ja ongelmanratkaisuihin voi suhtautua aika monella tavalla.
Tällä palstalla jo otsikonkin mukaan on ihmisiä jotka ovat omalla kohdallaan ratkaisseet ongelman lopettamalla päihteiden käytön. Selkeä ratkaisu ja monen mielestä myös helppo tapa ratkaista ongelma, tuloksellisuuden määrittely on selvää eikä tarvitse miettiä onko nyt pysytty tavoitteen rajoissa vai lipsuttu.

Toinen puoli asiaa onkin sitten jo eri juttu. Vertaistuki, kaveriapu, vapaaehtoistoiminta, vaikuttaminen muihin kuin itseen… saman teeman eri variaatioita, loppujen lopuksi.
Noihinkin törmätään. Harva meistä kai on niin itseriittoinen ja vain omaa etuaan ajatteleva että kieltäytyy kokonaan noista asioista?
(on olemassa, tiedän, ihmisiä joilla on periaatteena että “minähän en ilmaiseksi työtä tee!” ja se on sitten siinä.)

Kysymykseni asetankin sitten vain niille jotka ovat valmiita tekemään jotain myös muiden , ihan vieraidenkin, ihmisten hyvinvoinnin eteen. Tai sekä itsen että muiden, samalla vaivalla, sitähän usein yhdessä toimiminen on…

Päihdeongelmien korjaamisessa on mahdollisuuksia paljon, ja tavoitteenasettelu aina hiukan riippuu…
Päihdehuollon puolellakin on jo myönnetty ettei absoluuttinen raittius, eli täydellinen paraneminen aina ole ainoa eikä realistisinkaan vaihtoehto. (ja että ihmisellä on itselläänkin vapaus valita tavoitteensa)

Nyt seuraakin se kysymys.

Tavoitevaihtoehtoja on ainakin nämä, ja monta niiden välillä, ja yhdistelminä:

Eli se ensimmäinen, täydellinen paraneminen päihdeongelmasta
toinen, elämänlaadun olennainen kohentuminen ja päihteiden osuuden minimointi,
kolmas, osittainen paraneminen eli jonkinasteista elämänhallinnan kohenemista,
neljäs, tilanteen ennallaan pitäminen silloin kun mitään asialle tekemättä tilanne selvästi pahenisi,
viides, kielteisen kehityksen hidastaminen ja mahdollisimman suuren osan elämästä “pelastaminen” hyvinvoinnille,
ja viimeinen, kun ei muuta voi, kipujen lieventäminen ja olon helpottaminen edes tilapäisesti.

Minulle ei kai mikään noista tunnu asialta jossa en voisi mahdollisuuksien mukaan olla kaverina jos ihminen itse on asian ajatellut ja tavoitteensa asettanut. Jos sitten taas ihan päinvastaiseen suuntaan on joku pyrkimässä, eli haluaa ehdoin tahdoin lisätä mahdollisuuksiaan juomiseen ja lisää vauhtia saada rillutteluun… siitä sitten jo kieltäydyn, ei huvita.

Mutta, miten muut palstalaiset, oletteko olleet mukana tukemassa muunlaisia tavoitteita kuin samaa jonka itsellenne olette parhaaksi ja omimmaksi kokeneet?
Ja onko noissa vaihtoehdoissa joku tai jotkut sellaisia joiden saavuttamisessa ei halua edes olla auttamassa?

Kyllä minulle se lopettaminen on ainoa vaihtoehto. Jos joku haluaa vähennellä, niin kaikin mokomin. Sen vertaa en kuitenkaan vähentelyyn usko, että moiseen hankkeeseen jotenkin osallistuisin. Joskus olen kaljarahat antanut krapulaiselle. Onhan sekin alkoholiongelman haittojen vähentämistä. Millä tavoin sitten itsekukin lopettelee on jo kokonaan toinen kysymys.

Hyväksyn kaikki luetellut.
Kuutosen kohdalla tuen anto kuuluu enimmin “oikeille hoitajille” eli ammattilaisille.

Olen ollut mukana järjestämässä päihteetöntä yhden päivän retkeä. Mukana ihmisiä kaikkien lueteltujen tavoitteiden takaa ja tunsin olevani tekemässä oikein. Kaikki sopivat mukaan vaikka joillakin raittiustavoite oli vain sen päivän osalla ja illalla saattoi jo korkki narahtaa.
En aseta muille omia tavoitteitani enkä sano sen olevan muille oikea. Jokainen ihminen on erilainen ja eri tilanteessa.

