Oma polkuni

Koin, että olisi hyvä kirjoittaa ylös ajatuksia ja tapahtumia jotta voin palata myöhemmin niiden pariin tulevaisuudessa ja muistaa aidot tunteeni. Sitä kun herkästi kaunistelee itselleen asioita. Olen myös huono puhumaan asioistani, varsinkin niistä ei-niin-mairittelevista, joten tämä on pieni ensiaskel helpottamaan itsensä hyväksymistä.
Ollaan oltu parisuhteessa Hönön kanssa muutamia vuosia. Hän on alkoholisti, tällä hetkellä raittiuteen pyrkivä. Käsitän kuitenkin nyt, ettei minun onneni voi olla kiinni siitä juoko hän vai ei, koska en muuten ikinä pysty olemaan täysin onnellinen. En voi tietää mitä huomenna tapahtuu, en pysty kontrolloimaan tilannetta. Haluan olla oman onneni seppä.
Varoitusmerkit olivat nähtävissä jo heti suhteen alussa, ehdittiinköhän olla kuukausi yhdessä. Jos en olisi läheisriippuvainen, suhde tuskin olisi jatkunut siitä eteenpäin. Rakastan häntä toki, mutta vasta suhteemme aikana olen tajunnut, että olen täysin hukassa omien rajojeni kanssa. Niitä ei yksinkertaisesti ole, tai en itse pidä niistä kiinni. Olen todella vihainen itselleni, etten ole huolehtinut itsestäni paremmin. Onneksi ei ole vielä liian myöhäistä.

Alkoi kaduttamaan jo ensimmäisen viestin kirjoittaminen ja mietinkin sen poistamista kaikessa hiljaisuudessa, mutta pidin pääni ja kärvistelen ahdistuksen yli. Tuntuu todella vaikealta avata itsellenikään näitä asioita.
Kuten totesin, Hönö on nyt raitistumisen polulla. Itse tajusin, että en voi leikkiä kaiken nyt olevan hyvin, sillä tulen tippumaan korkealta ja kovaa jos hän retkahtaa ja se on minulle näin iso asia. Ja vaikka ei retkahtaisikaan, en voi elää loppuelämääni epäillen ja vainoillen, onko hän nyt juonut vai ei.

Minun oli vaikeaa ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana ymmärtää, että ongelma on todellinen. Tunsin sisimmässäni, että jotain pielessä, mutta en keksinyt mitä se oli. Käytiin yhdessä ulkona viikonloppuisin paljonkin suhteen alussa, joten oma juomiseni sokaisi minua. Lisäksi Hönö ei juonut mitenkään häiritsevän usein ja humalassa hän oli rauhallinen ja ystävällinen. Nyt jälkikäteenhän tiedän, että hän joi minulta “salaa”, eli aina kun ei oltu näkemässä kyseisenä päivänä. Hänen päiväannokseensa kuului pari olutta töiden jälkeen, mutta en tiennyt tätäkään sillä hän jätti ne tarkoituksella välistä kun olimme yhdessä.

Inhottaa joka kerta, kun aistit terästyy ja pystyy kuulemaan toisen äänestä tai näkemään silmistä, onko juonut. Tai tietenkin haistaa sen vanhan viinan.
Näin ei ole käynyt nyt hetkeen, mutta eilen tuli se sama alert-tila päälle yhtäkkiä ja ahdistuin heti. Onneksi olo helpotti pelkästään asiasta sanomalla ja toinen osasi ottaa huoleni hyvin vastaan.
Aina hyvällä hetkellä mietin, että ei enää hetkauta hänen tekemisensä, mutta kummasti sitä vaan silti edelleen pelkää. Enpä tosin ole tässä paljoa vielä antanut itselleni aikaa ja tehnyt töitä läheisriippuvuuden hoidon eteen.

Tunnen itseni todella sinisilmäiseksi, kun tämä alkoholistini minulle aikoinaan monta kertaa sanoi, että hän ei onneksi juo yksin tai ei salaa juomistaan. Nyt hän on vasta tämän vuoden puolella myöntänyt, että kyllähän hän joi yksin paljonkin ja on sitä myös salannut. Tuntuu typerältä, että en ole pysähtynyt edes miettimään noita asioita silloin aiemmin, kun ei mua edes kiinnostanut milloin juo ja mitä, kunhan ei valehtelisi. Mutta valehtelihan hän paljonkin, jotta juominen saisi jatkua. Mikä on typerää, sillä ilman valehtelua suhteessamme ei olisi ollut niin paljoa ongelmia. Toisaalta juominen olisi varmaan lähtenyt täysin käsistä, jos hän ei olisi joutunut näkemään niin paljon vaivaa sen eteen. Vai häpeäkö saa valehtelemaan, tiedä tuota.

Olisi kiva kuulla kokemuksia muilta, joiden läheinen on raitistunut tai pyrkinyt raitistumaan. Miltä elämä näytti teillä niinä ensimmäisinä viikkoina tai kuukausina?

Tässä on nyt mennyt tätä matkaa kolmisen kuukautta ja aika nopeasti on vaihdelleet eri mielentilat itselläni. Aluksi en uskonut hommaan ollenkaan, sitten yritin taas kontrolloida tilannetta, yht’äkkiä tunteet katosi täysin ja tajusin kokevani itseni nyt hyödyttömäksi kun minua ei “tarvitakkaan” enää. Sen jälkeen olen pyrkinyt keskittymään itseeni paljon, mutta onhan tämä asia läsnä edelleen joka päivä. Vähän sellainen olo, että milloin tässä uskaltaa rentoutua. Vaikka samaan aikaan tiedän, että ei pitäisi antaa muiden ihmisten tekemisten määritellä oman elämäni suuntaa. Sitä on vaan elänyt niin kauan toisen sairauden kautta, että on hyvin hankala lopettaa.

