Mallu: en mä vaan tiedä, miltä sun kuukatiset tuntuu
Siis toisen kenkiin asettuminen vaatii todella paljon ja täälläkin, vaikka ymmärrystä ja kohtalotoveruutta löytyy niin käsiteltävä aihe rajaa paljon ulkopuolelle.
Poltin monta tupakkaa ketjussa ja nyt maistuu suussa pahalle… Silti siinä oli kielletyn asian huumaa, hetken tuntui ihan teiniltä ärrän takana.
Mä olen törmännyt tohon kalenterin asettamiin juhlapäiviin laihduttamisen yhteydessä. Vai pitääkö sanoa korrektisti painonhallinta…? Sitä voi koska tahansa katsoa allakkaa ja ajatella, että ei nyt viitsi aloittaa kalorien laskemista, koska tulee vappu, syntymäpäivät, jonkun toisen syntymäpäivät, joulu, kauan odotettu lomamatka…
Voiko sitä koskaan aloittaa mitään, jos näin ajattelee?
Sori, mä en ole tänään yhtään huumorintajuinen, olen lähinnä tylsä.
All work not fun tekee musta aika virastopersoonan… Ai niin, en sitten saanut eilen - sitä läheisyyttä
Siitä läheisyyden puutteesta se tylsyys johtuu. Ole vain siis rauhassa tylsä.
Niinpä, ei se juoppokaan voi tietää miltä toisesta tuntuu, mutta kyllä mä silti väitän, että sulla on selkeämpi käsitys kuukautisista kun jollain miehellä. Tai sitten se, että meillä on kuukautiset tekee meistä sen asian asiantuntijoita ja me voidaan neuvoa kaikkien kuukautisissa.
Menipä sekavaksi, putosin itsekin.
Kuitenkin tajusin sun pointin. Eli varmaan tarkotit niin, että ei samantyyppinen kokemustausta takaa sitä, että on samanlainen tunne- ja käyttäytymismalli. Olen samaa mieltä. Mutta tulee kyllä pohdittua monia juttuja, jotka ilmeisesti liittyy päihdesairaan käyttäytymismalleihin, jotka toistuu useimmilla addikteilla.
Usko pois me juopot miehet tiedetään varmasti miltä toisesta tuntuu, jos on käynyt läpi maallisen helvetin tuntenut tuskat, ahdistukset ym. pahat olot, olemme itkeneet itsemme uneen ja kaivanneet nukkumaan mennessä menetettyjä läheisiä, tunnemme kaipauksen tuskan.
Olen jutellut kaltaisteni tuhansien juoppojen kanssa, tunteet ovat samat, mutta harvat sen tunnustaa,
Jos olet käynyt helvetissä, uskot toista joka kertoo samoja kokemuksia siitä, tuntenut samoin.
Miksei se tajua, että mä olen sen ulospääsytie? Mieheni nosti minut pois kusialtaasta pärskimästä, miksen mä saa tehdä sitä sille? Miksei se tajua, että sen itse tarvii vaan kiivetä, ottaa kädestä kiinni?
Voi kultakala hyvä, kerron kuinka me juopot emme ymmärrä puolisomme hyvää, kättä jota ojennetaan turvaksemme ja tueksemme, kättä joka antaa anteeksi antoa, kättä joka uskoo parempaan huomiseen, kättä joka antaa toivoa,kunhan tartumme siihen. Emme pysty kertomaan omista sisäisistä asioista puolisollemme, se on surullista, siitä kultakala te turhaudutte ja saatte masennusta, kerromme mieluummin ne pahimmat ja tuskaisimmat asiat jollekkin kaltaisellemme tai kolmannelle muulle, kuin puolisollemme. Näiden ulkopuolisten on helpompi päästä sisäämme kuin puolisomme.
Rakastin ennemmin vierasta jota pidin hyvänä, kuin omaa jota todella rakastin.
Kun läksin juomaan tutusta kodistamme, kävelin hitaasti pää alaspäin painuneenaKävellessäni tuli poskilleni kyyneleet, surin kun en voinut kääntyä takasi ja ottaa puolisoani syleilyyn, halata ja jäädä kotiin.
En pystynyt viinan himo voitti. Viina oli tärkeämpi kuin puolisoni, siksi puolisoni tekemä työ hyväkseni ei tuottanut tulosta.
No en varmasti onnistukaan, mutta tulipahan kokeiltua.
