Olen menettämässä rakkaan tyttäreni aineille!

Löysin nämä sivut ja päätin itsekin rekisteröityä että pääsen tänne vuodattamaan. Olen lukenut näitä teidän keskusteluja kyyneleet valuen, ja nyt olen itsekin sen tosiasian edessä, että tyttäreni käyttää kaikkia mahdollisia aineita alkoholin lisäksi. Tieto on aika tuore, joten tällä hetkellä olen varmaan jonkinlaisessa shokkitilassa. Ei sitä voi edes kertoa miten pahalta tuntuu, mutta tiedän että te tiedätte ja ymmärrätte. Yöt ovat menneet itkien muutaman tunnin yöunilla, ja onpahan raskasta käydä töissä kun koko ajan päässä pyörii vain samat ajatukset, miksi. Tyttäreni on 20-vuotias ja muutti kotoa pois reilut pari kk sitten. Siitä lähtien on kaikki mennyt vain alamäkeä. Hän juo useita päiviä viikossa, ja olen kuullut monilta eri tahoilta, että mukana menee myös metamfetamiini, ekstaasi, subut ja koristeena kakussa vielä piikkejä suoneen. Myöskin erilaisia lääkkeitä kipataan alas viinan kanssa. Tyttö opiskelee tällä hetkellä, mutta tätä menoa opiskelut jää kesken, luottotiedot palaa ja kämppä menee alta. Hänellä olisi ollut mahdollisuudet vaikka mihin, jos hän olisi valinnut toisin. Hän on myös masentunut, ja syö lääkkeitä masennukseen sekä ahdistukseen. Kaikki läheiset ihmiset hän on hylännyt, omat vanhempansa, serkkunsa, isovanhemmat sekä aidot ystävät, joita hänellä vielä muutamia kuukausia sitten oli. Tilalla on näitä narkkiystäviä. Jokainen on yrittänyt häntä auttaa tavalla tai toisella, mutta hän vaan suuttuu kun hänen asioihinsa sotkeudutaan ja häntä kuulemma “kyylätään”. Olen soitellut ehkä liiankin paljon hänen perään hänen kavereilleen, mutta kun olen niin paljon nähnyt ja kuullut, niin ainoastaan sen takia olen perään kysellyt, että minulla on vuorenkokoinen hätä. Parin yllätysvisiitin saldoa: sieniä ja ruiskujen hylsyjä lattioilla, sekä tyttö sekavassa tilassa lattialla. Ainakin kaksi kertaa (mahdollisesti enemmänkin) kyyti ambulanssilla saikulle, todennäköisesti oli vetänyt yliannoksen. Samaan aikaan kaverilta oli sydän pysähtynyt, jonka olivat saaneet sähköshokeilla käyntiin. Toinen kaveri oli joutunut psykoosiin, mutta oli siitä vielä selvinnyt. Edes nämä eivät häntä säikäyttäneet eivätkä pysäyttäneet! Mikä sitten? Kerran löysin hänen laukustaan tyhjän liuskan Tramaleita, eli näköjään kaikkiruokainen on tämä neiti. En vain oikein tiedä miten häntä pystyisi auttamaan, vai pystyykö mitenkään. Enkä tiedä mistä saan itselleni voimia, kun tiedon jälkeen jokainen päivä on ollut yhtä tuskaa, sekä töissä taistelua kyyneleitä vastaan. Lakkaamatta ajattelen vain tytärtäni, ja minulla on kova ikävä sitä tyttöä jonka vielä jokin aika sitten tunsin. Pakko lopettaa nyt, en näe enää mitään kun tulee taas kyyneltulva.

Minä olen samassa tilanteessa, olen menettämässä niin rakkaan poikani huumeille.
Myös mulle tilanne on valjennut ihan kuukausi-kaksi sitten. Ja silloin oltiin jo rännihommissa… Suuttui kun en suostunut antamaan rahaa velkoihin, joita oli huumeista jäänyt.
Tilanne on kaiken kaikkiaan katastrofaalinen, tosin shokki on alkanut helpottaa. Lohduttomuus loistaa. Ja voimattomuus. Hän on tässä maailmassa ihminen jolle hakisin kuun taivaalta, ja onkin aika rankka tunne kun huomaa että hän ei sitä nyt halua. Hänellä on muuta tekemistä…
Käsittääkseni kaverit vaihtui kesän loppupuolella aika nopeasti uusiin, vanhat kuulemma huolestuivat menosta. Samoin tyttöystävä, joka sitten jättikin hänet.
Tiedän/Uskon että hän on ollut masentunut jossain vaiheessa, mutta siihen ei koskaan ole lääkitystä ollut. Nyt hän sitten löysi lääkkeet ihan omatoimisesti.
Tämä kirjoitus on nyt erittäin sekavaa mutta yritän oksentaa itkupotkuraivareita ulos itsestäni. Miten ihmeessä voi olla tilanne mille ei vaan voi mitään?
Vinkkinä kuitenkin kehottaisin uskaltautumaan soittaa tuonne tukipuhelimeen. Kun itse vihdoin uskaltauduin, oli helpottavaa huomata että joku ihan totta ymmärsi mistä mä puhuin. Ja ymmärsi vaikken puhunutkaan. Ja antoi itkeä lohduttomasti.
Tämmönen päivä tänään. Maailman sodat harteilla.

