Olen pohjattoman kyllästynyt mieheni juomiseen.

Kotikanava
41

Kultakala: Eiköhän se ole realismia. Toisaalta jotenkin sellaisetkin asiat menettävät merkityksensä ajan mittaan. Ensimmäinen rattituomio on kamala, seuraava jo helpompi. Olen tullut siihen tulokseen, että sitä alkaa "huoraamaan "omia arvojaan vähitellen. Mä kuitenkin ajattelen, että kännissä ajaminen ei todellakaan ole ok. Ja se arvojen “huoraaminen” tapahtuu salakavalasti, sitä ei itse huomaa. Sellaista turtumusta en haluasi enää kokea, mutta kuitenkin voi olla, että niin on vähän jo käynyt tässäkin suhteessa. Pitää ahkä miettiä tota asiaa.

Ja toi riitelyn harjoitteleminen oli ihana juttu. Harjoitelkaa ihmeessä riitelyä pikkuasioilla. Mun mielestä luottamusta lisää se, että voi riidellä, sanailla ja vaikka reilusti huutaa ilman, että siitä tapahtuu mitään maata mullistavaa. Sitten taas sovitaan ja jatketaan eteen päin. Voi vitsit, mulla on ikävä tollasta aikaa. Että kaikki ei ollut niin helvetin varpaillaan koko ajan. Että uskalsi avata äänensä hermostuessaan luottaen siihen, että toinen pysyy vierellä sovintoon ja seuraavaan riitaankin asti. Nyt mä kävelen heikolla jäällä, kun miehen itsetunto on nollassa ja kaikki mun pienikin sanominen johtaa välittömästi huonoon oloon ja itsesyytöksiin.

Mä jo ehdin iloita, että kevät tekee tuloaan, mutta räntää tosiaan sataa poikittain. Voi itkut. Mutta ollaan me aurinkoisia siitä huolimatta.

42

[size=200]Muistakaa silti, riiteleminen on joskus terveintä tapaa mitä aviopari voi tehdä liittonsa hyväksi.[/size]

43

Hei taas, pari päivää vierähti jälleen. Sunnuntai oli mukavan leppoisa aina iltamyöhään saakka. Tämä päivä sitten todella rankka näin henkisesti. Sanaakaan en ole vaimon kanssa vaihtanut sitten perjantain räjähdyksen, ikävää mutta totta. Pakkailutkin on näemmä aloitettu.

Hmm, “ongelmansa kanssa sinut ollessaan”. Mitä sitten jos, eikun toivottavasti kun, hän raitistuu? Olet varmasti lukenut Raimo O. Kojon kirjan “Eroon viinasta” tms. mikä se nyt olikaan nimeltään? Hänhän kävi aika syvällä ja raitistui, ei ainoastaan päässyt eroon alkoholista, vaan todellakin raitistui. Mites kävikään: erohan siitä tuli, kun vaimo oli tottunut alusta lähtien aivan eri henkilöön. Oot varmaan kelaillut näitäkin juttuja?

Itsekin tuota on tullut harrastettua, siis etsittyä niitä pulloja. Tai ei niitä edes tarvitse etsiä, siellä ne ovat joko kylmiössä, pannuhuoneessa tai parissa varastossa. Hän ei siis myönnä ongelmaa, kun käyttö rajoittui yhteen-kahteen iltaan viikossa. Siksi niitä ei sen enempää tarvitse jemmata. Mä kuitenkin petyn aina hirveesti niitä löytäessäni, joten kyllä jossain mielessä ongelma on. Tiedä sitten onko se mun ongelmani, näin oon sen ymmärtänyt. Näistä sitten seuraa ne murjotus/muuten vaan hiljaa olemiset, jotka taas stressasivat vaimoa yli kaiken. Meillä on tän suhteen varmaan kääntyneet sukupuoliroolit nurinpäin :unamused: Toivotaan ettei tahti kiristy, kun en ole enää nurkissa mököttämässä.

Tää on paha paikka, varmaan meille kummallekin. Kovanaamoja tässä kummatkin esittävät, mutta taitaa todellisuus olla aika kaukana siitä. No, harkinta-aikahan tämä vaan on ja pitää katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Molemminpuolisia muutoksia, toivottavasti. Ei munkaan suhtautumiseni ihan tervettä ole ollut.

