Kuulostaa tosi hienolta P! 
Mutta tokihan tässä joudun olemaan hieman kateellinenkin… Nimim. Lopetin juomisen 2v 3kk sitten, enkä vieläkään osaa syödä oikein…
Onnittelut Pumppis, kolmesta kuukaudesta! Olet kova mimmi. Olen niin ylpeä sinusta! 
Tämä NIIIN totta. Itsekin opettelen tässä irrottautumista, luovuttamista… Turhista asioista luopumista. En tajua miten olenkin saanut elämäni niin täyteen kaikkea… Kai se on yhdenlaista pakenemista, kun on paljon kaikkea joka puolella, ei tarvitse kohdata itseään.
Peloista puhuttiin tuolla aiemmin. Kommentoin vähän jälkijunassa, kun aihe on akuutti. Pelkojen kanssa juttelen tällä hetkellä. En kamppaile, en taistele, en pakene. Katson silmästä silmään, ja itken välillä, kun kohtaan jotain tarpeeksi karmivaa lapsuudestani tai aikuisuudestakin, vanhoja asioita kuitenkin. Koen vanhoja pelkoja, ja välillä puristan syliini lapseltani viime viikolla lahjaksi saamaa pehmonallea. (Miten viisaita lapset ovatkaan.)
Viime aikojen oivallus: Sitruunapippurin negatiiviset tunteet eivät ole tästä hetkestä, vaan takautumia menneistä. Näin on ainakin häpeän, syyllisyyden, surun, vihan ja pelon kanssa. Korkeita paikkoja pelkäsin lapsena, kuollakseni, ja olen miettinyt että voisi kokeilla hypnoosia, josko lopulta löytyisi se muisto, mikä tämän korkean paikan pelon aiheutti. Tai yleensä tämän pelon/levottomuuden/huolestumisen rallin, joka nyt mieltä pyörittää.
Pelkokin on jännä kaveri. Se nakuttaa levottomana, vaatii huomiota, hermostuttaa ja saa jännittymään. Kun sitä kuuntelee, eikä ala selittämään sille sanoja ja ajatuksia (eli ei huolestu tästä ja tuosta tulevasta asiasta, eikä ala murehtia ja märehtiä) vaan kuuntelee vaan sitä, se kasvaa ja ahdistaa kovemmin, mutta samalla pystyn katselemaan sitä eri näkökulmasta, rauhallisena, myötätuntoisena. Irrottaudun tulevaisuus-ajattelusta, en maalaa katastrofeja mieleeni, vaan katselen vaan hermostumisesta peloksi muuttuvaa tunnetta. Se ei ei ole vaarallinen, se ei satuta, se vaan tarvitsee huomiota. Hengitän ja tarkkailen, ja saatan tunnustaa, mihin pelko todellisuudessa liittyy. Ei tähän päivään, vaan jonnekin pitkälle menneisyyteen. Katselen ja annan sen olla, annan sille tilaa joka hengenvedollani, ja sitten pelko avautuu kuin kuiluksi, muuttuu suruksi, ja tulee itkuna ulos. Sitten se on ohi, ja jatkan hommiani.
Olen kokeillut kyllä, mutta ei se tahdo onnistua. Oksennusrefleksi seuraa liian varhain yritetystä syömisestä… 
Ja ihan saakelinmoinen mahakipu ja sekaisin meno onnistuneesta liian varhaisesta syömisestä. Yritin koko yläasteen ajan opetella syömään aamupalaa, onnistumatta siinä, aina vain tulee huono olo. Mulla tilannetta hankaloittaa vielä se, että unirytmini ei ole säännöllinen. Miehen vuorotyö siirtelee minunkin uniani. Tähän nyt joku sitten toteaa, että olen väärällä tavalla riippuvainen tms…no en, en siis suinkaan herää samoihin aikoihin mieheni kanssa, mutta rytmi muuttuu yrittämättä itsestään joka toinen viikko…koska ihan haluan seurustella mieheni kanssa, silloin kun hän on kotona. Omat työni teen silloin, kun mieskin on töissä. Rakastan vapaata nukkumista, siinä lienee suurin kompastuskivi minun ja säännöllisen elämän välillä.