Minä edelleen mietin, mitä olisin voinut tehdä toísin, jotta tyttäreni olisi elävien kirjoissa. Hän ei halunnut minulta apua, joten en voinut auttaa mitenkään, kuin saattamalla viimeiselle matkalle. Lukekaa alkuaikojeni tekstejä, ketjun nimi “personal reindeerspotting”. Minun tilanteeni oli tuolloin ihan sama. Muistan sen kamalan huolen ja jäätävän tunteen, ettei tästä selvitä. Niinkuin ei sitten selvittykkään.

Voi A:n äiti, äärettömän surullista! Mä olen vähän jo lueskellut sun ja muidenkin kirjoituksia. Hyvin on surullista luettavaa. Uskon että oman lapsen menettäminen on sellaista tuskaa että sitä ei voi edes kuvitella ellei ole kokenut itse. Toivottavasti sä kuitenkin jaksat vielä itse elää. Jonain päivänä kipu on ehkä vähän pienempi. (Tuskin, kunhan yritän kannustaa ja tukea…)

Pääosin mä olen vain surullinen, eilen olin kyllä vihainenkin. Sain kuulla että poika vielä kaiken lisäksi syyttää tästä minua. Juurikin tuon huumevelan maksamatta jättämisen takia. Järjellä tiedän että se ei ole totta, mutta tunteethan kulkevat omia reittejään - järjellä ei ole siinä hetkessä mitään tekemistä. Ja halu auttaa on niin tolkuton, samoin kuin huoli ja murhe, että on vaikea ymmärtää miksi sitä ei oteta vastaan…
Mä olen joutunut käymään paljon keskuteluja itseni kanssa ja olemaan polvillani omien järkähtämättömien mielipiteideni edessä, myöntämään että olen ollut monessa asiassa väärässä. Ehkä se tekee asiasta (ehkä meille kaikille) vielä vaikeamman kestää - vähän syyllisyyttä ja paljon epätietoa.

Mulla on vielä perheessä mies (ei pojan isä) ja 3 vuotias tytär, joten on paljon mistä pitää kiinni ja mistä huolehtia, mutta niin kamalalta kun se varmasti kuulostaakin, niin kaikki nykyinen jäisi jos poikani ottaisi avun vastaan. Kävelisin rinnalla ja tukisin. Mies ja tytär pärjäisi hetken ilman minuakin.

Jaksamista meille kaikille ja lämpöisiä haleja niitä tarvitseville!

Kiitos Sartsu ja A:n äiti kun kommentoitte tätä vuodatustani. Kävin lukemassa tuon
A:n äidin kohtalon, ja kylläpä vetää hiljaiseksi, ei ole edes sanoja. Vaikka niin
kliseiseltä ja lattealta kuullostaa, voimia toivotan sinulle edelleen. Ei
tuollaisesta voi selvitä päivässä eikä kahdessa, en voi edes kuvitellakaan kuinka
kauheaa sinulla on ollut, ja varmaan on edelleen. Kiitos myös Sartsulle omasta
tarinastasi, ymmärrän miltä sinusta tuntuu ja samat ovat pelkomme/huolemme.

