Tykki,
Niin kun nuo aikasemmatkin kommentoijat on ehdottanu niin todellakin MENE SINNE HOITOON. Ei sullakaan taida kaikki ismot olla kasinolla.
^ Joopajoo ja huhhuh 
. Eipä tässä oikein muuta osaa sanoa. Ehkäpä säkin joskus vielä tajuat, että se äiti ei ole maailman kamalin ihminen. Niin mäkin tajusin, kun ikää tuli, vaikka käyttäjäpaska olenkin.
Et ehkä ainakaan umpikaheliksi haukkumalla…
Kiitos Winston! 
Toivottavasti tää nyt oli vaan joku ajattelematon tunteen purkaus. Aika järkyttävää, jos aikusella on oikeasti tuollainen tapa käsitellä stressiä. Oletko miettinyt, että tyttäresi on voinut periä tapasi? Kehottaisian kyllä vakavasti hakemaan sitä apua. Negatiivisiä tunteita voi kanavoida monella tapaa. Aika huono mennä sanonomaan toiselle, että sun tapa toimia on väärä, jos toimii väärin itsekin. Päihteiden käyttö taas on yksi tapa. Huono sekin, mutta mielestäni kuitenkin itsemurhaa parempi.
Joopajoo123, jos satut vielä käymään täällä “jonninjoutavalla sivustolla”; Ihan loistavaa jos et ole opioideihin koskenut. Pidä siitä linjasta kiinni! 
Äiti-suhde voi olla välillä vähän kimurantti. Äidit huolehtivat joka tapauksessa, oli sitten oikea hätä lapsella tai ei. Sellaista se on. Sen ymmärtää viimeistään sitten on on niitä omia lapsia. Mun 85-vuotias mummo huolehtii edelleen siitä, että onhan äidillä varmasti lämpimät vaatteet ja pipo talvella. Voihan se olla vähän ärsyttävää, mutta on kai se parempi, kuin että äiti ei välittäisi ollenkaan? Niitäkin ihmisiä löytyy ja paljon.
Jos sä haluat saada sitä luottamusta lisää ja äidilläsi on mielestäsi väärä kuva tilanteestasi, niin voithan kokeilla avoimuutta. Pidä nyt huoli itsestäsi äläkä sekoile liikaa.
-D
Dahlia, se oli vain tunne, koska ymmärsin että täällä on kaikki tunteenpurkaukset sallittuja, mitään tuollaista en kuitenkaan menisi tekemään. Mutta kiitos kuitenkin kommentistasi. Enkä todellakaan ole turhaan huolissani, mutta kun en tänne viitsi ihan kaikkea kirjoitella. Mutta huoleni on aivan aito ja oikeutettu.
Toki on syytä huoleen. On sitten toinen asia, että mitä apua sinulle tai tyttärellesi tuosta huolestasi on. Itselläsi on ollut joskus myös vaihe, jolloin join paljon, söin lääkkeitä, vedin essoja ja piriä ja kokeilin jopa subua. Oma äitini ei tiedä näistä, mutta toiki on nähnyt minusta, että asiat on pahasti pielessä. Nään sen itsekin vanhoista valokuvista. Aikamoinen herskaluuskan näköinen nuorinainen niissä esiintyy. Hän on onneksi suhtautunut minuun suht normaalisti, vaikka vaikeaa se on varmasti ollut Se, että on tiennyt, että on aina tervetullut kotiin, on ollut suuri apu. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos hän olis alkanut sekoilemaan jollain itsari-fiiliksillä oli se sitten vaan joku läppä tai ei. Sen voin ainakin sanoa, että toisen huoli ja pahaolo ei saa sua ajattelemaan niin, että tuntisi jotain katumusta ja haluaisi muuttaa omaa käytöstään. Se vaan vituttaa ja ei tee mieli olla missään tekemisissä. Tuo ymmärrys syntyy vasta myöhemmällä iällä. Itse olisin kaivannut rauhallista jämäkkyyttä, en mitään hysteriaa.
Periaatepäätös rikottu X 2. 
