Oma polkuni

Kotikanava
21

Tuo ei ole reilua, että sinun oletetaan ottavan koppia ja siivoavan jäljet tarvittaessa. Miten asia hoituisi mielestäsi parhaiten? Vai toivotko, ettei sinun tarvitsisi ottaa siihen ollenkaan kantaa?

Inspiroiduinkin miettimään nyt jo etukäteen miten toimia, jos retkahdus tulee kohdille. Vetäytyminen on se paras keino, minulla on mahdollisuus mennä yöpymään muualle tarvittaessa lyhyelläkin varoitusajalla ja minkäänlaisia velvoitteita ei työn lisäksi ole, kun meillä ei ole lapsia eikä lemmikkejä. Voin siis käyttää omaa aikaani itselleni mieluisiin asioihin, eikä kotiin ole kiire. Toki käytännössä tämä ei varmasti ole näin helppo ajatus irtiotosta, mutta olen nykyään niin vihainen etten enää edes jaksaisi yrittää pelastaa toista. Lisäksi minulla on nyt ystävä kelle soittaa ja saada tukea.
Olen itseasiassa petrannut viime aikoina panostamalla itseeni. Niin paljon aikaa olen käyttänyt Hönön sotkujen siivoamiseen ja murehtimiseen, että tuntuu vapauttavalta kun on omaa aikaa. Hönö on myös ottanut enemmän vastuuta omasta elämästään sekä arjen pyörittämisestä. Nyt jälkikäteen vasta huomaan kuinka paljon minä huolehdin kaikesta.

22

Hyvä sinä! :slight_smile:

Toisen puolesta ei tosiaan kannata tehdä liikaa… roolit vinoutuvat ja suhde alkaa muistuttaa kaikin tavoin äiti-teinipoika suhdetta, eikä se lopulta ole kummallekaan hyväksi. Hienoa tuo rajojen vetäminen ja sekin, että Hönökin (palvelun puuttuessa) alkaa käyttäytyä edes hiukan aikuisen tavoin.

23

Itseasiassa vuosi pari takaperin muistan miettineeni juurikin tuota, että minä olen äiti ja Hönö lapsen roolissa. Tosin silloin olin vakaasti sitä mieltä, että minut pakotetaan äidin rooliin ja tuo toinen on vaan niin kyvytön, että pakkohan sitä on auttaa ja tehdä kaikki hänen puolestaan. Nyt vasta on syntynyt ajatus, että ehkä minun kohdalla ei olekaan kyse siitä, että minut olisi pakotettu rooliin vaan olen sen itse itselleni ottanut. Toki Hönö ei ole millään tavalla pistänyt vastaan ja on heittäytynyt omaan (lapsen) rooliinsa siinä missä minäkin omaani. En vain millään vielä vuosi sitten saanut kiinni tästä ajatuksesta, vaan tosissani koin olevani velvoitettu hoitamaan kaiken ja olemaan vastuussa. Tällä hetkellä pyrin päästämään roolistani irti, edes osittain. Se kuitenkin vaatii myös luottoa, mitä ei hirveästi vielä löydy. Eli todella pienin askelin eteenpäin. En minä ole kyennyt lopettamaan kyselyä ja varmistamista, että muistitko sen tai tämän, mutta pikkuhiljaa. :smiley:

Minulla oli myös hieman ahdistunut olo parina päivänä. Luulen, että kehoni on tottunut tiettyyn sykliin pettymysten kanssa ja on nyt “huolissaan” kun sitä ei ole muutamaan kuukauteen tapahtunut. Vähän niin kuin odottaa toisen retkahtavan, koska se on “tuttua ja turvallista”.
Hävettää tämän asian ylöskirjoittaminenkin, sillä se kuulostaa niin kamalalta. Olen kuitenkin käsittänyt, että kyseessä on aika normaali reaktio joka sekin ajan kanssa helpottaa. Sain myös avauduttua asiasta Hönölle, joka osasi ottaa asian hyvin vastaan ja keskustelusta jäi turvallinen ja hyvä mieli.

24

Olet tehnyt todella tärkeitä havaintoja ja päässyt paljon eteenpäin!
Luulen, että tietyt läheisriippuvaiset käytösmallit ja hoivaaja-roolin ottaminen ihmissuhteissa usein opitaan jo lapsuudessa. Ainakin itselleni kävi niin. Itselläni ei ollut niin väliä ja olin mt-ongelmaisen isäni terapuetti ja uskottu jo ala-asteikäisenä. Kovasti sitten myöhemminkin “tarjoilin” orastavissakin ihmissuhteissa olkapäätä, käytännön apua ja hoivaa… Tasapainoiset ihmiset ei sitä halua vastaanottaa, joten vain ne suhteet jossa vastapuoli oli jotenkin avuton ja vaille jäänyt, etenivät. Lopputuloksena oli sitten samantapaiset ihmissuhteet kuin sinullakin nyt; joku ongelminen siinä kynsissä hyysättävänä ja olin jollain lailla riippuvainen siitä tunteesta, että toinen tarvitsee minua. En ehkä uskonut että kukaan rakastaisi, mutta etttä kun edes tarvitsisi. :wink:

Suhteen “lapsi” muuttuu aina enemmän lapseksi ja “äiti” ottaa hoitaakseen yhä enemmän asioita, suhde vääristyy aina enemmän. Eikö sitä pysty luottamaan, eikö hyväksy toisen tapaa hoitaa asiat tai toisen työn jälki ei kelpaa. OMat standardit ovat ne ainloat oikeat…
Mun exäkin pärjää ihan hyvin. Neuvoin häntä eron jälkeenkin jossain perusasioissa; pyykinpesu ja ruuanlaitto. Hän jo aika rankasti, mutta ei ole mikään lapsukainen, enkä ollut hänenen selviytymisensa elinehto. Laskut tulee maksettua, hän siivoaa kämppänsä omien standardiensa mukaan ja elää ihan ok eloa.
Täytyy tunnustaa, että olin hiukan hämmentynyt, kun tajusin, ettei hän minua tarvitse… eikä toisaalta näe suhdettamme pelastamisen arvoisena… siis että edes lähtisi johonkin hoitoon.

