Oma polkuni

Kotikanava
41

Mulla on ollut ihan samaa… Olen jopa tuntenut syyllisyyttä omasta olemassaolostanikin ja ajatellut että jos kukaan ei voi minua rakastaa, ehkä kuitenkin voin olla (auttamalla) jollekin tarpeellinen… Eikähän tuosta lähtökohdasta kovn järkeviä ihmissuhteita synny. Toisen ongelmiin keskittymällä voi tosiaan kuten aiemin kirjoitin, jättää ne omat huomiotta, työntää komeronnurkkaan piiloon.

Olet mennyt paljon eteenpäin. :slight_smile: Ehkä on ihan hyvä, jos kumpikin keskitytte hoitamaan ensisijaisesti itseänne ja omia ongelmianne? Parisuhteen korjaaminen on helpompaa sitten, kun kumpikin on edes hiukan ehjempi. Tai jos päädytte eroonkin, se on helpompi hoitaa. Itsensä kanssa joutuu kumminkin elämään pakostakin, joten joka tapauksessa oman pään hoitamisesta hyötyy.

Hienoa, että pystytte puhumaan moita loukkaksista, ettekä jää niihin pahasti junnaamaan. Kompuroinnin jälkeen ylös vaan ja taas eteenpäin. Aina ei voi onnistua, väistämättä välillä käyttäytyy huonosti, sättii ja on epäreilu. Se kuuluu elämään. Ei meistä kukaan ole täydellinen ja siihen väärällä tavalla pyrkiminen vaan lisää huonoa oloa.

42

Halusin vielä kommentoida paria juttua sinun viesteistäsi, Kuppinurin.
Hönökin on aika “tunteeton” ja eleetön. Hän ei itke vaikka itkettäisi, se on liian vaikeaa. Tunteitahan pinnan alla on paljon, mutta ei ne ulospäin näy mitenkään. Myöskään hänellä ei retkahdukset näkyneet etukäteen tai jälkikäteen mitenkään. Sekin minua suututti, että miten voi olla sellainen kivikasvo. Hän on oppinut peittelemään tunteitaan, koska lapsuudessakaan niitä ei voinut näyttää. Nyt se on sitten liian pelottavaa. Sen takia hänellä tuo vihakin ryöpsähtää riidellessä niin voimakkaana. Kipua on, mutta se pitää peittää raivolla. Hänkin on paljon tullut eteenpäin, mutta matkaakin on.

Tuo epäreiluus kaikessa on niin totta. Itse on kuunnellut ja lohduttanut ja nyt kun tarvitsisi samaa, niin sitä ei olekaan tarjolla. Ihankuin toinen ei välittäisi yhtään, mikä lisää sitä omaa ajatusta, kuinka kukaan ei välitä tai rakasta. Tiedostan kyllä, että omilla jaloilla pitää seistä ja itse ongelmat käsitellä, mutta pakostikin tämä asia harmittaa. Se nyt vaan on yksi “todiste” lisää listassa, jolla vakuutan ettei minusta välitetä. Helpottaa toki tiedostaa tämä nyt. Tuntuu, että on antanut itse niin paljon ja toinen ei arvosta sitä ollenkaan.

Helpottavaa, kun joku ymmärtää ja kykenee samaistumaan. Kiitos lohduttavista sanoista.

Olet tuntunut pääsevän paljon eteenpäin omassa matkassasi. Tuo sureminenkin taitaa olla yksi vaihe ja hyvin merkittävä sellainen.

Edit. Muokkasin vähän ja lisäsin tekstiä.

43

Sinulla on todella hyvä tyyli kirjoittaa nämä asiat. Et yritä pakottaa tai ilkeillä. Neutraalilla tyylillä tuot esille oman näkemyksesi. Varsinkin vanhemmissa ketjuissa olen törmännyt kommentoijiin, jotka ovat eronneet juopostaan ja siirtävät tarpeensa olla tärkeä tänne palstalle, kun eivät enää pidä juoposta huolta. Teksteistä paistaa ylemmyydentunne niitä kohtaan jotka ovat edelleen juopponsa kanssa, vaikka tuskin se on kenenkään tarkoitus ollut. Sinulta saa aidosti apua ja tapoja nähdä tilanne eri valossa.

En ollut kuullut myöskään tuosta mainitsemastasi pariskunnasta, perehdyn heihin kun on aikaa. Nyt tuntuu, että tekstistä ei meinaa tulla yhtään mitään, puoletkaan ajatuksista ei päädy kirjoituksiin asti.

Parempi olo kuitenkin tuli tässä palstaillessa!

44

Myös minun entinen puolisoni oli tällainen. (Välitän hänestä siis edelleen ja olemme jonkinverran tekemisissäkin ja hän on minulle tärkeä ihminen, vaikken kykenekään hänen kanssaan elämään)
Osalla juurisyy alkoholisoitumiseen lienee jonkinlaiset mielenterveysongelmat ja hankalat lapsuusajan olot. Omakin exäni koki lapsuudessa monenlaista väkivaltaa, pilkkaa ja kiusaamista, ei saanut lohdutusta tai hellyyttä. Selviytymiskeinot sitten olivat pysyä vähän näkymättömissä ja hiljaa, eikä tunnetaitoja tai kykyä turvautua mihin ihmisiin oikein kehittynyt. Osa varmaan kokee traumojensa selvittelyn ja hoitamisen liian vaikeana ja nilkuttavat viina kainalosauvana sitten elämänsä loppuun saakka.
Entinen mieheni sai harvakseltaan raivokohtauksia, kaikki eivät kohdistuneet minuun. Hän ei itkenyt ja oli muutenkin vähän “laimea”, ehkä välillä ahdistunut ja masentunut, mutta nekin ehkä ilmenivät ilottomuutena ja ärtymyksenä.