Hain aamulla lehden postilaatikosta, niin sinne oli pudotettu kotimme avain
kirjekuoressa, jonka päällä luki “tässä tämä avain, t. narkkari”. Hän on kääntänyt
selkänsä jokaiselle, joka häntä haluaisi auttaa.
Facebookissa hän kertoo että haluaisi vaihtaa sukunimensä, koska koko hänen sukunsa
on idiootteja, joilla ei ole muuta tekemistä kuin puuttua hänen asioihin. Voi miten
sairas hän onkaan, ei tajua että läheiset AIDOSTI välittävät hänestä. Kuuluuko
riippuvaisen ihmisen oireisiin juuri tuo, että pitää huolenpitoa hyökkäyksenä? Hän
jotenkin tuntuu
kuvittelevan, että kaikki ovat liittoutuneet häntä vastaan, vaikka jokainen vain
haluaisi vetää hänet pois rotkon laidalta, ennen kuin hän putoaa syvälle rotkoon.
Vai johtuuko tuo jostain vieroitusoireista, että on vainoharhainen? Jos joku tietää,
niin vastatkaa, pliis. Jostakin mielenhäiriöstä hän kärsii. Muistan jo pienempänä
ollessaan, miten hänen oli vaikeaa pidätellä raivoaan, jotenkin sellainen
itsehillintä puuttui. Sitä paniikkihäiriötä hänellä myös on, ja lääkkeet siihen.
Sitä on myös miehen puolen suvussa ja miehelläni, mutta hyvin ovat asian kanssa
pärjänneet oikeilla lääkkeillä. Olen myös huomannut että tyttäreni ei kestä
pettymyksiä, hyvinkin pienistä asioista saattaa masentua, vaikka pettymykset nyt
kuuluvat jokaisen elämään. Näin hänet viimeksi
sunnuntaina, kun hän kävi hakemassa loppuja tavaroitaan. Meidän silmiemme edessä
veti pari pilleriä naamaansa ja sanoi, kattokaa, näin paljon minä välitän! Samaan
hengenvetoon ilmoitti uutisen uudesta poikaystävästään, joka on tietääkseni tämän
kaupungin pahimmasta päästä narkkaaja. Sen jälkeen panimme mieheni kanssa välit
poikki, sanoimme että tänne ei tarvitse tulla enää. En sitten tiedä teimmekö oikein
vai väärin. Sanoin hänelle että hyvä on, älä enää soita minulle enkä minä sinulle.
Nyt sitten on koko ajan sellainen olo, että tekisi mieli soittaa, mutta saako hän
siitä vain jotain tyydytystä itselleen kun näkee kuinka minä kärsin? En tiedä. Joka
tapauksessa rakastan häntä niin paljon kuin vaan äiti voi lastaan rakastaa, ja
hakisin Sartsin sanoin kuun taivaalta, jos se vain auttaisi. Tekisin kaikkeni että
saisin hänet vedettyä tuosta suonsilmästä, mihin hän on uppoamassa. Niin, ja hän on
ainoa lapsemme, muita lapsia meillä ei ole jos ei karvakuonojamme lasketa mukaan.
Mitä te viisaammat olette mieltä, onko parempi lopettaa kokonaan yhteydenpito, vai
yrittää soitella vielä perään? Haluaisin hänen kuitenkin tietävän, että rakastan
häntä kaikesta huolimatta, olipa millainen retale hyvänsä. En vain kestä vierestä
katsoa hänen itsetuhoaan. Täytyy vielä rehellisyyden nimissä sanoa, että on hän sitä
juomista nähnyt kotonaankin, mutta ei ikinä narkkaamista. Molemmat käymme töissä ja
otamme humalat noin kerran kuussa tai kerran kolmessa viikossa, ja tuolloin voi
mennä meilläkin överiksi, mutta siitä huolimatta olemme häntä aina rakastaneet ja
pitäneet huolta, ja töissä käyneet koko ajan. Kaiken tarpeellisen hän on kotoaan
saanut ajokortista lähtien. Vai onko asian ydin siinä, että on aina saanut kaiken
mitä tarvitsee, ja tavallaan päässyt liiankin helpolla? Myös aika monet
ulkomaanreissut hän on päässyt käymään. Voi kun tietäisi vastauksen. Varmaan
kaikilla vastaavan kokeneilla pyörii itsesyytöksetkin mielessä, ainakin minulla.
Isäkin suree tyttärensä puolesta, vaikka ei ehkä sitä samalla tavalla näytäkään.
Totesi kuitenkin yhtenä päivänä että tekisipä mieli lähteä moottoripyörällä ajamaan,
ja ajaa jonnekin kallioon, ettei tarvitsisi tänne jäädä katsomaan kun tyttö tekee
hidasta kuolemaa. Kieltämättä samat ajatukset ovat minullakin pyörineet mielessä…
Mutta niin kauan on vielä toivoa kun hänessä henki pihisee, en aio luovuttaa.
Voimia ja halauksia minultakin täältä kaikille, jotka niitä tarvitsevat!