Tuntuu kamalalta lukea muiden tarinoita ja kokemuksia siitä, kuinka pitkälle alkoholismi ja sen seuraukset ovat edenneet. Minulla ei ole samankaltaisia kauhutarinoita kerrottavana, mutta silti koin elämän olevan täyttä h*lvettiä jossain vaiheessa. Nyt jälkikäteen olen miettinyt pahimpia hetkiä ja muistan tunteet joita koin. Epätoivo, suru, itseinho, yksinäisyys, elämänhalun menetys. Olin aivan hukassa enkä löytänyt ulospääsyä, koin olevani häkissä pimeässä täysin yksin.
Tuntuu järjettömältä, että en ymmärtäny voivani poistua tilanteesta. Tottakai mietin noinakin hetkinä eroa, mutta se tuntui elämän menetykseltä enkä halunnut sitä. Sitten katkeroiduin Hönölle, kun hän kohteli minua huonosti eikä ymmärtänyt mitä kaikkea hänen eteensä tein. Häpesin myös tunteenpurkauksiani jälkikäteen. Ristiriitaisesti koin ansaitsevani huonon kohtelun, mutta samaan aikaan tiesin etten ole vastuussa toisen käytöksestä.
Minua pelottaa, että repsahdan takaisin tuohon vanhaan ajattelutapaan. Tasaisena hetkenä tietää, mitä pitää tehdä ja miten olla, mutta tositilanteessa vanhat käytösmallit pääsevät valloilleen.

Vielä voisin raapustella muutamia merkkejä, joista oman rakkaani alkoholismi oli nähtävissä. Epäilin asiaa jo suhteen alkumetreillä, mutta meni reilu vuosi ennenkuin tosissani ymmärsin hänen olevan päihdeongelmainen. En tosin vieläkään tiennyt hänen olevan alkoholisti, hän taisi itse käyttää sitä termiä ensin.

  • Tapaamisten ja suunnitelmien peruminen juomisen takia
    Teki tämän ensimmäisen kerran, kun oltiin oltu 1kk yhdessä. Silloin en ajatellut asiaa sen suuremmin, mutta lopulta tämä oli yksi yleisimpiä riidanaiheita, sillä hän jatkuvasti hylkäsi minut eikä edes ilmoittanut ettei olekaan tulossa.

  • Joi usein ykkösolutta
    Kuten taisin mainita, tavattiin aluksi paljon yöelämässä. Pidin mietojen juomista plussana. Tosiasiassa luulen hänen juoneen niitä, koska oli päättänyt olla juomatta, sinnitteli ysiin asti kun kaupat menee kiinni, alkoi katua ja meni ostamaan ykköstä kun se on vahvinta mitä ysin jälkeen saa. Varmaan koki myös paremmin kontrolloivansa juomistaan. Toki kaverit tarjosivat sitten vahvempaa tai viimeistään baarista sitä sai.

  • Lähes aina perskännit
    Tässäkin hämäännyin, sillä hän oli todella miellyttävä humalassa (suurimman osan ajasta). Lisäksi hän usein saattoi ottaa minun kanssani vain kaksi olutta. Ihmettelin myös hänen huonoa viinapäätään, sillä pienestä määrästä hän oli jo huppelissa. Oli siis juonut etukäteen yksin.

  • Ei voi lopettaa
    Tämähän ei päde joka kerta, sillä hän tosiaan joskus joi kanssani vain ruoan kera. Tosin tällöin hän oli ehtinyt asennoitua tilanteeseen. Juhlissa väistämättä piti juoda enemmän. Kun pyysin, että odottaa 20min ennenkuin ottaa seuraavan juoman niin myöntyi, mutta lampsi heti nyökkäyksensä jälkeen jääkaapille hakemaan ja avaamaan uuden. Kun kyseenalaistin hänet heti perään, niin väitti ettei ymmärtänyt mitä sanoin.

  • Suuttui jos hänen ja alkoholin väliin yritti tulla
    Tultiin kotiin juhlista ja pyysin häntä kanssani katsomaan leffaa. Hän halusi vielä juoda yhden oluen, johon totesin etten haluaisi hänen enää juovan, joten voisiko hän nyt jättää juomatta ja juoda sitten vaikka huomenna. Yritin vedota, että minulle olisi tärkeää jos ei nyt joisi enää. Hän avasi oluen jolloin hermostuin ja tästä saatiinkin hyvä riita aikaiseksi. Minä olin loukkaantunut, että hän mieluummin juo oluen kun on minun kanssani ja hän syytti minun olevan kontrolloiva kun en yhtä olutta anna juoda.

  • Aina oli syy juoda
    Jos oli mukavaa ja kivaa, piti juoda muutama. Jos oli ikävää ja riitaa, piti lähteä juomaan. Joskus tuntui, että riidat kehitettiin varta vasten että olisi syy paukata ulos ovesta ryypylle

Onko nyt siis niin, että olette yhdessä yhä, asutte yhdessä? Millaisessa hoidossa hän on alkoholisminsa kanssa?

Yhdessä ollaan ja asutaankin. Hän on vertaistuen parissa, sekä käynyt terapiassa että päihdetyöntekijällä. Huomaan eron aiempiin raitistumisyrityksiin, mutta päivä kerrallaan.
Erona aiempaan on se, että hän ei yritä nyt pärjätä yksin vaan on pyytänyt apua. Hän myös teki päätöksen täysin itsenäisesti ja alkoi kertomaan asiasta läheisilleen, kun aiemmin on sitä pyrkinyt salailemaan ja vähättelemään.

Ajattelisin, että olet kuitenkin hyvissä ajoin huomannut ongelman, vaikka ilmeisesti kyse ei ole oksentelusta, nurkkiin virtsailusta ja kännissä muuten örveltämisestä, vaan lähinnä jatkuvasta tissuttelusta. Tuo sinun kuvauksesi hänen käytöksestään on ihan samaa kuin mitä meillä on ollut. Paha tuossa (kuten meilläkin) on salailu ja valehtelu, joka luonnollisesti aiheuttaa luottamuspulan. Ja tunnistan niin selvästi tuon sinisilmäisyyden tunteen. Olen hämmästyttävän monta kertaa löytänyt itseni tilanteesta jossa vain mietin, että voi helvetti sitä osaa olla tyhmä.