Ajattelen, että jokainen on joskus ollut pieni avuton vauva ja lapsi… Osa saanut hyvää hoitoa ja hellyyttä, osa kaltoinkohtelua… Osa kantaa helvetinmoista kivireppua selässään, sukupolvelta toiselle siirtyviä ongelmia ja siksi en haluaisi tuomita niitä, joille kehittyy riippuvuuksia tai muita ongelmia.
Toisaalta jos tuntee, että oma terveys ja mielenterveys alkavat kärsiä jossakin ihmissuhteessa, on oikeus irrottaa otteensa ja yrittää pelastaa edes itsensä. Siinäkään ei oikein järkeä ole, että roikkuu päihderiippuvaisessa läheisessä kuin kuution kivessä ja molemmat uppoavat hitaasti kohti pohjaa. Mun oli pakko päästää irti, vaikka asian miettiminen itkettää joskus vieläkin.

Kiitos kauniista sanoista. :slight_smile:

45

Jossain aiemmassa viestissä taisin sanoa, että pyrin pysymään kaukana Hönön asioista, jotta kykenen keskittymään itseeni enkä turhaan stressaa asioita joihin en voi vaikuttaa. Näemmä tuo ajatus katosi minulta aika nopeasti matkan varrelle, kun päästin itseni panikoimaan tätä mahdollista retkahdusta. Nyt taas muistin, että minun itseni on helpompi olla, jos pyrin luottamaan toiseen ja annan hänen itse tehdä ratkaisunsa. Jos hän valehtelee, niin varmasti jää ennemmin tai myöhemmin kiinni. Jatkuvalla vahtaamisella ja huolestumisella saan vain itselleni huonon olon. Minusta Hönö ei ansaitse luottamustani, mutta oman itseni takia toistaiseksi se on hänelle suotava. Täytyy vain muistuttaa itseään tästä, jotta se ei pääse unohtumaan.
Tämä myös on herättänyt minua pohtimaan suhdettamme ja voiko se toimia. Aiemmin olin varma, että se kestää kyllä, mutta nyt en tiedä vielä. Molemmat muutumme ja olemme uudessa tilanteessa, joten on vaikea arvuutella suuntaan tai toiseen.
Mietin myös sitä, että voiko parisuhde toimia jos ei luota kumppanin arviointikykyyn? Tuskin kovin hyvin ainakaan. Luotanko Hönön arviointikykyyn? En.
Minun täytyy nähdä, miten hän toimii itsenäisesti. Eihän me pystytä olemaan tasavertaisessa suhteessa, jos hän ei pysty tekemään itse omia päätöksiään. Tai tekee ne, mutta minä ei niitä hyväksy ja laitan vastaan.

Tätä aihetta aloin miettimään, kun Hönön vanha ryyppykaveri otti jälleen yhteyttä. Vaikka Hönö on useampaan otteeseen ilmaissut halunsa olla raittiina, nämä kaverit aluksi soittelivat jatkuvalla syötöllä ja houkuttelivat heidän kanssa juopottelemaan. Puhelut on ajan saatossa vähentyneet, kun Hönö on ryyppyreissuista kieltäytynyt ja pyytänyt ottamaan yhteyttä vaan, jos haluavat tehdä jotain selvinpäin. Useaan viikkoon ei kuulunut mitään.
Yksi otti nyt yhteyttä ja kyseli, voisivatko tehdä yhdessä jotain. Aikoo kuulemma vähentää juomista. Tämä kaveri ui syvissä vesissä ja hänen juomisensa on päivittäistä. Minussa tämä tietysti aiheutti vastareaktion. Viimeisen neljän vuoden aikana hän on tavannut tämän kaverinsa kanssa selvinpäin yhden ainoan kerran.
Nyt minulla on kuitenkin loistava tilaisuus opetella luopumista ohjaksista. Hönö tehköön niinkuin parhaaksi näkee ja seuraukset ovat mitä ovat. En voi kieltää, en voi estää enkä voi myöskään tietää mitä tapahtuu. He eivät mitään näkemistä vielä lyöneet lukkoon. Jos niin käy, niin tulee olemaan kyllä hankalaa. En ole yhtäkään tarinaa kuullut, missä vanhat ryyppykaverukset olisivat voineet jatkaa kaveerausta toisen raitistumisesta huolimatta.

Minulla on onneksi itselläni ensi viikolla parikin omaa kivaa juttua odottamassa, mitä odottelen jo innolla.

46

Kiitos keskusteluista taas, on tullut paljon asiaa ravistelemaan omaa ajattelua. Erityisesti jäin miettimään kun Vieras kertoi pohtineensa, miksi tuli valinneenksi itsensä kanssa hukassa olevan miehen. Sepä. Niin itsekin tein, ja sitä olen yrittänyt selvittää. En lähtökohtaisesti tunnista itseäni ”auttajatyypiksi” tai olkapääksi, uhrautuvaksi ihmiseksi, joka helposti ihmissuhteissa ajautuu huolenkantajan rooliin. Mutta tunnistan kyllä itseni siitä, että minun on vaikea kuvitella itseäni tasavertaiseen parisuhteeseen, jossa molemmilla on visio, millaisen elämän haluaa. Jäin miettimään miksi näin on. Minun olisi esim. hyvin vaikea kuvitella, että olisin parisuhteessa, jossa kumppanilla olisi omia harrastuksia, hän hoitaisi raha-asiansa hyvin ja hän haluaisi olisi tasaveroinen vanhempi lapsen kanssa. Kun en voi edes kuvitella tätä, ei se varmaan voi toteutuakaan. Nykyään en edes tiedä, haluaisinko (vaikka lapsen kannalta tämä juuri on paras lähtökohta) minähän haluaisin olla, jos vain voisin, en vain yhden, vaan kahden lapsen yh.

Kun tällaisia ajatuksia omaan, on alkanut ahdistaa, mitä ylisukupolvista traumaa siirrän omalle lapselle. Vaikka minulla tuskin on enää mahdollisuutta tasapainoiseen parisuhteeseen, toivon että hänellä olisi.

Myös halua muuttaa kumppania olen pohtinut. En oikein tiedä, mitä odotin myllyhoidon jälkeiseltä ajalta, ehkä ajatus oli, että sen jälkeen olisi mahdollista lähteä rakentamaan suhdetta uudelta pohjalta. Tässä on kyllä tullut seinä vastaan. On nähtävissä, kuinka oma kumppani ei muutu, vaikka hän ei juo. Hänestä ei tullut aktiivista, ei elämänmyönteistä, ei aloitteellista. Kaljan on korvannut sohvalla lojuminen. Täydellinen kyvyttömyys keksiä vaihtoehtoista toimintaa, ja miten sellaista kykyä yhtäkkiä voisikaan olla, kun kenties parikymmentä vuotta vapaa-aika on vietetty vain yhdellä tavalla. Huomaan, että kestän toista sohvalla lojuvaa aikuista huonosti ja melkein toivon, että hän olisi muualla. Lapsi on minun kintereillä, itse ei tee iltaisin muuta kuin olen lapsen kanssa, samaan aikaan kun toinen selaa kännykkää.