Juttelin äsken tyttöni kanssa facebookissa. Yhden meidän tuttavamme hautajaiset on perjantaina, kysyin tytöltäni tuleeko hänkin sinne, niin vastasi että tulee, jos ei ole omat ennen sitä. Että näin. Hyvin nukuttaa taas ensi yönä.

Kylläpäs nukutti, joo, kahden tunnin nukkumisilla taas töihin. Menee se tämäkin päivä zombiena kävellessä ja töissä oltava jotensakin normaalina. Kuinkahan kauan pää kestää.

Hei Tykki ja Sartsu

Olette kumpikin siinä ns. alun pahimmassa tilanteessa. Tekisitte vaikka mitä jotta lapsenne ottaisi apua vastaan. Tässä vaiheessa käyttäjä on niin rakastunut siihen maailmaan missä hän elää
ettei kykene/halua edes ajatella muuta vaihtoehtoa.
Kaikki rakentavat keskustelut, pyynnöt teidän suunnaltanne, käyttäjä kääntää liittoutumaksi itseään vastaan.
Ei edes kaverin kuolema heitä pysäytä.
Sartsu kirjoitti positiivisesta tunteesta soitettuaan tukipuhelimeen. Kaikista tärkeintä nyt olisikin että hakisitte apua itsellenne. Kehoitan taas kerran, mikäli paikkakunnallanne pyörii Irti-Huumeista vertaistukiryhmä, rohkeasti kokeilemaan. Yhteystiedot löytyvät IH:n etusivulta. Tai hakemaan tukevaa keskusteluapua ihan alan ammattilaiselta. Ihminen kestää asioita joilla on alku ja loppu, lapsen päihteiden käytölle ei ole kirjoitettu loppupäivää. Siksi tähän tunnekaruselliin täytyy hakea itselle työkaluja jotta edes jotenkin jaksaisi uupumatta.
Ne omat tunteet on hyvä puhua auki turvallisessa ympäristössä. Hienoa että käytte täällä Vilpolassa.
On myös hyvä muistaa että se nuori joka teillä oli ennen kuin huumeet astuivat kuvaan on siellä jossain,
hänen persoonallisuutensa on vain muuttunut huumeiden käytön myötä.
Yhteydenpito voi olla todella vaikeaa.
Pitäkää kiinni niistä rajoista jotka olette hänelle asettaneet, ne toimivat turvana hänelle. Ovat myös tärkeitä teille itsellenne.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Huomenta täältäkin!
Mä olen pohtinut tota samaa asiaa, yhteydenpitoa… Mun on kovin vaikea nykyään puhua puhelimessa hänen kanssaan koska menen aivan ihmeelliseen mielentilaan kun kuulenkin että hän on siellä toisessa päässä sekaisin. Ihan kuin en juttelisi sen oman lapseni kanssa. Siksi useinkin lähetän joko teksiviestin tai facebookin kautta viestin jossa kerron että olen täällä ja olen valmis auttamaan ja toivottavasti hän havahtuisi pian tähän maailmaan ja ottaisi avun vastaan, että vielä ei ole liian myöhäistä kääntää katse tunnelin valoisampaan päähän. Ja ennen kaikkea, että ihan kaikesta sotkusta huolimatta mä rakastan häntä lujasti… Mene ja tiedä missä mielentilassa hän niitä lukee, mutta jos vaikka sattuisi hyvä tuuri ja hän lukisikin niitä juuri oikealla hetkellä. Jos vaikka pilleri jäisikin matkalle suuhun, tai yksi piikki pistämättä…
On tämä kyllä kaiken kaikkiaan melkoinen sotku kaikkien elämässä…
Öistä on kerrottava sen verran että mä olen myös nukkunut pieniä pätkiä monta yötä, ja niinä öinä kun uni olisi koko yöksi riittänyt niin mä olen unessa katsonut poikani vetämistä ja itkenyt rukoilemassa että hän lopettaisi. SEN jälkeen ei ole kyllä enää kyennyt nukkumaan hetkeen. Mä olen joskus ironisesti sanonut töissä (olen yrittäjänä toisen ihmisen kanssa ja olemme usein kaksin päivät) että tällä pirin vetämisellä mun ei varmaan tarvi nukkuakaan. Hirtehistä huumoria…
Mutta näillä mennään, parempia aikoja odotellessa. Ja pahempia aikoja pelätessä.