Nyt kun olen jollain tapaa toipunut erosta, käsitykseni parisuhteesta on toisenlainen; siinä pitää olla kaksi omilla jaloillaan seisovaa ihmistä. Kumpikaan ei kanna toista reppuselässä tai ole toisen pelastusrengas. Jos toisella on vaikeaa, toinenottaa enemmän vastuuta ja auttaa ja taas toisinpäin. Jos vuosikaudet ja vuosikymmet yksipuolisesti huolehtii toisesta, ei se ole minään talletuksena oman sairastumisen tai avuntarpeen varalle. Ei sitä apua silloin saa, koska suhde ei ole perustunutkaan millekään vastavuoroisuudelle. Mulle on ollut vaikeaa opetella pyytämään apua ja ottamaan sitä vastaan, mutta sekin on varsin tärkeä taito.

Hyvä, kun olette saaneet puhuttua asioista. Ymmärrätte ehkä paremmin niin itseänne kuin toisiannekin. Itsetuntemuksen lisääntyminen on hyväksi jatkatte sitten yhdessä tai päädytte joskus eroon.

1 tykkäys
25

Kiitos kokemuksiesi jakamisesta. Onko erostanne kuinka kauan aikaa? Kuinka kauan olet itse ollut “muutoksen” tiellä?

Tekstissäsi oli paljon uusia ajatuksia itselleni, vaikka edistystä on tapahtunut niin olen silti löytänyt vasta jäävuoren huipun. En esimerkiksi kykene vielä kunnolliseen itsetutkiskeluun ja jotkut aiheet ovat niin vaikeita, että suljen ne mielestäni. Tunnen joskus suurta ahdistusta, mutta en täysin tiedä sen syytä. Enkä halua edes kaivella sitä. Siitä voi päätellä, että piilottelen itseltäni jotain suurta.

Olen kanssa elänyt koko elämäni uskoen, että minua ei voi rakastaa. Ei meillä puhuttu tunteista kotona, kun sanoin äidilleni kerran rakastavani häntä, hän nauroi. Ei se ollut pahantahtoista, mutta silloin tulkitsin sen niin. Isäni on aina ollut etäinen ja ankara. Molemmat vanhemmat ovat olleet suorittajia, tuomitsevia (itseään kohtaan, mutta peilaantui meihin lapsiin samalla) ja vähätteleviä. Olen kuitenkin aikuisiällä saanut paljon purettua tunteitani lapsuudesta ja ymmärrän myös vanhempiani, eli mitään syvää katkeruutta ei enää ole heitä kohtaan, kipuilua kyllä edelleen.

Puhuit myös tuosta omasta “oikeasta tavasta” tehdä asioita. Osui ja upposi täysin. Tämä on yksi tapa minkä tiedostan, mutta siitä on todella vaikea päästä. Joskus vasta jälkikäteen tajuan, että oho, toissapäiväisessä keskustelussa olin taas kontrolloimassa ja huolehtimassa. Välillä tajuan sillä hetkellä, että ehkä pitäisi nyt antaa olla. Kai sitä täytyy iloita jo asian tiedostamisesta, siitähän se lähtee.

Tänne aloin kirjoittamaan juurikin tuon itsetuntemuksen lisäämiseksi ja tasapainon löytämiseksi. Ymmärsin tulevani hulluksi, jos laitan elämäni toisen raitistumisen varaan. Lisäksi mielessä kolkutteli pelko, että mahdollisen eron tapahtuessa löytäisin tulevaisuudessa itseni uudestaan samasta tilanteesta jonkun toisen kanssa, ellen muuta omia toimintatapojani. Eikä meidänkään suhde Hönön kanssa voisi ikinä olla tasapainoinen, jos emme molemmat tekisi töitä tahoillamme sen eteen.

26

[quote=“Kaakattaja”]
Itseasiassa vuosi pari takaperin muistan miettineeni juurikin tuota, että minä olen äiti ja Hönö lapsen roolissa. Tosin silloin olin vakaasti sitä mieltä, että minut pakotetaan äidin rooliin ja tuo toinen on vaan niin kyvytön, että pakkohan sitä on auttaa ja tehdä kaikki hänen puolestaan. Nyt vasta on syntynyt ajatus, että ehkä minun kohdalla ei olekaan kyse siitä, että minut olisi pakotettu rooliin vaan olen sen itse itselleni ottanut. Toki Hönö ei ole millään tavalla pistänyt vastaan ja on heittäytynyt omaan (lapsen) rooliinsa siinä missä minäkin omaani.

Minäkin olen miettinyt omaa roolia juomisen mahdollistajana. Ja juuri tätä, että miksi pelastin miehen retkahduksen vielä kertaalleen enkä antanut juoda hänen kolmatta työpaikkaansa.

Tämä paska saattaisi olla ohi, jos en olisi noin toiminut. Mutta kun en pystynyt jättämään miehen teiniä kahdestaan pulaan kahden viikon juomaputkea viettävän isänsä kanssa. Nyt minusta tuntuu, että jatkossa minun on toimittava näin, ja jätettävä heidät keskenään. Tuntuu kamalalta jättää lapsi tuollaiseen tilanteeseen, kun tietää että aikuisena voisi toimia toisinkin. Mutta Lastensuojelu ei tee mitään asian hyväksi niin kauan kuin minä olen kuvioissa. Minä todella koen, että olen pakotettu tähän rooliin. Koen tämä erittäin epäoikeudenmukaisena.