47

Minusta voit olla ylpeä itsestäsi (ja samat sanat Kaakattajalle), kun olet alkanut tutkia itseäsi ja sitä kautta muuttaa elämääsi. Jotenkin sellainen syyllisyyden tunteminen tai itsensä sättiminen helposti omassa mielessä käynnistyy, vaikka se ei kauhesti vie eteenpäin. Tässähän on hyvä huomioida sekin, että sinä ja kukin meistä olisi voinut junnata samaa rataa havahtumatta elämänsä loppuun saakka; nyt edessä voi olla vuosia- vuosikymmeniä ihan toisenlaista elämää vähintäänkin elämänasenteen tasolla… Pahimmillaan on sitten vanhana katkera ja sitkaasti syyttää sitä puolisoa elämänsä pilaamisesta näkemättä omaa osuuttaan tai niitä kohtia, joissa olisi voinut itse tehdä jotakin.

Ylisukupolviset traumat usein laimenevat sukupolvi sukupolvelta; maailmakin muuttuu ja se vaikuttaa kuhunkin yksilöön. Kasvatustavatkin ovat muuttuneet; mummoani hakattiin aika rajusti hänen lapsuudessaan, äitiä jo vähemmän, minä sain “vain” luunappeja ja tukkapöllyjä. Tunnepuolen kylmyyskin on lievittynyt; nykyään saa ammatti-apua ja tietoakin on netin ja kirjojen kautta saatava itsensä kanssa elämään opetteluun…
Lähtisin siis siitä, että ongelmien tiedostaminen ja alkoholistipuolisoon väsähtäminen on mahdollisuus muuttaa elämäänsä ja tulevien sukupolvien elämää edes piirun verran parempaan suuntaan.

Ehkä sinä olet aika itsenäinen ihminen ja jollain tapaa “perävaunu”-tyyppinen mies on ollut luonteva valinta; ohjat säilyy omissa käsissä. Mulle tyypillisessä auttamisessa on tietysti paljon samaa, siinäkin aika pitkälti valta säilyy auttajalla. Alkoholistiakin pääsee hyysäämään ja kontrolloimaan samalla tavoin kuin lasta tai lemmikkieläintä. Mulla luottamuksen opettelu on kesken ja senkin, että osaisin itse antautua autettavaksi paremmin. Nykyisin pidän osin surullisenakin tarvetta ja pakkoa pärjätä yksin. Lapsena olin “isin pikku terapeutti” ja uskottu ja jäin omien ongelmieni (mm. vakava koulukiusaaminen) täysin yksin. Se toimintatapa jäi jotenkin automaatioksi; otan helposti kannattelijan ja auttajan roolin ja omat ongelmani pyrin sitkeästi hoitamaan yksin tai maksamalla siitä ammattilaisille. Toki olen tässä kehittynyt jo jonkinverran.

Kannustaisin tosiaan ihmisiä hoitamaan itseään ja hiukan pöyhimään oman mielen kompostia. Sieltä voi löytyä kaikenlaista, myös ravinteikasta kasvualaustaa uudelle. Muuta asiat, kuten parisuhde tai sen päättäminen ja elämänmuutokset tulevat sitten sen sivutuotteena ajan kanssa. Kun tuntee itsensä, tietää paremman millainen elämä ja seura sille tyypille on hyväksi.

48

Minulla tämä itseni kanssa työskentely on kestänyt kauan, olen aiemmin käynyt 3:n vuoden kuntouttavan psykoterapian (Kelan kustantama), se liittyi toisiin teemoihin, eikä alkoholistimiestä ollut elämässäni tuolloin. Raskas projekti se oli, ja luulen käsitelleeni silloisen trauman melko hyvin, sillä asia, johon terapiaa hain, ei ole enää tulppana elämässäni.

Mutta sen jälkeen tuli vielä pahempaa. Yhteisasuminen alkoholistin kanssa on elämäni tähän asti traumaattisin asia, vaikka jo luulin jo jotain traumoista ja niiden käsittelystä tietäväni.

Muutama päivä sitten osallistuimme pariterapiaan ensimmäistä kertaa retkahduksen jälkeen. Mies sanoi suoraan ettei ole henkisesti eikä fyysisestikään toipunut siitä. Ja minä ihmettelen, miksi makaa vain sohvalla. Retkahduksella on kova hinta, kun vielä 2 kk jälkeenkin toipuminen on aivan auki.

Hän sanoi myös suoraan, että vaaran paikka on se, jos jää yksin kotiin. Tämä oli hyvin ahdistava kuulla. Sanoin, että emme voi ottaa tuollaista taakkaa kannettavaksemme, ja että hänen pitää löytää itse keinot ilman, että osallistaa meitä selvänä pysymiseen. En voi sallia ajatusta, että 2-vuotiaani omaksuu identiteetin, että hän läsnäolollaan toimii isänsä kannattelijana. Isosiskolla (teini) on jo mielestäni monella tapaa alkoholistin lapsen identiteetti.

49

Täytyy perehtyä tarkemmin viesteihinne ajan kanssa ja miettiä omalta kantilta tuota kumppanin valintaa ja omaa elämää. Nyt viestini muistuttaa lähinnä päiväkirjamerkintöjä.

Hyvä, jos mies miettii ja etsii syitä retkahdukselle. Kun vain löytäisi yhteyden vielä siihen, miksi yksinolo on hänelle tuhoisaa. Yksinhän hänen on kuitenkin pärjättävä ja löydettävä avaimet elämäänsä. Hönö oli kanssa tuollainen silloin, kun 1,5v sitten piti juomisesta muutaman kuukauden tauon. Makasi sohvalla eikä tehnyt mitään. Sitä oli tosiaan raastavaa katsoa, kun toista ei voi pakottaa harrastamaan ja nauttimaan elämästä.