-D
Ehkä tuo oli pahin sammakko, mitä suustani on koskaan päässyt. Kyllä hän tietää että kotiin on aina tervetullut ja saa kaiken anteeksi. Mutta kyllä tämä on todella raskasta vierestä seurata, koska olen omin silmin nähnyt kaikenlaista, en kai tänne omasta päästä tulisi keksimään juttuja. Osan olen kuullut kavereiltaan, eli kyllä niissä jutuissa jotain perää on. Ehkä se minun sammakko oli hätähuuto tyttärelleni “tajua, miten romuna olen”, koska hän ei sitä ymmärrä että itsensä lisäksi murskaa myös kaikki läheiset ihmiset käytöksellään ja teoillaan. Mutta mitään en itselleni kuitenkaan tekisi, se oli ajattelematon, tyhmä ja lapsellinen kommentti. Täytyy taas yrittää löytää se liikunnan ilo ja purkaa itseään sinne.
Ymmärrän ihan hyvin ajatuksen juoksusi. Olen itse läheisenä sortunut jopa siihen, että otin yliannostuksen lääkkeitä, jotta toinen tajuaisi, miten kärsin hänen käytöksestään, mutta eihän se niin toimi. Huomattavasti paremmin toimi se, kun rupesin itse hoitamaan itseäni. Kun voi huonosti tarvitsee ympärilleen hyvinvoivia ihmisiä. Niistä saa voimaa enemmän. Muutos myös tarttuu. Kun muutat omaa käytöstäsi, vaikutat sillä myös toiseen. On hyvä ajatus, että lähdet taas liikkumaan. Ole tyttärellesi esimerkkinä siitä, että on keinoja voida hyvin vaikka elämässä tulisi eteen mitä vaikeuksia.
-D
Niin teen, kiitos sinulle Dahlia!
No niin, ensimmäiset askeleet “ryhdistäytymiseen” otettu. Huomiseksi varasin itselleni zumbatunnin, sekä ajan työterveyshuoltoon. Pääsee puhumaan oikein ammattilaiselle ja hikoilemaan niin että lattiat lainehtii. Kiitos Dahlia kun “potkit perseelle”, ja kiitos kaikille muillekin jotka olette tsempanneet.
Hei Dahlia
Mahtavaa tekstiä
“Huomattavasti paremmin toimi se, kun rupesin itse hoitamaan itseäni. Kun voi huonosti tarvitsee ympärilleen hyvinvoivia ihmisiä. Niistä saa voimaa enemmän. Muutos myös tarttuu. Kun muutat omaa käytöstäsi, vaikutat sillä myös toiseen. On hyvä ajatus, että lähdet taas liikkumaan. Ole tyttärellesi esimerkkinä siitä, että on keinoja voida hyvin vaikka elämässä tulisi eteen mitä vaikeuksia”.
Kiitos tästä! Tämän kun jokainen läheinen oppii sisäistämään on huominenkin helpompaa.
Terv. Ohjaaja Kerttu
Musta tuo Tykin tunteenpurkaus oli täysin ymmärrettävä, mutta mä olenkin tällainen hullu itsemurhakandidaatti. Tosin sitä mieltä olen minäkin, että lapsensa kuullen, etenkin silloin, kun lapsi on heikoilla, ei pidä mennä tuollaista laukomaan, koska se saattaa pahentaa lapsen oloa entisestään. Kirjoitan nyt taas itsestäni ja omista kokemuksistani, mutta mä olen kantanut valtavaa syyllisyyttä(kannan edelleen) kaikesta paskasta, mitä olen vanhemmilleni sekoillessani aiheuttanut. Vanhempani eivät ole koskaan itsemurhalla uhkailleet, ainakaan mun kuulteni, mutta joskus äitini on kyllä ilmoittanut, ettei kohta enää jaksa tällaista paskaa ja siitä olen myös syyllistynyt pahasti. Joskus nuorempana se sai mut raivoamaan siitä, kuinka “sä syyllistät mua” ja vetämään entistä pahemmin, mutta silloinkin ainakin jossain taustalla taisi siinä kummitella se, että tunsin pahaa oloa siitä tuskasta, jonka vanhemmilleni aiheutin. Nyt, kun mulla on enemmän ikää ja olen hieman rauhoittunut, yritän suhtautua kypsemmin, mutta toki mulle edelleenkin sattuu noita ylilyöntejä.
Ehkäpä Tykin tyttärelläkin on paska olo siitä, että aiheuttaa muille pahan olon, mutta nyt hän ei pysty sitä mitenkään rakentavasti ilmaisemaan. Äh. Jankkaankohan tässä samoja asioita, mitä jo täällä on sanottu? Lueskelin kyllä noita kirjoituksia, mutta lähimuistini on vain niin pirun lyhyt kaiken lääkkeiden, huumeiden ja alkoholin käytön seurauksena.