Tuollaista arkipäivän juttujen järjestämistä kai vertaistuki yleensä onkin, vaikka pienen päihteettömän tapahtuman edesauttamista. Monesti olen minäkin sellaisissa oman pienen osuuteni mukaan tuonut.

Asiaa tarkemmin ajatellen, taitaa olla kavereissani pari-kolme sellaista jotka ihan tarkoituksella ottavat yhteyttä aina silloin kun haluavat rajoittaa alkoholinkäyttöä ja lähteä vaikkapa retkeilemään selvänä, he kun tietävät jo että minun porukassani ei viinaksia viljellä. Ja tietävät senkin etten ala heidän elämäntapaansa muuten moralisoimaan tai omaa tapaani heille tyrkyttämään.

Jos kaveri sitten innostuksissaan on vielä seuraavankin päivän selvänä niin hyvähän se on. Mutta turha minun on niitä tavoitteita muille asettaa, kyllä siinä itsensä saisi kolhittua… kun eivät varmaan ihmiset elä elämäänsä sen mukaan miten minä tahtoisin heidän elävän.

ALKOHOLISTILLE on käytännössä vain yksi oikea vaihtoehto. Muut voivat myös vähentää kulutustaan ja mikäpä estää lopettamasta. En jaksaisi yrittää tukea vähentelevää tyhjiä lupauksia tekevää alkoholistia ikuisuuksiin, olen nähnyt mihin se tie vie.

Ykkösestä vitoseen kaikki on ihan mahdollisia tavoitteita ihmisestä ja tämän tilanteesta riippuen.
Esim. vitosesta tulee mieleen vaikkapa HIV-positiivisten, jo AIDS:ia sairastavien ja erittäin huonokuntoisten narkomaanien tukeminen.
Tosiaan noista kohdista jotkut voi olla tikapuita tai välietappeja eteenpäin: esim. kolmosesta voi johtaa toipumispolku ykköseen, joka on omasta mielestäni järkeenkäyvin tavoite niin kauan kuin se suinkin on ihmiselle mahdollista.

Kutoskohdasta mulle tulee mieleen yleensä vanhustenhoitoon tai perussairaanhoitoon liitetty saattohoito tai terminaalivaiheen hoito. Kaikki kunnia sille työlle ja siunausta työn kohteelle, mutta se homma ei oo minun palani kakkua.

Kyll toki. Esim. nuoren, vielä hyvissä voimissa ja voimavaroissa olevan nuoren ihmisen hinkuamista korvaushoitoon. Ei varsinaisesti kannustamassa vaan pikemminkin toppuuttelemassa, mutta kuitenkin tukemassa jos se poika tai tyttö on siihen ehdoin tahdoin ja väen vängällä ajautumassa. :unamused:
Se on joskus ollu vähän turhauttavaa. Niin turhauttavaa ettei tartte olla edes Pohoojanmaalta että on niin turhauttavaa. :mrgreen:

S

En usko kohtuuteen enkä humalaan :slight_smile:
Oikeastaan minusta on tullut aika kriittinen alkoholin suhteen, jos käyn joskus ravintolassa syömässä niin ruoassa ei saa missään muodossa olla alkoholia, ei punaviinikastikkeita eikä muutakaan,
ei rommikastikkeita jäätelössä ja kerran yks kaveri,entinen kylläki nyt :laughing: ,totesi ett onko tuo nyt tarpeen?
Meinasin nakata pastat naamalle :imp:
Mitä sitten jos olenkin kriittinen, eihän se ketään haittaa :slight_smile:
Omapa on elämäni ja raittiuteni :smiley:

Tänään kuulin radiosta termin “sosiaalinen omatunto” jolla jutustelijat tuossa nimenomaisessa yhteydessään tarkoittivat nimenomaan yhteisöllisesti tapahtuvaa vertaistukea, heikomman auttamista yleensä, ihmisten “mukaanottamista” ja osallisuuden mahdollistamista. En aivan erota noita nyansseja, miten se sitten eroaa tavallisesta omastatunnosta -tai edes ihmisen tajunnan siitä muodosta joka kertoo miten muita ihmisiä pitäisi kohdella.

Joka tapauksessa, kai sitä tajunnan muotoa sitten on erilainen määrä eri ihmisillä. Ja joskus siihen sisältyy enemmän omaneduntavoittelua ja joskus vähemmän. Ehkä sitä aina hiukan on mukana, luulisin.