Kertokaa minulle jotain vinkkejä tuohon, miten voin hyväksyä hänet ihmisenä, siis tuon alkoholin kera. Miten pitää asennoitua? Vääntäkää vaikka rautalangasta, jos on olemassa joku kikka, millä tätä vihaa ja ahdistusta voi helpottaa (en tarkoita omia harrastuksia ja menoja, koska niitä minulla on).
Vaikka välillä tuntuu, että menee kivasti ja jopa, että vanhat kaavat on saaneet kyytiä ja kierre ainakin muuttanut muotoaan, ja että osaan asennoitua taas erilailla, niin silti kaikki kärjistyy aika-ajoin mun räjähdykseen. Todellinen painekattila, painetta kertyy aina kun yritän hillitä itseäni ja purkautuminen on rumaa .
Yleensä osaan hillitä itseni, nielen kiukun pienen räjähdyksen jälkeen ja itkeä tirautan jossain salaa. Pelkään, että tulee päivä, kun en hillitse itseäni (vaikka oikeasti kun mietin pimahduksiani vuosia taaksepäin, niin nykyään hallitsen itseni paljon paremmin) ja annan palaa. Toteutan ne mielikuvat: pesäpallomaila&auton tuulilasi, tulitikut&bensakanisteri&autotalli jne. Annan kaiken paskan valua sisältäni pois, kaiken inhon ja vihan, jota tunnen miestä kohtaan, kun hän taas kerran valitsee pullon ennen meitä.
Kuulostanpas katkeralta… ja olenkin. Oksennan katkeruutta tänne, ja hups, helpottaa. Jos joku haluaa tuomita minut mielenvikaiseksi, niin siitä vaan, eipä tässä myrskyssä tähän laivaan vaikuta mitenkään.
Loppukevennys ironiö: En tarvitse tänään toffeeta, kun mies on töissä. Ainakin rauhallinen ilta tulossa
Jos mulla olisi ne vinkit ja keinot, ei mullakaan olisi tarvetta täällä pähkäillä samoja asioita päivästä toiseen. Eli jos keksit ne, niin kerro ihmeessä mullekin.
Teot ja puheet on ihan eri juttu. Se on juuri se ero, joka on aggressiivisella ja väkivaltaisella ihmisellä. Aggressiivisuus ei tarkoita, että olisi väkivaltainen. Eli se, että sä käyt täällä päästämässä paineita pois, ei tarkoita sitä, että sä jonain päivänä toteuttaisit ajatuksesi. Enkä mä ainakaan voi sua mielenvikaiseksi tuomita, silloin olisin sitä mitä suuremmassa määrin itsekin (mitä ehkä olenkin).
Mä olen yrittänyt juuri opetella sitä, että ei se pullon valitseminen tarkoita sitä, että ei välittäisi. Se on juuri sitä, että sillä hetkellä ei ole vaihtoehtoja. Olen yrittänyt ajatella asiaa niin, että jos mulla on vaikka vatsatauti ja mulle sanotaan, että en saa mennä oksentamaan, kun pitää tehdä jotain lapsen kanssa. Mä en pysty olla oksentamatta, vaikka kuinka yritän ja vaikka tekisin mitä tahansa mielummin. Sitä on mun mielestä sairauskäsite. Mutta enhän mä itsekään sitä ymmärrä silloin kun se sairaus miestä vie. Joten olen ihan yhtä katkera kuin sinäkin.
Mutta kovasti yritän muuttaa ajttelutapaani. Vaikka sekään ei tarkoita sitä, että pitäisi oma elämänsä hukata, jos sen miehen “vatsatauti” vaan jatkuu ja jatkuu. Sitten pitää miettiä onko onnellisempi niin vai näin. Ikävää, että aina ei ole saatavilla sitä parasta vaihtoehtoa tässä monivalintatehtävässä.
Kiitos, niin minäkin ja aina toivon samaa myös teille muille Sen minä kyllä nyt tiedän, että olen saavuttanut oman pohjani alkoholismin sietämisessä. Siihen minulla ei ole enää voimia ja sen sanoin miehellekin tänään. En ole koskaan pitänyt hänen juomisestaan enkä mitenkään voi hyväksyä alkoholismia, mutta nyt tunnen selvästi, että oma pohja on tässä. Enempää en enää kestäisi.