Mä ainakin aloitan itseni parantamisen tosissani, tämä on ollut hyvä kanava aloittaa vaikkei mikään eropalsta olekaan. Taitaa kuitenkin meidän ongelmat liipata tätäkin palstaa… On meinaan lompakko hukattu, solisluu katkaistu ja kännissäkin ajeltu :imp:

Tytölle hän on ihan hyvä äiti selvänä ollessaan. Mä olin vaan tosi järkyttynyt viime perjantain tilanteesta. Tytölle oon nyt pariin otteeseen sanonut hänen olevan tervetullut ongelmatilanteissa ja ihan muutenkin vierailulle, vaikken isä olekaan. Lupasi tulla, mä uskon että hän kyllä sisimmässään tietää missä mennään. Totta kai hänenkin on oltava lojaali äidilleen.

Palataan taas, mukavaa kun jaksatte näitä vuodatuksia lukea. On vaan taas aika sekava olo.

44

Hei Juuso-Petteri
Onko tullut mieleesi, että Al-Anon (www.al-anon.fi) voisi auttaa sinua. Tunnut olevan niin hyvällä itsetutkiskelutiellä. Saisit siihen lisäpotkua. Ehkä teidän ei tarvitsisi erota ollenkaan. En tietenkään voi luvata sellaista. Nykyään miehetkin ovat löytäneet Al-Anonin.
Rakkain ajatuksin

45

Onhan tuo mielessä käynyt. Kynnys vaan tuntuu ainakin vielä turhan korkealta. Sitä paitsi oman pään selviyttelyn otan nyt pääasiaksi.

Tänään vaihdettiin jo muutama sana, kun muutto on hyvin pian edessä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, kun pyysin miettimään omaa alkon käyttöään :unamused: Musta kuitenkin tuntuu, ettei tämä juttu ole vielä ohi. Molemminpuoleisen itsetutkiskelun paikka vaan.

46

Siis kirjallisuuden voimin. Jos ei siitä aukea niin sitten vaikka terapeutin juttusille.

47

Olenhan minä niitä kelaillut. Tässä on vain sellainen tilanne, että mä en ole missään vaiheessa tottunut tähän addiktipersoonaan. Tosiaan hän jonkin aikaa ollut raittiina kun tavattiin ensimmäistä kertaa ja kun alettiin seurustella raittutta oli takana varmaan 1,5 vuotta. Eli koko seurustelun ajan olen tuntenut raittiin ihmisen.

Lukuun ottamatta tätä viimeistä kahta kuukautta. Onhan siinä toki sekin, että vaikka hän tästä raitistuisi, niin mitä sitten. Kuinka kauan mulla menisi, että miettisin koska seuraava retkahdus tulee. Ja kyllä nämä tapahtuneet asiat jo sinällään syövät suhdetta, vaikka päihdekäytös loppuisi tähän.

No, sitäpaitsi nyt ei tunnu loppuvan…

Ja selvennökseksi vielä, että noi mun esimerkit pullopiiloista yms. olivat ajalta, jolloin elin lasteni isän kanssa. josta olen siis eronnut vuosia sitten. Eli oden addiktimagneetti.

48

Liisi kirjoitti tuolla aiemmin siitä, että juopon kanssa on välillä hirveän yksin. Tuo on niin totta, eipä näistä asioista viitsi lähipiirissä puhua, kun ei samaa ongelmaa muilla ole. Monet mieltävät alkoholistin puistonpenkillä örveltäväksi “penaksi” (toivottavasti en loukkaa ketään Pena-nimistä :slight_smile: ), mutta mikä on se siirtymävaihe siihen…?

Nytkin, vaikka kaikki on hyvin, kuluu kaljaa muutamia per ilta. Jonkun mielestä se ei ole mitään, mutta kun määrät on vuosien varrella kasvaneet p-a-l-j-o-n, niin ei se puistonpenkkikään mahdottomalta tällä vauhdilla näytä. Itse asiassa mulla ei ole mitään tarkkaa kuvaa, kuinka paljon hän juo, koska pitää pullonsa ja yleensä sen juomisensakin siellä autotallissa, mutta kyllä sen lemun haistaa jo kaukaa ja olemuksesta näkee heti milloin on mennyt muutamaa enemmän.