Tuo mitä kirjoitit retkahduksen odottamisesta on kovin tuttua miehen juovalta ajalta. Siinä tilanteessa, kun tietää että toinen kohta retkahtaa, on hyvin vaikea olla. Kun retkahdus sitten tapahtuu, ei tarvitse enää jännittää ja pelätä että milloin. Oleminen on selkeämpää. Tavallaan meidän perhe elää koko ajan nyt tuota jännitysvaihetta: koska mennään taas?

27

Olipas postauksessani paljon kirjoitusvirheitä, kun olin sitä tabletilla tehnyt, mutta ilmeisesti se oli kutakuinkin ymmärrettävissä.

Erosin virallisesti 2015, mutta vielä muutama vuosi sen jälkeenkin meni on-off-pelleilyssä, kun yritimme jatkaa jolli tavalla. (nähtäsiin vain kun mies on selvä ym sopimuksia, jotka eivät pitäneet). Juutuin siis odottelemaan ja roikkumaan, josko mies raitistuisi. Tilanteen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt ja päässyt henkisesti miehestä irti ehkä n. 2 vuoden ajan. Tie on ollut pitkä.

Lapsuuden kasvuympäristö oli ankea, isällä hoitamattomia mielenterveysongelmia ja äiti häpeän kyllästämä marttyyri, joka syyllisti elämänsä kurjuudesta meidän lapien olemassaoloa. Aloin voida huonosti jo ala-asteikäisenä ja jollain tavalla olen ollut muutoksen (kasvun) tiellä sieltä saakka. Hakenut apua ammattiauttajilta, käynyt eri vertaistukiryhmissä ja etsi nyt aktiivisesti tietoa ja perehtynyt mm. kiintymyssuhdeteoriaan ja tunnelukkoihin. Minua kiinnostaa kovasti, miksi ihmiset ovat onnettomia ja toistavat samoja virheitä ja hakeutuvat samankaltaisiin ihmissihteisiin uudstaan ja uudestaan… koska itsekin olen niin tehnyt. Huonommuutta tai häpeää ei kannattaisi tuntea, koska tämä on todella yleistä ja huonot toimintatavat kulkevat siirtotaakkana sukupolvelta toiselle… kunnes joku kykenee kohtaaman ongelmansa ja ei siirrä niitä omille lapsilleen. Omat vanhempani eivät parempaan pystyneet; heillä oli omat traumansa omasta lapsuudestaan ja isovanhemmilla sama juttu.

Tavallaan ymmärrän toimintaani ja tavallaan en. Ryhdyin pelastamaan poloista miestäni ja osan aikaa suhdetta meillä olikin ihan kivaa. Hänen juomisensa pahentuessa ripustauduin liikaa ajatukseen, että onnellisuuteni riippuu siitä raitistuuko mies. Mieshän ei olisi halunnut erota, niin tunsin myös syyllisyyttä, että “hylkään” hänet ja pelkäsin , että hän tuhoutuu. (tässä tullaan taas lapsuuteeni, jossa koin syyllisyyttä, että ylipäätään olin olemassa ja vanhempinei mukaan heidän eronsa este).

Lopulta kuitenkaan aikuinen ihminen ei tarvitse pelastajaa, eikä sillä perusteella muodostunut suhde ole kahden tasaveroisen ihmisen parisuhde… Siinä voi olla molemmin puolin aika kiusallisiakin ei niin tiedotettuja motiiveja;

*juoppoa voi pitää huonona ja epäonnistuneena ja niin voi itse tuntea itsensä hyväksi ja kunnolliseksi ihmiseksi

*alkoholismi tekee ihmisen etäiseksi, joten itsekin voi pysytellä tunnetasolla etäisenä ja keskittyä ylhäältäpäin kontrolloimaan ja arvostelamaan toista, jos ei osaa olla tasaveroisessa ja luottamukseen perustuvassa suhteessa

*toisen ongelmiin keskittymällä voi sivuuttaa omat ongelmansa ja puutteensa, työntää ne avaamattomassa paketissa komeron ylähyllylle

*keskittymällä kantamaan vastuuta juopon asioista, voi olla ottamatta vastuun omasta elämäsään ja onnellisuudestaan

Tämä vastuujuttu on oikeastaan huvittava; läheisriippuvaisena kantaa tolkuttomasti vastuuta se juovan ihmisen kaikista asioista, jotka eivät itselle tosiasiassa kuulu ja toisaalta ei suostu millään ottamaan vastuuta omasta elämäsään ja onnellisuudestaan. Sitten sitä syytellään sitä juoppoa tai vaikkapa omia lapsia raskaasta ja onnettomasta elämästä.

Voimia kaikille oman elämän ja sen suunnan pohdintaan ja mukavaa keskiviikkoa!

1 tykkäys
28

Minä vakaasti uskon siihen, että jokainen tietää mikä on itselle paras ratkaisu missäkin tilanteessa. Meillä kaikilla on niin erilaiset polut kuljettavana. Välillä tuntuu, että pitää valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