Helpointa on varmasti auttaa ihmistä joka on kovasti itsen kaltainen, siinä on helpompaa m ieltää se, että itse voi joskus olla tai on joskus voinut olla aivan samassa tilanteessa.
Minulla vaan ei se -olkoon nyt sitten nimeltään omatunto, heh- oikein salli sitä että asetan tuossakin ihmiset eri kasteihin. Minun vertaisina ja yhteisen jakamisen kohteeksi sopivina pitämiini ja “muihin” joille voi vaikka selkänsä kääntää.
Esille tulikin jo se, parissakin viestissä, että ihmisen tavoitteethan voivat myös muuttua. Vaikkapa noin että elämänhallinnan parantuessa voi alkoholin käytön vähentäminen johtaa joskus uuteen tavoitteeseen -tai toimintatapaan- kokonaan ilman sitä olemiseen. Mahdollisesti se on joillekin helpompaakin toteuttaa noin. Kun usko omiin voimiin on palautunut, uskaltautuu tekemään sellaisenkin päätöksen että antaapa olla vallan ryypiskelemättä. Vaikka minulle tuntui helpointa olevan lopettaa kerrasta ja yksinkertaisesti, se ei välttämättä kaverin elämässä ole ollenkaan samoin.

Kyllä se minulle taitaa olla tärkeä asia, että annan ihmisten itse olla asiantuntijoita oman elämänsä suhteen.
Senkin takia, että sitä samaa minäkin odotan muilta. En aivan helposti käänny pienestä hyödystäkään elämänkatsomustani muiden malleihin sovittamaan.

Vertaistuen rajat? Oma kokemukseni alkoholismista ja juomisen lopettamisesta asettaa rajat siinä mielessä, että se on ainoa, jonka todellisuudessa tunnen ja jonka voin vertaisena jakaa ja jonka pohjalta voin keskustella. Ei ole minun käsissäni kuka siitä hyötyy tai on hyötymättä.

Kovasti itseni kaltaisen auttaminen? Minusta kuulostaa pikemminkin aika hankalalta ajatukselta, itseni tuntien! :laughing: :laughing:

Ei vaan… tottakai tarvitaan myös hyvin saman henkisten tai hyvin samanlaisia kokemuksia kokeneiden ihmisten vertaistukea. Miksi muuten olisi olemassa omia vertaistukiryhmiä esim. seksuaalirikosten uhteille? He saavat sellaisesta ryhmästä sen tuen, jota ei ehkä voisi helposti saada esim. kaikenlaisten rikosten uhrien vertaistukiryhmässä (jos sellanen olisi).
A-klinikalla ja AA:ssa on erikseen naisten ryhmiä ja miesten ryhmiä? Ensin mainitussa taitaa olla omia ryhmiä myös päihteongelmaisille nuorille äideille.

Näiden ryhmien olemassaolo tai niihin kuuluminen ei sulje pois laajempaakin erilaisten ihmisten tapaamista ja tukea. Jos käy vaikkapa naistenryhmässä, se ei sulje pois etteikö voisi tai jopa pitäisi käydä myös tavallisessa sekaryhmässä. (ei sentään sekoryhmässä : )

Tämä on hyvin usein toistuva teema kirjoituksissasi ollut aina, ja olen aika utelias ollut aina myös tästä.
Siis kysyn jälleen kerran ihan uteliaisuudesta: oletko sinä ihan oikeasti joskus tavannut paljonkin ihmisiä, jotka asettaa ihmiset eri kasteihin ja “jaottelevat ihmiset jopa niihin joille voi selkänsä kääntää”?
Kuulostaa tosi omituiselta minun humaaniin ja tasa-arvokeskeiseen ajatusmaailmaani, joka minulla on ollut jo pikkulapsesta asti, aivan kuin synnynnäisenä.

Minusta tasa-arvo, ja kaikkien ihmisarvon absoluuttisuus on niin itsestäänselvä asia, etten useinkaan koe tarvetta sitä erikseen korostaa ja tähdentää.

Vastaus kysymykseen: Kyllä olen.