Minulla on “yllättäen” itseni kanssa hankalaa. Pakollinen tarve suorittaa on kulkenut mukana koko iän ja siitä on vaikeaa päästä. En osaa pysähtyä ja nauttia vapaista. Joko stressaan tulevia työvuoroja tai sitten rentoutumisenkin pitäisi olla suoritettavaa tehtävää. Huomaan nyt myös kuinka älyttömän sulkeutunut olen. En millään haluaisi käydä läpi epämukavia asioita. Tänään meinasi alkaa itkettää terapeutin luona, mutta estin sen ja sulkeuduin sen sijaan. Tosin parin käynnin aikana ei vielä ehdi syntyä luottamussuhdetta, joten minusta olisi ollut inhottavaa näyttää tunteitani hänelle. Sitten taas, jos en aio avautua niin käynnit on yhtä tyhjän kanssa. Seuraava kerta on todennäköisesti helpompi, sain kotiläksyjä joita käymme läpi sitten yhdessä. En halua olla ankara itselleni, mutta en myöskään pitäytyä mukavuusalueella liiaksi.

Hönö tuntuu olevan täynnä elämää. Hän suunnittelee reissuja ja on innostunut harrastamaan sekä tekee rästiin jääneitä hommia. Pariterapia voisi tehdä hyvää ja ollaan pari kertaa käytykin, mutta koen tällä hetkellä paremmaksi keskittyä itseeni, jos edes hieman edistyisin tunteiden käsittelyssä. Ei sieltä pariterapiastakaan saa mitään irti, jos istun naama pokerilla.

50

Sinulla tuntuu Kaakattaja olevan raskas vaihe, toivon parasta jaksamista sinulle. Terapiassa käyminen on rankkaa, en itse esim halua kovin tiiviitä käyntejä tällä hetkellä, näen tämän hetkistä terapeuttia harvakseltaan ja pohdin teemoja yksinään kirjoittamalla ja lukemalla. Älä pode huonoutta siitä, jos et pysty heti avautumaan terapeutillesi. Prosessit etenevät tietyssä vaiheessa, näkisin että jollain tavalla akuutin kriisin pitää olla ohi, ennen kuin siitä pystyy puhumaan ja aloittamaan asian käsittelyä. Näin ainakin itsellä.

Minäkin olen varmaan myös vähän suorittajatyyppi. Itse pidän tästä puolesta itsessäni. Pidän että minulla on suunnitelma ja päämäärä ja sitten toteutan sen. Mutta toki pitää huolehtia levosta ja jos liika tekeminen tuntuu ajatusten sysäämiseltä pois mielestä, omaan toimintaan on hyvä puuttua ja hakea ratkaisua. Näin tunnut tekevänkin.

Minua kiinnostaa, mistä sinun käsityksesi mukaan Hönö on löytänyt energiansa, jos hän oli passiivinen tuossa taannoin yrittäessään olla selvä. Kuulostaa positiiviselta. On raastavaa katsoa läpensä passiivista ihmistä, se on lähes kuin juovaa katsoisi. Toivoisin niin, että oma mieheni tekisi jotain.

51

Luulen tämän kaiken rankkuuden olevan häpeää ja syrjään sullottuja tunteita. Kiitos lohduttavista sanoista.

En osaa sanoa ollenkaan, mistä tuo mielialan muutos tuli. Kysyin joskus Hönöltä, huomaako hän ero ajattelussaan nyt ja silloin. Hän sanoi ainoastaan, että joo, silloin hän vielä ajatteli voivansa juoda joskus tulevaisuudessa ja nyt hän on hyväksynyt, että se ei onnistu. Tästä tuli mieleen, että voisiko miehesi tällä hetkellä elää vähän kuin odotusaulassa eikä ymmärrä, että elämä menee koko ajan ohi? En tarkoita juomisen odottamista, vaan ehkä jotain tiettyä tunnetta tai varmuutta? Hönöhän ei tuolloin käynyt missään tapaamisissa tai muutenkaan hoitanut itseään. Ehkä miehesi on jo suureksi osaksi hyväksynyt tilanteensa, mutta joku pieni osa hänessä pitää vielä kiinni vanhasta? Tai hän keskittyy liikaa asian lopullisuuteen sen sijaan, että etenisi päivä kerrallaan.
Itse ainakin sorrun tuohon “sitten kun”- ajatteluun paljon ja se syö turhaa aikaa. Aloin miettimään kuinka kauan Hönön pitäisi olla raittiina jotta uskoisin hänen pitäytyvän siinä. Vuosi on liian vähän, kahden vuoden kohdalla on moni ratkennut. Ehkä viisi? Aika pitkä aika odotella. Jotkut ratkeaa yli kymmenen vuoden raittiuden jälkeen. Ehtiihän siinä ajassa tapahtua jo vaikka mitä muutakin.

52

Päihderiippuvuus on pirullinen vaiva monellakin tapaa. Ihminen voi olla vuorenvarma, ettei juo enää ikinä ja kuitenkin mieli alkaa jossain kohtaa haparoida sen verran, että retkahtaa. Osa saa kompuroinnin jälkeen nopeasti kiinni raittiudesta, osa jää juomaan vuosiksi. Riippuvainen vatkaa päässään ristiriitaisia ajatuksia, voiko juoda vai eikö voi ja oma arvio tästä vaihtelee. Hönö kuulostaa jotenkin ymmärtäneen oman tilanteensa; ettei juomisen alkuaikojen hauskuuteen ole enää paluuta… siihen tilanteeseen, jossa oli kepeitä nousuhumalia, ei hirveitä kankkusia ja juomien oli paremmin hallinnassa. Sehän on pitemmän juomauran jälkeen mennnyttä… Samaan tapaan kuin vaikka lapsuuden kesät.
Elämähän on muutenkin aina epävarmaa; puoliso voi jättää tai kuolla ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä voi paukahtaa eteen täysin yllättäen, työttömyyttä, rahavaikeuksia, läheisten sairastumsia. Itselleni kova koulu, joskin hyödyllinen oli homeasunto, jonka seuraksena menetin kaiken irtaimistoni ja osin terveytenikin. Se ehkä jollain tapaa opetti elämään epävarmuuden ja keskeneräisyyden keskellä.