Kuppinurin, osasit kuvailla täydellisesti tuota retkahduksen odottamista. Juovana aikana oli aina jännittynyt olo, jos Hönöllä oli vapaapäivä ja oltiin sovittu, että tehdään yhdessä jotain kun pääsen töistä. Pari viimeistä tuntia töissä olin hyvin ahdistunut, kun varauduin jo tulevaan. Joskus harvoin hän oli valmiina kuten oli sovittu, mutta useimmiten hän joko katosi kuin tuhka tuuleen, ei ilmottanut itsestään mitään eikä vastannut puhelimeen. Tai sitten laittoi hyvissä ajoin viestiä, että “mä meen käymään Urpon kanssa lenkillä”. Urpon lenkithän tiedettävästi olivat lähikauppaan kaljaosastolle ja sieltä lavan kanssa takaisin kotiin. Kun sitten kyseenalaistin näitä lenkki/kahvi/lounas aikeita, niin vastauksena poikkeuksetta oli “Ei kukaan jaksa olla tuollaisen kiukuttelijan kanssa, mä jään tänne Urpolle mieluummin.” Siellähän sitä sitten oli tosiaan niin kauan, että töihin piti mennä.
Jossain vaiheessa jo silloin aloin miettiä, että en voi reagoida kun siitä tulee vaan mulle itselleni paha mieli. Mutta aina tilanteen ollessa päällä tunneryöppy tuli niin voimakkaana, että en pystynyt pitämään sitä sisällä. Nyt jälkikäteen luulen, että kyse on käsittelemättömistä tunteista, koin suurta hylkäämisen pelkoa joten pyrin roikkumaan kahta kovempaa kiinni ja toinen pyristeli vielä voimakkaammin kauemmas (jotta saa juoda rauhassa). Silloin ajattelin Hönön tökkivän minua tarkoituksella niin pitkälle, että saan hermoromahduksen. Vähän niinkuin hän joisi vain ärsyttääkseen minua. Tiesin, että hänen juomisensa ei ole minun syy, mutta kuitenkin koin sen olevan rangaistus minulle jos en ollut suoriutunut tarpeeksi hyvin. Hönö myös itse (selvinpäin) kertoi minulle useasti, että himon iskiessä hän ei ajattele mitään muuta kuin juomista ja sitä himoa ei laukaise se miten minä käyttäydyn tai olen käyttäytymättä. Sitä oli silti hyvin vaikea sisäistää.

Mietin myös, että olenko edelleen sellaisessa sinisilmäisessä pilvilinnassa, kun haluan nyt uskoa, että ehkä tämä tästä lähtee kulkemaan. Minä en olisi ymmärtänyt aloittaa itseeni keskittymistä, jos Hönö ei olisi hakenut ulkopuolista apua ja alkanut hoitaa itseään. Jos hän edelleen olisi sitä mieltä, että hänellä ei ole mitään ongelmaa niin minä varmaan vieläkin yrittäisin häntä opastaa ja auttaa enkä muistaisi itseäni ollenkaan. Todella pelottavaa, että hänen täytyi kohdata omat ongelmansa ennenkuin minä kykenin kohtaamaan omiani. Vaikka jossain vaiheessa olisin luovuttanut ja lähtenyt kävelemään, niin seuraava ongelmatapaus olisi varmaan ollut jo nurkan takana odottamassa hoivaajaa. Ja minä enemmän kuin mielellään valmiina hoivaamaan.

29

Kiitos kirjoituksista taas. Meillä tämä juominen meni niin, että mies vain käveli ovesta ulos, lähti kerrostalon varastoon ja pysyi siellä niin kauan kuin oli tarve. Välissä saattoi tulla puoleksi tunniksi kotiin istumaan, ja taas uusi ralli. Ovi kävi koko ajan ja aina aamuyöstä klo 03:n jälkeen. Ilmeisesti silloin oli vaikeaa. Hän ei ollut baarissa, ei hänen juomistavoillaan pystynyt siellä käymään. Yksinäistä puuhaa. Meni aika kauan ymmärtää minulta, mistä oli kysymys ja missä laajuudessa, niin shokeeraavaa, selittämätöntä ja outoa puuhailua se oli.

Minä toimin oikeastaan niin, etten koskaan laskenut mitään hänen varaansa. Suunnittelin tekemiseni, ja hän tuli mukaan jos pääsi. Yleensä ei. Aika usein hän oli aamusta viikonloppuna klo 10 lähdössä mukaan päivän ohjelmaan, mutta kävi sitten ”ulkona” tunnin ja ilmoitti, että haluaakin levätä. Totuin siihen, että teen kaiken yksin, viikonloput ja lomat. Emme oikeastaan riidelleet siitä, en annellut mukaani, en motkottanut, hän vain jäi pois.

Olen oikeastaan aina ajatellut, etten voi laskea tekemisiäni tai onneani toisen varaan. Elin pitkään aikuisuutta sinkkuna omassa taloudessa ennen parisuhteita, mikä niin ikään valmensi elämään itsenäisesti. Varmaan aluksi tunsin pettymystä, kun sovitut menemiset miehen kanssa peruuntuivat. Myöhemmin en enää. Minulle on samaan aikaan helpompaa, ettei tarvitse huomioida toista. Nyt malliin on niin syvään juurtunut, etten oikein osaa ajatella, että minun pitäisi huomioida toinen ihminen (muu kuin lapseni) tai että joku haluaisi viettää aikaa meidän kanssamme. Minä en halua itse viettää aikaa enää mieheni kanssa - varsinkaan ilman lasta.

30

Katsotaan onnistuinko lainaamaan tekstiä oikein.
Tuo sinun toimintatapasi on se mihin tähtään. Minä olen jättänyt menemättä tai tekemättä asioita Hönön juomisen takia paljon. Ihan yksittäisiä kertoja olen onnistunut olemaan välittämättä ja tehnyt omia juttujani.
Turha roikkua menneissä liikaa ja sättiä itseään, mutta harmittaahan se miten paljon olen heittänyt aikaa hukkaan toisen takia. Syyllistin häntä, kun hän onnistui pilaamaan lomat ja kaikki, mutta en selkeästi kyennyt olemaan ilman häntä. Ei ollut vaihtoehto, että olisin mennyt yksin tai pyytänyt jonkun ystävän mukaan. Ei nyt ihan näin kärjistetysti, mutta jälkikäteen helppo nähdä kuinka riippuvainen olen hänestä ollut. Ja olen varmasti edelleen. Olen onnistunut irtautumaan jonkun verran ja aion sitä myös jatkaa.

