Sokeriahan minä en ole syönyt arkipäivinä enää aikoihin (paitsi pms-aikoina, mikä ikävä tekosyy…). Enkä oikeastaan niitä valkeita jauhojakaan, niitä on mennyt lähinnä kastikkeisiin, eikä me läheskään joka viikko syödä kastikeruokaa. Viikonloppuisin tulee herkuteltua, sellaista elämää en halua edes kuvitella, johon ei viikoittainen herkkupäivä sovi! 
Pari viikkoa ajattelin kokeilla tätä aikaisempaa aamupalaa, jos en siinä ajassa totu, ni sit en totu.
Ite oon joskus saanut painoa melko tehokkaasti alas just sellasella systeemillä, et arkipäivät melko tiukkaa linjaa ja sit yksi-kaksi mässypäivää. Silloin välttää ne ärsyttävät tasannevaiheet. Nyt sovellan samaa, mut vain lievempänä versiona, kas kun mulla ei ole mihinkään kiire! 
Kyllä! Tajusin juuri miten tämä pitää paikkansa. Säästyy aikaa ja energiaa muihin asioihin. Jos sen tunteen ohittaa, niin minulla käy ainakin niin, että se vain moninkertaistaa voimansa, ja työntyy ulos kiukkuna, ahdistuksena, levottomuutena, kehää kiertävinä ajatuksina. Tai jopa turhana toimintana, äärimmäisenä keinona alan syyttää toisia ihmisiä ja arvostella heidän virheitään, aloittaa turhan riidan tai väittelyn, koska olen niin turhautunut.
Sen sijaan voin vain olla, tuntea, katsella, hyväksyä. Tunnekokemus voi mennä nopeastikin ohitse, kunhan sen todellisen tunteen onnistuu vain tavoittamaan. Eilen tunsin rajua surua, sellaista lähes raastavaa. Annoin sen olla, hyväksyin sen, ja olin oikeastaan onnellinen, kun aamupäivän hällä-väliä- puutumus vaihtui arvostelemattoman tarkkailuni jälkeen “rehelliseksi” tunteeksi, eli suruksi. Se meni ohitse, ja olo oli sen jälkeen kevyt ja puhdas.
Heissan! Tunnetilojen “nauttimista” raakana opettelen minäkin Ja hyväksymistä. Ja mielestäni pärjäänkin jo melko hyvin surullisuuden tai vaikka pelon kanssa.
Mutta se viha…Kun se vitutus tai jopa raivokohtaus voi tulla niin nopeasti etten ehdi edes vetää henkeä! Sitten kun se menee ohi, niin mietin että ai joo, menihän se onneksi ohi…
Mutta miten oppisi tai ennemminkin ehtisi jotenkin hillitsemän sitä ensimmäistä purkausta? Onko siihen jotain keinoa…
Kantapään kautta sen oppii, kunhan muistaa mihin se viha, kauna ja katkeruus vie sekä miten hyvin asiat on, kun voi olla rehellinen itselleenkin. Rehellisyys auttaa, siis se, kun etsii niitä oikeita syitä tunteidenpurkauksille. Syy voi olla vaikka se, että on helpompi syyttää muita ongelmistaan, kuin itseään. Viha on tunne joka usein kohdistetaan johonkin toiseen ihmiseen, mutta yhtä usein kuin tuntee vihaa, niin se kohde ei siitä tunteesta tiedä. Viha vie energian joka tarvittaisiin johonkin muualla ja yhtä usein kuin siitä vihastaan pääsee eroon, tunne onkin helpottunut ja elämä hymyille.
Vihainen ihminen voi tietysti puolustella vihaansa, mutta sellainen ihminen on lähinnä luotaantyöntävä, kuin mitään muuta. Mitä viha sitten muuta antaa, sitä en tiedä, mutta mitään hyvää se ei tuo tullessaan, tuskin mitään hyvää ratkaisua ainakaan.
Vihasta (pelosta) voi oppia, ainakin sen, että jostain “syvältä” se kumpuaa ja sen kun löytää onkin jo lähempänä päästä siitä eroon.
“Fee”, tässäkin on eri tasoja. Spontaania purkausta voi yrittää hillitä pidättämällä henkeä ja laskemalla kymmeneen! Ja “vähän edistyneemmille” (joksi vielä opettelen): Yritä ohjelmoida mieleesi, että ihminen jota vihaat, hallitsee sinua. Jouduthan ajattelemaan häntä liiankin usein. :mrgreen:
Sitten tietysti olisi hyvä yrittää suhteuttaa aiheutunutta vahinkoa ja omaa osuutta siihen. Vaikeita asioita, mutta nämäkin ovat hallittavissa. Tsemppiä, olet hyvällä reitillä. 