Mulla on sama, ihan ekaks kaks kupillista (siis mukillista) kahvia. Mut ekan kerran syön vasta aikaisintaan parin tunnin päästä…useimmiten taitaa mennä kolme-neljä kupillista. Voishan tuota tietysti taas kokeilla. Eihän se ole mikään tae asioiden epäonnistumiselle, että se ei joskus aikaisemmin onnistunut. Onhan noista yläasteajoista kuitenkin jo jokunen vuosi… 
Miten muistelen, että joit viime syksynä vai oliko se joku muu? Vai onko siitä jo noin kauan? Ei pysy mulla pää enää mukana kaikissa käänteissä. Hyvä aikahan sinullakin sitten alkaa olemaan jo raittiutta takana.
Joo, minähän se retkahdin silloin viime vuoden syyskuussa. Vaikka vaikuttanen epärehelliseltä, mainitsen silti lopettaneeni (missä asia puheeksi tuleekaan) juomisen tammikuussa 2011. Niinkuin teinkin. Yleensä aina mainitsen, että olen ollut suunnilleen niin ja niin kauan juomatta yhdellä kompastumisella, nyt vain jostain syystä jätin sen kompastumisen mainitsematta, ajattelin kai että muistatte jo muutenkin…niinkuin siinä sitten kävikin!
Oli kyllä henkistä stressiä yläasteella ihan omiks tarpeiks. Vähintään. Hyvä pointti. Kun joka päivä haukutaan läskiksi, niin aika looginen reaktiohan siihen on se yökötys, kun heti aamusta pitäisi ruveta syömään. En ole psykologiselta kannalta sitä älynnyt ennen ajatellakaan!
Pakko korjata, useimmiten taitaa mennä kolme-neljä tuntia, piti kirjoittamani…
No ei ollutkaan dementia vielä ihan kyseessä kohdallani, muistin oikein. Siksi ihmettelinkin sitä 2 vuotta ja 3kk, kun eihän siitä juomisesta ole kuin kuusi kuukautta. Laskutapasi on liian monimutkainen minulle. Muistan Askeleelle sanoneeni täällä hänen retkahdettuaan kahdeksan raittiin vuoden jälkeen, että eihän tuota nyt lasketa, jatka raittiita päiviä siitä vaan. Hän oli toista mieltä ja aloitti uuden raittiuden laskemisen alusta. Silloin en ymmärtynyt, mutta nykyään ajattelen samalla tavalla. Omalla kohdalla raittius kyllä loppuisi siihen, jos joisin. Ja toivottavasti uusi raittius alkaisi saman tien, sehän se tietenkin tärkeintä olisi, niin kuin sinulle kävikin. Mutta kyllä se laskuri käynnistyisi uudestaan.
Mulle taasen oma retkahdukseni teki sen, että se ajan laskeminen ei enää merkitse juuri mitään. En siis laske, kuinka kauan retkahduksesta on, kiva tosin tietää, että jo puoli vuotta! Ensimmäinen päivä ns. Uutta Elämääni oli 9.1.2011, se oli ensimmäinen päivä selvinpäin. Se oli sunnuntai, varsinainen oivallus: “Eihän minun tarvitsekaan enää kiusata itseäni juomalla!” tapahtui seuraavana torstaina, kun heräsin ensimmäistä kertaa ilman paniikkia. 9.1.2011 oli kuitenkin se päivä, josta oma raittiuteni alkoi.
Se, että (muistaakseni) 15.9.2012 koin oloni siinä määrin tuskaiseksi, että yritin helpottaa sitä juomalla, ei hävitä sitä ennen ollutta puolentoista vuoden raittiutta mihinkään. Join sen yön, kärsin krapulani ja morkkikseni ja tiesin entistä vahvemmin sen jälkeen, että raittius on minulle oikea tie. Oivallus tapahtui silloin kaksi vuotta ja kolme kuukautta sitten. Se päivä pysyy tatuoituna mieleen aina. Siksi kerron asiasta kysyttäessä tällä hetkellä näin: “Olen ollut nyt reilut kaks vuotta juomatta, tosin viime syyskuussa retkahdin kerran.”. Siinä ei ole mitään monimutkaista. Mulle merkitsee eniten se, milloin oivalsin, ei se täsmälleen tipattomana pysymisen aika. Vaikka tipattomuudessani ehdoton olenkin.
