Mä vedin silloin kun mursin nilkkani, niin nestemäisenä ampullista kodeiinia (panacod) nieluun ja myös tabletteina. En muista oliko silloin vielä yksi tietty yskänlääkekin mukana sinä iltana…
Siihen viinaa ja rauhottavia ym sotkua päälle. Muistaakseni ennen jalan murtumista kaaduin naama edellä seisaaltaan suoraan sellaseen korkeaan “nojailupöytään” raflassa ja sen jälkeen murtu tosiaan nilkka.
Ei hemmetti mitä sekoilua!
Panacodiin en enää koske, muistaakseni maksalle aika kovaa kamaa muutenkin.
Minäkin uskon, että ei ole raitistavaa lääkettä, eikä ongelmat poistu, vaikka söisi sangollisen päivässä ja parhaassa kaksi, vaan käy aivan päinvastoin.
Onko noiden lääkkeidesi tuomat ongelmat vasta pidemmän ajan kuluttua nähtävissä, vaiko heti, niin täältä katsottuna selityksesi on lähes samoja, kuin minullakin oli. Minä tiesin, että PKV lääkkeet aiheuttaa riippuvuutta, mutta en halunnut uskoa, että minä narahdan niihin ainakaan heti, joka todellisuudessa tapahtuikin.
Minä uskoin, että jos ja kun saan tämän päivän menemään ohitse, niin huominen on parempi, joten lääkkeet kehiin. Minä uskoin myös lääkäriin, joka lupasi mielialalääkkeiden auttavan minua saamaan tunteeni kuriin, kun ne pomppi miten sattui ja yleensä minuun sattui. Itku oli ikävä tunne ja rakkauskin sattui, kun en osannut rakastaa edes itseäni.
Minä uskoin vielä, että nukkuminen auttaa ja söin lääkkeitä nukkuakseni, mutta mikään ei ollut muuttunut herätessä, kun minä en ollut muuttunut ajatuksineni.
Näin jälkikäteen tiedän, että lääkkeet toivat ongelmat ensimmäisestä pilleristä lähtien eikä vasta vuoden tai parin käytön jälkeen. Mitä nuo ongelmat oli? Minulla ne oli uskottelu, vähättely, selittely, valehtelu, pakoilu ja päihteiden (alkoholin) vaihto laillisiin huumeisiin.
Voin olla väärässä kohdallasi, mutta kun en halua olla oikeassa kuin omasta puolestani, niin toivotan sinulle tarpeeksi värikästä pillereistä vapautuvaa vuotta, jotta asiat menevät, kuten niiden pitääkin mennä, jotta saat tietää mikä on se sinun totuus haitoista ja riippuvuudesta sekä kriittisyydestä.
Nyt tulee sinulta Rahvas hyvää tekstiä pitkästä aikaa mielestäni Kerrankin näin päin
Minulla on saman suuntaiset ajatukset kuin sinulla mutta eroavaisuuksiakin löytyy:
-Tästä olen samaa mieltä, “ei ole raitistavaa lääkettä”.
-Minäkin tiesin/tiedän, että suurin osa PKV-lääkkeistä aiheuttaa riippuvuutta. Sinä et uskonut narahtavasi niihin ainakaan heti minä taas tiesin tämän. Koska on sula mahdottomuus syödä esim. rauhoittavia säännöllisesti ilman riippuvuutta.
-Sinä uskoit, että jos ja kun saat tämän päivän menemään ohitse, niin huominen on parempi, joten lääkkeet kehiin. Minulla ei ollut/ole mitään tämän tyylisiä ajatuksia.