Mitä tarkoitat tuolla, että et usko että joku haluaisi viettää aikaa kanssanne? Miten olet muuten voinut tässä viime viikkoina?

31

Näin viime yönä unta, että Hönö retkahti oikein kunnolla. Unessa ajatukseni olivat aikalailla: “voi h*lvetti, mitä nyt?”. Ensin järkeilin itselleni, että tämä oli tämmöinen kertaluonteinen, ei hätää. Ei liikuta minua, ei hätää. Sitten iski paniikki, että jos hän nyt retkahti niin miksi ei sitten retkahtaisi uudestaankin, eikö nykyinen hoitojärjestelmä toimikaan. En halua lähteä, mutta en halua myöskään jäädä pelkäämään ja odottelemaan uutta kertaa.
Vaikka kyse olikin vain unesta, niin siinähän se mieleni ristiriitaisuus ja pelko astuivat esiin. Ärsyttää, kuinka paljon valtaa olen antanut alkoholismille omassa elämässäni.

32

Lähinnä minulla on tunne, ettei mieheni tunnu olevan minun ja lapsen tekemisistä kiinnostunut, hän ei halua meidän kanssa leikkipuistoon, ulkoilemaan tai muihin lastenmenoihin. Siltä minusta tuntuu, ettei hän jaksa sellaisessa olla mukana. Muut ystäväni ja perheeni tietysti jaksavat meitä sopivassa määrin, lapsiperhe-elämä on vain niin hektistä, että perhettä ja ystäviä on aikaa nähdä rajatusti.

Olen kyllä voinut erittäin huonosti, huonommin kuin juovana aikana. Olen ahdistunut, jollain tapaa näköalaton, ja vetäydyn joka ilta klo 20 makuuhuoneeseen lapsen kanssa kahden. Olen ikään kuin luovuttanut, myöntänyt tappioni alkoholismille, haluton tekemään töitä parisuhteen eteen. En ole kiinnostunut miehen hoidon etenemisestä, en halua keskustella aa-ryhmän tapahtumista, en päihdepolista, en mistään mikä liittyy alkoholismiin tai hänen hoitoonsa. En halua tukea häntä raitistumisesta, koska en halua ottaa siitä mitään vastuuta. Fokus on vain sen ratkaisussa, miten minä ja lapseni mahdollisesti tehdään.

Ahdistus tulee siitä, mitä kirjoitit unestasi, joka liittyen Hönön retkahdukseen. Se uni on nimittäin totta elämässäni. Olen nyt ymmärtänyt, että pitkällä aikavälillä ei ole tähän ratkaisua: meillä joko perheessä juodaan tai jos ei juoda, niin pelätään juomista.

Muuta vaihtoehtoa ei ole, edes pitkällä tähtäimellä, koska alkoholistin kanssa elämä on päivä kerrallaan eteenpäin menemistä. Olen tiedostanut, että minä en halua elää elämääni juomisen pelossa päivä kerrallaan. Haluan elää kokonaan irti asiasta.

Kun retkahdus on tapahtunut, on todennäköistä, että tulee uusi. Onko se kuitenkin, että joku 40 % retkahtaa myllyhoitoa seuraavan vuoden aikana. Näin kävi meillekin. Entä kahden seuraavan vuoden aikana? Varmaan vielä isompi prosentti. Raitistumisprosentit eivät ole kovin hyviä. Kysyn itseltäni haluanko olla tässä enää mukana?

Me ehdimme asua 1 kk yhdessä ennen kuin lapsemme syntyi. Muistan kun hän oli juonut äitiyslomani ensimmäisen kuukauden kaikki viikonloput, taisin sanoa, että en halua että pilaat enää yhtään viikonloppuani juomalla. Ja silloin oli vasta 3 viikonloppua takana!!! Kunpa olisin tiennyt, mitä olisi tulossa, se mistä yritin tuolloin inistä, oli hyttysenpissaa kokonaisuudessa. Nyt ajattelen, että mitä kauheutta on edelleen mahdollisesti tulossa, jos en lähde nyt. Mietinko kahden vuoden kuluttua kuten nyt, miksi en lähtenyt?

Lapsi on paljon auttanut elämän rakentamisessa niin, etten nojaudu tekemisessäni mieheen. Lapsen kanssa voi suunnitella kaikkea muuta. Jos olisimme kaksin, elämäni olisi varmaan enemmän kuvaamasi kaltainen, että jotenkin olettaisin meidän tekevän yhdessä asioita, ja kun niin ei tapahtuisi, tuntisin pettymystä.

33

Minulta jäi laittamatta oma nimimerkki edelliseen postaukseeni

34

Oletko saanut purettua ahdistusta ja ylipäätään retkahduksesta seuranneita tunteita ja ajatuksia mihinkään? Tämän palstan lisäksi siis. On varmasti ihan hyvä ottaa irtiottoa miehen sairaudesta ja kaikkeen siihen liittyvästä, kun se on kuormittanut sinua niin paljon jatkuvalla syötöllä. Luuletko hänen ymmärtäneen sinun puoltasi asioista ollenkaan? Ihana kuulla, että sinulla on lapsesi kanssa läheinen suhde ja vietätte paljon aikaa yhdessä.