Kyllä, kyllä. Enhän minä sitä yrittänytkään sanoa, että miten sinun pitäisi se laskea ja kokea, vaan miten itse asian koen ja koen tapasi monimutkaiseksi. Sinä teet kuten parhaaksi katsot, mutta aihe on sellainen, josta on tässä matkan varrella muodostunut aika vankka näkemys itsellekin. Toimisin kuten kuvasin, koska se olisi itselleni parasta. Ei se mennyt raittius mihinkään katoaisi, mutta ei se juominen siinä välissä mitenkään voisi mahtua siihen raittiuteen, koska se on jotakin muuta. En saisi asiaa itselleni selitettyä mitenkään ja entäpä sitten kun tulisi toinen juominen, kolmas…missä se raja menisi. Minulla se menee tämän asian suhteen nollassa. Juomaa tähän nokkaan, niin se olisi piste tälle raittiudelle ja uusi raittius olisi sitten oma lukunsa, vaikka se kuinka pohjaisikin siihen edellisen raittiuspätkän hyviin kokemuksiin.
No mulla se näköjään kesti sen yhden kerran. Minä olen yltiörehellinen, siksi mainitsen aina (muualla kuin täällä puhuttaessa), että olen retkahtanut kerran. Minä en laske sitä sinun tavallasi, koska minun raittiuteni ei loppunut siihen retkahdukseen, vaan se jatkuu edelleen. Jos olisin ruvennut käyttämään alkoholia taas säännöllisesti tai edes kriisitilanteissa, tilanne olisi aivan eri. Andanten nuorallakävelyvertausta käyttäen, minä lipsahdin nuoralta, mutta pääsin sille samantien takaisin ja mielestäni voin jatkaa siitä kohdasta mihin jäin.
Ja mitä väliä ees millään laskutavoilla on. En minä yritä tehdä keneenkään mitään vaikutusta sillä ajalla, haluan vain pitää sen oivalluspäivämäärän mielessäni, pidän mielessäni myös sen syyskuun, että muistaisin kuinka helppoa tältä tieltä on livetä. Mulle tärkeintä on se, että pystyn nauttimaan elämästä juuri nyt, täysin selvinpäin. Ja suhtautumaan tulevaisuuteen luottavaisesti.
PMS-raivo päällänsä, siksi saatan vaikuttaa vihamieliseltä just nyt…on vaikea sietää tuollaista, että ihan kuin minua epäiltäisiin jostain vilpillisyydestä, jollaista en todellakaan ole kenellekään tehnyt.
Raivoile ihan rauhassa vaan Mirtillo, mutta turhaan sinä siitä herneitä otat, että miten minä vastaavan tilanteen omalla kohdallani koen ja kokisin. Kerroin sen, miten minun olisi parasta toimia ja sen toinen tapa kuin sinun tapasi, ei sen kummempaa. Koska tunnen itseni, niin tiedän tismallensa mikä olisi tuossa kohtaa parasta minulle. Ei se pahaa tee muuten sekään, että yrittää joskus sietää vähän eriävääkin näkemystä, etenkään kun se ei kumoa sinun ratkaisuasi yhtään mihinkään. 
No yritetäänpä nyt sitten mielellään puolin ja toisin sietää eriäviä näkemyksiämme, sopiiko?
Ei ole minulla tässä asiassa pienintäkään vaikeutta sietää sinun eriävää tapaasi toimia ja/tai ajatella. Se on varmasti just oikea tapa sinulle. Ei se estä kuitenkaan kertomasta omasta vinkkelistä, sillä laillahan niitä eri kulmia asioihin saadaan näkyville.
Ei tietenkään estä, keskustelupalsta on nimensä mukaisesti kehitetty keskustelua varten. Esitit mielipiteesi minun laskutavastani, minä perustelin miksi käytän sellaista, sinä perustelit omaa kantaasi lisää, minä perustelin omaani lisää. Huomasin kiihtyväni ja perustelin senkin. Keskustelulta se minusta kuulostaa.