Kiitos Kertulle lohduttavista sanoista. Mä kävin kerran paikallisella a-klinikalla juttelemassa ja kyselemässä tästä touhusta, kun mistään en kuitenkaan loppujen lopuksi mitään YMMÄRRÄ. Hän sanoi tohon yhteydenpitoon että “Eikö ole hyvä että sä olet keksinyt toisenlaisen tavan (kuin ennen) pitää yhteyttä poikaan? Että se joka nyt kulkee poikani kropassa on joku toinen, että nykyään jos vain osaisin ajatella että on kaksi ihmistä jotka sitä kroppaa käyttää - se mun OIKEA lapsi ja tämä toinen…” Hän sanoi myös että on hyvä/kiva/tärkeää että sanoo rakastavansa ja välittävänsä. Tähän mä tuudittaudun.

Tykki, voikohan tuohon sun kysymykseen vastata, että pää kestää liian kauan…? Sitä on moni meistä suomalaisista tottunut että mennään vaikka läpi harmaan kiven. Joten VOIMIA tähän päivään!

No niin, työpäivä voitettu. Oli vaikeaa, meinasi tulla väliin itkun turahduksia mutta sain nieltyä ja kasattua itseni. Kun pääsin kotiin niin huusin suoraa huutoa, eiiiii, minun lapsi, eiiii! Kiitos teille kommenteista, palaan kirjoittamaan paremmin, nyt en pysty.

No niin, pahin tulva tuli vuodatettua. Kiitos vaan kun olette kanssakulkijoina tässä painajaisessa. Minulla on tarkoitus hakea itselleni keskusteluapua jostain, kunhan saan ensin itseni siihen kuntoon että pystyn puhumaan asiasta itkuilematta. Ainakin työpaikkalääkärille aion tilata aikaa, jos saisi sieltä alkuun jotain apua. Pahimpiin hetkiin vaikka jotain rauhoittavia, koska raakana tämä aihe on liian tuskallinen. Helpottaa vähän tänne kirjoittaminen, mutta sitten kun lukee noita tarinoita missä ovat joutuneet viemään lapsensa viimeiselle matkalle, niin tulee täydellinen pakokauhu. Sydämestäni toivotan voimia näille ihmisille joille on näin käynyt! En voi edes ymmärtää miten sellaisesta voi selvitä. Töissä en ole kertonut tästä asiasta kellekään, olen pitänyt “kaikki hyvin naamaria” päälläni, mutta en sitten tiedä olisiko parempi kertoa jossain vaiheessa. Voisin ainakin sitten heittää tämän pellenaamarin pois. Myöskään minun vanhempani, eli tyttäreni ukki ja mummi, eivät ole tietoisia asiasta. En halua pudottaa sellaista pommia heidän niskaan, ja isälläni on vielä sydänvikaa, en tiedä kuinka hän sen kestäisi. Huh huh, on tämä vaan niin raskasta, pahinta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Ennemmin kuulisin vaikka että itselläni on joku tappava tauti johon olen kuolemassa, sekin olisi helpompi kestää. En ole muutamaan viikkoon jaksanut harrastaa edes liikuntaa, vaikka ennen tätä pommia liikuinkin monta kertaa viikossa. Ei vaan huvita, ei kiinnosta, ei kiinnosta yhtään mikään. Olisipa tämä vain pahaa unta, mutta kun ei ole.

Nyt ymmärrän vähän paremmin tyttäreni käytöstä. Eli tuo riippuvaisuustauti on muuttanut hänen luonnettaan siihen suuntaan, että kokee kaikki läheisimmät ihmiset uhkaksi hänen aineenkäytölleen, ja haluaa eristäytyä kaikista rakkaistaan. Siellä jossain on kuitenkin se oma rakas pellavapäinen lapseni, kun vain saisin sen takaisin. Tämmöisiä tällä kertaa. Voimia myös kaikille kanssakulkijoille, puretaan surujamme tänne palstalle.

Hei Tykki

Hienoa että olet hakemassa isellesi apua. Sitä toisille kertomista
kannattaa miettiä ihan rauhassa ja tehdä sitten niin kuin itsestä tuntuu parhaimmalta.
Älä menetä toivoa tyttäresi suhteen. Pitkän läheistyöhistoriani/oman läheistaustani kautta olen kuullut niitä tapuksia jolloin on jouduttu nuori saattamaan viimeiselle matkalle, kuitnkin hyvin paljon isompi osa on niitä selviytymistarinoita. Käyttäjät ovat seviytyneet kuiville, jotkut lyhemmän, toiset pitemmän kaavan kautta.
Ovat asettuneet yhteiskuntaan työtä tekevinä äitienä ja isinä. Historiansa kautta ovat ehkä monia muita henkisesti rikkaampia.
Kun olen kuunnellut entisen käyttäjien kertomuksia välittyy niistä kaikista kuinka tärkeää on, että läheiset hakevat apua itselleen, vaikka käyttäjä itse ei siihen kykene.
Myöskin he kokivat tärkeänä ettei vedättämiseen ja käytön mahdollistamiseen lähdetä mukaan.
Suosittelen Tykki että revit itsesi sinne lenkkipolulle. Siellä on hyvä tyhjentää pää ja liikunnasta saa aitoa mielihyväntunnetta. Se myös apu parempiin yöuniin.