Mua myös edelleen jaksaa kummastuttaa tuo melko myönteinen suhtautuminen alkoholin käyttöön täällä, siis ainakin, jos verrataan sitä muihin aineisiin. En puolustele muiden aineiden käyttöä jotenkin parempana asiana ja tietenkin laittomat huumeet tuovat ne omat, vakavat lieveilmiöt tullessaan, mutta totuus on se, että alkoholi on erittäin paha huume ja mä itse olen sen kanssa pelleillessäni saanut todella paljon pahaa aikaan, niin itselleni kuin muillekin. Jos alkoholin käyttö pysyy kohtuudessa, niin mikäpä siinä, mutta samaa voisi sanoa muistakin aineista. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka elävät aivan ns. normaalia elämää, hoitavat työnsä, opiskelunsa ja kaikki käytännön asiat oikein mallikkaasti, eivät ole koukussa mihinkään tai kärsi muistakaan ongelmista, mutta voivat kerran tai kaksi vuodessa ottaa nokalliset piriä, mikäli sitä tarjolla on. Bailaavat sen illan ja jatkavat sen jälkeen elämäänsä täysin normaalisti. Ei mitään sekoilua, pitkiä pirirännejä, sen suurempaa kaipuuta aineeseen tms. Jotkut tuohon pystyvät, minä ja moni muu ei, ja koskaan ei voi tietää, kuka on se ihminen joka addiktoituu.
Edittinä vielä, jos joku ihmettelee, miksi mä täällä Vilpolan puolella jaksan jauhaa, niin johtuu siitä, että haluan tuoda esiin sitä käyttäjän näkökulmaa ja kertoa, että kaikki käyttäjät eivät suinkaan ole sydämettömiä paskoja, vaikka siltä monesti tuntuisikin, sekä haluan myös purkaa niitä omia syyllisyyden tunteitani, mitä koen/tiedän oman käyttöni aiheuttaneen. Sori, jos juttuni ovat jälleen hieman sekavia, mutta olen nukunut huonosti ja valitettavasti erilaisia lääkkeitä on mennyt taas yli tarpeen.
Winston, sinä et todellakaan ole mikään sydämetön paska, arvostan todella paljon näkökulmiasi ja mielipiteitäsi, kuten varmaan moni muukin. Olet antanut mielipiteilläsi ja kommenteillasi minullekin uusia näkökulmia, ja ennen kaikkea tietoa. Voi kun minäkin saisin sinua tsempattua jotenkin. Olen tämän sanonut aikaisemminkin, mutta kaikkea hyvää toivon sinulle, olet arvokas, muista se!
Hei!
Kirjauduin tänne nyt just, mun poikani 20 v kertoi 2 vuotta sitten käyttävänsä kaikkea mitä vain voi kuvitella,amfetamiinia, ekstaasia,jnejn. Shokki. en tehnyt muuta kuin itkin, olin sekava ja yritin “hoitaa” asioita… puhuttiin, puhuttiin, mut mikään ei auttanut. Soitin Irti huumeista ry :n auttavaan numeroon ja sain ymmärrystä, tukea ja apua. Olen ikuisesti kiitollinen, ihminen joka minua kuunteli, on enkeli. Hän oli ensimmäinen apu. Sain soittaa koska vain. Otin yhteyttä päihdeterapeuttiin A klinikalle, tein kaikkeni, ajattelin, etten jätä yhtään kiveä kääntämättä ja tekoa tekemättä, jos haudan reunalle joudun. Hain poikaa, soitin ja hain , tuskaa, ahdistusta, kipua. Ajattelin synkimmilläni tappavani itseni, en kestänyt, niin isoa tuskaa en ole ennen läpikäynyt. Poika muuutti omilleen, emme voineet asua enää saman katon alla, laitoin rajoja, kuukausi , yhteensä yli puoli vuotta kertomisen jälkeen pojalta tuli viesti, auta mua. Sitä ennen tota samaa, ei saa puuttua mihinkään, minulle ei kuulu hänen elämänsä. Vaikea vuosi senkin jälkeen, mutta nyt 2 vuotta menty ja poika ollut ilman huumeita 1½ vuotta. Mulla on neljä poikaa, joista myös toinen käyttää, tuska on ollut kauheaa, toisen kohdalla olen jotenkin turtuneempi, olen jo tajunnut etten voi tehdä mitään, en muuta kuin olla tukena jos hän on valmis lopettamaan. Kun oma lapsi käyttää, hän on vieras, ei saa kontaktia, hän valehtelee, hän kieltää kaiken ja sekoittaa