-Sinä olet selkeästi myös erittäin kriittinen mielialalääkkeiden suhteen oman kokemuksesi perusteella. Itse en lainkaan tyrmää mielialalääkkeitä, ne ovat tarpeellisia tietyissä tapauksissa kun mielensairauksia hoidetaan. Alkoholisminhoidon kanssa niillä siis ei ole mitään tekemistä. Myös erityyppiset lääkkeet nukkumisvaikeuksiin ovat varsin hyviä olla olemassa. Tosin jos itse olisin lääkäri niin pyrkisin ensisijaisesti löytämään lääkkeen uniongelmiin joka ei koukuta.
-Siittä olen samaa mieltä kanssasi, jotta tietyt lääkkeet voidaan hyvinkin rinnastaa huumeisiin. Tosin tässä asiassa pitää olla hyvin tarkkana eikä yleistää joka ainoata pilleriä. Vaan ottaa selvää mistä lääkkeestä on kyse ja millä tavalla se vaikuttaa esim. keskushermostoon. Euforisoiko se, koukuttaako se, millä tavalla se “huumaa” jos se “huumaa” jne…
Ei mitenkään yllättävää, kun niin monet valitsee mieluummin lääkkeet, kuin sen mitä raitis elämä tarvitsee. Itselle lääkkeet edusti parantavaa vaihtoehtoa, mutta myös sitä humalaa jota sairauteni kaipasi. Alkoholismi on sellaista, että on muka helpompaa lopettaa juominen, kun ei tarvitse kokonaan lopettaa aivojen manipulointia.
Mielenkiintoinen keskusteluketju, johon ajatelin oman KOKEMUSpohjaisen kommenttini laittaa. Olen syönyt seuraavia lääkkeitä: fluoxetiini, sitalopraami, venlafaxiini, duloksetiini, ketiapiini, mianseriini, mirtatsasapiini, tematsepaami, diatsepaami, levozin, panacod ja oxycontin. Mitkä ovat lääkkeideni osalta omat ajatukseni ja kokemukseni? Kohdallani on selvää, että minulla on ollut masennusta jo paljon ennen päihdeongelmaa. Masennuslääkkeet ovat vointiani selkeästi parantaneet duloksetiinia (Cymbalta) lukuunottamatta. Cymbalta teki minusta vielä aikaisempaa merkittävästi aloitekyvyttömämmän. Tällä hetkellä syön masennukseen Venlafaxinia, joka sopii minulle hyvin. Kaikista pameista tulee minulle luvattoman hyvä olo, minkä vuoksi olen sekä luottopsykiatrilleni että työterveyslääkärille sanonut, että niitä ei minulle tule määrätä. Juoppoudestani huolimatta opiaatit eivät minulle sovi (olen saanut niitä selkäkipuun sekä tulehtuneesta umpilisäkkeestä aiheutuneeseen kippun). Ne eivät vie kipua, mutta pää menee ihan sekaisin. Lisäksi muutaman kerran niitä otettuani olen kärsinyt tosi ikävästä pahoinvoinnista. Olen vuosia kärsinyt hankalasta unettomuudesta. Tolvon ja Ketipinor ovat olleet parhaita lääkkeitä tähän vaivaan. Uni tulee hyvin ja ikävänä sivuvaikutuksena on suunnaton ruokahalu, minkä vuoksi lääkettä en syö kuin juuri sen verran että saan kierteen katkaistua (kahtena tai kolmena peräkkäisenä iltana). Omalla kohdallani masennuslääkitys on välttämätön ja todennäköisesti elinikäinen (diagnoosina toistuva masennus sekä dystymia). Ilman sitä en selviäisi työssä käynnistä enkä lasteni hoidosta ja kasvatuksesta. Olen joskus omin päin lopettanut masennuslääkityksen ja sen seurauksena ajautunut raivoavaksi työkyvyttömäksi vuodepotilaaksi. En kiellä sitä, etteikö jatkuvalla siiderin lipittämisellä olisi ollut osuutta asiaan, mutta se ei kuitenkaan ole ongelmieni ainoa syy. Päätäni olen hoidattanut viiden vuoden psykoterapialla, jolla on ollut merkitystä. Olemassaoloni vaikeuden ongelmaa se ei kuitenkaan ole poistanut. Juomiseni on ajautunut hallitsemattomaksi viimeisen 8 vuoden aikana. Nyt on kova yritys täysraittiuteen. Tähän olen hakenut apua Antabuksesta. Se ei tosiaan vie halua juoda, mutta kohdallani se toimii hyvänä pelotteena ja estää sitä kautta juomisen.