Tää menkkaraivo on vain niin uskomaton…sitä oikein odottaa, että toinen sanoisi jotain mistä pääsee suuttumaan… 
Söin juuri salmiakkia, siksi tällä hetkellä on näin leppoisa olo…
Muuten, ihan tämän ketjun aiheeseen liittyvääkin luin tänään. Raakel Lignellin tietävät kaikki, jotka jonkun naistenlehden ovat viime aikona aukaisseet ja kultturellit ihmiset tietysti muutenkin… Mutta hänhän on siis nyt juuri ollut paljon esillä painonpudotuksensa myötä. Hänhän on ollut myös tipattomalla. Jokin aika sitten luin hänen olleen olikohan se nyt just vuoden ihan kokonaan ilman alkoholia. Sitten hän kokeili yhtenä iltana juoda viiniä ja siitä tuli niin kamala olo, että hän päätti jatkaa tipatonta. Tänään tulleessa akkainlehdessä oli sitten Nicken ja Raakelin yhteishaastattelu, siinä kertoi myös Nicke lopettaneensa oluen juomisen, sanoi juovansa nykyään ruuan kanssa alkoholitonta olutta. Ja kertoi olleensa ennen ihan olutharrastaja. Sanoi vielä että alkoholittomissakin on muutamia tosi herkullisia.
Minusta on älyttömän hienoa, että myös tuollaiset “ei-alkoholistit” kertovat julkisuudessa että ilman viiniä tai jotain muuta melko välttämättömänäkin pidettyä “nautintoainetta” voi elää tavallista, hyvää elämää! Raakelhan on kertonut olleensa viininlipittelijä. Lisää pitäisi saada tuollaista asennetta ihmisten tietoisuuteen, että ei tarvitse olla alkoholisti lopettaakseen alkoholinkäytön, vaan sen voi lopettaa ihan “muuten vainkin”.
Pienin askelin parempaan suuntaan!
Olen kans kiinnittänyt huomiota Raakelin haastatteluihin ja miettinyt, että ehkäpä eivät ihan tavallisia alkon käyttäjiä olleetkaan. Kohtuukäyttäjästä suurkuluttajaksi ehkä? Joka tapauksessa hienoja juttuja nämä lopetusjutut on kaikki tyynni ja vaikuttavat hiljalleen juomakulttuuriin.
p.s. salmiakkia ja suklaata vuoronperään ja yhtäaikaa on mun suosikki vastaavassa tilassa… 
Pumpkinin innoittama Mirtillon aamupalakoulutus alkoi tänään. Näin siinä kävi: Halusin syödä kaurapuuroa, koska haluan opetella eroon ruisleipäriippuvuudesta (ennen söin leipää aina, joka aterialla, usein söin koko ateriana pelkkää ruisleipää, olen nyt miehen uuden työn myötä saanut sitä vähennettyä hyvin!), vaikka en ole pariin viikkoon mitään leipärasvaakaan käyttänyt. Karppaaminenkaan ei sitten lopulta ollut se “mun juttu”, joten yritän nyt sitten mennä tällä “sokeri, valkoiset jauhot (+yleensä paljon prosessoitu ruoka) ja liiallinen rasva pois”-linjalla. Kananmunia ei tee aamuisin mieli pätkääkään, se oksettaa ajatuksenakin. Puuro it is, siis. Keitin puuron, oivariinia silmäksi siihen. Proteiinia tarttee kans, no otin pari siivua kinkkua sekä juustoa, sen kummempaa en löytänyt tähän hätään (pitää mennä raejuustokauppaan). Herättyäni olin tietysti aamukahvimukilliseni juonut. No, söin puuron, ihan hyvin maittoi. Tulin tuvan puolelle, mahasta kouraisi ja eiku juoksemalla vessaan. Tulin pois sieltä ja sama toistui. Sitten helpotti. Mullahan siis on myös ärtynyt (tai ärtyisä, niinkuin eräs samasta kärsivä totesi…) paksusuoli…se ei tykännyt ollenkaan tästä uudesta jutusta. Tuskaisaa tulee olemaan tämä opettelu. Tai sitten lopetan sen alkuunsa…
Kun eihän se sitten oikeestaan edes onnistunut, huomasin äsken. Heräsin yhdeltätoista, siinä kahvia juodessa kävin netissä ja sitten siivoilin keittiötä ja juttelin miehen kanssa ja peseskelin miehen eväsastioita ja muita tiskejä, ihan normaali aamu siis. Sitten muistin, että ainiin, minunhan piti yrittää opetella syömään aiemmin. Söin, ja huomasin sitten, että kellohan on jo yks. Eli kuitenkin se syöminen livahti parin tunnin päähän heräämisestä. Hmph… 
No, kokeilen nyt kuitenkin jonkin aikaa.