Joskus voi olla hankalaa saada selkoa, johtuuko oma olo itsessä olevista syistä vai toimimattomasta parisuhteesta vai muusta kuormituksesta elämässä. Itse olen voinut eroni jälkeen paremmin. Jos tapaan exääni tai toisaalta äitiäni, olen alakuloinen useamman päivän.
En tiedä auttaisiko teistä kumpaakaan sen pohtiminen, onko puolison seurassa kiva ja rento olla? Tunteeko toista kohtaan rakkautta ja kunnioitusta? Uskon, että sydämessään lopulta tuntee sen haluaako jatkaa suhdetta, jos on itselleen rehellinen.
Tuo “välitila”- termi on kuvaava ja siihen saattaa juuttua puolisokin. Odottaa suhteen muuttuista paremmaksi, pelkää retkahtamista, olo on kuin istuisi asemahallissa ja odottaisi jotain, mitä ei itsekään pysty määritelemään.
Olin jonkinlaisessa välitilassa vuosia, se alkoi jo ennen eroa ja jatkui sen jälkeenkin. Se oli raskasta aikaa ja tuntui, että elämä menee joiltain osin hukkaan. Nyt ajattelen, että tämä päivä on huomisen kuva ja pitkä odottelu aika turhaa. Jos yhteiselo ei oiein suju ja tai mikä tahansa ihmissuhde alkaa tuottaa enemmän murhetta kuin iloa, niin on aika mennä eteenpäin ja ottaa etäisyyttä.

Hönö on kuitenkin tehnyt muutoksia elämäänsä ja ottanut vastuuta omasta toipumisestaan ja se kuulostaa hyvältä ehkä parisuhdettakin ajatellen.
Kuppinurin tapauksessa ei oikein taida sellaista vastuunotamista vielä näkyä vaan mies yrittää ulkoistaa vastuun raittiina pysymisensä vaimolla ja lapselle. Se ei kuulosta hyvälle. Hänhän voisi tehdä suunnitelmia juotatuksen varalle ihan itsekin, että soittaa jollekin, lähtee lenkille yms, sen sijaan että syyllistävällä tavalla marisee yksin olemisen olevan riski eli vaatii vaimon ja lapsen läsnäoloa.

53

Olen käynyt läpi noita “tehtäväkortteja” mitä tältä sivulta löytyy läheisriippuvaisille. Ne on ihan toimia vaikka ei mitään riippuvuutta olisikaan. Sen kautta tuli pohdittua yksin ja myöhemmin myös yhdessä Hönön kanssa suhteen tilaa, mitä siltä saa, mitä saisi jos suhde päättyisi ja mitä menettäisi. Molemmat olemme sitä mieltä, että haluamme suhteessa olla. Minä olin epävarmempi, koska olin valmis lähtemään syksyllä hyväksyttyäni ettei tilanne muutu. Kun se sitten muuttuikin, olen ollut varautunut ja jossain määrin ajatellut tämän kaiken olevan kulissia, jotta Hönö saisi ostettua lisää aikaa. Mikä nyt on hyvin tyypillistä käytöstä, onhan sitä aikaa ostettu jo monet kerrat ja olen sitä suorastaan ilmaiseksikin tyrkyttänyt.
En koe pakkoa olla tässä suhteessa, mikä on hyvä juttu. Toki en ole aiemminkaan “hyvinä aikoina” kokenut, mutta olen tiennyt jossain syvällä sisimmässäni, että en minä tälläkään kertaa lähde vaikka Hönö pettäisi lupauksensa. Vaikka ajatus on vihaisena ollut vahva “nyt riittää, minä en jaksa enää kertaakaan!”, niin aina sitä on kuitenkin palannut toivomaan, että ehkä sitten ensi kerralla. Silloin syksyllä ymmärsin, että minä en häntä paranna tai kykene auttamaan. Jos hän itse ei yritä niin minunkin on aivan turha yrittää.

Kun tuolla aiemmin keskustelitte siitä millä perusteella on kumppanin valinnut, niin kyllä minäkin tunsin piston sydämessäni. Pienestä asti on haavekuvissa ollut kumppani jonka elämän minä pelastan ja muutan. Hän työntää kaikki muut pois, mutta minulla on taito päästä lähelle ja saada hänet loistamaan. Hän pitää minua elämänsä valona ja olemme yhdessä menestyviä ja hän on ikuisesti kiitollinen, kun on löytänyt minut elämäänsä. Olen pitänyt tällaista mielikuvaa ihan normaalina ja kuvitellut kaikkien ajattelevan samalla tavalla.

Meillä on Hönön kanssa paljon rakkautta ja lämpöä. Yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja unelmia, arvot täsmää. Paljon on hyvää, paljon on ollut huonoa. Kiire ei ole minnekään.
Täytyy itselleni jankuttaa tuosta kiireettömyydestä, jotta muistaisi elämän olevan nyt eikä “sitten kun”.

54

Luin vähän aiempia kirjoituksiani ja aika tuuliviirinähän sitä on edetty.

Lapsuudessani olin syrjäänvetäytyvä. Meitä oli useampi sisarus. Minä olin kaikista hiljaisin ja “helpoin”. Koin onnistumista siitä, että en ollut vaivaksi vanhemmilleni toisin kuin muut. Mitä huomaamattomampi olin, sen parempi.
Mietin tuota Vieraan kertomusta, kuinka hän toimi jo lapsena terapeuttina isälleen. Ajattelin ensin itse, että minusta on vanhemmat pitäneet huolta enkä ole joutunut ottamaan vastuuta, mutta ei se olekaan täysin totta. Isäni oli usein aika masentuneen oloinen ja koin velvollisuudekseni hauskuuttaa häntä parhaani mukaan. Muuten pyrin olemaan mahdollisimman vähän tiellä, etten vaivaisi häntä enempää. Samoin kuin Vieras sanoi kokeneensa huonoa omaatuntoa ylipäätään olemassaolostaan, niin minäkin olen kokenut. Ja sitä jatkui kauan.