Kyselit kokemuksia paranemisprosessista. Olemme siinä ehkä (?) vähän teitä pidemmällä, tarkoittaen, että asia on tiedostettu vähän pidempään. Toisaalta alkoholismia on takana ilmeisesti paljon kauemmin kuin teillä. Viimeiset kaksi vuotta puoliso on ollut ammattiavun piirissä, minun painostuksen alla. Ollut juomatta kuukausia, sitten taas kaikessa hiljaisuudessa jotenkin vaivihkaa onnistunut pääsemään pulloon kiinni. Antabusten kanssa nuo on tosi ovelia, jos yhtään erehtyy luottamaan. Kaatavat liemen vaikka kukkaruukkuun jos silmä välttää. Korvaavat pillerit purkissa joillain kalkkitableteilla, jne… Terapiassa kertovat oman versionsa, ja saavat sieltä sellaiset vastaukset kuin haluavat. Terapiaan kannattaa mennä mukaan, jolloin voi tarvittaessa kertoa miten asia oikeasti on. Valehtelevat ihan ongelmitta kaikille. Olen ajatellut ettei ehkä voi edes puhua valehtelusta, koska uskonevat itsekin mitä puhuvat. Tai suojelevat itseään totuudelta. Olen kuullut puolison suusta esim että “kun nyt asian noin sanot, niin kuulostaahan se tosi pahalta”. Näin, kun olen sanonut jonkun asian niinkuin se todellisuudessa on.

Yritin siis auttaa ongelman hoidossa pari vuotta. Ja autoinkin, koska sain hänet ammattiavun piiriin. Nyt koen, ettei minun tuestani ole enää hyötyä. Viime keväänä, reilun vuoden antabuksen ja terapioiden jälkeen, sanoin, että nyt riitti, ja että jos edistystä ei enempiä tapahdu, niin muutetaan erilleen. No kesä meni juomattomuuden puolesta hyvin (5 kk), mutta syyskuun alussa taas mentiin. Nyt on 2-3 viikkoa asuttu vihdoin erillään. Puoliso oli mennyt omin voimin joulun jälkeen katkaisuhoitoon, ja nyt hoitaa antabukset ja muut itse. En puutu enkä valvo.

Sinun ei tarvitse vielä luottaa muutaman kuukauden hoitojen/juomattomuuden jälkeen. Luottamuksen rakentamiseen täytyy antaa vuosi, kaksi. Alkoholistin on tämä ymmärrettävä, mutta hän tekee kaikkensa puolison syyllistämiseksi ja oman nahkansa pelastamiseksi.
Äläkä nyt ihmeessä itseäsi tarpeettomaksi tunne, vaikka puoliso pystyisikin itse hoitamaan alkoholisminsa. Olet kuitenkin saanut hänet avun piiriin. Tietyn rajan jäkeen puoliso ei voi alkoholistia auttaa, koska hän ei pysty olemaan objektiivinen, ja on tunteineen uhrin asemassa. Puoliso helposti keskittyy alkoholistin syyllistämiseen, mikä ei vie asiaa eteenpäin. Tarvitaan puolueeton taho, joka ymmärtää myös alkoholistia. Jos hän ei sinua mahdollisen paranemisen jälkeen rakasta, ei hän ole rakastanut koskaan, vaan on ollut vain sinusta riippuvainen ja käyttänyt sinua hyväkseen. Riippuvaisuus ja rakkaus ovat kaksi eri asiaa.

Ja vaikka siis tuossa sanoit, että itsenäisesti hakeutui avun piiriin, niin olet varmasti ollut suuressa roolissa kuitenkin, että hän on tämän päätöksen tehnyt. Siksi sanoin, että olet saanut hänet ammattiavun piiriin. Jos hänellä olisi puoliso, joka tissuttelisi hänen kanssaan, tai joka ei asiasta olisi huolissaan, ei hän varmasti olisi apua hakenut.
Miten muuten seuraat tilannetta? Oletko ollut mitenkään mukana prosessissa, ottaako hän antabusta jne… Hän tosiaan voi sinulle kertoa tilanteesta ja terapioista aivan omiaan, jotta pysyisit rauhallisena. Jos sinulla on epäilyjä, ne ovat kyllä aiheellisia. Jos hän haiskahtaa, ei se ole hammastahna…

Kiitos kertomuksistasi Kaakattaja ja kommenteista vieras. Meillä on tilanne, että sain miehen lähtemään kuntoutukseen kahden vuoden painostuksen ja uhkailun jälkeen viime kesänä. Siitä lähtien olen miettinyt, että voiko toipuvan alkoholistin jättää?

Toipuvan jättäminen tuntuu pahalta, koska hänhän yrittää. Hän käy 3 krt viikossa aa-ryhmissä ja säännöllisesti päihdepolilla. Painajainen eli päivittäinen juominen on ohi. Hän on suostunut pariterapiaan ja olemme käyneet asioita läpi ammattilaisen avulla.

Mutta kun se sairaus on silti koko ajan läsnä. Tuntuu, että virtahepo vaan jälkittää olohuoneessa, ei lähde pois, vain odottaa hetkeä päästä taas valloilleen.