^ Die Fee. Tuo mielen rentouttaminen ja meditaatioharjoitukset ovat auttaneet myös minulla vihan ja suuttumuksen “pöllähdyksiin”. Niitä ei enää juuri tule. Joskus aiemmin olin täynnä vihaa, kiukkua ja katkeruutta. Aiheita kyllä niiden tuntemiselle tuntui löytyvän jatkuvasti 
Toisaalta, olen huomannut itsessäni myös sellaisen asian, että minulla oli aikaisemmin tosi vaikea tuntea muita tunteita kuin vihaa ja stressiä. Viha oli sellaista raivokkaina aaltoina tulvahtavaa purkausta, joka jätti olon keventyneeksi, mutta ei takuulla lisännyt esim. parisuhteessa levollisuutta ja harmoniaa :mrgreen:
Kaikki tunteet kääntyivät minulla vihaksi tai stressiksi (sellaiseksi tulevaisuuden jäytäväksi peloksi), ja sellaisina ne tulivat ulos, koska aidot tunteet, kuten puhtaan surun, pelon, häpeän jne. olin haudannut niin syvälle itseeni “pahoina” ja “kiellettyinä” emootioina. Niinpä ne tulivat ulos vihana ja suuttumuksena. Nykyään tunnen aitoa surua ja mielipahaa, kiukkua, levottomuutta, hermostuneisuutta, pelkoa, kauhua, häpeää, syyllisyyttä, kateutta, iloa, onnea, vapautta, levollisuutta, tyyneyttä, kiitollisuutta, rauhaa, rakkautta, yhteenkuuluvuutta jne… Tunteita on paljon, ja kaikki saavat luvan olla ja tulla, käydä hetken vierailemassa ja poistua omaan tahtiinsa. Yksikään tunne ei kuitenkaan ole enää niin suuri ja tärkeä, että se pakottaisi reagoimaan ja toimimaan jollakin tavalla. Silti ne ovat niin tärkeitä, että otan ne vastaan ja annan niiden olla.
Andante neuvoi pidättämään hengitystä, sekin varmaan toimii. Minulla toimii kuitenkin päinvastainen, hiljennyn vihani kanssa, ja hengittelen sitä, ja tarkastelen onko se todella vihaa vai jotakin muuta. Usein se muuntuu joksikin muuksi, kun se saa tilaa olla, enkä yritä ajaa sitä pois. Mutta tärkeintä sen kanssa on vain katsella, kuunnella, tarkastella ja hyväksyä. Ottaa vastuu siitä, että se kuuluu itselle, ei toisille ihmisille, ja pysähdyttää reaktio hiljentymällä ja hyväksymällä kaikki, mitä juuri nyt tapahtuu. Näin siis minun kohdallani, en tiedä miten pätee muille. …ja ainahan tämä ei onnistu, ja silloin leimahtaa, mutta armollisuutta näihinkin hetkiin, harjoitteluvaiheessahan tässä vielä ollaan
Juu, juuri tällaista vihanpurkausta tarkoitin, mutta nämäkin varmasti sitten pohjimmiltaan kumpuavat oikeasta syvällä olevasta vihasta. Joskus saan kiukkukohtauksen ihan pikkuasiasta, jossa tunnereaktioni on aivan ylimitoitettu asiaan nähden. Meditaatiota siis lisää 
Rahvaan pohdinta siitä että vihainen löytää syyllisen ulkopuoleltaan, pitää myös jossain vihapurkauksissani varmasti paikkansa… Ja oikeastaan tiedänkin mistä se viha kumpuaa.
Yritän vimmaisesti itse asiassa koko ajan löytää sitä oivallusta, miten pystyisin hyväksymään sen vihan ja sitten päästää siitä irti. Toivotaan että aika tosiaan auttaa!
Pidätä hengitystä tai hengitä syvään 
molempia voin yrittää, mutta minä olen salamaraivostuja, ja sitten toisaalta myös kyllä lepyn äkkiä. Mielialojen nopeat vaihtelut hämmästyttävät minua itseänikin…puhumattakaan lähipiiristä. Anteeksi saan pyydellä ajoittain melko usein.