Itse asiassa useimmilla ihmisillä on ihan pikkuisen eri tavoin sympatiaa erilaisia ihmisryhmiä kohtaan.
Joskus se kärjistyy sellaiseksi että sen huomaa ja se vaikuttaa ihmisen toimintaan.“Hyvä veli”-systeemit, auttamisen sitominen jonkun yhteisön asettamien päämäärien hyväksymiseen, “ensisijaistaminen”, joka useimmiten on kiertoilmaus sille ettei jotain ihmisryhmää pidetä auttamisen arvoisena,
(olen kuullut tuhansia kertoja kertoja sellaisenkin lauseen että “autetaan nyt ensin sotaveteraanien asiat kuntoon ja vasta sitten jotain afrikkkalaisia jos rahaa on ylimääräistä” ja monia muita samantapaisia juttuja.)

Nyt , tässä ketjussa kysymys oli ihmisen auttamisesta, tukemisesta ja mahdollistamisesta ihmisen itse asettamien tavoitteiden saavuttamisessa näiden päihdeongelmien suhteen, silloin kun ne tavoitteet ovat erilaisia kuin omat tavoitteeni.

Olen todellakin tavannut ihmisiä jotka esimerkiksi eivät halua auttaa minkään muun tavoitteen kuin ehdottoman raittiuden saavuttamisessa.

Jopa niin tiukasti, että ovat ryhtyneet etsimään itselleen sopivia “autettavia”.

Minun lähestymistapanai asiaan hiukan erilainen, en yleensäkään “etsi” autettavia sen kummemmin kuin ihmisiä muutenkaan. Ihmisten keskinäinen “auttaminen”, yhdessä toimiminen ja vertaistuki tapahtuu osana elämää, siinä tulee vastaan kaikenlaisia ihmisiä ja joskus tilanteita joissa sitten ilmeisesti tapahtuu jotain vertaistueksi nimitettävää -ja sekin on useimmiten enemmän vuorovaikutusta, molempiin suuntiin vaikuttavaa.

^ Oisko tossa Hannun viestissä muuten hieman nähtävissä sitä ihmisten eriarvoistamista? :question:
Eli viestin mukaan esim. yksinhuoltaja olisi oikeutetumpi apuun kuin juova juoppo?

Ravinto ja katto pään päällä ovat kuitenkin ihmisen perusoikeuksia, jotka pitäisi olla kaikilla, siis ihan kaikilla ihmisillä, mitenkään eriarvoistamatta tai ihmisryhmiä vastakkain asettelematta.

Nyt mä en kyllä taas yhtään saa päähäni, ketkä tai mikä etsii autettavia? Siis ihan etsimällä etsii?
Jehovan todistajat tms. ? Mutta eihän nyt sekoteta käännytettävien etsijöitä tähän auttamisen teemaan tällä kertaa. :slight_smile:

Yleensä apua tarvitsevat joutuvat etsimään avun antajaa, ja paljonhan nykyaikana kritisoidaan sitä että se avun saaminen on yhä vain vaikeampaa ja monimutkaisempaa.

Autettavien etsimistä tapahtuu aika paljon, viimeksi tutustuin -pintapuolisesti, tosin- hankkeeseen jonka tarkoitus oli viritellä hakevaa toimintaa ikäihmisten päihdeongelmien suhteen.

Päihdeongelmia on myös ikääntyneillä, ja joskus ongelma on sellainen että se jo haittaa elämässä selviytymistä muiltakin osin, mutta usein on niinkin, että iohminen itse ei oikein ymmärrä että asialle voisi jotain tehdäkin, eikä varsinkaan sitä että apuakin olisi saatavilla.

Kysymys siis oli enemmänkin siitä että olemassaolevat avun saantimahdollisuudet ja (piilevätkin) tarpeet kohtaisivat. Ja jos noissa rajoissa toimitaan, eikä siihen liity mitään “hoidettavaksi painostamista” tms niin pidän sitä ihan hyvänä asiana.
Onhan noissa hankkeissa tietysti sanomistakin, vaikkapa se, että niiden hyötypuolena toisinaan on vain se, että saadaan yhdelle sopivasti koulutetulle kaverille sopiva työpaikka joksikin vuodeksi hankkeen vetäjänä, loppuraportti jossa on enimmäkseen Ketostixinkin esille tuomaa tietoa jonka uutuusarvo on juuri tasoa että kissa todellakin on isompi eläin kuin päästäinen.

Mutta, kyllä niistä usein on aivan konkreettistakin hyötyä joillekin ihmisille jotka sattuvat kohderyhmään kuulumaan, eli ihan ok juttu. Siis ei autettavien etsiminen ole pelkästään “paha” juttu vaan ihan tarpeellistakin.