kaiken, tuska pusertaa, syyllisyys kalvaa, mitä tein väärin, kaiken piti olla ihan okei, miksi meille kävi näin. Nyt, kaksi kk sitten tämä toinenkin poikani alkoi pikku hiljaa, hyvin hiljaa aloittaa lopettamista. Varovaisesti, askel kerrallaan, en tiedä huomisesta, mutta rakastan lapsiani yli kaiken, olen alkanut luottaa myös johonkin isompaan voimaan, minulle on tapahtunut ihme, voin suhteellisen hyvin, jos en itse voisi nyt näin, en voisi auttaa muitakaan, en pystyisi olemaan rinnalla kun mua tarvitaan. Poikani nousu kohti parempaa elämää, on tottakai auttanut mua. Mutta myös ulkopuolinen apu, käyn terapiassa, käyn vertaistukiryhmässä, Al anonissa, ilman en olisi tässä. Nyt vasta jaksoin kahden vuoden tauon jälkeen katsoa tänne, silloin 2 vuotta sitten itkin, itkin ja luin, tuska kasvoi vaan. en jaksanut.kuitenkin siitä asti olen miettynyt, että pitäisi käydä, kuulisi muiden tilanteista-nyt pystyin. halusin kirjoittaa, että näikin voi käydä, en tiedä miten on vuoden päästä, mutta nyt aikahyvin. VOIMIA ja keskittykää itseenne, hakekaa apua, emme ole yksin, emme ole tehneet mitään väärää, taistelemme vain mahdotonta vastaan, vain irrottautumalla jaksaa, se ei tarkoita hylkäämistä, saa soittaa, sa tekstata, saa kertoa että kuinka paljon rakastaa ja kuinka tärkeä lapsi on.mUTTA emme pysty lopettamaan käyttöä, emme ole aiheuttaeet sitä, emme voi parantaa— tällaista…
Vuoristorataa, olen todella iloinen puolestasi, että teillä on käynyt noin hyvin! Minä tiedän täysin miltä sinusta on tuntunut ja minkä tuskan olet käynyt läpi. Olen itse saman helvetin keskellä juuri nyt. Kävin tänään työterveyshoitajalla, puhuin, itkin, puhuin ja itkin vuoron perään, se auttoi. Terveydenhoitaja oli aivan mahtava tyyppi ja tunteella mukana, tuki ja kannusti. Olisin saanut sairauslomaa mutta en sitä siinä vaiheessa halunnut, kun tuntui siltä että kyllä tässä taas jaksaa jotenkin loppuviikon. Kunnes sitten tulin kotiin ja avasin facebookin. Siellä oli kaksi minuuttia sitten tullut päivitys tyttäreltäni, itsemurhaviesti. Lyhyesti kiitokset ja anteeksi ja näkemiin, nyt riittää, jotain tämän tapaista. Samantien hyppäsimme mieheni kanssa autoon, ja ajoimme tyttäremme kämpille. Hän ei meinannut avata ovea, ja huusin postiluukusta että jos et avaa, niin soitan talohuoltoon että tulevat avaamaan. Siinä vaiheessa hän aukaisi oven, mutta turvalukko oli päällä. Sain kuitenkin jalan oven väliin, ja sanoin etten poistu ennen kuin hän päästää minut sisälle. Hän sanoi että jos et lähde siitä niin hän soittaa minulle poliisin. Sanoin että kuule, soita vaan, minä en tästä hievahdakaan. Hän sitten soitti poliisit, joita toiveikkaina odottelinkin jalka oven välissä. Kun poliisit lopulta tulivat, oli tyttäreni kämppäkaverinsa kanssa karannut ikkunasta. Poliisit olivat todella symppiksiä, kun heidän kanssaan juttelimme, ja he olivat kokonaan meidän puolella, kun vähän valaisimme millä tolalla asiat ovat. Jäi vaan mieleen miten tyhjä katse tytölläni oli, hän oli taas jossain aineissa ja humalassa, ja vihamielinen meitä kohtaan, siis isäänsä ja minua. Tällä hetkellä en tiedä missä hän on, toivottavasti edes hengissä. Vaikka kävin tänään työterveydenhoitajalla purkamassa tunteitani, alkoi silti tuntua että kohta en enää jaksa, alkaa oma pää olla jo siinä pisteessä että kohta räjähtää. Menin sitten äsken vielä päivystävälle lääkärille, taas itkin ja puhuin ja itkin, ja hän kuunteli. Kirjoitti minulle loppuviikon sairauslomaa ja mietoja rauhoittavia, että saan edes jollain