Nyt kun asiaa mietin, taisin itseasiassa olla “tasapaksumpi” tunne-elämältäni kun vielä ryyppäsin säännöllisesti. En silti siis mitenkään positiivisessa mielessä, tuli vain mieleen.
Maalla asumisen ihania puolia on tuokin, että juhlia ei ole pakko nähdä silmissään, jos niiltä haluaa välttyä! Tänä vappuna tosin suunnittelimme ajelua, onhan se mukavaa nähdä jokunen tappelu ja oksentelu ja tulla mukavalla mielellä kotiin herkuttelemaan!
Heippa, “Pumpkin”. Siirry sellaiseen ajanlaskutapaan jossa ei ole juhlapäiviä. Eihän sun ole mikään pakko mennä katselemaan toisten perinteistä simajuhlaa (parhaassa tapauksessa simaa). Meneehän noikin ohi, etkä luultavasti menetä kovinkaan paljoa jos olet “keskenäsi”. Mulla on aina tapana sanoa, että olen parhaassa mahdollisessa seurassa silloin kun olen vain keskenäni (puolivakavissaan tämäkin). 
Tosin täytyy myöntää,että tänä vuonna vähän harmittaa kun naapurikaupungin suomalaisessa seurakunnassa ei enää ole perinteistä silliaamiaista. Se oli mukava, aivan sivistynyt vuositapahtuma aikoinaan. 
Moi kavelit!
Mä Pumppis tiiän, samat fiilikset olleet joskus, nykyisin osaan aatella, että miks pitäisi “juhlia” jos kalenterissa lukee vappu. Jos tunnen vapun juhlituttavan vaikutuksen, sitten juhlin, mutta mun juhlat osuu yleensä ihan muualle kuin mitä kalenterissa lukee…itseasiassa mulla ei ole kalenteria, vain työlista, siinä ei lue vappua eikä joulua eikä mitään…paitsi ma-su. Juhlin viime torstaina koska oli jonkun nimipäivät, toissaviikolla koiran synttärit, kuukausi sitten oli kevään alun tuoksu ulkona…silloin “järjestän” juhlat! Kutsun ystävän kahville, leivoksen kera, menen nuotiolle makkaroiden, koirakavereiden ja juhlakahvien kera, lähden patikoimaan päiväksi, menen ulos syömään ystäväni kanssa. Matkustan yökylään ja siellä pidetään lastenjuhlat, vaikkei lue kalenterissa yhtään mitään. Eli olen kääntänyt asiat niin, että järjestän juhlan aiheen aina silloin kuin mieleeni tulee joku juhlittava asia, ja niitä on ruvennut ilmaantumaan usein! Sitten kun on näitä virallisia kalenterijuhlia, ei tarvii miettiä, koska just edellisenä viikonloppuna oli jo juhlat kun oli sen aihe! (ymmärtääköhän tätä monimutkaista selitystä…) Ja aina juhlan aihe ei ole edes ilonen, mutta sellainen aihe, kuten ystävän koiran kuolema, menimmie hulaillalliselle, ja muistelimme koiraa koko illan! Haluan muistaa OIKEITA asioita elämästäni juhlistamalla niitä, enkä juhlistamalla jotakin ulkoa säädeltyä vappua… mitä sekin nyt on sitten minulle… perinteisessä muodossaan ei voisi vähempää kiinnostaa! Toki jos sitten silloin onkin jollain kivat juhlat tiedossa,ja saan kutsun, miksen menisikin! Juhlin myös yksin, suremisestakin voi tehdä juhlavan… kerran kävi niin lähes vahingossa, juhlavan siitä kovasta itkuhetkestä teki yllätys yllätys Luonto, upean auringonlaskun kera. Mutta ehkä tää on liian korkealentoista juhlintaa joillekin muille… 
Nyt on juhlapäivä koska taas paistaa aurinko! ja peipot laulaa… punakylkirastaat ja vihervarpunen! Maalla on tosiaan kivempaa! Hyvää viikonlopun alkua Pumpkinille!
Teikkis.
Minä en myöskään ole nähnyt humalaisia bilehileitä vaan ihan tavan sakkia yo-lakit päissään, ulkoilijota, piknikille menijöitä ja muita juhlijoita. Liekö sitäkin, ettei mieleni enää katso vain sinne, missä viina virtaa vaan havaitsee elämän “normaaliutta” jo vähän avaramminkin…