Sitten taas, yksilötasolla, olen törmännyt mm. vapaaehtoistyön koulutustilaisuuksissa sellaiseen ilmiöön, että joskus ihminen pyrkii kovasti “hoitamaan” muita, silloinkin kun oma päänuppi ei ole vielä selvinnyt edes omien ongelmanselvittelyjen urakasta. Joskus näyttää siltä kuin toisten tohtoroinnilla etsittäisiinkin itselle uskoa siihen että ne omat pönttöongelmat on jo korjattu ja nyt voidaan siirtää tätä tietoa ja kokemusta muille. Ja siihen usein liittyy se, että ns. auttajan oma itsetunto ei kestä erilaisia ongelmanratkaisutapoja ja tavoitteita kuin ne omat olivat. Joskus on ollut tehtävä sellainenkin ratkaisu ettei esim. tukihenkilötoimintaan kovasti innokasta ihmistä ole siihen päästetty, juuri koska se oma prosessi on niin kovasti kesken. ( eikä se kaikilla taida valmistua ollenkaan, ei ihan ketä vaan oikein passaisi päästää muiden ajatuksia ohjailemaan tai stimuloimaan)

Olen varmasti sen täällä ennenkin sanonut, että esimerkiksi minä itse en lähde päihdeasioissa minkäänlaiseksi viralliseksi tukihenkilöksi, ei riitä rahkeet siihen. Ei järki, ei koulutus, ei aika eikä itsevarmuus. Niissäkin asioissa toimin ihan kuten muutenkin elämässä, vastaantulevan kaverin kanssa voin touhuilla asioita joissa hän saa -ehkä- jotain jopa raitistavaa tai ainakin muuten itsetuntoa parantavia onnistumisen kokemuksia, tai sitten jotain ihan muuta, vaikkapa pientä virkistystä jolla ajatukset saa hetkeksi irti ongelmista-… miten vaan.

Jossain asioissa toimin jonkinlaisena vertaisneuvojana, avustajana ihan käytännön kiemuroissa, mutta niissäkään ei minun tehtäväni ole vaikuttaa mitenkään “hoidollisesti” eikä ole mitään aihetta saada ketään toimimaan vaikkapa samoin kuin minä olen elämässäni toiminut. Jos jonkun asioista kertomisen ja asioiden hoitoon liittyvissä koukeroissa neuvomisen ohessa saan kaverin hiukan uskomaan itseensä ja valintamahdollisuuksiinsa (siis ei minuun eikä minun valintamahdollisuuksiini) niin siitä en usko vahinkoa olevan.

Kyllä, mutta sen tiedonhan toit tällä foorumilla esille sinä ja sen alkuperäinen lähde oli tutkija Katja Kuusisto. :smiley:
Terkkuja, Katja, keep on going!! o/

Tällaseen ilmiöön törmää usein ihan päihdehoitopaikoissaikin. Henkilö joka on hoidossa, alkaakin “hoitaa” muita ja tällä tavoin pyrkii dominoimaan yhteisöä.
No joo, toimivassa yhteisöhoidossa on kyllä ideanakin että koko yhteisö toimii hoitavana elementtinä, mutta siinä ei voi kukaan ruveta sooloilemaan, päsmäröimään ja unohtamaan omaa toipumista.
Tämän takia on jopa luotava ihan pelisääntöjä joskus, tyyliin: ei “hoideta” kaveria, keskitytään omaan toipumiseen. “Hoitaminen” on eri asia kuin tukeminen, joka on erittäin suotavaa ja tarpeellista. Kyllä kaverilta pitää aina saada tukea, niinkuin biisissä sanotaan. : )

Harvoin kuitenkaan vilpittömästä auttamisen halusta suoranaista vahinkoa kenellekään on. Paljon ikävämpää on kylmyys ja syrjintä; henkinen heitteillejättö. Ja erilaiset konfliktitilanteet, kun porukka koostuu niiinkin räiskyvästä ja jopa räjähdysalttiista aineksesta kuin päihdeongelmaiset. :slight_smile:

Erilaisten toipumisten ja selviytymisten tukemisessa helposti omat asenteet ratkaisevat.
Vertaistukea antavia yhdistyksiä olen vähän katsellut, miten ne suhtautuvat ihmisten omiin toipumistavoitteisiin.
(Tähän varmasti saan täydennystä noissa yhteisöissä tiiviimmin mukana olevilta)

A-killat kertovat liittonsa sivuilla että yksi arvoista on tämmöinen:
“Jokaisella ihmisellä on oikeus vapaaehtoisesti ja itsenäisesti määritellä omat tavoitteensa suhteessa päihteiden käyttöön.”