Ymmärrän teitä oikein hyvin. mies keneen rakastuin oli unelma kaikin tavoin. kävimme ja teimme yhdessä asioita ja sain huomiota enemmän kuin tarpeeksi. hän kysyi aina mitä minä olen mieltä asiasta ja miltä minusta tuntuu. Nyt kaikki viikonloput menee siihen että läträtään alkoholin kanssa. Jos menen lauantaina töihin saan nukkua yksin kun mies on kapakassa ja jos sanon asiasta hänelle hän väittää että en anna hänen nähdä ystäviään. Miksi niitä täytyy aina nähdä kännissä ja kapakassa!!! tai jos meillä on vapaata hän raahaa minutkin sinne ja minun täytyy vetää pahemmat kännit kuin se, että jaksan katella sitä touhua. Teen samalla itselleni hallaa kun en kestä katsella kännistä miestäni. Hän haluaa lapsia ja naimisiin, mutta en halua lasteni isäksi alkoholistia, jolle viikonloppukännit on viikon kohokohta. Olen aina sanonut itselleni että musta ei tuu alkoholistin vaimoa… ja mihin suohon olenkaan vajoamassa. Miksi minun täytyy rakastaa tätä miestä?? Haluan pois mutta en halua kuitenkaan. Olen monta kertaa ollut lähdössä, mutta en ole päässyt edes ovesta ulos…
On paha olla… en osaa enää nauttia pienistä asiosta. Vihaan niitä ruskean värisiä pulloja mitkä jää olohuoneen pöydälle ja joka puolelle kämppää… mieheni juo sen tekosyyn nojalle että kun ei ole muutakaan tekemistä…
Jos teillä ei vielä niitä lapsia ole, niin harkitse todella tarkkaan. Kirjoituksestasi päättelen että et ole niitä ihmisiä jotka kuvittelevat lapsen tulon muuttavan toisen raittiiksi. Niin ei nimittäin käy.
Mulla on kanssa jollain tavalla auennut tämä homman nimi; minä en voi mitään jos toinen ei halua raitistua. Olkoon ja viettäköön sitä elämäänsä mitä haluaa, minä en sitä enää halua. Nyt mies on lupautunut hoitoon kun yhdessä käytiin ongelmasta puhumassa. Itse en vaan enää jaksa/uskalla uskoa ja toivoa, hänen täytyy nyt pärjätä omillaan, musta ei taida olla tukijaksi. Sitä mukaan kun mulla masu kasvaa, tulen varmemmaksi päätöksestäni. Tämä lapsi (jota ei tehty parantamaan miestä tai aukaisemaan hänen silmiään) ansaitsee paremman perheen kuin sen missä jatkuvasti riidellään niin typerästä asiasta kuin alkoholi. Minä en enää siedä että alkoholismi oikeutetaan sillä että sanotaan sen olevan sairaus. Moniin sairauksiin on olemassa lääkkeet ja hoidot, niin tähänkin. Tiedän kuitenkin odottavani mitä tuo hoito tuo tullessaan. Mies ei koe olevansa rapajuoppo kun käy töissä, puuhaa lasten kanssa ja jaksaa vielä olla harrastustoiminnassakin mukana. Silti pelkästään negatiivisia asioita tuo viina tuo tulleessaan. Samoin kuin sinä vieras, minäkin inhoan kaljapulloja, tölkkejä, vinkkupulloja, kaikkea mitä olen vuosien ja vuosikymmenienkin kuluessa joutunut pois korjaamaan. Just nyt kuitenkin katson tätä meidän tilannetta ikäänkuin vähän ulkopuolisen silmin ja olen juuri nyt varma että mun sietoraja on tässä.
Niin, mekin ymmärrämme sinua oikein hyvin. Tervetuloa vain tänne jakamaan ajatuksia.
Minä annan sinulle myös neuvon. Rakastatko sitä miestä, johon aluksi tutustuit vai sitä alkoholistia? Eli voitko rakastaa miestä, jos hän jatkaa juomistaan pahenevalla tahdilla? Kuten on täällä usein sanottu, niin alkoholismi on paheneva sairaus.
Lähteminen on vaikeaa, kokeiltu on.