tavalla nukuttua. En edes muista milloin olen viimeksi nukkunut koko yön yhtään heräilemättä. Tämmöistä tänään, toisin sanoen muutama tunti sitten. Eikä varmasti uni tule ensikään yönä. Aina tulee mieleen tältä palstalta se A:n äidin tarina, pelottaa ettei tämä vaan päättyisi samalla tavalla. Ei tätä tuskan tunnetta voi sanoin kuvailla, ne tietävät jotka ovat saman läpikäyneet tai ovat siinä keskellä tällä hetkellä. Eli ihmiset jotka tällä palstalla käyvät. Tuntuu kuin rinnassa olisi joku betonimöykky. Mutta Vuoristorataa, olen vilpittömän iloinen sinun puolestasi, toivottavasti tuo positiivinen suuntaus jatkuu kohdallanne, ja toivon että meidän kohdallammekin joskus tulisi se aito avunpyyntö tyttäreltämme. Ihan varmasti autamme kaikin tavoin, mikäli hän on valmis ottamaan avun vastaan.
Ikävä kuulla, että teillä tilanne on nyt tuollainen. =(
Sanon nyt ihan suoraan siitäkin huolimatta, että saatat loukkaantua. Te vanhemmat ette saa ettekä voi puhua siitä miten huonosti voitte toisen käytöksen takia varsinkin jos hänellä on itsetuhoisia ajatuksia. Voi olla että tyttäresi viesti oli jotain saman tapaista kuin sinun. Turhautumista ja kenties hän halusi loukata sinua, jos on itse kokenut tulleensa loukatuksi. Mutta mieti jos te puhutte, että tekisi mieli lopettaa oma elämä, kun hän tekee siitä helvettiä. Mitä se tekee? Millaisen arvontunteen se antaa toiselle? Eikö siitä voi tulla olo, että hyvä on sitten, lähden täältä kun kerran aiheutan pelkkää pahaa ja on muutenkin paha olla. Sinuna poistaisin täältä kaikki tuohon viittaavat tekstit, jos tyttösi kerran saattaa käydä niitä lukemassa. Niitä ei ole hyvä nähdä.
Toisen tilannetta ei myöskään auta se, että yrittää näyttää miten huonossa tilanteessa hän on. Se vaan latistaa. Kannattaisi mieluummin yrittää löytää asioista ne positiiviset puolet. Sen sijaan että sanoo toiselle, että katso miten huonosti asiasi ovat, kannattaa sanoa katso miten hyvin asiasi voisivat olla.
Sitten vielä sen verran, että vaikka näyttää päällepäin siltä, että toiseen ei saa kontaktia, niin kyllä siihen saa. Mun Exä on ollut niin tuhannen päreissä ja olen kyllä saanut sinne viestiä perille kaikesta huolimatta.
Voimia tähän päivään!
Dahlia, en loukkaantunut, ihan hyvä että sanot suoraan. Mutta omalta puoleltani voin sanoa sen, jos kirjoittaisin tänne että hienosti menee, kävin lenkillä posket punaisena ja viheltelin, linnut lauloivat ja aurinko paistoi, niin eihän sitä kukaan uskoisi, ja se ei olisi totta. Toisaalta se voisi viestittää, että en välitä, koska noin hyväntuulisena pysyn kaikesta huolimatta. En missään nimessä noilla purkauksillani ole tarkoittanut syyllistää ketään, viimeiseksi tytärtäni, vaikka sen olen ehkä tarkoittamattani aiheuttanut. Mutta eikö tuo juuri osoita välittämistä, kun kertoo miten paha on olla. En ole psykologi, olen vain ihminen, kaikkine virheineni ja väärine kommentteineni. Jos tietäisin mitkä sanat täällä häntä auttavat, niin tottakai ne sanat valitsisin. Enkä todellakaan tiedä käykö hän tätä palstaa lukemassa, enkä tiedä sitäkään oliko se virhe, kun jossain vaiheessa annoin hänen lukea nämä ajatukset täältä, silloin kun luulin että kaikki paska on ohi. Jos ylläpito on sitä mieltä, että olen kirjoittanut tänne jotain mikä voi vahingoittaa tytärtäni, jos hän vaikka sattuu tätä lukemaan, niin poistakaa ne ihmeessä. Sen verran kuitenkin sanon, että mitään itsaria en ole missään vaiheessa hautonut. Olen hakenut itselleni apua ja en aio luovuttaa enkä myöskään luhistua.