Inhoan kotiani, koska minulla sisältyy siihen paljon ikäviä muistoja, hyviä muistoja ei ole oikeastaan kotonani lainkaan. Juominen alkoi ennen kuin ehdin kantaa tavarani sisään yhteiseen asuntoomme ja olin viimeisillään raskaana. Kamaluus valkeni pikkuhiljaa, vuosikymmenien päihdekierre, miehen oman lapsen kiireellinen sijoitus, päivittäinen juominen, humalassa työpaikalle meno, laskeminen alleen ja kuseskelu seinille, sisällä tupakointi, jne, kaikki tämä on meillä koettu. Ymmärrettäväsi ei ole motivaatiota laittaa kotia omannäköiseksi turvapaikaksi, vaan lähinnä pelkään, millaiset vahingot tullaan lopulta aiheuttaneesi vuokranantajalle.

No, juominen on kuitenkin ollut tauolla, mutta minun tilanteeni ei oletettavissa määrin muuttunut. Olen pitkälti yksinhuoltaja taaperolle edelleen, kun mies on kolme iltaa menoissaan aa-ryhmissä. Viikonloput hän makaa, jaksaa kuitenkin ruuan laittaa, mutta omaan elämäntahtiin verrattuna hän ei liiku mihinkään edelleenkään. Vielä suurempi huoli on siitä, että en osaa oikein ehdottaa yhteistä tekemistä, kun olen kaiken tottunut suunnittelemaan kahden vuoden aikana niin, että hän ei todennäköisesti pääse mukaan juomisen vuoksi. Olen lomat ja reissut lähestulkoon viettänyt kahdestaan lapsen tai lapsen ja ystävieni ja oman lapsuudenperheen kanssa. Tätä tapaa on erittäin vaikea muuttaa, ja näin tulen sulkeneeksi myös itse häntä ulos elämästäni. Tätä olemme käsitelleet perjeterapiassa, eli että vaikka alkoholisti paranee, muiden perheenjäsenten on vaikea muuttaa opittuja selviytymismallejaan ja alkoholismin varjo seuraa raittiissakin arjessa.

Olen myös pelännyt kuollakseni retkahdusta, ja nyt se tapahtuikin joulun aikaan puolen vuoden jälkeen, kun hän jäi yksin kotiin minun lähdettyä lapsen kanssa oman isäni luokse. Ajattelin aluksi, etten tule häntä pelastamaan, olkoot yhteydessä aa-ystäviinsä, mutta kun tajusin, että hän todella juo työpaikkansa (jo kolmannen sellaisen), keskeytin lomani ja tulin viemään hänet katkolle. Sinä aamuna hän puhalsi 1,7 promillea ja kotona oli lähes avaamaton kaljalaatikko, juomista oli jatkunut 1,5 viikkoa, ja voin olla varma, että juominen ei olisi omin voimin loppunut. Sanomattakin on selvää, että lomani oli stressaavampi kuin taas mikään aika pitkään aikaan ja vailla lepoa olen palaamassa joululomien jälkeen töihin.

Tämän kokemuksen jälkeen ole alkanut myös epäillä hänen raittiuspyrkimyksiään, eli onko hän tämän puoli vuotta vain suorittanut raittutta, käymällä muka aa-ryhmissä ajatuksena, että sitten kun me lähdemme, voi avata korkin ja juoda, ja että tämän mahdollisuuden varjolla on ikään kuin jaksanut sinnitellä selvänä. Minusta taas tuntuu, että olen nyt vanki omassa kodissani, en voi lähteä pois, kun en tiedä millä hälytyksellä joudun palaamaan takaisin. Sellainen elämä tuntuu ahdistavalta, etenkin kun olen liikkuvaista luonnetta ja elämännälkäinen.

Nyt hän taas toipuu ja arjen pitäisi alkaa, mutta retkahdus palautti minut tunnetasolla aikaan ennen juomisen lopettamista. Kaikki ahdistavat ajatukset palautuivat mieleen, ja puolen vuoden työ, jota olen tehnyt haudatakseni muistot, meni minulla hukkaan. Todennäköistä on, tätä palstaa seuranneena, että jatkossakin retkahduksia tulee. En vain haluaisi elää enää ilmapiirissä, jossa on aina oleva vaara. Haluaisin suunnitella elämääni, mutta hänen kanssaan se on mahdotonta, kenties ikuisesti, raittiudesta huolimatta.

Ajatuksena minulla oli alun perin hänen hoitoon saattamisessa, että haluan häntä auttaa jos hän apua ottaa vastaan, onhan hän lapseni isä ja miten minä lapselleni selittäisin sen, että jätin hänen isäänsä tietoisesti auttamatta, vaikka tiesin sen olevan hänen loppunsa.

Mutta tämän jälkeen vaikea ajatus on se, että milloin tämä on ohi - ei ainakaan useaan vuoteen ja en halua laittaa omia voimavarojeni enää hänen kannattelemiseen. Parisuhteemme on nyt kestänyt 3 vuotta ja tuntuu, että luottamuksen rakentaminen edellyttäisi vähintään saman ajan ja sen pitäisi sisältää myös täysraittius. Nyt ollaan repsahduksen jälkeen taas nollapisteessä. Tuntuu että en halua mennä syvemmälle piinaan. Saako toipuvan alkoholistin siis vain jättää? ( uskoen että se olisi sitten myös hänen tuhonsa - hän vastustaa tätä viimeiseen asti)

Voi jättää. Ajattele lapsesi parasta. Hän on nyt tärkein.

Hei auttaisiko hän sinua jos osat olisikin toisinpäin. Onko suvussa samaa toimintamallia mitä nyt toteutat. On Ok ajatella mitä itse haluaa ja edetä siihen suuntaan. Alkoholisti parantaa itsensä itse, ei kukaan muu voi pakottaa mutta vertaistuki lienee kullanarvoista.

Pidä itsestäsi huolta ja löhde lapsen kanssa.sinä kyllä pärjäät ja elämä kantaa. Jotkut sanoo että parempi tuttu helvetti kuin tuntematon paratiisi ja siksi ihmiset jää huonoon suhteeseen. Avaa paratiisin ovi ja elä lapsesi kanssa.