Omista kokemuksistani kerron vain sen vuoksi, että toivon, ettei suhtautuminen lääkehoitoon olisi ihan mustavalkoinen. Toiset ihmiset (valitettavasti) tarvitsevat lääkkeitä tuekseen, toisilla taas yksinkertainen juomisen lopettaminen ja oman sisäisen elämän tutkiskelu riittää. Itse katson kuuuvani ensimmäiseen ryhmään. Sen sijaan bentot sopivat mielestäni vain hyvin lyhyeksi aikaa akuutin hädän lievittämiseen ja sen kuuluisi tapahtua tiukassa valvonnassa. Meidän jokaisen päihderiippuvaisen tulisi tämä asia tunnistaa ja kertoa siitä jo apua hakiessamme. Valitettavasti lääkärikunnasta löytyy myös sellaisia edustajia, jotka uusivat rauhoittavien lääkkeiden reseptit mukisematta, jos annostus on pysynyt suositellussa. Ts. unohdetaan, että lääke on tarkoitettu vain tilapäiseen käyttöön.
Katson olevani onnekas siinä suhteessa, että euforisoivat kipulääkkeet eivät minulle mielihyvää tuota. Omassa työssäni olen paljon tavannut ihmisiä, joilla tilanne on toinen. olisi mielenkiintoista kuulla kommenttejanne myös tämän asian tiimoilta.
Summa sumarum: joskus lääkkeet ovat välttämättömiä, yleensä niiden tarpeellisuutta on kuitenkin mietittävä joka kerta kun niitä määrätään
Mielenkiintoinen keskusteluketju, johon ajatelin oman KOKEMUSpohjaisen kommenttini laittaa. Olen syönyt seuraavia lääkkeitä: fluoxetiini, sitalopraami, venlafaxiini, duloksetiini, ketiapiini, mianseriini, mirtatsasapiini, tematsepaami, diatsepaami, levozin, panacod ja oxycontin. Mitkä ovat lääkkeideni osalta omat ajatukseni ja kokemukseni? Kohdallani on selvää, että minulla on ollut masennusta jo paljon ennen päihdeongelmaa. Masennuslääkkeet ovat vointiani selkeästi parantaneet duloksetiinia (Cymbalta) lukuunottamatta. Cymbalta teki minusta vielä aikaisempaa merkittävästi aloitekyvyttömämmän. Tällä hetkellä syön masennukseen Venlafaxinia, joka sopii minulle hyvin. Kaikista pameista tulee minulle luvattoman hyvä olo, minkä vuoksi olen sekä luottopsykiatrilleni että työterveyslääkärille sanonut, että niitä ei minulle tule määrätä. Juoppoudestani huolimatta opiaatit eivät minulle sovi (olen saanut niitä selkäkipuun sekä tulehtuneesta umpilisäkkeestä aiheutuneeseen kippun). Ne eivät vie kipua, mutta pää menee ihan sekaisin. Lisäksi muutaman kerran niitä otettuani olen kärsinyt tosi ikävästä pahoinvoinnista. Olen vuosia kärsinyt hankalasta unettomuudesta. Tolvon ja Ketipinor ovat olleet parhaita lääkkeitä tähän vaivaan. Uni tulee hyvin ja ikävänä sivuvaikutuksena on suunnaton ruokahalu, minkä vuoksi lääkettä en syö kuin juuri sen verran että saan kierteen katkaistua (kahtena tai kolmena peräkkäisenä iltana). Omalla kohdallani masennuslääkitys on välttämätön ja todennäköisesti elinikäinen (diagnoosina toistuva masennus sekä dystymia). Ilman sitä en selviäisi työssä käynnistä enkä lasteni hoidosta ja kasvatuksesta. Olen joskus omin päin lopettanut masennuslääkityksen ja sen seurauksena ajautunut raivoavaksi työkyvyttömäksi vuodepotilaaksi. En kiellä sitä, etteikö jatkuvalla siiderin lipittämisellä olisi ollut osuutta asiaan, mutta se ei kuitenkaan ole ongelmieni ainoa syy. Päätäni olen hoidattanut viiden vuoden psykoterapialla, jolla on ollut merkitystä. Olemassaoloni vaikeuden ongelmaa se ei kuitenkaan ole poistanut. Juomiseni on ajautunut hallitsemattomaksi viimeisen 8 vuoden aikana. Nyt on kova yritys täysraittiuteen. Tähän olen hakenut apua Antabuksesta. Se ei tosiaan vie halua juoda, mutta kohdallani se toimii hyvänä pelotteena ja estää sitä kautta juomisen.