Vanhat kiltalaiset ovat minulle kertoneet, että yksi syy aikoinaan A-kiltojen perustamiseen oli se, että haluttiin myös sellainen vaihtoehto jossa muutkin kuin absolutistit voisivat olla mukana. No, yhdessä A-kiltaseminaarissa olin hiljattaiun mukana, eikös siellä jonkun killan puheenjohtaja nimenomaan korostanut että ainakin heillä hyväksytään vain ehdoton raittius tavoitteeksi ( ja liiton johto hymyili hyväksyvästi) eli käytännössä asia lienee kääntynyt siihen ettei muita vaihtoehtoja oikein suvaita.

Raittiusliitot, ne joita vielä jäljellä on, sitten taas ovat ehkä vuosikymmenien varrella pehmentäneet linjaansa eivätkä esimerkiksi jäsenyyden ehtona enää mainitse raittiuslupausta.
Niitä täytyykin vähän tarkemmin katsella.

Elämäntapaliitto. nyt sitten osana EHYT ry:tä, on hyvin selvästi ottanut mahdollisuuksiin koko skaalan, eli hyväksyy myös juomisen vähentämisen ja oman jupottelun kriittisen seuraamisen työkaluiksi selviytymisessä, erilaisia hankkeita ovat niilläkin perusteilla luoneet.

AA ei ymmärtääkseni suostu auttamaan kuin täysraittiuteen pyrittäessä, ainakaan en ole mkistään löytänyt yhtään mainintaa että ihmiset siellä voisivat tukea toisiaan myös vähemmän ehdottomien ollessa kyseessä.

Sininauhaliiton , pelastusarmeijan ja asukastupien sekä muutaman uskonnollisen yhteisön, sellaisen joihin olen ehtinyt tutustumaan ja vetäjien kanssa keskustelemaan, toiminnassa käytännössä mukaan kelpaa noiden kaikkien ensimmäisessä viestissä mainittujen ryhmien ihmiset, mutta ehtona (ihan ymmärrettävänä) on se, että toimintaan osallkistuttaessa pitää olla selvin päin.

Sitten on noita muita, joiden pääpaino saattaa olla ihan jotain muuta, mutta käytännössä kuitenkin tekevät myös päihdeongelmia korjaavaa työtä antamalla mahdollisuuksia osallistumiseen ja toimintaan selvässä porukassa ja ainakin mahdollistavat kukin tavallaan niistä päihdeongelmaa ylläpitävistä alakuttuurimalleista irtautumista, useinkin toimivat juuri noin nekin, eli toimintaan osallistumisen ehtona, joskus ehdottomana ja joskus joustavana, on se selvinpäinolo.

Jäiköhän nyt taas montakin vaihtoehtoa pois? Kai sitten täydennystä tulee.

Hyvä ainakin että vaihtoehtoja vertaistuenkin piirissä riittää, ja että löytyy paikkoja myös niille jotka haluavat parantaa elämäänsä eri tavoin kuin esimerkiksi minä, ja hyvä että on kanavia vertaistuen antamisellekin myös niille jotka eivät pidä omaa ratkaisuaan ainoana mahdollisena kaverien kohdalla vaikka se itselle sitä voikin olla.

Mietin, että tuntuuko sinusta, Metsänreunan mies, että täysraittiuteen pyrkiminen on sinusta jotenkin ärsyttävä asia? Käytät usein täysraittiuteen pyrkimisestä sellaisia määreitä kuin “jyrkkä”, “ehdoton”, “ainoana oikeana pidetty” yms. asenteellisilta vivahtavia sanoja. :slight_smile:
Joillekinhan se tosiaan on ainoa oikea vaihtoehto, jos ylipäätään meinaa selvitä hengissä ja järjissään.

Onhan vähentäjille täällä Päihdelinkissäkin työkaluja, kaikenlaisia Jeppe Juomapäiväkirjoja yms. Ja varmasti on tuolla ulkona vertaistukea vähentämiseen, Paukunvartijoita, Kohtuuden ystäviä, Kohtuullisen hutikan ystävät ry:tä ja ties mitä.
Joten toivon että täysraittiuteen pyrkivät tahot eivät kovasti varjostaisi auringon paistetta myös metsän reunaan. :smiley:

Palaveriin voit mennä kyllä ilman että kukaan edes kysyy mikä sinun tavoitteesi on, ja lähteä palaverista vaikka suoraan ryyppäämään. Seuraavan kerran olet yhtä tervetullut kunhan vain suunnilleen selvinpäin tulet, ja saat sen tuen minkä haluat vastaanottaa. :slight_smile:

Mutta hallittu päihteenkäyttö, joo. Viihdekäyttö! lol :bulb: Ihan hirveesti tapaa huumeidenkäyttäjiäkin, joilla elää sitkeä unelma hallitusta päihteenkäytöstä. Halutaan esim. päästä eroon osasta päihteitä, mutta ei kaikista. Tyyliin: "haluun bentsoista ja Subusta eroon, mutta voin mä nyt joskus pilvee polttaa ja pari kaljaa ottaa".
Arvattkaa miten moni onnistuu tälläsissä kohtuullistamis-tavotteissa. :smiley:

Alkoholismi on krooninen sairaus, jossa elimistö tulee riippuvaiseksi alkoholin saamisesta. Alkoholiriippuvuudelle (alkoholismille) on ominaista alkoholin jatkuva, usein toistuva tai pakonomainen käyttö riippumatta käytön aiheuttamista sosiaalisista tai terveydellisistä haitoista. Alkoholismiin liittyy usein fysiologisen riippuvuuden kehittyminen, jolloin henkilön kyky sietää alkoholin vaikutuksia on kohonnut (toleranssi) ja hänellä ilmenee alkoholin käytön lopettamisen jälkeisinä päivinä eriasteisia vieroitusoireita. Vieroitusoireyhtymä (ks. «Alkoholivieroitusoireyhtymä»1) saa henkilön usein jatkamaan alkoholin haitallista käyttöä

-Terveyskirjasto terveyskirjasto.fi/terveyski … i=dlk00196

Hei, katsokaapa ajatuxella vertaillen kahta ylläolevaa teksinpätkää. Herääkö mitään mietteitä tai kommentteja?
(En halua itse vielä kommentoida, mutta myönnän nyt sen verran että boldaukset ovat minun : )

Eipä mitenkään täysraittius ärsytä minua.
Jos ärsyttäisi niin en kai itse tässä elelelisi ilman alkoholia, tupakkia, mömmöjä, huumeita.
Omasta mielestäni olen just nyt ihan täysraitis, ja se tuntuu aivan sopivalta minulle.

Kysymys onkin nyt siitä että se ei välttämättä ole jokaiselle muulle ainoa oikea vaihtoehto.

Ja ketjun aiheena on se, olemmeko me lopettaneet valmiita hyväksymään sen että muilla ihmisillä on muita vaihtoehtoja ja tavoitteita jotka mahdollisesti ovat heidän elämässään ja elämäntilanteessaan sopivampia? Tai mahdollisempia toteuttaa? Joskus minusta voi olla hyväksi jopa etsiä elämästä pienintä mahdollista muutosta parempaan päin, sen toteuttamismahdollisuudet kun ovat sitten suurimmat .
(tämä saanee aikaan älähdyksen, tiedän, mutta silti, senkin vaihtoehdon olemassaolo kuuluu tähän maailmaan)

Ketostix toi taas esiin yhden alkoholismin määritelmistä, jolla sitten ilmeisesti todistettiin kaikki minun ajatteluni ihmisten ongelmanratkaisumahdollisuuksista mahdottomiksi.

Entäs jos maailma ei olekaan aivan noin mustavalkoinen?
Jospa ihmisiä ei voikaan jakaa noin kahteen ryhmnään, “ongelmattomiin” ja “alkoholisteihin”?

Mitäpä jos onkin rapajuoppojen ja täysraittiiden , alkoholista täysin riippumattomien ja täydellisesti riippuvaisten välilläkin muutama sata tai tuhat erilaista olotilaa, ja niilläkin ihmisillä kenties ainakin joskus ja joissakin elämänvaiheissa tai olosuhteissa jotain jonka he kokevat ongelmalliseksi päihdeasioissa ja pyrkivät korjaamaan sitä? Olematta alkoholisteja tai haluamatta sellaiseksi leimautua, haluamatta myöskään kieltää itseltään kokonaan mahdollisuutta käyttää jotain edellämainituista aineista?

Luulen, että päihteidenkäyttäjissä ja ihmisissä yleensä on jopa enemmän muita kuin varmasti alkoholisteiksi todistettavia, ja heitä on täälläkin, näissä keskusteluissa hyvin paljon. Heitä on täällä lopettajissakin, kenties yhtä paljon tai enemmän kuin alkoholisteja, joten tuo ainainen kaikkien asioiden katsominen alkoholismiin liitettyjen tunnusmerkkien kautta ei sekään tunnu aivan kaikkeensopivalta tavalta esittää asioita “tieteellisinä totuuksina”.