En minä pysty sinulle neuvoja antamaan. Oletko jo kokeillut miehen kanssa tästä keskustella? Siitä, että sinä mietit suhteen lopettamista hänen juomisensa vuoksi. Se varmaan kannattaa tehdä. Mutta itse sun täytyy päättää kenen kanssa elämäsi jaat ja sen mukaan yritettävä sitten olla. Jos ero on mahdoton, niin täytyy vain jatkaa viikonloppuisin yksin nukkumista.
p.s. Miksi sunun pitää antaa itsesi raahattavaksi mukaan juomaan, jos et halua? Tuskin olet kuitenkaan tahdoton molla-maija. Eli opettele ainakin sanomaan EI. Napakasti ja painokkaasti. Sinä voit valita, oletko hänen seurassaan ryypiskelemässä. Koska jos olet, tavallaan annat siihen luvan.
Juoppo kyllä keksii syynsä juomiseen. Mun mielestä tuo on kanssa samalle tasolle alentumista, jos juot sen takia, että kestäisit miestäsi.
Jos neuvoa kaipaat, niin sanon että lähde. Jos kerran perhettä mielit, mutta et juoppoa, niin siinä on ratkaisusi. En minäkään sano, että se helppoa olisi tai ohi parissa viikossa, mutta mitä pikemmin lähdet, sitä pikemmin saat sen elämän, josta haaveilet.
Jos nyt siis tiedät, mitä elämältä haluat… Minusta voi saada vaikka huonon esimerkin, jos niitä kaipaat.
Mies on taas humalassa, onkohan kolmas vai neljäs ilta tällä viikolla… enhän minä laske . No, mitäpä uutta .
Huomasin, tuossa tiskatessa, miettiväni ihan tosissaan, että koska olisi lapsien kannalta sopivin aika erota. Luulen, että mitä pienempiä on, sen “helpompi” heille… vai Ja sitten taas mietin sitä, että tuo kuopus on liian pieni, uskaltaakseni antaa häntä esim. vkonlopuksi isälleen, peläten siis tätä juomista. Pienemmän pitäisi ainakin pari vuotta vanheta lisää. Kuinka kauan pitäisi odottaa (<-tämä ei ole kysymys, pohdin vaan). Sitten taas, kärsiikö vanhemman koulunaloitus, jos ero osuisi niihin aikoihin… Näitä siis pohdin ihan tosissani.
Jaksaisinko vielä pari vuotta tätä, jos mies ei itse havahdu ongelmaansa? Vai käykö tässä niin, että kymmenen vuoden päästä edelleen ruikutan täällä samaa virttä, kun en saa aikaiseksi erota? Vai olisiko jokin keino havahduttaa mies näkemään tilanteensa? miettii, miettii Ja entäs sitten, jos raitistuisi, pääsisinkö tästä katkeruudesta, joka aina välillä pyrkii pintaan minussa?
Kultakalako se ehdotti sitä Me Marttyyrit-palstaa ? Voisinpa melkein liittyä, kun oman elämäni uhraan toisten puolesta . Kuka nostaisi minut ja kiillottaisi sädekehäni?
Mä voin kanssa tulla me marttyyrit palstalle kirjottelemaan. Mähän olen myös niitä ihmisiä, joiden sädekehää voisi vain kiillotella, kun mies on ihan huono.
Tuo eron sunnitteleminen on tuttua. Mä tein sitä silloin lasteni isän kanssa paljon ja jonkun verran olen huomannut sitä tekeväni nytkin. Mulle se oli sellainen pakopaikka. Mä mietin, että milloin eroaisin, mitä sanoisin ja miten se lasten kannalta olisi helpointa. Se teki mulla turvallisuuden tunteen siitä, että pystyn siihen, että se tilanne ei kestä loppu elämää. Eikä se kestänytkään, mä vain tarvitsin sen pitkän “harkinta-ajan”, että pystyin tekemään ratkaisuja.
Eihän se tietenkään helppoa olekaan. Lapset kärsii aina erosta, sehän on selvä. Mutta kuitenkin jos asiat sujuu niin, että vanhemmat siitä huolimatta asvostavat toisiaan, niin siitä selviää. Mulla oli toi sama ongelma siitä, että mietin lasten viikonloppuja isällään, mutta ongelmia ei ole suuremmin ollut. Minunkin jännitykseni on helpottanut, kun tyttärelläni on kännykkä, hän voi soittaa äidin apuun.