Yritin etsiä noita tilastoja netin syövereistä, enkä onnistunut löytämään yhtään mitään. Ei kovin vakuuttavaa, jos yksinkertaisella google-haulla ei löydy ajankohtaista tietoa edes suuntaa-antavasti. Tai sitten vika on käyttäjässä.
Sen olen ymmärtänyt, että alkkiksen kanssa ollessa tulee alkoholismi olemaan aina läsnä elämässä. Voihan sitä kuitenkin tapahtua paljon muitakin asioita, ihmiset muuttuu ja elämä yllättää jatkuvasti.
Olen samalla tosi kyllästynyt siihen, että iso osa identiteettiäni tuntuu olevan “juopon puoliso”. Toivon saavani tähän ajan saatossa muutoksen.
Koin syvää ahdistusta näinä parina päivänä ja oli todella masentava olo. Soitin ensimmäistä kertaa al-anonin puhelinnumeroon ja kerroin sinne tulevani hulluksi. Ei-niin-yllättäen sieltä suositeltiin ryhmissä käyntiä, mutta en ole halukas menemään niihin vielä. Kirjoittaminen tuntuu paremmalta.
Juttelin tänään myös terapeutin kanssa ja aion varata hänelle uudenkin ajan. Tuntuu hyvältä, että minulla on jotain omaa. Hän tuntui pääsevän nopeasti jyvälle tilanteestani. Olin vielä aika sulkeutunut enkä täysin kyennyt keskittymään, mutta jäi silti hyvä mieli.

Tuo ahdistukseni tuntui tulevan siitä retkahduksen odottamisesta. Kehoni mielestä aikaa on nyt kulunut tarpeeksi ja etsin kaikkia merkkejä jotka tukisivat teoriaani siitä, että retkahdus on tapahtunut tai tapahtumassa. Näitä en saanut hirveämmin kerättyä. Hönöä alkoi hermostuttaa tämä minun ahdistuminen, vaikka yritin vaan avata tunteitani ja pelkojani. Hän sitten loukkaantui ja minä menin lukkoon. Saatiin puhuttua asia myöhemmin läpi, mutta pelästyin hänen reaktiotaan hieman. Hän on kyllä aiemmissa keskusteluissa kyennyt näkemään kantani, joten ehkä päivä oli vaan huono noin rankalle aiheelle.
Avauduin tuosta retkahduksen pelkäämisestä terapeutillekin ja siitä tuli vapautunut olo. Jos tämä tunne nyt säilyisi edes hetken.

35

No eihän se sitten säilynyt edes hetkeä. Heti kun oltiin kotona Hönön kanssa kahden, alkoi samantien taas ahdistamaan ja pala kurkussa. Tuntui, että sain päivällä puhuttua rehellisesti tunteistani moneen eri suuntaan, mutta kotona kahden ahdistus iski heti päälle. Vaikea saada kiinni, mistä se edes tuli. Hönö oli hyvällä tuulella, mutta minä olin todella varautunut. Hän sitten jälleen otti sanomisistani itseensä ja alkoi haukkua ja huutaa. Sanoi minua hulluksi, mielisairaaksi, myrkylliseksi ihmiseksi joka henkisesti pahoinpitelee häntä ja on pahoinpidellyt jo vuosia, hän ei vaan nähnyt tätä silloin juovana aikana, mutta nyt näkee, ettei oikeasti halua olla kanssani ja on vain riippuvainen minusta. Ei vain ole kuulemma uskaltanut kertoa aiemmin. Hän myös sanoi, että oli paljon helpompaa alkoholistina kun joi vaan eikä tarvinnut välittää mistään. Sanoin, että noista jutuista voi soittaa aa-kavereilleen eikä minulle puhua, mutta ei kuulemma tarvi. Ihan selvä petaushan tuo oli. Myönsi nyt aamulla, että oli petaus, mutta ei hänen mielestään kovin vakava. Ollaan eri mieltä.
Nämä kaikki puheet selittyi sillä, että hän vain oli vihainen ja halusi loukata. Pitäisihän minun tietää, että ei hän oikeasti noita tarkoittanut. Kun en nyt ole vieläkään täysin vakuuttunut, niin ilmeisesti olen taas myrkyllinen ihminen kun jaksan häntä syytellä ja ihan sama mitä hän sanoo niin loukkaannun. :unamused:
Tuntuu pahalta, kun meni niin tasaisesti ja mukavasti, luottamus lisääntyi pikkuhiljaa ja nyt se kaikki on poissa ja taas ahdistus tilalla. Eikä Hönö ole edes juonut vielä. Tai mistä minä tietäisin, eikä tällä hetkellä kyllä kiinnostakkaan. Hirvittää, etten ole valmis tähän ollenkaan ja haluaisin vain paeta. Hänestä kuoriutuu niin kylmä ja ilkeä ja salaa jo toivoin, ettei minun tarvitsisi tavata sitä (kylmää) tyyppiä enää. Siellähän se kaiken alla näemmä vieläkin asustaa.

36

Alkoholisti käy raitistuessaan läpi suurta myllerrystä, eikä hänestä silloin ole tueksi puolisolle tai edes läpikäymään asioita siihen tahtiin kun toivot.
On vaikeaa opetella sietämään itseään ja tunteitaan ilman viinaa, jos vuosia, vuosikymmeniä on hoidellut olonsa ja käsitellyt tunteensa alkoholin avulla. Prosessi vie vuosia… raitistuva voi olla aika vieras itselleenkin.
Usein käykin niin, että juomisen lopettaminen avaa silmät ja nimenomaan se juonut osapuoli haluaa erota, pääsee eteenpäin nopeammin kuin läheisriippuvainen puoliso ja tajuaa, ettei parisuhde (äiti-poika tyylillä) ole sitä mitä hän haluaa.
Halusit apua ryhmistä itsellesi, kaikkea ei voi, eikä kannata oksentaa sen toipuvan alkoholistin niskaan. Vähän kun pääsette eteenpäin, pariterapia voisi auttaa. Parisuhde joutuu myllerryksen aina toisen raitistuessa ja suhteen jatko riippuu siitäkin, pystyykö puoliso muuttamaan käytöstään.
Googlaapas huviksesi Riitta ja Mika Koivula nimistä pariskuntaa. Heillä oli aika kivinen tie miehen raitistuttua. Pysyivät yhdessä ja ovat päihdehoitoalalla nykyään.