Koin etten ollut riittävä vaikka kuinka yritin. Isäni ei tuntunut ikinä olevan kovin kiinnostunut minusta vaikka kuinka pyrin tekemään hänet tyytyväiseksi.
Äitini antoi minulle enemmän onnistumisen kokemuksia, mutta tuli häneltäkin oma taakkansa, tietenkin.

Pidin tuosta tavasta, miten Vieras kuvaili sukupolvelta toiselle siirtyvää taakkaa, kuinka se pikkuhiljaa vähenee tai muuttaa ainakin muotoaan. Olen edelleen katkera isälleni enkä ole paljoa vaivautunut miettimään sitä, mitä hän on kokenut lapsuudessaan. Tavoite kuitenkin on, että en eläisi tämän katkeruuden kanssa loppuelämääni vaan kykenisin irrottamaan siitä.

Ristiriitaista myös tuo haaveeni kumppanista, jonka korjaisin kuntoon. Samaan aikaan olen kokenut etten ansaitse mitään, mutta kuitenkin olisin tarpeeksi hyvä parantamaan jonkun. Kai se oli se ultimaattinen haave olla jollekin tärkeä ja merkityksellinen. Kun itse uskoo siihen, että voi olla tärkeä muille vain kun on tarpeellinen ja hyödyksi niin kai sitä sitten haavekuvatkin seuraa samankaltaista linjaa.

55

Syvällä-podcast on ollut kuuntelussa, suosittelen lämpimästi. Siellä on muutama jakso myös läheisen näkökulmasta.

Voisin raapustella viime vuodesta ennen tätä toipumisprosessia. Hyvä saada nekin tänne ylös luettavaksi.

Itse koen, että Hönön syöksykierre alkoi sen muutaman kuukauden juomattoman jakson jälkeen ja kesti vajaan vuoden. Tämä “syöksykierre” ei näkynyt niinkään juomamäärissä tai edes -kerroissa, vaan epätoivoisessa tavassa pitää kaatuvia kulisseja pystyssä. Kun hänelle huomautti, että hei, osa sun lavasteista on kaatunut, niin hän kiukkuisena viimeiseen asti vänkäsi niiden olevan pystyssä. Vaikka me molemmat nähtiin ne siinä maassa makaamassa. Ei hän kyennyt niitä nostamaankaan kun kädet olivat täynnä jo, mutta uskotteli itselleen niiden olevan juuri niinkuin pitääkin ja minä olen hullu kun kehtaan muuta väittää. Sitä näytelmää oli todella vaikeaa katsoa ja aloinkin jo miettimään, että odotanko väliaikaan jolloin voin poistua kaikessa hiljaisuudessa vai nousenko kesken kaiken pystyyn ja lähden heti.

Toki hän oli aiemminkin vähätellyt juomamääriä ja jättänyt kertomatta joitakin asioita, mutta tuon 9kk aikana hän alkoi valehtelemaan päin naamaa ja teki katoamistemppuja useasti. Minä itkin, myös töissä ja mielen valtasi todella synkät, itsetuhoiset ajatukset. Olin niin yksinäinen, lytätty ja hylätty. Jälkikäteen harmittaa hirveästi, etten ymmärtänyt hakea itselleni apua, olin sokea, kauhuissani ja keskitin kaiken energiani Hönöön. Häpesin myös liikaa enkä kehdannut puhua oikein kenellekään. Yhdelle ystävälle pystyin vähän avaamaan tilannetta, mutta en tarpeeksi. Muistan toivoneeni, että Hönö vain pakkaisi tavaransa ja lähtisi jotta pääsisin pois. Olin liian väsynyt ja riippuvainen repäistäkseni itseni irti, joten toivoin hänen tekevän sen puolestani.

Keväällä hän petti minut totaalisesti, kun oltiin suunniteltu useampi kuukausi yhteistä lomareissua, varattu yösijat ja hän sitten keksikin mennä kavereiden kanssa ryyppyreissulle mieluummin. Jotain sisältäni kuoli silloin. Enkä tietenkään silloinkaan ymmärtänyt, että minä voin lähteä lomalle yksinkin ja tehdä mukavia asioita. Sen sijaan masennuin. Ilmeisesti koko ihmisarvoni riippui Hönön varassa.

Jostain syystä keksin ja järjestin meille vielä tuonkin jälkeen pariin otteeseen tekemistä ja Hönö myötäili minua. Ja sitten kun olisi ollut aika lähteä niin hän katosi, esti numeroni ja juopotteli ties missä. Ja minä itkin, eristäydyin ja odotin kiltisti kotona.

Loppukesästä hän alkoi käymään hoidon piirissä. Tätä edelsi päivä, jolloin hän oli jälleen haastanut riitaa ja sen varjolla sitten lähti kaverinsa luokse. Tällä kertaa hän kuitenkin tuli takaisin kotiin nopeasti ja ilmoitti, ettei halua mennä sinne juopottelemaan, kun haluaa olla kanssani kotona. Hän myös vakuutteli, ettei ollut juonut eikä edes ostanut kaupasta mitään alkoholia vaikka mieli teki.
Siinä sitten oltiin kotona. Minä kysyin tavaran x perään ja Hönö totesi sen olevan repussaan. Lähdin kohti reppua, kun Hönö syöksyi sohvalta eteeni ja paniikissa sanoi, että hän voi ottaa sen sieltä. Minä kysyin, että mitä sellaista repussa on mitä minä en saa nähdä jolloin Hönö varovasti kaivoi sieltä tupakka-askin ja häpeissään myönsi polttaneensa. Kysyin onko repussa muuta ja hän empien vastasi kieltävästi. Pyysin tyhjentämään sen ja jollain ilveellä hän oli saanut sinne mahtumaan 11kpl 0.5L oluita. Hän myönsi juoneensa yhden (…) matkalla kotiin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän piilotteli juomia minulta, tai jäi siitä kiinni. En oikein sanonut mitään, olin surullinen ja pettynyt. Hönö kaatoi juomat viemäristä alas itsekseen. Hän seuraavana päivänä varasi ajan ammattilaiselle ja kertoi häpeävänsä edellistä päivää älyttömästi. Hänestä tuntui pahalta, kun en enää jaksanut reagoida tilanteessa. Kai se oli uutta kaiken sen roikkumisen, huutamisen ja itkemisen jälkeen.
Ollaan muuten jälkikäteen todettu, että tuo tilanne repusta oli täydellinen esimerkki äiti-lapsi-vuoropuhelusta.