Ja rakas tyttöni, jos luet tätä, niin muista että rakastan sinua niiiiiiiiin paljon, vaikka olisit tehnyt mitä tahansa. Ikävä on niitä pistaasipähkinän kuoria lattialla, sipsin murusia näppäimistöllä, suoristusrautaa keskellä lattiaa, kaikkia niitä pieniä asioita joista aina huomauttelin. Ja niitä pumpulitikkuja imurissa! Ikävä on myös niitä yhteisiä hetkiä, kun nauroimme kuset housussa jollekin ihan älyttömälle, mitä ei olisi kukaan muu ymmärtänyt, tai kun nauroimme “luolamiehelle”. Jos ei tätä vastoinkäymistä huomioida, niin ajattele miten hyvin sinulla on loppupelissä asiat. Pääsit opiskelemaan sitä alaa jota halusitkin, sinulla on luottotiedot kunnossa ja asunto. Jos jotain näistä ei ole enää, niin se on pieni murhe, kaikki asiat ovat hoidettavissa eivätkä maata kaada. Sinulla on hyvä kielipää, loistava huumorintaju ja pojillakin pää kääntyy kun kävelet ohitse. Pohjimmiltasi olet fiksu tyttö. Ja enkö ole joskus sanonut, mikä ei tapa se vahvistaa. Me emme tähän vielä kuole, tästä on suunta vain ylöspäin, eikös vaan?! Muista aina, rakastan sinua!
Puhun taas omasta kokemuksestani, mutta kyllä mä olen sitä mieltä, että vanhempien on saatava kertoa lapselleen niistä negatiivisista tunteista, mitä päihteiden käyttö on heissä aiheuttanut ja vaikka itkeäkin asiaa lapsen nähden, mutta kuitenkin asiallisessa hengessä ilman syyllistämistä, raivoamista, uhkailua tms. Tietenkään tätä ei pidä tehdä silloin, kun lapsi on oikein heikoilla, mielenterveys on järkkynyt, kuten ilmeisesti Tykin tyttären tapauksessa(en tiedä johtuuko tuo nyt suurimmaksi osaksi huumeista ja viinasta, vaikka luultavasti psyykkistä ongelmaa on ollut jo ennen niitä. Harva ns. tervepäinen ongelmakäyttöön ajautuu.), on itsetuhoisuutta ja mahdollisesti psykoottisuutta. Itse olen kuitenkin tyytyväinen, että omat vanhempani ovat mulle tunteistaan puhuneet suoraan, ilman suurempaa dramatiikkaa tosin ja silloin, kun en ole ollut mitenkään pahasti sekaisin, sen enempää päihteiden, kuin muunkaan psyykkisen huonovointisuuteni tähden, vaan pystynyt ottamaan asioita vastaan ja itsekin keskustelemaan suht järkevästi. Olen toki kokenut syyllistymistä näistäkin, tai ehkä ennemmin huonoa omatuntoa, mutta silti se on herätellyt mua tajuamaan asioita myös muiden kantilta ja siten ainakin hieman miettimään omaa käytöstäni ja todella myös viestittänyt mulle sitä, että musta välitetään todella.
Edit: Mä olen sitä mieltä, että asioista on voitava puhua niiden oikeilla nimillä sitten, kun aika on kypsä siihen. Mä ainakin itse haluan olla rehellinen ja selvittää kaikki mieltä painavat asiat, vaikka se välillä pirun raskaalta tuntuukin. Raskaampaa mulle olisi, jos jäisi jotain hampaankoloon jotakuta kohtaan ja hyssyteltäisiin jotkin asiat “kuoliaiksi”. Mulla ne jäisivät ainakin pahasti kummittelemaan.
Tykki, miten menee? Onko tytöstä kuulunut mitään?