Tuttua on myös tuo Mallun mainitsema omien arvojen “huoraaminen”. Monia asioita on tullut nieltyä, vaikka joskus nuorempana on ollut hyvinkin jyrkkä mielipide vastaan. Esim. meillä käynyt myös niin, että kun olen jostain sovitusta menosta tullut yöllä kotiin, on äijä maannut sammuneena sohvalla, lapset luojan kiitos nukkumassa, mutta tuskin olisi tulipalon, tai jonkun muun, sattuessa edes herännyt :imp: . Sillä hetkellä ajattelin, että tätä en ikinä anna anteeksi, hän riskeeraa omalla vapaaehtoisella käytöksellään lasten turvallisuuden, mutta toisin kävi. Ja tämä nyt oli vain yksi surullinen esimerkki…

Olen paljon pohtinut eroa, mutta en vain tunnu siihen pystyvän. Olen myös hankkinut muutakin elämää :wink: , en siis täytä päiviä vain tätä asiaa pohtimalla, mutta silti on raastavaa elää tällaista “mitähän seuraavaksi”-elämää. On meillä myös sitä ihan hyvää arkea, ihan selviä päiviä. Mutta enpä muista koska olisi ollut täysin selvää vapaapäivää/viikonloppua, ja silti joka kerta kun vp koittaa ja näen miehellä kaljapullon kourassa, niin petyn…

Eli, jos en tätä tilannetta kestä, ja toinen lopettamis/vähentämislupauksistaan huolimatta vaan lisää kulutusta, niin eihän minulle jää muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä tai erota. Kumpikin vaihtoehto tuntuu mahdottomalta, tuntuu että repeän kahtia. Tuntuu, että jos vielä huoraan omia arvojani, menetän lopullisesti itseni. Miksi minun pitää valita, miksi hän ei voi valita perhettään juomisen sijaan? Niin siis onhan hän toki omien sanojensa mukaan meidät valinnut, mutta juo sitten kuitenkin.

Pää hajoaa!!!

49

En minäkään halua olla välittämättä.

Mikä perhe se sellainen on, jossa ei välitetä toistamme? Miksi minun pitää tehdä ne kaikki aikuisen valinnat? En käytä päihteitä, koska olen äiti (kaikki äidit voi ajatella kohdallaan, mitä tarkoitan…).

Pidän huolta itsestäni, jotta se ei olisi syy mieheni juomiseen. Pidän huolta kodistamme, jotta se ei olisi syynä.

Ja sittenkin, välillä meitä on minä ja lapset ja se mies, joka täällä asuu. Ei perhe, vaan yksikkö ja yksilö.

Tällä kirjoituksellako sitten julistan mahdollistavani mieheni juomisen?

50

Niin. Ikävää tässä on se, että emme voi pakottaa puolisoamme valitsemaan perhettä. Minä olen täällä julistanut, että haluan takaisin sen miehen, johon olen tutustunut. Minä haluan se raittiin, välittävän, harrastavan ja itsestään ylpeän miehen. Sen, jolla on aikaa rajattomasti minulle ja lapsille. Sen, joka on keskusteleva, kuunteleva ja hellä. Sen miehen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä omia puheitaan. Sen miehen, joka on rehellinen ja suora, mutta ei hyökkäävä.

Entä jos sitä ei saa? Entä jos mieheni ei pysty sellaiseksi tulemaan enää? Entä jos kama vaan saa niskalenkin ja hän menee? Tai entä jos kama ei jätä rauhaan ja jatkamme kuukausi tolkulla tätä roikkumista (viikko hyvin, kolme päivää kadoksissa)? Entä jos hän hukkaa itsensä lopullisesti ja minut siinä sivussa?

Minä olen nyt valintojen äärellä. Minun on vedettävä rajoja mitä jaksan ja mitä en. Minä en voi toisen puolesta raitistua, niinpä minun on valittava kahdesta kamalasta vaihtoehdosta toinen. Hukunko mukana vai räpistelenkö pinnalle ja annan toisen hukkua?

Ja samalla on niin kamala menettämisen pelko. Pelko omasta itsestä ja miehestä. Pelko siitä, että teen sittenkin väärin. En ajattele lopullisia päätöksiä tekeväni, se on liian raskasta, rajoja vain yritän asetella.

51

Niin, minäkin vedän niitä rajoja, mitä hyväksyn ja mitä en. Ja loppupelissä olen sitten kuitenkin hyväksynyt kaiken :cry: .

52

Huokaus. Mä luulen että mullekin käy noin kuin teille kahdelle edeltäjälle. Tämän viikon saavutus oli se, että en tehnyt sitä minkä olen aina ennen tehnyt. Kun “ruikutusvaihe” alkoi, en tarjoutunut hakemaan miestä luokseni. Vaikka hän kertoi olevansa kuolemaisillaan ja toivotteli minulle onnea loppuelämäksi ilman häntä. Sanoin vain että voi tulla, mutta eihän tuo kehtaa eikä varmaan jaksakaan. Ei siinä kunnossa matkusteta ensin puolta tuntia bussilla ja sitten tuntia junalla. Häpeääkin niin itseään ettei kehtaa “normaaleille” ihmisille näyttäytyä. Pitää tosissaan haluta tulla jos tulee.