Käyntejä ammattilaisella oli ollut varmaan pari kolme ja hän hehkutti kuinka voi paljon paremmin nyt. Tuolloin muutamien viikkojen sisällä haistoin pariin otteeseen hänen hengityksessään alkoholia ja tupakkaa, mutta hän kiisti kaiken rauhallisesti. Minä sanoin hänelle, että valehtelu on se mikä sattuu ja mihin reagoin, joten kunhan ei valehtele niin kaikki on hyvin. Hän myötäili jälleen. Sanoin myös, että on todella sairasta saada minut ajattelemaan, että minulla on aistiharhoja. Eli jos haistan oikein niin myöntäköön sen, pahemmalta tuntuu jos valehtelee ja antaa minun uskoa itseni seonneen. Ei, ei hän ole juonut. Annoin asian olla.

Sitten soitin yhtenä iltana töistä ja puhelimeen vastasi sammaltava sössöttäjä. Hönö yritti jutella normaalisti ja puhuinkin hänen kanssaan ihan neutraalisti. Sitten kysyin onko hän juonut. Kielsi kaiken. Totesin hänen sammaltavan pahasti ja harmittelin, että jatkaa valehtelua. Hän suuttui ja alkoi suhisten valittamaan, että heräsi soittooni ja on ihan puoliunessa vielä ja minä häntä kiusaan ja epäilen. Minä sitten ehdotin, että laittaa kuvan itsestään. Tuolloin en ollut edes vihainen, olin vain pettynyt ja väsynyt. Halusin itselleni todisteen jälkikäteen jotta Hönö ei voisi enää puhua mustaa valkoiseksi.
Kuvan sijaan hän soitti minulle videopuhelun. Silmät eivät meinanneet pysyä auki. Hän yritti vielä pariin otteeseen kieltää juoneensa enkä häntä siitä edes kuulustellut. Yht’äkkiä hän totesi, että on hän juonut. Hän kertoi käyneensä ostamassa muutaman (0.5L) oluen, joi ne saunassa ja sitten lähti kiireellä ostamaan lisää. Hän kertoi häpeävänsä sitä, että parin tunnin sisään kävi saman työntekijän luona ostamassa olutta. Hän kertoi uskoneensa, että kyllä hän kykenee juomaan kohtuudella,
mutta ei se selkeästi onnistu. Nyt hän ymmärtää, että ei hän pysty. Häntä hävettää niin paljon. Myönsi myös juoneensa niinä parina aiempana kertana, kun olin haistanut alkoholin.
Minä kiitin, että myönsi juoneensa ja tähän hän totesi “Meni siihenkin liian kauan, yritin viimeiseen asti kieltää”.
En ottanut hänen juopuneita puheita ongelman ymmärtämisestä tosissaan ja olin tässä vaiheessa päättänyt, että jatkamme eri suuntiin. En pysty häntä auttamaan ja tämä ei tule ikinä loppumaan. En halua, että minulle valehdellaan enää ja petetään lupauksia.

Hönö soitti hoitokontaktilleen seuraavana päivänä ja kertoi tilanteen. Luojan kiitos tätä ammattilaista, hän oli onnistunut saamaan Hönön luottamuksen ja osasi tarjota apua ja lisäkontakteja avun saantiin. Ja Hönö otti sen kaiken vastaan.

Meidän oli pakko asua vielä muutama kk samassa asunnossa, joten uskoin saavani epäilyilleni vahvistuksen tuossa ajassa. Sitten voisin pakata kimpsuni ja kampsuni varmana päätöksestäni.

Silti ollaan vielä tässä. Tuo kaikki tuntuu paljon kaukaisemmalta kuin mitä se oikeasti on. Eikä haavat ole tietenkään vielä parantuneet. Päivä kerrallaan on hyvä tahti.

56

Teilläkö on siis oltu raittiina viimeisimmästä episodista saakka? Milloin se tapahtui? Ja millaista hoito käytännössä on?

57

Hei Harkinta-ajalla,

Raittiutta eli toipumista on nyt menty noin 4,5kk eli aika alussa ollaan vielä. Hönöllä on mennyt oikein hyvin, minulla ollut vaikeuksia ja totuttelua. En nyt halua vähätellä, hänellä ei missään nimessä ole ollut helppoa, mutta hän on ollut halukas ottamaan apua vastaan ja on tuntunut saavan elämästä otteen.

Hän on vertaistuen parissa ja käy sen lisäksi säännöllisesti päihdetyöntekijällä.
Itse aloitin vasta terapian ja olen sen lisäksi lukenut paljon läheisriippuvuudesta joka itselläni selkeästi on. Muiden tarinoiden lukeminen auttaa myös.

Olen nähnyt sinun viestejäsi muissa ketjuissa ja tiedät selkeästi paljon alkoholismista ja sen vaikutuksista läheisiin. Millainen sinun tarinasi on, jos sitä olet halukas avaamaan?

Mites muut ketjussa vierailleet, miten voitte? Oletko Kuppinurin vielä linjoilla?

58

Kiitos viesteistä, Kaakattaja ja muut, kyllä linjoilla ollaan, käyn täällä säännöllisesti lukemassa.

Nyt olen jotenkin halunnut toisaalta ottaa etäisyyttä asiaan. Seuraan näitä ryhmiä myös sosiaalisessa mediassa, ja tuntuu että saan yliannostuksen juopoista ja se tuo jatkuvasti lisää pahaa elämään.

Kaakattaja, kiiitos että kerroit teidän historiasta. Siinä oli hyvin paljon samaa kuin meillä. Esim se, että meillä myöskin mies aina kielsi juomisensa. Vaikka hänellä olisi ollut kalja kädessä ja sanoit, että ”sinä juot”, hän vastasi että enkä juo. Opin jossain vaiheessa, että asiaa ei kannata kysyä, hän kieltää sen aina.