Terv. Ohjaaja Kerttu

Kiitos Kerttu, sanasi lohduttavat ja antavat uutta uskoa enemmän kuin arvaatkaan!

Sen verran sanoisin, että meillä poika ei koskaan nähnyt meidän kännäävän , humaltuvan vähän tai edes tupakoivan. Me olimme täysin raittiita. Ja silti poika on käyttänyt eri aineita ainakin 16 v asti. Nyt 21.

Joten itseä ei kannata turhaan syyllistää.

^ Ei ole todellakaan vanhempien päihteiden käytöstä kiinni. On tietysti näitä toisen tai kolmannen tai ties kuinka monennen polven juoppoja ja narkkareita, ja näissä tapauksissa vanhempien on tosiaan syytä katsoa sinne peiliin ja tuntea se syyllisyyden pisto sydämessään, mutta ainakin omalla kohdallani tällaisesta ei ole kysymys. Musta tuli käyttäjä, vaikka koskaan en, en ainakaan muista, ole vanhempiani päihtyneinä nähnyt. Juovat toki saunakaljat tai lasin viiniä aterialla, mutta harvapa sellaisesta mihinkään känniin tai edes pikkuhiprakkaan tulee. Edes tupakointia en ole kotoani oppinut. Hieman huvittavaa kyllä, että joskus kun olin teinityttö, vanhemmillani oli tupakointiini jopa kielteisempi asenne, kuin siihen, että tulin välillä(no, melko usein) aivan päissäni kotiin :open_mouth: . Eivät toki siitä kännäämisestäkään millään muotoa pitäneet, mutta kun se tupakka haisi kuulemma niin hirvittävän pahalle etc… Onhan tupakointi toki erittäin epäterveellistä ja muutenkin kallista, turhaa ja mitä kaikkea mahdollista ja etenkin tupakoimattoman mielestä taatusti äärimmäisen vastenmielistä, mutta harvemmin se sauhuttelu(puhun nyt siis ihan tupakasta, en kannabiksesta) sekoittaa ihmisen päätä siihen malliin, että saattaa päätyä mitä vittumaisimpiin tai vaarallisimpiin tilanteisiin.

Kiitos teille molemmille kommenteista. Kuitenkin sitä jää pohtimaan että missä meni väärin, mutta eipähän se itsesyyttely mitään auta tai ratkaise. Saanko kysyä sinulta Winston, kun ilmoitit että olet itse käyttäjä niin osaat varmaan vastata käyttäjän näkökulmasta, onko mitään asiaa/tekoa millä käytön saisi loppumaan? Mietin vaan tyttäreni kohdalla olisiko mitään porkkanaa, millä hän saisi motivaation lopettaa? Olen ajatellut sitäkin, että ottaisin pankista lainaa, pari kolme kuukautta virkavapaata töistä, ja veisin hänet jonnekin toiselle puolelle maapalloa pois tästä kaupungista ja vahtisin kuin haukka? Vai palaisiko hän samoihin kuvioihin takaisin tultuaan? Olen todella epätoivoinen ja mietin koko ajan millä hänet saisi lopettamaan, koska hän ei ole kuitenkaan, tietääkseni, vuosia vetänyt vielä. Kiitos jo etukäteen jos saan näkökulmia.

Vielä kommenttia tuosta tupakoinnista, että me molemmat vanhemmat poltetaan, mutta ihme kyllä tyttö ei polta. Tiedän toki monia perheitä jossa vanhemmat kännäävät joka viikonloppu, ja ovat silti saaneet ihan fiksuja lapsia. Tai juuri kuin teidän tapauksessa, täysraittiit vanhemmat, ja silti lapsesta tullut käyttäjä. Ei voi tietää mikä asia vaikuttaa mihinkin.