Omista kokemuksistani kerron vain sen vuoksi, että toivon, ettei suhtautuminen lääkehoitoon olisi ihan mustavalkoinen. Toiset ihmiset (valitettavasti) tarvitsevat lääkkeitä tuekseen, toisilla taas yksinkertainen juomisen lopettaminen ja oman sisäisen elämän tutkiskelu riittää. Itse katson kuuuvani ensimmäiseen ryhmään. Sen sijaan bentot sopivat mielestäni vain hyvin lyhyeksi aikaa akuutin hädän lievittämiseen ja sen kuuluisi tapahtua tiukassa valvonnassa. Meidän jokaisen päihderiippuvaisen tulisi tämä asia tunnistaa ja kertoa siitä jo apua hakiessamme. Valitettavasti lääkärikunnasta löytyy myös sellaisia edustajia, jotka uusivat rauhoittavien lääkkeiden reseptit mukisematta, jos annostus on pysynyt suositellussa. Ts. unohdetaan, että lääke on tarkoitettu vain tilapäiseen käyttöön.
Katson olevani onnekas siinä suhteessa, että euforisoivat kipulääkkeet eivät minulle mielihyvää tuota. Omassa työssäni olen paljon tavannut ihmisiä, joilla tilanne on toinen. olisi mielenkiintoista kuulla kommenttejanne myös tämän asian tiimoilta.
Summa sumarum: joskus lääkkeet ovat välttämättömiä, yleensä niiden tarpeellisuutta on kuitenkin mietittävä joka kerta kun niitä määrätään
Toisaalta samaa mieltä, toisaalta tämä luo taas jatkuvan tilanteen jossa täytyy jatkaa ratkaisun etsimistä jaksaakseen, kumpaa sitten pitää parempana omalla kohdalla.
Tarinassasi vilisi lääkkeitä, diaknooseja, terapioita, kiputiloja, unettomuutta, vakava päihderiippuvuus, juomisen tarvetta, elämisen ongelmia, raitistumisen halua ja pelko raitistua. Pelko raitistua siksi, että tarvitset mahdollisen pelotteen ette joisi, kun raitis elämä pitäisi itseasiassa houkuttaa enemmän, kuin juomisella löydetty. Mitkä on juomisen haitat, sen tuomat ongelmat, ajatukset ja tunteet, ettei ne pakottaisi lopettamaan juomista ja etsimään raitista elämää ilman synteettisiä pelotteita? Eikö raitis elämä houkuta tarpeeksi, jotta antabuksen antama turva tai pelote on turhaa varmistelua?