Meillä salailu liittyi aina juomiseen, hän joi vain salassa. Ihmettelin, minne hän lähtee aamulla klo 8. Kyllä, juomaan. Kerran muistan kun vielä imetin vauvaa, hän lähti juomaan klo 4:30 aamulla. Oli vaikea edes tajuta asiaa. Ennen ristiäisiä meillä oli jakso, etten nähnyt häntä kolmeen viikkoon selvänä. Aamulla hän oli ehtinyt ottaa ennen kuin heräsin ja töistä palatessaan hän kävi niin ikään varaston kautta. Hänen juomisensa oli sitä, että katosi joka päivä pari, kolme kertaa tunniksi, kahdeksi. Hän vain lähti, ilmoittamatta.

Minulla myös kokemusta noista sössöpuheluista. Aloin jossain vaiheessa vältellä hänelle soittamista, kun en jaksanut että hän oli juonut. Tai sitten jos minun oli pakko soittaa hänelle, yritin soittaa klo 17-18 välillä, ettei hän olisi ehtinyt työpäivän jälkeen kaiken järjen mukaan vielä juoda. Se oli silloin, kun ei vielä asuttu yhdessä.

Ja mitä vielä, en edes muista kaikkea mutta onneksi olen pitänyt aika tarkkaa päiväkirjaa. Muistan, kun minulla oli kausia kun päivittäin vauvan ulkoilutuksen jälkeen ajattelin, että voi kumpa voisin mennä minne tahansa muualle kuin kotiin. Kun avasin kodin oven, kukaan ei tervehtinyt, sekä isä että hänen tyttärensä makasi omassa huoneessaan kuin kaksi masennuspotilasta ja minä yritin leikkiä vauvan kanssa sitten jotain ”perhettä” keskenäni vauvan kanssa.

En tajua, miten olen kestänyt. Mutta sanotaanko että se oli jatkuvaa tulipalojen sammuttamista, ei minulla ollut aikaa miettiä, miten asiaa ratkaisen, yritin vain jotenkin selvitä. Nyt on eri kun akuuttia juomista ei ole, ennättää vähän ajatella mitä hirveää olen kokenut. Ja minusta on tullut entistä vihaisempi että olen altistanut lastani tälle.

59

Luulen, että olen tässä oivaltanut uutta läheisriippuvuudesta. Se ei ole minun nähdäkseni sitä, että olisi riippuvainen toisesta ihmisestä yms. negatiivista ja kielteistä, miten asiaa yleensä kuvataan. Se on sellaista riippuvuutta toisesta ihmisestä, että ikään kuin joutuu muuttamaan omaa käyttäytymistään toisen vuoksi ja jopa toimimaan omien arvojensa vastaisesti. Ja koska se pakottaa toimimaan omien arvojen vastaisesti, se on niin kuluttavaa ja tukahduttavaa.

Minä sitten olisi tästä hyvä esimerkki? No, esimerkiksi kulissit. On pakko pitää yllä kulissia, kun ei pysty kertomaan totuutta muille ihmisille, koska häpeää itseään, parisuhdetta tai toista niin paljon. Tai että joutuu valehtelemaan. Minä ainakin olen joutunut valehtelemaan niin paljon, etten oikein edes muista, kenelle olen sanonut ja mitä, koko valheiden vyyhti kietoutuu tähän kotona olevaan salaisuuteen. Miehelleni valehtelen solkenaan, koska en halua puhua totta tai salaan jotain isoa asiaa, mitä en pysty kertomaan hänelle. Ja koska arvoihin kuuluu olla rehellinen, tämä ei yhtään vastaa sitä, miten haluan elää. ristiriita on valmis.

Jotta pääsen kiinni pahaan olooni, olenkin alkanut kirjata ylös päivittäin asioita tai tapahtumia, joissa joudun ikään kuin olosuhteiden pakosta toimimaan vastoin arvojani. Mietin, mikä minua ärsyttää ja voisinko jotenkin toimia niin, kuin oikeasti haluaisin tai toivoisin toimittavan. Mietin onko tämä asia, josta voin joustaa ja jos en, mitä minun pitäisi tehdä, että asia muuttuisi. Näitä asioita tulee vastaan yllättävän paljon. Olen jotenkin päässytkin enemmän kiinni siihen, mitkä asiat on muututtava, jotta voimme jatkaa ja mitkä asiat, joiden kanssa voin ehkä elää. Tärkeää nyt on, että tunnistaa itselle oleelliset asiat. Sitten pystyy laittamaan myös myöhemmin rajat.

60

Kaakattaja ja Kuppinurin, molempien jutut herättää ajatuksia.
Minun keskeneräinen tarinani on “Parisuhde alkoholistin kanssa”. En ole selvästi kovin pro näillä keskustelupalstoilla… olisi toki järkevää toimia koko ajan samalla nimimerkillä.
Olen siis hakenut eroa ennen joulua, puoliso asuu nyt omillaan ja on tällä erää ollut raittiina 2 kk. Ei todellakaan ole ensimmäinen yritys. Meillä on tässä samantapainen tilanne, paitsi te, Kaakattaja, asutte ilmeisesti saman katon alla. Minä en enää kyennyt, liian pitkä aika on tätä kestänyt. Puoliso on nyt asunut omillaan loppuvuodesta saakka.
Mulla tuli viikko sitten vähän ilmeisesti samantyyppinen väsymys tähän kaikkeen kuin Kuppinurin:lla. Alkoi ärsyttää kun koko ajan asia pyörii mielessä, vaikka periaatteessa kaikki pitäisi olla ok: minulla on kaikki hyvin ja puoliso asuu omillaan ja hoitaa itsensä kuntoon jos hoitaa. Nyt ei tarvitsisi asiaa edes miettiä muutamaan kuukauteen, kun vain osaisi iloita muista asioista ja unohtaa tämän vähäksi aikaa.
Miten Kaakattaja sinun puolisosi, pystyykö hän puhumaan alkoholismistaan ilman että itseään syyllistää, vai vältelläänkö aihetta ja ollaan kuin mitään ongelmaa ei olisi koskaan ollutkaan? Ja mitä sinusta pitäisi tapahtua, millainen pitäisi tilanteen olla, jotta sinulle palaisi halu taas olla hänen kanssaan oikeasti parisuhteessa?