Hei, kiitos omista kokemuksista ja näkemyksistä.
En oikeastaan seuraa Hönön hoitoon liittyviä asioita, tiedän kyllä minä päivinä hänellä on mitäkin. Antabusta ei käytä, mutta puhetta siitä on ollut. En oikeastaan edes halua olla hirveämmin osallisena noissa jutuissa, sillä kokisin sen tekevän itselleni vain hallaa. Hänen alkoholin käyttönsä on ottanut niin paljon valtaa minunkin elämässäni, etten halua antaa sille enää enempää. Sen tiedostan, että hän voi kaunistella asioita, onhan hän ennenkin tehnyt niin useat kerrat. Jos hän minulle valehtelee, uskon sen tulevan ennemmin tai myöhemmin ilmi kuitenkin.
Toivon, että kehittyisin itse sen verran, että en koe tarvetta jäädä suhteeseen jossa minun ei ole hyvä olla. En halua oman onneni riippuvan toisen ihmisen varassa. Olen siis tällä hetkellä tyytyväinen suhteeseeni, eikä mahdollinen retkahdus sitä poista, mutta systemaattista valehtelua en enää halua sietää. Tai takaisin vanhaan palaamista ylipäätään. Tasavertainen, rehellinen suhde on päämäärä. Koen kumppaninikin ymmärtävän sen ja haluavan samaa. Aika sen näyttää miten tässä käy.

Saa ja pitääkin lähteä jos se tuntuu itselle parhaalta. Elämä on juovan tai raittiuden kanssa taistelevan alkoholistin kanssa todella stressaavaa ja me läheiset unohdetaan omat tarpeemme kun käytetään energiaa toisen sotkujen siivoamiseen. Teidän lähteminen ei estä miestä raitistumasta ja teidän jääminen ei hänen raittiuttaan takaa. Jos hän lähtee syöksykierteeseen teidän poistuttua kuvioista, olisi hän ollut sinne koko ajan matkalla.
Lähetän sinulle paljon voimia. Tilanteesi on juuri se mitä itsekin pelkään omalla kohdalla. Että pikkuhiljaa alkaa luottamaan ja rentoutumaan, jolloin matto revitäänkin jalkojen alta. Raitistumisyrityksiähän on Hönölläkin ollut muutamia, tämä ensimmäinen ammattiavun voimin. Mutta kuten täältäkin monien tarinoista lukenut, ei se mitään vielä takaa. Ja onhan tuo sairaus olemassa loppuelämän, ei se mihinkään katoa.

Hönö on yrittänyt raitistua aiemminkin, ei kai kukaan ensimmäisellä kerralla ole onnistunutkaan. Vuosi takaperin (2021) hän mokaili niin pahasti koko kesän, että pisti korkin kiinni syksyllä. Hän taisi olla selvänä 3-4kk. Tämä oli kuitenkin täyttä tuskaa, hän suoritti raittiutta eikä tehnyt vapaa-ajallaan muuta kuin selasi puhelinta ja tylsistyi himassa. Kuivahumala taitaa olla oikea termi tähän. Oli myös vähän kiukkuinen, kun ei voinut kavereita nähä. Selvinpäinhän ei kavereiden kanssa voinut aikaa viettää, tylsää semmonen. Hän myös löysi alkoholittomat oluet, jotka aluksi oli minustakin kiva idea, mutta sitten niitä alettiinkin raahata kotiin joka viikko. Hän myös suunnitteli olevansa selvänä uuteen vuoteen asti, sitten voisi taas jatkaa. Kuitenkin hänen kaverinsa kutsui hänet mökkireissulle joulukuussa ja sinne hän ymmärrettävästi halusi lähteä. Tiesin, että siihen loppuisi juomattomuus. Hän vielä yritti selitellä, että reissussa vaan vähän ottaa kun kaikki muutkin siellä juo. Hän alkoi juomaan jo pari viikkoa ennen reissua ja esitti tyhmää kun kysyin, eikö pitänyt olla tipattomalla vuoden loppuun.
Reissussa vetivät oikein olan takaa ja sen jälkeen useampi kuukausi oli tuskaa. Myöskään mitään ongelmaa ei enää ollutkaan olemassa, hän vain tykkää juoda ja se on minun ongelma jos se minua häiritsee. Hän joi keskimäärin parin viikon välein, yleensä vapaapäivät, mutta joskus myös töitä vasten. En pystynyt puhumaan asiasta kenellekään, sillä ne pari kertaa kun puhuin, kuunteleva osapuoli vähätteli tilannetta, koska juominen ei ollut päivittäistä ja Hönöllä on työpaikka :unamused:

Viime vuosi (2022) oli kesän loppuun asti tuskaa ja syksyn alkaessa olin täysin luovuttanut jo. En jaksa nyt kirjoittaa sen tapahtumista tarkemmin, mutta kyllästyin hänen valheisiinsa ja suhteen tilaan. Päädyin siihen, että hän ei ikinä tule muuttumaan ja minun täytyy saada itseni repäistyä suhteesta irti.
Tässä sitä silti ollaan vielä. Tällä hetkellä olen taas sitoutunut suhteeseen, mutta valheet ja myrkyllisyys saa riittää. Toki pelottaa, että pystyisinkö oikeasti lähtemään jos tilanne pahentuisi jälleen. Sen takia olenkin täällä, jotta en unohtaisi omia rajojani.

Mietin vielä viestiäsi, Kuppinurin. Pystyn samaistumaan tunteisiisi ja ajatuksiisi. Meilläkin sairaus on läsnä joka päivä jollain tavalla. En ole nyt pelännyt repsahdusta kuin ihan parina hetkenä, mutta kesällä olin jatkuvasti ahdistunut ja peloissani.
Myös tuo kotona vankina oleminen on tuttu ja todella ikävä tunne.

Kiitos myös sinulle Vieras, kun kirjoitit omia kokemuksiasi. Olet vahva, kun olet saanut hankittua itsellesi oman asunnon ja tilan. Sain viesteistäsi paljon ajateltavaa ja ne vievät minua eteenpäin omalla polullani.