37

Olen tavannut parisuhdeterapeuttiamme kerran yksin ja hänelle olen purkanut ahdistusta. Muuten en ole päässyt purkamaan, tätä palstaa lukuun ottamatta. En uskalla enkä ole valmis kertomaan tästä läheisille, vaikka se auttaisi ja on joku päivä edessä.

Todella ikävä kuulla ahdistuksestasi, ja minun on niin helppo samaistua siihen. Että kun se pala on kurkussa koko ajan. Ja että ilo ja nauru on poissa elämästä. Juopon puolisosta tulee iloton ja tiukkis. Olen niin kokenut sen, kun mikään ei jaksa naurattaa eikä itseä pysty ottamaan lainkaan kevyesti kuten normaalit ihmiset. Pelkään myös tuota ”juopon puolison” identiteettiä. En ole sitä ajatellut, mutta nyt kun sanoit sen, tunnistan ja pelkään, että se niin tarttuu minuun, ja on jo tarttunut.

Hönö on puhunut sinulle todella ikävästi. Tuntuu pahalta puolestasi. Olen ”opiskellut” alkoholistin käyttäytymistä ja minusta hänen käytöksensä kuulosti kuin suoraan kuivahumalan oppikirjasta. Hän ei saa käyttäytyä noin (kuivahumalasta huolimatta) , ja toivottavasti ymmärtää sen. Ja osaa pyytää anteeksi. Oletteko vielä keskustelleet asiasta?

Oma mieheni ei harrasta kuivahumaloita tuolla tavalla. Hän ei ole puhunut minulle juurikaan ikävästi. Kerran kännissä haukkunut tyhmäksi. Se jäi, kielsin häntä tekemästä sitä enää koskaan. Enkä minä näe hänestä milloin hän on kireä kuin viulun kieli. Edellistä retkahdusta joulun alla edelsi kiva ilta kotona lapselle etukäteen muutama joululahja antaen. Koko sen viikon hän oli käynyt aa:ssa. Silti juominen tapahtui niin nopeasti, että on selvää että retkahdus oli suunniteltu, juomat olivat jo valmiina odottamassa että poistumme kuviosta…

Mies on kyllä hyvin vetäytyvä, joten olen ajatellut, että hän kuivistelee yleensä vetäytymällä. Emme riitele, emme puhu kuin arkisista asioista ja lapseen liittyen. Meillä tämä puhumattomuus ja molempien vetäytyminen on ongelma. Olen lukenut lempeän kasvattajan tunnekirjaa, ja oikein tunnen, kuinka kahden vuoden ajan tunteet ovat pakkautuneet kehooni. Jos alkoholisti ei pysty tunteita käsittelemään, vie se myös perheen muilta jäseniltä tämän mahdollisuuden.

Kirjaa lukiessa aloin yksi yö itkeä ja tajusin itkeväni parisuhteen päättymistä ja epäonnistumista perheenä. Se oli uusi tunne. Tähän asti olen tuntenut lähinnä vihaa ja inhoa ja toivetta tämän loppumisesta. Samana yönä heräsin klo 5 siihen, että lapsi nyyhkyttää, kyynelehtii vieressä. Hän ei koskaan herää siihen aikaan eikä varsinkaan nyyhkytä (koska lapsihan herätessään alkaa parkua, itku on erilainen). Nyt hän nyyhkytti kuin aikuisen itkua. Kysyin häneltä, että mitä hän itkee, johon vastasi, että ei tiedä. Minulla tuli tosi paha olo, että hän vaistosi suruni. En tietenkään voi tietää, miten asia oli, mutta se tuntui lapsen puolesta kamalalta. Se toi jotenkin iholle kuinka paljon tämä koskettaa häntä.

Jotenkin tuntuisi, että jos mies olisi minulle ilkeä, olisi helpompi lähteä.

38

Näin minäkin olen ajatellut. Oma mieheni ei esimerkiksi pysty ollenkaan käsittelemään sitä, mitä juominen on aiheuttanut hänen tyttärelleen. Olen parisuhdeterapiassa yrittänyt puoliväkisin nostaa tätä teemaa, mutta ei se johda mihinkään. Olen päätellyt, että hän ei pysty kohtaamaan asiaa, vaikka se on täysin ilmeinen.

Alkoholistin päässä tapahtuman myllerryksen täytyy olla niin valtava, että pystyykö sitä edes itse ymmärtämään, olen miettinyt. Vuosikymmenten ajan jatkunut tapa elää muuttuu. Siihen nähden meidän tapauksessa olen ihmetellyt, että miksi mies ei puhu mitään tästä, ei ala tekemään mitään korvaavaa tai käyttämään aikaansa muuhun, hän vain on. Olen alkanut epäillä, tapahtuukohan hänen päässään mitään ja miten hänellä ei näytä olevan tarvetta prosessoida asiaan. Minä olen ollut se edellepaneva voima, joka olen halunnut terapiaa, keskusteluja, tosin retkahduksen jälkeen olen jättänyt tietoisesti aloitteen tästä hänelle. En ole yhtään yllättynyt, että mitään ei tapahdu.

Tuntuu epäreilulta kaiken tämän epäreiluuden jälkeen myös, että miehestä ei ole raitistumisprosessissa tukemaan puolisoa. Ei, vaikka tämä on koko perheen sairaus ja edellyttäisi toimimista ja hoitamista yhdessä. Ikään kuin puolison rooli tässäkin tapauksessa on hoitaa itse itsensä ja omat asiansa ilman toisen tukea.