Jaa-a, tuossa tilanteessa, kun tyttösi on noin nuori ja vastarakastunut aineisiin, eivät taida sen enempää porkkanat kuin kepitkään auttaa vanhempien taholta, valitettavasti. Itselleni eivät ainakaan auttaneet ja todellakin siinä murrosiän kuohuissa ja myös vanhempana, kun käyttöni oli pahimmillaan, vanhempani olivat mielestäni useasti pelkkiä paskoja, mitä he eivät siis todellisuudessa lainkaan ole, päinvastoin. Mulla auttoi ikä ja koettu elämä tajuamaan asioita. Olen nyt 32(tuo -84 ei siis tarkoita syntymävuottani) ja käyttönikin on huomattavasti rauhoittunut, vaikken eroon olekaan päässyt alkoholista, lääkkeistä ja huumeista, mutta sitä narkkitouhua en vain enää jaksa paljoa katsella. Monilla, ei tosin kaikilla, tulee ajan myötä kyllästyminen sen paskan keskellä elämiseen, vaikka eivät varsinaisesti pääsisikään aineista irti. Jotkut kyllä onnistuvat tuhoamaan päänsä ja elämänsä niin perusteellisesti, ettei siitä sekoilusta ole enää mitään ulospääsyä :frowning: . Aika siis auttaa, jos auttaa ja tällä välin täytyy vain toivoa parasta, ettei tyttärellesi kävisi kovin huonosti.

Mulla on oikein hyvät välit vanhempiini, tietävät kyllä lähes kaiken käytöstäni ja nykyään olen jo sitä mieltä, että heidän kaikki yrityksensä auttaa mua olivat hyvästä.

Mitään pakkokeinoja en suosittele. Saattavat ehkä tepsiä jonkun kohdalla, mutta omalla kohdallani kaikenlainen pakko, niin läheisteni, viranomaisten kuin hoitohenkilökunnankin puolelta, aiheuttavat nykyäänkin lähinnä “sisuuntumista” ja pahempaa kapinointia. Et sitä paitsi voi viedä täysi-ikäistä ihmistä vastoin tahtoaan jonnekin Bahama-saarille.

Käytännön keinot ovat aika vähissä, jos tyttösi ei minkäänlaista apua huoli, mutta toivoa on kuitenkin, sillä tuo saattaa olla vain nuoruuden hairahduksia, joista herää tajuamaan, joskus nopeastikin, millaista paskaa se elämä onkaan.

Voimia :slight_smile: .

Kiitos, voimia kyllä nyt tarvitaan! Ymmärrän ettei täysi-ikäistä voi viedä mihinkään väkisin tai pakottamalla, mutta kuvittelin että jos saisin hänet houkuteltua jonnekin Bahamalle, hän kuitenkin tykkää matkustella. Epätoivon keskellä sitä miettii kaikenlaista.

Tykki, mä olen kovasti miettinyt samaa. Että pakkaan itseni ja poikani lentokoneeseen ja otan pitkän irtioton hänen kanssaan tästä elämästä täällä. Mutta tuskin mä olisin se oikea ihminen nyt hänen laskujaan tukemaan. Silloin kun olen hänet viimeksi nähnyt (yli kuukausi sitten) hän suunnitteli katkolle menoa ja heikolla hetkellään/viikollaan kertoi kaikenmoisia juttuja ja tuntoja sydämeltään. Niistä keskusteluista jäi mieleen kun hän sanoi että tästä asiasta on kovin vaikea puhua mun kanssa. Ja mä ymmärrän sen, mä olen liian läheinen. Niin läheinen että kun itse olisi avoimena niin joutuisi menemään kuoreen piiloon ettei satuttaisi mua. Suojeluksiko sitä voisi sanoa?

No, saman viikon viimeisenä päivänä hän oli jo ollut pari päivää täysin selvänä ja laskut alkoi tulla rankkana niskaan, ja silloin hän olikin jälleen se ylimielinen paskapää joka oli niiiiiiin räjähdysaltis että katsoin parhaaksi perääntyä (tapojeni vastaisesti, valitettavasti) ja pysyä rauhallisena. Ja sitten sydän vertavuotavana jätin hänet autosta pois keskustassa, tiesin että ajatus katkosta oli ohimennyttä ja maailman huuruiset tuulet kutsuivat häntä. Sen päivän päätteeksi uskaltauduin soittamaan itselleni apua Irti Huumeista-vertaistuesta. Ja silloin soitin myös a-klinikalle ja sain ajan keskustelua/kyselyä varten. Jos sinua, Tykki, nyt yhtään lohduttaa niin siellä a-klinikalla mä kävelin hyvin reippaana ovesta sisään ja kättelin ja saatoin jopa hymyilläkin. Mutta kun istuimme alas ja tämä työntekijä kysyi oliko mulla jotain tiettyä mistä haluaisin puhua niin mä aloin itkemään. Ihan kuin vauvat - lohduttomana ja käpertyneenä ja pienenä ihmisenä, se itku tuli niin sydämestä ja sitä tuli niin paljon… Hän kysyi: mitä sinä itket? Mitä tunteita ne on? Mitä kyyneleitä? Tässä ehkä kuulostaa hiukan kylmältä mutta sitä se ei suinkaan ollut. Avoimella mielellä sain kertoa kaiken sen sekasorron mikä mielellä silläkin hetkellä oli. Keskustelu oli hyvä, valaiseva, tukeva, kannustava. Joten älä turhaan odota että olet edes jollain tasolla rauhottunut ennen kuin uskaltaudut juttelemaan jollekin…