On ylipäätään mukavaa kuulla muidenkin tarinoita ja pohdintoja.

Kiitos jälleen kommenteista Kaakattaja ja muutkin, saan näistä viesteistä valtavasti voimaa. Vieras156 kyseli että auttaisiko hän minua, jos olisin samassa tilanteessa tai että toistan jotain sukuni opittuja toimintamalleja. Siinä mielessä toistan, että olen saanut kasvatuksen, että itse on pärjättävä ja huolehdittava omat asiat sillä tavalla, ettei niillä muita rasita. Siksi on vaikea nähdä, että ylipäätään olisin samanlaisessa avun tarpeessa. (Tietenkin jos tulee sellainen sairaus, johon kertakaikkiaan en voi itse vaikuttaa) juomiseen kuitenkin voi vaikuttaa, vaikka sanotaan että perinnöllisesti altistava geeni tarvitaan.

En epäile pätkääkään etteikö elämä kanna ilman häntä. Lähtöäni on viivästyttänyt miehen tytär, jota lastensuojelu on yrittänyt sijoittaa viimeiset 6v, mutta mies on aina keplotellut hänet itselleen. Mies on tyttären yksinhuoltaja. Olen joutunut pähkäilemään, että en voi tuota teini-ikäistä jättää kaksin juovan isän kanssa, ennen kuin tilanne jotenkin ratkeaa hänen kohdallaan. Viime keväänä suunniteltu sijoitus peruuntui myös. Nyt tyttö on kuitenkin jo 15v, niin iso, että koen, että hän melkein pärjää omillaan ja ettei tämä asia olisi minun ratkaistavissani muutenkaan, vaan tytöllä on itsellään oikeus päättää asumisestaan.

Taaperon huoltajuuden ja tapaamisten järjestelyt huolestuttavat myös. Kotona olen voinut itse hallita tilanteita ja tarvittaessa lähteä lapsen kanssa pois. Olen myös hyvin kiintynyt lapseen ja ajatus, että hän olisi arjessani vain osittain, on kamala. Tuntuisi sydäntä raastavalta jättää häntä pidemmäksi aikaa (yön yli) isälleen kun ei voi olla varma juomisesta. Olen mm nähnyt, kuinka vanhempaa tytärtä hakee /vie humalassa koulusta tai harrastuksista.

Olen myös pettynyt, että tuntuu että apu lapsen asioiden järjestelyyn on lujassa. Lastensuojelusta en saa tukea, vaikka useita ilmoituksia on tehty. Sanovat, että eivät voi huoltajuuttani puoltaa, vaikka kaikki näytöt taustalla. Että pitäisi mennä kumileimasimena toimivan lastenvalvojan puheille sopimaan, joka ei edes tunne tapaustamme. Ja miten sopia asioista ihmisen kanssa, joka on itsekin välissä täysi huollettava?

Tällä viikolla mies on antanut myös esimakua siitä, kuinka hankalaksi alkaa, jos lähdemme. Olen ollut niin loukkaantunut retkahduksesta, että en ole pystynyt hänen kanssaan rakentavaan keskusteluun. Mielestäni minulla on oikeus sanoa, että tympii. Hän tuossa joulukuussa joi yksin ollessaan molempien lasten tuplalapsi-lisät ja sekin ottaa niin päästä. Hön on vastannut samalla mitalla takaisin, yrittänyt keksiä kaikenlaista vikaa minusta, eikä kykene myöntämään tai pahoittelemaan retkahdusta. Ei myöskään ole palannut aa-ryhmiin, mikä mielestäni on huolestuttavaa.

Onko teidän tilanteessa Kaakattaja niin, että jos retkahdus tulee, Hönö osaa lopettaa? Meillä se ei ole mahdollista. Kun juominen alkaa, se kestää aina vähintään viikon ja niin pitkään kunnes hänet saadaan katkolle tai ambulanssilla sairaalaan.

Moi!
Tunnistin itseäni kirjoituksestasi. Aloin päälle parikymppisenä ekaa kertaa seurustelemaan deekun kanssa. Itse olin tuolloin vielä ammattikoulussa, jonka halusin suorittaa. Deeku kävi kuntouttavassa kaksi kertaa viikossa ja jos ei ollut jo ensimmäisenä iltana päästessään “vapaalle” niin heti korkki aukesi. Jos ei silloin, niin viimeistään seuraavana päivänä. Muistan nuo oharit, turhat odottelua, itkut, kaikki. Oli myös pahasuinen ja jopa väkivaltainen mua kohtaan. Koetin usein irtautua, mutta tuli itkien takaisin anelemaan ja mä tottakai uskoin ja annoin anteeksi. Kai siinä suhteessa jo itsekin sairastuin läheisriippuvuuteen, terveen suhteen rajat hämärtyi pahasti ja aloin itsekin juomaan rankemmin kestääkseni sitä. Oli helpompi vajota samalle tasolle, kuin irtaantua. Mies siis oli välillä myös päihdeseurannassa ajokortin takia.
Itselle ei vielä tuolloin ollut ongelma olla juomatta, mutta hänellä selvästi pinna kiristyi ja se ärsytti kun mä tottakai tukeakseni jätin myös alkoholin pois ilman vaikeuksia. Miehen kuivahumalan ärtyisyys oli niin kamalaa, että välillä teki mieli huutaa että “mene stana ostamaan sitä kaljaa että oot hyvällä tuulella edes välillä!!!”
Sit katsoin häntä yhden kerran päätään kännissä aukoessaan että ei herranjestas, en ikinä olisi tuon kanssa jos en itsekin jois niin paljon. Pian se sit lähtikin kännireissulle ja kävi panemassa jotakuta ja vasta siinä vaiheessa sain sisua kerätä tavarani ja lähteä lätkimään. Pari viikkoa se vainosi ja itkeskeli perään, kunnes löysi uuden (ihmeellistä miten nää tapaukset oikeasti löytää hyvin pian uuden hoivaajan). Tässä suhteessa aloin itse syömään mielialalääkkeitä ja rauhoittavia pärjätäkseni siinä, ei näin!!! Tässä miehessä myös malliesimerkki narsistista, jonka aloin tajuamaan liian myöhään.