Miksi kukaan ylipäätänsä tarvitsee edes antabusta, jos haluaa raitistua. Eikö sekin pilleri ole pikemin lume-juomisenestoaine, kun kaikki jo raitistuneet löytävät painavammat syyt pysyä raittiina, kuin lähteä kentille. Miksi ne painavat syyt lopettaa juominen ja pysyä raittiina ei löydy tai niitä ei kyetä näkemään heti raittiuden alussa, kun ne tasan tarkkaan kaikilla on.
Tietysti jotkut repsahtavat, jotta ne painavat syyt tulevat painaviksi, mutta ne on silti olemassa ja miten ne kenestäkin kaivaa esille, ettei tarvitse lähteä lääkekuurille joista ei ole mitään takuuta tervehtyä tai raitistua. Useamman suusta kyllä kuulee, että lääkkeistä on ollut apua, mutta itseasiassa mitä apua ja miten lääkkeet voisivat vahvistaa luonnollisia keinoja tervehtyä, kun niille on sielunsa myynyt, kuten minulla kävi.
Juomisen lopettaminenkaan ei ole tae raitistumiselle, jos muut päihteet korvaa viinakset ja tai elämisen muuttaminen on niiden vallassa.
Miksi ei muka saisi olla mustavalkoinen? Siksikö, että olisi helpompi perustella itselleen lääkkeet joita käyttää, kun muutkin on sitä mieltä, että se on hyvä vaan.
Mikä yhteiskuntaamme vaivaa, kun viimevuosina parituhatta alle kolmekymppistä on vuosittain siirtynyt työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi?
Onko se tosiaan niin, että nykyiset nuoret aikuiset sekoaa, kun ollaan opittu ensiksi elämään yltäkylläisyydessä ja totuttu saamaan kaikkea mitä yhtäkkiä tekee mieli. Minne on terve järki hukattu, minne se sosiaalinen turvaverkko, minne ne luonnolliset voimavarat ja mikä oikein riivaa, kun mikään ei riitä.
Olen ihmetellyt mm noita kännyköitä, ipodeja ja tabletteja, kun niitäkin vaihdetaan ja ostetaan sitävauhtia, kun uutta ilmestyy. Minusta sekin on jotenkin aivan sairasta, kun minä en ainakaan jaksa puhua enkä kirjoittaa sen enempää, vaikka kuinka uusi ja hieno puhelin olisi.
Onko kaikki ihan sekaisin, kun näyttää siltä, että ahneus on terveyden merkki ja mielenterveyden hukkaaminen normaalia.
Varmaan lääkefirmat haluavat kaikkien olevan jotenkin kipeitä, jotta uudet lääkkeet maistuisivat, kuten kännykät ikään.
Suomalaiset on periluonteeltaan niin juroja ja kateellisia. Materiaalilla yritetään sitten näyttää kuin “hyvin” menee.
Kaikki ihmisen käytös perustuu paritteluun ja se jolla on hienoin känny, voittaa!
Olen monasti kysynyt ihmisiltä, kun tulevat uusien autojensa ja puhelimiensa kanssa, että koska saat tuon maksettua! En minä vihaa velkaa, jos se on järjellisesti selitettävissä, mutta jos jokavuotinen ulkomaanreissukin on maksettu vasta, kun uuteen reissuun on hakemassa lainaa, tai sitten maksaa sen loppuun sillä uudella lainalla, niin kai siinä yksi jos toinenkin menettää järkensä.
On kai se niinkin, että kännykkä on nykyajan pimpparauta, mutta kyllä sekin saa sekoamaan, jos uusi ipodi on maksamatta ja se ajateltu parittelukumppani valitsi samsungin. Miten hyvin menee, jos joka kolmas kerran putoaa kelkasta potemaan biboläärejä ja lääkevieroituksia.
En tiedä, mutta kyllä ennenkin on ollut vaikeaa ja apua on varmasti tarvittu, mutta onko nykyajan ihmisillä aivot pehmeämmät, kun kaikki kohta tarvitsee lääkkeitä alaluokilta asti.