Oliskohan huono idea että Tykki kertoisit vaikka lähimmälle esimiehellesi mikä teidän perheessä on tilanne? Ajattelin että hänenhän voisi olla hyvä tietää jos/miksi sun “työminä” voi toisina päivinä olla hiukan hukassa… En todella tiedä onko näin mutta sen takia mä kerroin töissä kumppanille/ystävälle meidän tilanteen. Että ei sitten ihmettele mikä on vinossa kun mä joskus yhtäkkiä purskahdan itkuun. On nimittäin erittäin huojentavaa että vaikka siitä asiasta ei puhuta (ellen ota itse puheeksi) duunissa niin ainakaan mun ei tarvitse kantaa painavaa teeskentelyn viittaa harteilla. Nämä hartiat ei sitä tällä hetkellä jaksaisi. Mutta toki jokainen tavallaan, voin myös kuvitella että joillekin se viitta on selviytymiskeino päivästä.
Musta tuntuu että taakka jotenkin helpottui kun päätin että puhuin ketään säästelemättä asiasta. En alkanutkaan salaamaan/häpeämään sitä. Mä olen niin herkillä, niin kuin varmaan monet meistä lähimmäisistä, että en pysty vastaamaan kenellekään Mitäsullekuuluu-kysymykseen. Liian vereslihalla valehdellakseni että hyvin pyyhkii. Toisille sanon että huonoa kuuluu eikä siitä sen enempää, toisille kerron että pieni poloinen lapseni tekee tuhoaan. Totuuden nimissä on kyllä sanottava että hyvin harvoin kohtaan enää niitä ns. hyvän päivät tuttuja, joille tuohon kysymykseen tarvitsee edes vastata. Musta on tullut mestari karttamaan ihmisiä.

Luin taas äsken tuon ketjun Mitta täynnä.
Mun ajatukset on jollain tasolla, eli joinain päivinä, juuri samanlaisia. Mä olen ajatellut että koska mä en voi pelastaa äärettömän rakasta poikaani, mä pelastan itseni. Mä en halua että hän tulee meidän kotiin pää sekaisin, mutta en kyllä jättäisi häntä tänne kotiin yksin vaikka olisi selvinpäinkin. Vaikka me ei todella mitään varakkaita ollakaan, on täällä kotona kuitenkin melko paljon tavaraa jota muuttaa helposti rahaksi ja ihan oikeaa rahaakin, kolikoita (mieheni uusi harrastus).

Mitä meidän historiaan taas tulee niin poika on kyllä nähnyt mun mielestä ihan normaalia elämää alkon suhteen, tupakkaa myös. Hänen isänsä oli sekaantunut huumeisiin, mutta olin hyvä salaamaan asian häneltä monia vuosia. Emme siis asuneet yhdessä, mutta isäntä välillä häiritsi meidän elämää sekoiluillaan. Poika tiesi ja ymmärsi että JOKU isää vaivaa mutta ei tiennyt mistä oli kyse. Joskus yläasteen loppupuolella poika kysyi oliko isällä tekemistä aineiden kanssa, ja silloin puhuin asiasta ensimmäistä kertaa.
Tällä hetkellä isä on jo ollut vuosia kuivilla, alkoa on jäljellä.
Poika kyllä tapaili isäänsä, mutta isän vanhempien kotona, valvotusti. Ja isä oli aina selvinpäin.

Ja nyt mua jotenkin sylettää että Poika mielellään syyllistäisi minua tästä omasta sotkustaan, jopa isälleen. Isä on se joka ymmärtää, Pojan mielestä. Tämä asia meinaa hiukan herättää katkeruutta, mutta yritän lujasti taistella sitä vastaan. Tässä ei nyt ole oleellista kuka on tehnyt mitäkin ja milloin, syyllistä ei etsitä. Tärkeintä olisi löytää se tie ulos!