Seuraavakin mies oli sit päihdeongelmainen joka paljastui suhteen edetessä. Tässä sairastuin vielä pahemmin, vaikka mies ei väkivaltainen ollutkaan, hän eli törkeää kaksoiselämää. Itkua, ohareita, miksi musta ei välitetä ja taas tehdään näin. Häntäkin koitin potkia pois, mutta kai se miehen itku on sit niin herkkä paikka. Kun iso mies itkee pikkulikan edessä niin se on vakava paikka. Vaikka se oli ollut ties missä ja tuli takaisin sekaisena ja turpiin saaneena, niin mulla oli taas joku tarkoitus kun sain hoivata sitä. Kerran jätin hänet taas kun sain tarpeekseni ja hän alkoi itkemään “auta mua, mä pilaan kaiken juomisella”. Mies alkoi antabukselle ja mähän autoin ja jatkoin kunnes taas.
Myöhemmin paljastui niitä muita naisiakin, itse elin siinä uskossa että päihteet vaan vie, ja ainahan se kielsi kaiken. Jälkeenpäin jutellessa suhteen aikana hän sanoi niitä olleen “n 3-5”.

Sen jälkeen taas. Yksi vielä enemmän päihdeongelmainen ja vakavasti mt-ongelmainen. Päätin, että tässä suhteessa en ala katselemaan muuten kuin selvinpäin, mutta ajauduin itsekin juomaan. Mies tuntui vetävän vähän, mitä käsiinsä saa.
Tuon takia hänellekin sanoin jo alussa, että ei tule mitään, en ala enää katselemaan ja laittomat päihteet on ehdoton ei, ne vaan ahdistaa liikaa, en pysty sitä katselemaan. No, tottakai sanoi valitsevansa minut, mutta eipä se käytännössä toteutunutkaan. Jossain vaiheessa tuli mukaan väkivalta, jopa tosi paha sellainen, sairaaloita, poliiseja, rikosilmoituksia, eroja ja paluita, toinen nainen, mutta kun mähän ymmärrän aina. Miksen mä ymmärrä sit omaa parasta?

Apua ja tukea on saatavilla, toivottavasti saat apua :heart:

Täällä päihdelinkissäkin on apua läheisriippuvuuteen ja esim vauva.fi palstalla on ollut ketju “eroon läheisriippuvuudesta”, jota käyn usein lueskelemassa ja siellä on hyvinkin fiksuja pohdintoja ja vertaistukea. Se aika, minkä käytät toisen hoivaamiseen kannattaisi käyttää itseen.

Itseä kaduttaa näissä suhteissa, etten pysynyt tiukkana heti ensimmäisellä kerralla. Aina, olen alkanut voimaan pikkuhiljaa paremmin, kun olen sinkuksi jäänyt. Olen myös itkenyt sitä, kuinka paljon olisin omassa elämässäni saanut aikaan jos en olisi niin heikko, jos pystyisi keskittymään itseeni, jos etupäässä se oma terveys ja elämä olisi tärkein. Sitä pitäisi opetella.
Mua pelottaa, että tulen elämäni loppuun asti toistamaan tätä. Ainiin. Ja tosiaan nää miehet on vielä mun aikana tai heti mun perään ottaneet sen uuden hoivaajan.

Onko sulla muuta tukiverkkoa? Saatko sä tossa suhteessasi omaa ääntäsi kuuluviin ollenkaan?

Kiitos vastauksesta MoonUnit. Tosi rankkoja asioita olet kokenut. Ole armollinen itsellesi, ja yritä keskittyä siihen missä olet tänään. Menneitä vuosia ei saa takaisin, meillä on vain tulevaisuus. Hyvä, että koet saavasi apua ja vertaistukea, toivottavasti toivomallasi tavalla. Ymmärrän pelkosi, että tulevaisuudessa malli toistuu, minullakin nämä exät jossain muotoa ovat toistensa kopioita, ongelmien syvyys vain vaihtelee. Olen myös kokenut nuo lupaukset, turhautumisen, ison miehen itkut. Se on paha paikka, kun toinen itkien pyytää, että auta minua ja näet hänen kamalan tilansa.

Oma mieheni ei ole aggressiivinen enkä ole kokenut väkivaltaa. Hän on veräytyvä ja ressukka. Hän ei kontrolloi minua (itse alkoholismi kyllä kontrolloi) ja usein minulla on tunne, että meillä on tällainen hoitaja - hoidettava suhde, jossa yritän jotenkin väkipakolla raahata häntä mukana, vaikka hänellä ei ole edellytyksiä siihen. Sanoit, että kyllä alkoholistimiehet äkkiä uudet hoivaajat löytävät, sellainen olisikin tähän tervetullutta, että olisi mahdollisuus tuupata hänet uuteen syliin. Olisi ehkä huoltajuusasiatkin helpompi hoitaa kun hänellä olisi jotain muuta elämässään.

Minulla ei ole merkittävää tukiverkkoa, läheiset eivät tiedä ongelmistani. En ole pystynyt kertomaan, mikä on kuormittavaa. Perheterapiassa ja alkoholistien läheisten keskustelutapaamisista olen saanut jonkin verran vertaistukea.