39

Epäreiluahan se onkin. Omalla kohdallani olen miettinyt paljonkin sitä, miksi valitsin itsenäs kanssa niin hukassa olevan miehen, puhumattoman ja melko kyvyttömän käsittelemään tunteitaan. Ehkä se oli tuttua lapsuudenkodistani. Hänen kotinsa oli oikeasti mykkä, omani taas sellainen, jossa oli jatkuva mölinä, mutta mistään tärkeästä tai vaikeasta ei kyetty puhumaan.
Mutta tavallaan kun miettii, niin itsehän sen puolisonsa on valinnut, itse siihen jäänyt. Ottanut kyvyttömän ihmisen ja sitten kuin hullu, vaatii töältä asioita, joihin toinen ei pysty. :open_mouth:
Kaikki eivät halua terapiaan tai eivät kykene siihen. Ei ole tunnetaitoja, ei niiä tunteille… epämääräinen paha olo jäytää koko ajan, on ehkä avuton olo ja sen helpottamiseksi vedetään viinaa tai muita päihteitä. He haluavat työntää ongelmansa jonnekin piiloon, koteloida ne ja elää elämäänsä niin. Tunneyhteyden puuttuminen satuttaa, enkä minäkään enää tällä järjellä moiseen suhteeseen lähtisi,vaikka siinä oi paljon hyvääkin.

Olen hyväksynyt sen, että valitsin osin väärin, tein huonon ratkaisun siinäkin, että jäin suhteeseen niin pitkäksi aikaa toivomaan jotakin… Toivo on joissain tapauksissa typeryyttä, eikä parisuhde oikein voi perustua sille, että kunhan tuo toinen muuttuu, sitten olemme onnellisia. Suhteen korjaamiseen tarvitaan kaksi, ei sitä yksin voi korjata, os toinen ei sitä halua tai siihen kykene.

Olen itse näitä ja onnettomia parisuhteita miettinyt paljonkin ja siksikin haluan välillä herätellä kipuilevia puolisoita ottamaan vastuu omasta onnellisuudestaan ja miettimään missä määrin on oikeutettua pyrkiä muuttamaan toista. Se on kuitenkin henkistä väkivaltaa sekin. Olen itsekin siihen sortunut ja yrittänyt toisaalta asettua entisen miehenikin saappaisiin. Miltä hänestä tuntui saada ikävää palautetta? Onko oikein painostaa tunnetaidoiltaan rampaa puhumaan ja vaatia häneltä asoita, joihin hän ei kykene…Sehän on kuin potkisi raajarikkoa juoksemaan maratonin! Juova satuttaa juomisellaan läheisiä, läheisetkin usein satuttavat juovaa.

Lopulta kumminkin vain omaan toimintaansa voi vaikuttaa. Sitä joko lähtee tai jää. Jos jää voi jatkaa päänsä hakkaamista seinään ja vaatia ja odottaa muutosta tai hyväksyä tilanteen; toisen juomisen ja puutteet, yksinäisyyden ja tunneyhteyden puuttumisen ja kompensoida tilannetta muilla ihmissuhteilla ja omilla harrastuksilla.
Vähän luulen, että jos ensimmäiset pari-kolme kehityskeskustelua ei johda minkäänlaiseen heräämiseen tai muutokseen, ei johda se sadaskaan.

40

Olipa hyviä pointteja teidän viesteissä, en varmasti muista kommentoida kaikkea mitä haluaisin.

Saatiin puhuttua riitaa läpi. Ollaan molemmat oltu aikoinaan sellaisia haukkujia, että joskus riidan yhteydessä oli tärkeintä päästä satuttamaan toista ilkeillä kommenteilla jotka tuntuivat siinä hetkessä oikeutetuilta. Omasta kivustahan se toisen satuttaminen kumpuaa, vaikka ei se sanoja oikeuta millään tavalla. Tätä haukkumista ei ole tapahtunut aikoihin, joten Hönön ilkeät puheet osui ja upposi. Tervettä tapaa riidellä ei osaa meistä vielä kumpikaan. Eikä varmaan ole hetkeen oppimassakaan. Molemmat pystyy aika nopeasti palautumaan ja keskittymään omiin virheisiin toisen virheiden sijaan.

Minä kipuilen hirveästi tällä hetkellä. Luulen, että nyt alkaa tosissaan iskemään ne omat ongelmat läpi. Tunne siitä, että minua ei voi kukaan rakastaa on vahvistunut ja tänään tajusin sen olevan suuressa roolissa pahaan olooni. Olin saanut piilotettua tämän ajatuksen jonnekin syvälle, sillä olen kokenut itseni hyvinkin rakastetuksi monelta taholta jo vuosia. Sitä ennen muistan olleeni todella masentunut ja yksinäinen. Nyt taas olen siinä pisteessä, että etsin todisteita kuinka muut ei minusta välitä. Ja niitä tuntuukin löytyvän.

Olen iloinen, että minulla on ensi viikolle aika varattuna terapeutin kanssa, jotta pääsen keskustelemaan tästä asiasta. Samaan aikaan minulla on tunne, etten yhtään jaksaisi yrittää uskotella itselleni olevani rakkauden arvoinen. Tällä hetkellä tuntuisi helpommalta työntää läheiset kauemmas ja hyväksyä yksinäisyys. Ja tämä on varmaan se syy, miksi minua on ahdistanut Hönön seurassa. En enää uskalla luottaa siihen, että hän aidosti välittäisi minusta, joten sysään häntä pois. Osittain kaipaisin hirveästi hänen rakkauttaan, mutta en kuitenkaan voi hyväksyä sen olevan aitoa.

Tällä hetkellä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Tuntuu todella vaikealta ajatukselta yrittää muuttaa omaa käytöstä ja ajatusmalleja. Kun on niin paljon helpompaa vain paeta tunteita ja muita ihmisiä.

Hassua, kritisoin aiemmin Hönöä samasta asiasta mitä itse teen. Viittaan tuohon tunteilta pakoilemiseen.