Mutta lasten isä on tosiaan ollut vissiin selvä silloin kun lapset ovat siellä. Ja vaikka mä olenkin sitä katkeruuksissani paljon ystävilleni haukkunut, niin olen yrittänyt lasten aikana pitää suuni kiinni. Lapset välillä pettyvät isän lupauksiin, mutta siihenkin ne ikävä kyllä tottuvat ajan mittaan. Iskän jutut ovat iskän juttuja…
Mutta luo vain varasuunnitelmia, siinä ei ole mitään pahaa. Toteutitpa sitten ne milloin tai ollenkaan, ei ole oleellista. Sinä haluat muutosta ja saat sitä suunnitellakin. Jaksamista sinulle!
Ero se on usein, tosi usein, mielessä täälläkin. Ehkä tähän mun seestyneeseen mielentilaan on syynä se, että koen saaneeni lapsiltani “valtakirjan” eroamiseen jos se aika koittaa. Lapset lähestyy teini-ikää ja ovat ilmaisseet että ei sun äiti tätä tarvi kestää. Syyllisyys se mua ainakin pidättelee, syyllisyys miten lapset pärjää eron tullen, miten se mies pärjää hengissä, meneekö lapsilta isä, jaksanko arjen rumbaa yksin… ja kai sitä rakkauttakin jossain mielen sopukoissa vielä on. Vaikka huomaan että en uskalla sanoa rakastavani, liian usein on tullut henkisesti turpiin.
Eilinen päivä ja ilta oli mukavia, perhe yhdessä, ulkoltiin, tehtiin ruokaa, saunottiin ja katottiin telkkua. Mies otti pari kaljaa eikä niistä millään lailla humaltunut. Oonhan mä sen tíennyt että ei ton kokoinen mies parista keppanasta humallu, silloin kun on selkeesti kännissä, ei ole silloinkaan omien puheittensa mukaan ottanut kuin pari kaljaa…heh heh. KpA, en tiedä mikä on oikea hetki eroamiseen, onko sitä? Luin kerran lehdestä että vanhempien parisuhde on lasten koti - ja pillahdin itkuun. Just silloin tuntui että meidän lapset on kodittomia… Aika näyttää millaiseen “kotiin” tämä tuleva vauveli päätyy, riippuu paljon siitä onko tuo mies nyt sen terapeutin säestyksellä tajunnut että nyt on vihonviimeinen valinnan paikka, perhe tai pullo. Piste.
Huomenta! Minni1 varsinkin, oletpa aikaisin liikkeellä? No, aamulla on rauhallista kun yksi nukkuu…
Hesarissa oli artikkeli siitä, miten raitistetaan kumppani lempeästi. Opetetaan esimerkin kautta, miten selvinpäin on paljon kivempaa.
No joo, eipä mene tämäkään emäntä tuohon muottiin. Siinä oli esimerkkinä leffaan meno. Jos toinen juokin eikä sitten lähdetä yhdessä, niin itse pitäisi mennä ja unohtaa pettymys.
Ai, se on porkkana? Mulla on ollut tapana rangaista miestä lähtemällä lasten kanssa keskenämme jonnekin. Ei siis omiaan sitouttamaan perheen asioihin.
Ero… Ei vaan ole tarpeeksi eroamiseen. Just lasten takia. Niillä on elämä täällä ja se olen minä, jonka pitäisi lähteä, rakentaa ihan uusiksi kaikki, jossain muualla… ja lapsilla on ihan hyvä olla. Ja itsekin olen kohtalaisen onnellinen.
Että kyllä tässä kai se irrottautuminen osataan.
Silti, eilen oltiin autolla liikenteessä. Minä ajoin menomatkan, sitten mies totesi että hän ajaa takaisin. En tiedä, oliko hän jo ‘selvä’. Siis miten olisi käynyt, jos olisi puhallettu.
Niin juu, olisi vaan pitänyt sanoa, että takapenkille siitä ja SINÄHÄN ET AJA. Olisi pitänyt. Olisi.
.
Sen minä kyllä nyt tiedän, että olen saavuttanut oman pohjani alkoholismin sietämisessä. Siihen minulla ei ole enää voimia ja sen sanoin miehellekin tänään. En ole koskaan pitänyt hänen juomisestaan enkä mitenkään voi hyväksyä alkoholismia, mutta nyt tunnen selvästi, että oma pohja on tässä. Enempää en enää kestäisi.
. No, mitäpä uutta 
.
Ja sitten taas mietin sitä, että tuo kuopus on 
? Voisinpa melkein liittyä, kun 
. Kuka nostaisi minut ja kiillottaisi sädekehäni?