Voimia sinulle Ja kiitos että jaoit tarinasi täällä. :heart:

Tilanteesi kuulostaa todella rankalta, Kuppinurin. Olen kiitollinen, että olet kirjoitellut tänne, saan viesteistäsi itselleni voimaa ja uusia näkökulmia jotka auttavat minuakin eteenpäin. Itselläni ei ole lapsia, joten en voi edes kuvitella millaista huolta heistä kannat jo valmiiksi stressaavassa tilanteessa. Tuntuu, ettei viralliset tahot vieläkään tunnista alkoholismia sairautena kovin hyvin ja helposti läheinen jätetään asian kanssa yksin. Selkeästi aktiivisesti kuitenkin etsit ratkaisuja itsellesi, mikä on hyvä asia. Harmi, että mies pyrkii vaikeuttamaan tilannetta. Luuletko hänen häpeävän itseään niin paljon, että kääntää vikaa sinuun? Kokousten väliin jättäminen tosiaan kuulostaa huolestuttavalta, mutta toivottavasti et ota sitä taakkaa omille niskoillesi.
Hönön alkoholismi ei varmaan ole edennyt niin pitkälle, ettei hän kykenisi katkaisemaan putkea. Ennen kuin tutustuin häneen, hän oli vaarassa menettää työpaikkansa. Tällöin hän skarppasi ja piti siitä kynsin hampain kiinni. Retkahtaessa putki on päättynyt aina töihin menoon, mutta hän on mennyt sinne krapulassa tai promilleissa. Eli tilanne ei millään tavalla ole ollut hallinnassa, hän on juonut niin pitkään ja paljon kuin pystyy ja sitten mennyt töihin siinä kunnossa missä nyt on sattunut silloin olemaan. Töistä tullessa on krapula ja univelka niin paha, että hän on mennyt suoraan nukkumaan eli putki päättyy.

Luulen tämän olevan yksi osa ongelmaa, sillä on helppo valehdella itselleen kun ongelma ei ole “niin paha”. Vaikka onhan se todella paha. Olen kuitenkin voinut huijata itseäni, hän ei ole väkivaltainen, ei juo aina, ei kuse alleen sammuessa, ei petä (mistä minä edes tietäisin), ym. Kuitenkin samaan aikaan hän on valehdellut minulle satoja kertoja, ollaan molemmat huudettu pää punaisena ja rikottu tavaroita, hän on lähtenyt päiviksi kertomatta minne menee ja milloin tulee, jne.
Että vaikka ei olisi joitain pahoja juttuja tapahtunut, niin paljon kuitenkin on.

Kiitos MoonUnit kokemuksistasi, tunnistin itseäni paljon tekstistäsi vaikka en ole yhtä rankkoja asioita joutunut kokemaan. Tuo looppiin jääminen on se mun suurin pelko, josta oon tainnut jo muutamaan otteeseen mainitakin. En halua enää sietää huonoa käytöstä ja samaan aikaan tiedän, että jos Hönö nyt tänään retkahtaisi, niin vaipuisin ihan samaan synkkyyteen mihin olen aina ennenkin vaipunut. Muutosta on siis pakko tapahtua oman pään sisällä, sillä en enää halua sietää huonoa käytöstä tai käyttäytyä itse niin. Tuntuu huojentavalta avautua tänne.
Hönö kuuntelee minua ja tunnen omaavani myös äänen meidän suhteessa. Hän on käsittääkseni myös ammattilaisen kanssa käynyt läpi, miten paljon sairaus vaikuttaa läheisiin. Olen myös kertonut omalle perheelleni tilanteesta, mutta he eivät tunnu täysin ymmärtävän asiaa ja kokevat aiheen kiusalliseksi. Hönön perheen kanssa olen voinut keskustella asiasta, sekä yhden ystäväni kanssa jolla on samankaltainen tilanne. Tämä palsta on silti korvaamaton, sillä minun on todella vaikeaa avata tunteitani tutuille ihmisille.

Kiitos kirjoituksesta, Kaakattaja. Tuo promilleissa töihin meno on paha. Siinä on riski hetkellä millä hyvänsä, että jää kiinni. Olen nähnyt kaksi kertaa läheltä, kun työsuhde päättyy tämän takia. Yritän itse estää keinolla millä hyvänsä, että mies ei mene promilleissa töihin. Tämän kaiken lisäksi työttömyyteen valahtaminen olisi kaikkein pahin asia.

Mietin tuota retkahdusasiaa ja läheisen roolia. Itselläni on kuppinurin, ja voin aidosti sanoa, että en jaksa retkahdusta. Minulle se on maailmanloppu. Raitistuneet alkoholistit lohduttavat ja motivoivat alkoholistia saapumaan takaisin avun piiriin sanomalla, että ei se ole maailmanloppu. Tätä ei voi edellyttää läheiseltä. Jos läheinen kuitenkin aikoo sitä sietää ja ikään kuin jatkaa yhdessä siitä huolimatta, en oikeastaan keksi muuta selviytymiskeinoa kuin vetäytymisen pois. Voisiko sinulla olla varasuunnitelma, että minne lähdet kun retkahdus tulee ja jätät Hönön keskenään? Ja sitten siihen jotain ajatukset poistavaa tekemistä. Varasuunnitelman pitää olla kristallinkirkas, jotta sen pystyy niissä pettymyksien tunteissa toteuttamaan. Jos vasta sitten retkahksen hetkellä alkaa miettiä toimitapoja, mitään ei tule mieleen.

Viime viikolla taas soi puhelin lastensuojeluasioissa liittyen miehen teinin, omasta lapsesta soitettiin jo viime viikolla. Oon kypsä, että minulle soitellaan, en ole teinin huoltaja. Sanoin, että en halua tulla neuvotteluihin mukaan, isä voi itse selvittää asiansa. Mies ja tytär eivät halua sijoitusta. Mutta kysyykö kukaan minulta, että suostuuko olemaan se jälkien korjaaja, paikkaaja ja huolehtija, kun isä ei ole kykenevä? Jos lähden neuvotteluihin, tämä rooli lankeaa minulle automaattisesti. Jos en lähde neuvotteluihin, rooli niin ikään lankeaa minulle automaattisesti.