Toisaalta olen tyytyväinen siihen, etten mennyt vanhaan ansaan. Ylpeä itsestäni. Osasin toimia toisin. Mutta toisaalta, sydän on särkyneenä ja tämä ikävä tuntuu jo melkein mahdottomalta kestää. Puntaroin, olisiko se sen arvoista. Pitää häntä pari päivää lähellä ja kun hän lähtee, tuntea taas se sama kurjuus, helvetti, hyväksikäytetyksi tuleminen.

Elämä on valintoja.

53

En ole aiemmin täällä käynytkään. Luin nämä parisuhde ongelmat joissa (pääasin) naiset kertovat millaista on juoppojen kanssa ja totesin että kovasti tuttua on.
Itselläni vaimo sai tarpeeksi ja lähti 6 viikkoa sitten. Ajattelin että nyt saa juoda tarpeekseen kun ei tartte sitäkään miettiä esteenä. No saihan sitä, 4 viikkoa tauotta aamusta iltaan, sitten sairaalaan ja sieltä katkolle. Nyt pääsin sieltä pois. Nyt sitten tarvitsisi tehdä jotain muuta. Jos nyt alkais vaikka näitä palstoja alkuun lukemaan. Opettavaisia tarinoita.

54

Tsemppiä “Pohjalla”.

Jaksamista ja onnea yritykseen!

55

Jos olet pohjalla, se on vain hyvä. Koska alkoholistin pitää se oma pohjansa löytää. Vasta sitten voi raitistua. Voi myös olla, että vaimosi teki sinun elämäsi parhaan teon. Hänen lähdettyään sinä ehkäpä löysit oman pohjasi. Sen viimeisen loukon, josta on tie vain ylös päin. Kivinen ja mutkainen tie tosin, mutta onhan sulla loppuelämä aikaa sitä rämpiä. Ja minnekä sitä muuallekaan enää lähtisi.

Eli voimia sinulle tällä tiellä. Muista, jos koskaan apua tarvitset, sitä löydät. Mutta kukaan ei sinua enää kanna, kävelykeppejä täältä voipi saada. Kannattaa myös käydä tuolla Vähentäjien puolella kuikuilemassa, omanlaisia kävelykeppejä sielläkin.

56

Se, että olen alkanut kirjoittaa tänne, on nostanut näköjään uhoani. Tässä on ollut pitkään vaihe, kun en ole pahemmin jaksanut reagoida miehen tissutteluun/ryypiskelyyn. Siis toki olen silloin tällöin huomautellut asiasta, mutta en lähellekkään niin kiihkeästi kuin esim. joskus pari vuotta sitten. Silloin asiasta riideltiin huomattavasti useammin, uhkailin, kiristin ja muuta kaikkea typerää, millä ei loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä. Eihän kännisen kanssa voi, eikä kannata edes yrittää, keskustella.

Mies oli eilen taas aikas tuiterissa. Yöllä kömpi viereeni “petipuuhat” mielessä ja hänet torjuttuani, lähti ovet paukkuen sohvalle nukkumaan. Aamulla oltiin ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lähdin lasten kanssa puistoon, mies aikoi jäädä vahaamaan auton vanteita, ja takaisin tultuamme hän oli hävinnyt teillensä. Silloin tuntui, että vatsa kääntyi ympäri, etten kestäisi enää sekuntiakaan. Enhän edes tiennyt missä hän oli, mutta silti ensimmäinen ajatus: ryyppäämässä! Eihän tämä mitään uutta olisi, mutta nyt tuli itselle todellinen stoppi, EI ENÄÄ TÄTÄ. Eihän normaalissa suhteessa (mikä se sitten onkaan) ensimmäiseksi tällaista mieti, vaan toinen voisi olla vaikka kioskilla käymässä tms. Yritin tapojeni vastaisesti soittaa perään, ei vastannut. Myöhemmin sain kiinni; kertoi olevansa lainaamassa vahaa kaveriltaan ja tulossa kohta kotiin. Ja niin tulikin.

Kun hän söi keittiössä ruokaa, kerroin hänelle tästä tuskan tunteesta, kun kaikki menneet kokemukset putkahtaa mieleen. Luulen automaattisesti hänen lähteneen ryyppyreissulle, kun on hetken poissa. Inhottava ensireaktio!