Esimerkiksi minä en voi edes itselleni todistaa sataprosenttisen varmasti olenko sairastanut alkoholismia vai enkö, asiaa kun ei koskaan ole ainakaan riittävällä varmuudella tutkittu. Enkä pidä edes mitenkään tarpeellisena lähteä asiaa tutkituttamaan (miksi sen tekisin, en edes tiedä missä sellainen tutkimus tehtäisiin ja paljonko se maksaisi, ja olisiko se tulos sitten aivan varma sekään?)

Samoin en ole lainkaan varma siitä, oliko minulle ainoa oikea ja mahdollinen vaihtoehto kokonaan lopettaminen, sen tiedän että se oli minulle helpoin toteuttaa selkeytensä vuoksi, erittäin sopiva ja olen siihen ollut hyvin tyytyväinen. Mutta, jos olisinkin päättänyt esimnerkiksi nauttia kerran noin kuukaudessa kaksi pulloa olutta tai vaihtoehtoisesti jotain mielentilaani parantelevaa lääkettä niin olisiko lopputulos ollut tätä huonompi? En todellakaan tiedä, mutta ihan laiskuuttani en ryhdy muuttamaan tätä nykyistä systeemiäni kun kerran minun on ihan hyvä olla.

Kysymys onkin vain ja ainoastaan siitä, etten voi väittää että tämä olisi jokaiselle se ainoa oikea.

Moni lopettajista on -näistä keskusteluista saadun tiedon perusteella- aivan varma siitä että se oma selviytymismalli on ainoa mahdollinen myös muiden ihmisten kohdalla. En pysty todistamaan sitäkään että he ovat väärässä, eikä se ole edes tarkoitukseni. Epäilen toki suuresti, mutta juuri siksi tässä keskustelussa roikunkin mukana, löytämässä erilaisia näkökantoja asiaan. Muitakin kuin ääripäiden kaiken samaan muottiin tunkevia yleistyksiä. Niiden olemus on jo tullut selväksi, eivätkä ne kyllä aivan kaikkiin sovi.

Minusta täysraittiuden (joka on vähän tyhmä sanonta; voiko osaraitiskin olla?) kohdalla tuntuu ihan hyvältä ajatella asiaa siltä kannalta, että se ei voi olla kenellekään ihmiselle ainakaan se huonoin vaihtoehto.

Mielestäni kyseessä on vähän sama asia kuin ravitsemuspuolella se vanha tuttu “lautasmalli”. Se on pitänyt pintansa yllättävän hyvin näinä karppausten ja skarppausten tms. vaihtoehtodieettien aikoina. Kun ottaa ensin lautasen puolilleen salaattia ja sitten jakaa sen toisen puoliskon tasan lihapuolen ja perunan tms. hiilarin kanssa, on se keskimäärin riittävän monipuolinen kokonaisuus, jotta sitä uskaltaa suositella tuolla koulumaailmassakin kaikenlaisille lapsille sen kummemmin miettimättä (toki allergiat yms. huomioiden). Samalla tavalla alkoholin jättäminen kokonaan toimii pomminvarmasti kaikenlaisille ihmisille alkoholiongelman vaikeudesta riippumatta, mikä ei tietenkään poissulje sitä, etteikö joku voisi vielä joskus palata siihen pariin saunakaljaansa jopa onnistuen siinä.

Oma kantani on sitten se, että jos vielä vuosien selväpäisyyden jälkeenkin ihmisen mieli askartelee sen “saunakaljan” puuttumisen parissa, voisi hän hyvällä syyllä kysyä itseltään, mahtaako alkoholi sittenkin merkitä itselle liian paljon, jotta aito kohtuukäyttö olisi koskaan mahdollista. Vaan jos joku on täysin vakuuttunut siitä, että se yksi pullo olutta tai lasi viiniä tuo omaan elämään oikeasti niin suuren lisäarvon, ettei ilmankaan voi olla, kai hänen on sitten otettava alkoholi takaisin elämäänsä. Eipä se yksi tai kaksikaan kerta-annosta alkoholia ole aikuiselle, terveelle ihmiselle haitallista.

*Ja tuo loppukappale ei liity siis Metsänreunaan millään tavalla :wink:.

–kh