Rahvas,
vaikea tuohon on yhtä vastausta antaa, riippuu siitä mistä kulmasta asiaa katsoo. Muutama ajatus…
Lääkkeillä on paikkansa, en lähde niitä tuomitsemaan kokonaan missään nimessä. Missä menee terveen ja sairaan todellinen raja on tulkintakysymys. Miten ihminen itse kokee ja toisaalta miten normit sen ulkopuolelta määrittää. Muutama vuosikymmen sitten psykiatrisia diagnooseja oli huomattavasti vähemmän.
Tuot myös tässä materian perässä juoksemisen esiin, ja kyllä minäkin näen näiden välillä kytköksiä.
Olemme ulkoistaneet vastuun omasta terveydestämme ja onnellisuudestamme. Kaikki on ostettavissa. Olemme ulkoistaneet myös Jumalan sydämistämme. Sydämen tyhjyyttä tilkitään pillerein ja sunnuntaina mennään ostoskeskukseen palvelemaan Materiaa.
Oikeastaan hulluksi tuleminen tuossa koneistossa on aivan terve oire vääristyneeseen tilanteeseen. Lääkkeet ei tuohon hulluuteen lohtua tuo, vaan elämänmuutos. Se on vaikeaa.
Myönnän minä senkin, että on todella vaikeaa olla ostamatta jälkipolville kaikkea mitä haluavat, mutta kuka ihmeessä tarvitsee kaikkea mitä haluaa.
Harvempi loppujen lopuksi haluaa saamansa, kun asiat pitäisi olla toisinpäin. En usko, että pitkällä juoksulla ne ahdistuneet ihmiset haluavat niitä vieroitusoireitakaan, vaikka niihinkin on omat lääkkeet ja niiden vieroituslääkkeiden oireisiin omat.
Uskon siihen, että se masentunut ihminen oppii elämään masennuksensa kanssa, vaikka se olisi oikea diagnoosikin, kunhan oppii ensiksi sen, miten se lähtee käyntiin ja miten se masennus tapetaan. Itsellä on ainakin alakuloja silloin tällöin, mutta vaikka ne joku lääkäri diagnoisisikin masenukseksi, niin en usko, että mikään lääke niitä poista, kuten terve järki ja ymmärrys mistä ne johtuu ja miten ne poistuu.
Kaikki ihmiset ovat välillä tunteittensa vieminä, vaikka eivät todellisuudessa sitä haluaisi, mutta pitääkö meidän olla jotenkin robotteja, ettei meitä voitaisi sietää tai ymmärtää ja emme itseämmekään voisi sietää tai ymmärtää ilman lääkkeitä. Mitä sitten, jos emme ole aina niin ystävällisiä yms. En minä ainakaan ymmärrä kaikkien ihmisten purkauksia ja en ole ajatellut että niin pitäisikään. Pitää oikein olla kiitollinen, että ihmiset on erilaisia välillä. Jurottakoon jos jurotuttaa. Se olisi väärin, jos se jurottaja alkaisi syädä onnellisuuspillereitä, jotta olisi hilpeämpi.
Itsekään en halua olla tuntematta mitään mitä välillä tunnen, kun näin tunnen eläväni. Minusta ei yhteiskunta saa enää uusien puhelimien orjaa, kuten ei lääkkeidenkään. Mutta jos jotenkin kykenisin saamaan läheisilleni sen saman olon, ettei kaikki nykyinen tarpeellinen ole tarpeellista eikä edes välttämätöntä.
Sinällään se taas pitää erottaa asiana erikseen, moottoripyöräily on välttämätöntä ja siitä masentuu, jos ei pian tule kesäkelit.
Olen monesta asiasta samaa mieltä mm yhteiskunnan vääristymisestä ja lääkkeitä määrätään ihan turhan paljon.