Hän rupesi minulle kuittailemaan ja tajusin vasta sitten, että onkin humalassa. Väitti ihan tosissaan ottaneensa kaksi kaljaa. Ihmettelin vaan, että miksi valehtelee päin naamaa. Sain sitten hepulin, ja sanoin miehelle, että saa lähteä pariksi viikoksi johonkin muualle. Haluan rauhaa, ilman että joudun miettimään juoko? eikö? vai mitä? Suuttuihan hän tietysti ja painui autotalliinsa sanoen, että lähtee sitten.

Normaalisti tästä olisi alkanut “kunnon” ryyppääminen, antoihan akka syyn uhkailullaan, mutta hetken päästä hän tuli takaisin sisälle, otti peiton kainaloon ja meni nukkumaan päiväkänninsä pois. Mitähän tästä pitäisi ajatella? Loppuiko kaljat vai uskoiko humalainen, että nyt on parempi pistää taas korkki kiinni? Ikinä ei kyllä ennen ole ollut uhkailulla mitään tehoa, kun mies on ollut humalassa. Silloinhan hän on maailman omistaja :exclamation:

En tiedä itsekään mitä tästä ajattelisi, joten en ihmettele jos joku pitää minun kirjoitusta jotenkin sekavana :unamused: . Kunhan taas purkauduin.

57

Huomenta. Pikaisesti kirjoitan ennen töihin lähtöä.

Juuri tuohon minä kyllästyin. Siis siihen mun omaan pelkoon hänen tekemisistään. Miehen ei tarvitse kun sanoa, että käy kaverilla, niin mulla on niskakarvat pystyssä pitkälle selkään asti. Vaikka on hänellä ihan kuiviakin kavereita, mutta nehän ei tule mieleen.

Ja lisäksi mä kyllästyin siihen valehtelemiseen. Mä en halua sellasta, joten otin aikalisän. Tai otin ja otin. Eilen illalla puhuin miehen kanssa puhelimessa ja hän kysyi, että voisiko olla täällä yötä jos huomenna menee lääkäriin ja yrittää hoitopaikkaa saada. Mä sitten suostuin majoittamaan hänet vierashuoneen sohvalle.

Katsotan nyt miten sen hoitopaikan käy. Eikä olis pitänyt päästää tänne ollenkaan vielä, kun antaa pikkusormen, se vie kohta koko käden.

No, mun mielestä on Kaljapullon avokas ihan hyvä, että sulle tulee luonnetta. On kurjaa vaan alistua. No, nyt on pakko lähteä töihin.

-Mallu-

58

Kaljapullon avolle ja muille.
Juova alkoholisti on maailman paras valehtelija ja vedättäjä. Tiedän sen omasta kokemuksestani alkoholistina. Vedätys jatkuu niin kauan kuin siimaa vähänkin annetaan. Vasta kun on kaikki keinot kokeiltu ja lopulta karvaasti todettu, että kaikki meni, saattaa herätä ja alkaa raitistua. Lupaukset ovat vain silmän lumetta. Keino saada jatkaa juomista. Juominen on tärkeämpää kuin työt tai ihmissuhteet. Tuttu juttu tuokin, otin vain kaksi kaljaa.
Tää on aika korutonta kertomaa. Toista vain ei voi raitistaa, ei vihalla eikä rakkaudella jos kyseinen henkilö asettaa juomisen ykkösasiakseen.

59

Kiitos Mallu ja exjuoppo vastauksista. Kyllähän mulla tuota luonnetta löytyy, osaan syöstä tulta ja tappuraa :smiling_imp: , mutta olen yrittänyt tietoisesti hillitä itseäni, kun tiedän ettei siitä ole mitään hyötyä.

Edellisellä kirjoituksella yritin vissiin kertoa sitä, että odotan mieheltä koko ajan pahempaa ja pahempaa (ja samalla siedän enemmän ja enemmän). Että joisi työpaikkansa, ajokorttinsa, kaiken. Joko sitten saisin voimaa riuhtaista itseni irti tästä suhteesta? Odotan jotain niin kamalaa, että lähtö olisikin helppoa. Sitten toinen minun räyhäämisen päälle lopettaa juomisen, kun alitajuntaisesti yritin kai syöstä meitä pahempaan kierteeseen. Tää on niin kieroutunutta, oma ajatusmaailmani.

Eli taas muka asetan rajoja, jotka ylitetään. Sietäisinköhän loppujen lopuksi ihan mitä vaan? Jos olenkin masokisti :laughing: ?

60

Hei kaljapullon avovaimo, voit ihan rauhassa odottaa milloin kortti menee, milloin työpaikka jne. Meillä on kortti menetetty montakertaa, työpaikat sitäkin useammin, mutta pohjaa ei vaan löydy… tuurijuoppo mikä tuurijuoppo…