Kuitenkin itse parikin erittäin syvää masennusta läpikäyneenä olen sitä mieltä, että masennusta ei kunnolla voi ymmärtää kuin sellainen, joka on sen läpikäynyt. Ei sitä vaan eletä sen kanssa, toiset kuolevat. Aivan samoin kuin olen sitä mieltä, että vain alkoholisti voi todella ymmärtää toista alkoholistia.
Masennusta voidaan hoitaa myös ilman lääkkeitä ja on tutkimuksia ja tuloksia, joissa säännöllisellä reippaalla ryhmäliikunnalla saatiin pidempiä ja pysyvämpiä tuloksia kuin vertailuryhmän lääkityksellä. Luulen että siinä liikunnan lisäksi vaikutti myös tuo yhteisöllisyys, jota sitten taas alkoholipuolella eri ryhmät tarjoaa.
Hyvä rahvas, kirjoitat paljon tärkeitä asioita alkoholismista ja asiaa. Vakava masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat kuitenkin asioita, joiden kanssa elämisestä sinulla ei ole kokemusta. Olen joskus kertonut ei-holisteille, että alkoholismi on kuin talo, jota voi kuvata hyvinkin yksityiskohtaisesti, millaiselta se näyttää sisältäpäin. Vain se joka astuu taloon sisälle, tietää millainen se oikeasti on ja millaista siellä on elää. Sama pätee masennukseen ja mielialahäiriöihin.
Alkoholismi tuntuu joskus vähemmän hävettävältä sairaudelta täällä plinkissä kuin muut mielialahäiriöt. Minulla on kokemus sekä masennuksesta että bipolaarihäiriöstä, elän niiden kanssa. Kumpaakaan en ole toivonut, jälkimmäinen tuli ihan ilmaiseksi sukuperimänä. Raittius on ehdoton edellytys varsinkin bipolaarihäiriön kanssa elämiseen, mutta ilman lääkkeitä elämä muuttuisi kaoottiseksi, olinpa kuinka raitis tahansa.
Uskoa saa mihin tahansa, mutta neuvojen suhteen kannattaa olla varovainen.
Oikeaan masennukseen sairastuneella ihmisellä ei ole enää voimavaroja taistella sitä vastaan tai hoitaa itseään mitenkään. Masennus lamaannuttaa nimittäin ihmisen täysin.
Yks mun kaveri sairastu masennukseen, ja linnottautui kotiinsa peiton alle kolmeksi viikoksi. Avopuoliso toi ruokaa sentään kotiin.
Vaati pitkälliset terapiat ja muut hoidot, että kaverini palasi sieltä elävien kirjoihin ja ihmisten ilmoille. En tiedä millä lääkkeillä, mutta ei tietääkseni millään kovin vahvoilla sentään. Hoidon painopiste oli käsittääkseni terapiassa.
Päihteitä hän ei käyttänyt, eikä hänellä ole ollut päihdeongelmia koskaan.
Päihteiden aiheuttamat masennukset ja psyyken oireet on vähä eri juttu mun tietääkseni.
Kaks mun tuntemaa bipolaari-ihmistä ottaa kuppia sillon tällön ns. tavis-tyyliin, eikä heillä ole sen kanssa juurikaan ongelmia. Kaksisuuntasen kanssa kyllä joskus on, mutta toinen heistä on saanut sairauden hyvin hallintaan valproaatti-lääkityksellä.
Toinenkin kulkee suunilleen terveiden kirjoissa, mutta oirehtii ajoittain. On kyseessä entinen koulukaverini. Muutan tosi lahjakas ja menestyvä opiskelija, mutta bipo aiheutti ongelmia pitkinä poissaoloina: sekä huippu-maanisten että depressio-kausien aikana.
Sitten jos on kaksoisdiagnoosi ihan selvä, että sekä päihdeongelma että bipo, niiin sitten tietty täysraittius varmasti on eka edellytys hoitaa sitä bipoakin.
Kerrankin näin päin 
